Part 18

— Ellei noita merkkejä olisi tullut lisäksi, — virkkoi Don Quijote, — ei häntä olisi saanut pelkän rehellisen parittamisen vuoksi tuomita soutajaksi kaleereille, vaan hänet olisi pitänyt nimittää niiden johtajaksi ja ylipäälliköksi. Parittajan virkaa näet ei toimiteta noin vain, kuinka tahansa, vaan se vaatii älykkäitä hoitajia ja on hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa tuiki välttämätön. Sitä tointa tulisi harjoittaa ainoastaan erittäin hyväsukuisten henkilöiden, ja siinä, samoin kuin muilla virka-aloilla, pitäisi olla katsastusmiehet ja tarkastajat, ja heidän lukumääränsä tulisi rajoittaa ja tehdä tiettäväksi samoin kuin pörssimeklarien. Siten välttyisi paljon ikävyyksiä, joita johtuu siitä, että tätä virkaa ja tointa harjoittavat typerät ja taitamattomat henkilöt, vaivaiset ämmät, nuoret ja kokemattomat poikanulikat ja narrit, jotka kaikkein ratkaisevimmalla hetkellä, kun olisi toteutettava tärkeä suunnitelma, antavat ruokamurun jäähtyä, ennen kuin se ehtii kädestä suuhun, eivätkä tunne omaa oikeata kättänsä. Tekisi mieleni jatkaa ja selvittää, miksi olisi asianmukaista valitsemalla valita ne, joiden tehtävänä yhteiskunnassa on niin tärkeän viran hoitaminen, mutta tämä ei ole oikea paikka sellaisia selvityksiä varten: joskus toiste sen sanon henkilölle, joka kykenee asiaa auttamaan ja korjaamaan. Nyt sanon vain että tuskallinen tunne, jonka valtaan jouduin nähdessäni nämä harmaat hapset ja kunnianarvoiset kasvot sellaisessa kärsimyksessä parittamisen vuoksi, kerrassaan hälveni, kun kuulin että hän on sitä paitsi taikuri, vaikka hyvin tiedän ettei maailmassa ole taikuutta, joka kykenisi määräämään ja pakottamaan tahtoamme, kuten muutamat yksinkertaiset luulevat, sillä tahtomme on vapaa, eikä ole yrttiä eikä taikaa, joka voisi sitä pakottaa. Joidenkin typerien ämmien ja ovelien konnien työnä on vain valmistaa juomia ja myrkkyjä, joilla he tekevät ihmisiä mielipuoliksi, uskotellen kykenevänsä herättämään rakkautta, vaikka, kuten jo sanoin, tahtoa ei käy pakottaminen.

— Niin on laita, — virkkoi kelpo ukko — ja minä vakuutan, hyvä herra, etten ollut syyllinen, mitä taikuuteen tulee; parittamiseen nähden en voi sitä kieltää. En kumminkaan ajatellut koskaan voivani siten tehdä mitään pahaa, sillä tarkoitukseni oli vain että kaikki pitäisivät hauskaa ja eläisivät levossa ja rauhassa, ilman riitaa ja ikävyyttä; mutta tämä hyvä haluni ei mitenkään minua pelastanut menemästä sinne, mistä en voi toivoa palaavani, koska minua rasittavat ikävuoteni ja rakkovika, joka ei anna minulle hetkenkään rauhaa.

Hän alkoi taas itkeä kuten aikaisemmin, ja Sanchon tuli häntä niin surku, että hän kaivoi povestaan neljä reaalia ja antoi ne ukolle.

Don Quijote siirtyi eteenpäin ja tiedusteli rikosta eräältä toiselta, joka vastasi yhtä arkailematta, jopa räikeämminkin kuin edellinen.

‒ Olen tässä siksi, että lystäilin liiaksi kahden tyttöserkkuni kanssa ja kahden muun sisaruksen kanssa, jotka eivät olleet minun sisariani, ja lystäilin sanalla sanoen heidän kaikkien kanssa sillä siivolla, että sukukuntani siitä lystistä lisääntyi niin sotkuisesti ettei pirukaan sitä selvitä. Asia tuli kaikin puolin todistetuksi, minulta puuttui suosijoita, ei ollut rahaa, kaulani oli menoteillä, minut tuomittiin kuudeksi vuodeksi kaleereille, minä tyydyin siihen; se on rikokseni rangaistus, mutta minä olen nuori, kun vain henki säilyy, niin kaikki jälleen kohentuu. Jos teidän armollanne, herra ritari, on jotain, millä auttaa näitä poloisia, niin Jumala sen taivaassa teille palkitsee, ja me täällä maan päällä muistamme rukoillessamme anoa Jumalalta teidän armollenne niin pitkää ikää ja niin hyvää terveyttä kuin jalo ulkomuotonne ansaitsee.

Hän oli ylioppilaan puvussa, ja eräs vartijoista sanoi häntä erittäin liukaskieliseksi mieheksi ja sangen nokkelaksi latinan puhujaksi.

Näiden kaikkien jäljissä tuli kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, erittäin komean näköinen, lukuun ottamatta sitä, että hänen katsellessaan toinen silmä hiukan pälyili toiseen. Hän oli kahlehdittu toisin kuin muut, sillä hänellä oli jalassa ketju, niin pitkä, että se kiersi hänen koko ruumiinsa, ja kaulassa kaksi rengasta, toinen kiinni vankiketjussa, toinen niin sanottu vahtiystävä eli leuantuki; siitä alaspäin vyönsijaan saakka ulottui kaksi rautatankoa, joihin liittyvät käsiraudat oli suljettu suurella lukolla, niin ettei hän kyennyt viemään kättä suuhunsa eikä kumartamaan päätänsä käsiin asti. Don Quijote kysyi, miksi tuolla miehellä oli niin paljon enemmän kahlerautoja kuin toisilla. Vartija vastasi seikan johtuvan siitä, että hän yksin oli tehnyt enemmän rikoksia kuin kaikki muut yhteensä, ja sanoi häntä niin pelkäämättömäksi ja suureksi konnaksi, etteivät he lujasta kahlinnasta huolimatta varmaan tietäneet hänen säilyvän, vaan pelkäsivät pääsevän heiltä karkuun.

— Mitä rikoksia hän on voinut tehdä, — kysyi Don Quijote — kun ei ole ansainnut kovempaa rangaistusta kuin kaleereille joutumisen?

— Hän menee kymmeneksi vuodeksi, — vastasi vartija ja se merkitsee että hän on oikeudellisesti kuollut. Riittää, kun tiedätte että tämä kelpo mies on kuuluisa Ginés de Pasamonte, jota mainitaan myös Ginesillo de Parapillan[79] nimellä.

— Herra komissaari, — virkkoi nyt kaleerivanki ei huolita hätäillä eikä ruveta tässä vääristelemään nimiä ja liikanimiä. Nimeni on Ginés eikä Ginesillo, ja sukunimeni Pasamonte eikä Parapilla kuten te sanotte; ja kun kukin vain katsahtaa omiin liepeisiinsä, niin hänellä on kyllin tekemistä.

— Suvaitkaa puhua hiljemmin, herra maanmainio maantierosvo, — virkkoi komissaari — muuten tukin suunne niin että tuntuu.

— Kyllä nähdään — vastasi kaleerivanki — että ihmisen käy niin kuin Jumala sallii; mutta tulee vielä sekin päivä, jolloin joku tietää, onko nimeni Ginesillo de Parapilla vai ei.

— Eikö sinua sillä nimellä mainita, sinä veijari? — kysyi vartija.

— Mainitaan kyllä, — vastasi Ginés — mutta vielä minä pidän huolen siitä, että lakkaavat; muuten revin heiltä karvat, sanon vain hiljaa, mistä. Herra ritari, jos teillä on jotain meille annettavaa, niin antakaa jo ja menkää Jumalan nimeen, sillä ikäväksi käy tässä kuunnella, kuinka urkitte toisten elämän vaiheita; jos minusta haluatte tietoja, niin tietäkää että olen Ginés de Pasamonte, jonka elämäkerta on peräisin näistä nyrkeistä.

— Totta se puhuu; — sanoi komissaari — hän näet on itse kirjoittanut historiansa, niin ettei paremmasta apua, ja kirja jäi vankilaan kahdensadan reaalin pantiksi.

— Ja minä aion sen lunastaa, — sanoi Ginés — vaikka se olisi kahdensadan dukaatin panttina.

— Onko se niin hyvä? — kysyi Don Quijote.

— Se on niin hyvä, — vastasi Ginés — että hävetä saavat _Lazarillo de Tormes_ ja kaikki muut senlaatuiset jo kirjoitetut tai vasta kirjoitettavat. Sanon teille vain että siinä käsitellään tositapahtumia ja että ne tosiasiat ovat niin sieviä ja hupaisia, ettei voi olla niiden veroisia valhejuttuja.

‒ Entä mikä on kirjanne nimi? — kysyi Don Quijote.

‒ _Ginés de Pasamonten elämäkerta_ — vastasi mies itse.

‒ Onko se jo valmiskin? — kysyi Don Quijote.

— Kuinka se voisi olla valmis, — vastasi hän kun elämäinkään ei ole vielä päättynyt? Se, mikä on kirjoitettu, käsittelee aikaa syntymästäni siihen hetkeen, jolloin minut nyt viimeksi lähetettiin kaleereille.

— Oletteko siis jo ennenkin ollut siellä? — kysyi Don Quijote.

— Olen ollut siellä Jumalaa ja kuningasta palvelemassa neljä vuotta, niin että jo hyvin tiedän, miltä maistuu kaleerikorppu ja piiskansiima; — vastasi Ginés — eikä minua suru paina, vaikka taas on sinne mentävä, sillä siellä on tilaisuutta päättää teokseni; minulla näet on vielä paljon kerrottavaa, ja Espanjan kaleereilla on hyvää aikaa enemmän kuin tarpeeksi, vaikka ei siihen, mitä minun on kirjoitettava, enää paljoa tarvitakaan, kun osaan kaiken ulkoa.

— Sinä näytät olevan osaava mies — virkkoi Don Quijote.

— Ja kovaonninen; vastasi Ginés — onnettomuudet ne näet aina vainoavat hyvää älyä.

— Konnia ne vainoavat — sanoi komissaari.

— Sanoin teille jo, herra komissaari, — vastasi Pasamonte — että on paras olla liikaa huitomatta; eiväthän herranne antaneet teille tuota virkasauvaa sitä varten, että solvaisitte meitä kurjia, jotka tässä vaellamme, vaan siksi, että ohjaisitte ja kuljettaisitte meidät, minne hänen majesteettinsa käskee. Ellette siihen tyydy, niin totta totisesti... mutta olkoon, sillä voihan sattua että pesussa vielä jonakin kauniina päivänä nähdään tahrat, joita majapaikassa saatiin; sen tähden on parasta, että itsekukin pitää suunsa kiinni, käyttäytyy niin kuin tulee ja puhuu sitäkin paremmin. Mutta lähdetään nyt, sillä tätä huvia on saatu jo liikaa.

Komissaari kohotti sauvansa lyödäkseen Pasamontea vastaukseksi hänen uhkauksiinsa, mutta Don Quijote tuli väliin ja pyysi häntä olemaan pahoinpitelemättä miestä, koska ei ollut liikaa, jos henkilö, jonka kädet olivat niin lujasti sidotut, sai liikuttaa kieltänsä. Sitten Don Quijote kääntyi kaikkien ketjussa olevien puoleen ja lausui:

— Siitä, mitä olette minulle sanoneet, rakkaat veljeni, olen saanut selville että te, vaikka teitä on rangaistu rikoksistanne, ette kumminkaan paljon pidä niistä rangaistuksistanne, joita kärsimään menette, joten menette sinne varsin vastahakoisesti ja vastoin tahtoanne, ja että syynä turmioonne sekä siihen, ettette ole saaneet oikeutta, vaikka se oli teidän puolellanne, on voinut olla toiselta kidutettaessa puuttunut rohkeus, toisen rahanpuute, kolmannen suojelijattomuus ja vihdoin vielä tuomarin väärä harkinta. Kai tuo on nyt mielessäni minua käskemässä, kehoittamassa, jopa pakottamassakin teidän kohdallanne osoittamaan, miksi Jumala on minut maailmaan toimittanut ja sallinut minun liittyä siihen ritarikuntaan johon kuulun, sekä täyttämään siinä antamaani lupaus että auttaisin hädänalaisia ja väkevämpien sortamia. Koska kuitenkin tiedän viisauden erään puolen olevan siinä, ettei toteuta pahalla, mitä voi saada aikaan hyvällä, tahdon pyytää näitä herroja vartijoita ja komissaaria suosiollisesti teidät vapauttamaan ja sallimaan mennä menojanne kaikessa rauhassa, sillä varmaankaan ei tule puuttumaan toisia, jotka palvelevat kuningasta tärkeämmissä tilaisuuksissa; minusta näet tuntuu säälimättömältä tehdä orjiksi niitä, jotka Jumala ja luonto on tehnyt vapaiksi. Siihen on sitäkin enemmän syytä, — lisäsi Don Quijote — kun nämä poloiset eivät ole mitenkään rikkoneet teitä vastaan. Tehköön kukin itselleen tiliä synnistänsä; taivaassa on Jumala, joka ei jätä pahaa rankaisematta eikä hyvää palkitsematta, eikä ole oikein, että kunnialliset ihmiset toimivat toisten ihmisten pyöveleinä, kun asia ei ensinkään heitä koske. Minä pyydän näin sävyisästi ja rauhallisesti, jotta voisin teitä jostakin kiittää, jos pyyntööni suostutte; ellette hyvästä suosiosta sitä tee, niin tämä peitsi ja tämä miekka tulevat väkevän käsivarteni voimalla pakottamaan teidät tahtomattannekin niin tekemään.

— Hupaista hullutusta! — vastasi komissaari. — Mainion leikkipuheenpa hän lopulta suustaan päästi! Tahtoo että laskisimme vapaiksi kuninkaan vangit, ikään kuin meillä olisi lupa niitä vapauttaa tai hänellä valta antaa meille sellainen määräys! Menkää matkaanne, herra, ajakaa eteenpäin onneksenne, suorikaa parempaan asentoon tuo päässänne oleva yöastia ja lakatkaa etsimästä olematonta.

— Olematon ja hullu olette te itse, ja lurjus lisäksi! — vastasi Don Quijote.

Niin sanoen hän hyökkäsi komissaarin kimppuun niin tuimasti, ettei mies ehtinyt puolustautua, vaan keikahti maahan peitseniskun pahoin haavoittamana, ja seikka oli hyökkääjälle onneksi, sillä tämä oli se mies, jolla oli pyssy. Toiset vartijat olivat ihmeissään ja hämmästyneinä tuon odottamattoman tapauksen vuoksi, mutta toipuivat sitten; ratsastavat tarttuivat miekkaansa ja jalkamiehet keihäisiinsä käyden päin Don Quijotea, joka odotti heitä aivan rauhallisena. Asia olisi epäilemättä päättynyt huonosti, elleivät kaleerivangit, nähdessään tarjoutuvan tilaisuuden päästä vapaaksi, olisi käyttäneet sitä hyväkseen yrittäen murtaa ketjua, johon heidät oli kiinnitetty. Syntyi sellainen mylläkkä, että vartijat, joiden täytyi milloin kääntyä vapautuvia kaleerivankeja vastaan, milloin torjua hyökkäävää Don Quijotea, eivät kyenneet tekemään tehokkaasti mitään. Sancho puolestaan auttoi Ginés de Pasamontea irtautumaan kahleistaan, ja tämä pääsikin ensimmäisenä vapaaksi ja esteettömästi liikkumaan, kävi kaatuneen komissaarin kimppuun, otti häneltä miekan ja tuliluikun, jolla hän, kertaakaan laukaisematta, tähtäili milloin toiseen, milloin toiseen. Koko kentälle ei jäänyt yhtäkään vartijaa, sillä he kaikki pakenivat sekä Pasamonten tuliputkea että jo irti päässeiden kaleerivankien heihin suuntaamaa kivisadetta. Tämä seikka sai Sanchon varsin murheelliseksi, sillä hän ajatteli pakenevien ilmoittavan asiasta Pyhälle Veljeskunnalle, joka lähtisi kellojen soidessa etsimään rikoksentekijää. Siksi hän mainitsi asian isännälleen ja ehdotti hartaasti että he lähtisivät heti pois ja piiloutuisivat läheiseen vuoristoon.

— Olet oikeassa, — sanoi Don Quijote — mutta minä tiedän mitä nyt tulee tehdä.

Hän kutsui kokoon kaleerivangit, jotka sikin sokin teuhattuaan ja ryöstettyään komissaarin putipuhtaaksi kerääntyivät hänen ympärilleen kuullakseen mitä hän määräsi tehtäväksi. Hän puhui heille:

— Kunnon ihmisten tulee kiitollisina tunnustaa nauttimansa hyvättyöt, ja yksi niistä synneistä, jotka pahimmin loukkaavat Jumalaa, on kiittämättömyys. Sanon tämän siksi, että te, hyvät herrat, olette omin silmin selvästi nähneet mitä hyvää olette kokeneet minun taholtani. Sen korvaukseksi pyydän ja vaadinkin että otatte olallenne ketjun, josta teidät vastikään vapautin, lähdette heti matkaan, menette Toboson kaupunkiin, esittäydytte siellä neiti Dulcinea Tobosolaiselle, sanotte että hänen ritarinsa, Murheellisen hahmon ritari, lähettää teidän kauttanne hänelle kunnioittavat terveisensä, ja kerrotte hänelle kohta kohdalta kaikki tämän mainion seikkailun eri vaiheet aina siihen saakka, kun te pääsitte kaipaamaanne vapauteen; sen tehtyänne voitte mennä onneksenne minne haluatte.

Ginés de Pasamonte vastasi kaikkien puolesta sanoen:

— Se, mitä teidän armonne käskee, herramme ja vapauttajani on mitä mahdottomina täyttää, sillä emme voi kulkea teitä yhdessä, vaan meidän täytyy lähteä yksitellen ja kunkin taholleen kokien piilottautua maan uumeniin, jottei meitä löydä Pyhä Veljeskunta, joka epäilemättä lähtee meitä etsimään, Teidän armonne voi ja hänen tuleekin menetellä siten, että vaihdatte tämän neiti Dulcinea Tobosolaiselle suoritettavan rasitteen ja tieveron määrättyyn lukuun avemaria- ja credo-rukouksia, jotka lausumme teidän armonne puolesta, ja niin voimme tehdä sekä yöllä että päivällä, paetessamme ja maatessamme, rauhan ja sodan aikana; jos sitä vastoin ajatellaan että meidän on palattava Egyptin lihapatojen ääreen, tarkoitan otettava ketjumme ja lähdettävä kulkemaan kohti Tobosoa, niin se merkitsee samaa kuin jos ajateltaisiin että nyt on yö, vaikka kello on vasta kymmenen aamupäivällä, ja hän, joka meiltä sellaista pyytää, voi yhtä hyvin pyytää päärynöitä jalavalta.

— Niinpä vannon, totta totisesti, — sanoi Don Quijote suuttuneena — että te, herra portonpoika, herra Ginesillo de Paropillo, vai mikä nimenne olikaan, saatte lähteä sinne yksin, häntä koipien välissä, koko ketju selässänne.

Pasamonte, joka ei yleensäkään paljoa sietänyt ja joka oli jo täysin selvillä siitä, ettei Don Quijote ollut oikein viisas, koska hän oli menetellyt aivan järjettömästi mieliessään päästää heidät vapauteen, iski nyt, kuullessaan itseään niin nimiteltävän, kumppaneilleen silmää, he väistyivät hiukan kauemmaksi ja alkoivat kivittää Don Quijotea niin vimmatusti, ettei hän mitenkään kyennyt suojaamaan itseänsä kilvellään, ja Rocinante raukka oli kannuksille niin tunteeton kuin olisi ollut vaskesta tehty. Sancho painui aasinsa taakse, siten suojaten itseään heihin molempiin suuntautuvalta kivisateelta. Vaikka Don Quijote koki varjella itseään kilvellä, osuivat varsin monet kivenmyhkyrät hänen ruumiiseensa niin voimallisesti, että kukistivat hänet maahan, ja hän oli tuskin ehtinyt pudota, kun ylioppilas syöksyi hänen kimppuunsa, sieppasi vadin hänen päästään, löi sillä kolme neljä kertaa häntä selkään ja takoi sitä sitten maahan yhtä monesti, niin että se meni melkein kappaleiksi. Don Quijotelta riistettiin haarniskan päällä oleva nuttu ja olisi riistetty sukatkin, elleivät säärivarukset olisi olleet esteenä. Sancholta vietiin kaprokki ja hänet jätettiin alusvaatteisilleen, ja sitten rosvot, jaettuaan keskenään muun sotasaaliin, poistuivat kukin taholleen, enemmän huolissaan siitä, miten välttäisivät Pyhän Veljeskunnan, kuin haluten ottaa selkäänsä ketjun ja lähteä esittäytymään jalosukuiselle neidille Dulcinea Tobosolaiselle.

Paikalle jäivät vain aasi ja Rocinante, Sancho ja Don Quijote, aasi allapäin ja mietteliäänä, tavan takaa viipahduttaen korviansa, koska otaksui ettei hänen vaiheillaan viuhunut kivisade ollut vieläkään tauonnut, Rocinante pitkänään isäntänsä vieressä, sekin kiveniskun kaatamana, Sancho aivan vähissä pukimissa ja peläten Pyhää Veljeskuntaa, Don Quijote kovin harmistuneena havaittuaan, kuinka pahasti häntä olivat pidelleet juuri ne henkilöt, joille hän oli tehnyt niin suuren hyväntyön.

Kolmaskolmatta luku.

Mitä maineikkaalle Don Quijotelle tapahtui Sierra Morenassa; tämän totuudenmukaisen kertomuksen kaikkein merkillisimpiä seikkailuja.

Huomatessaan joutuneensa niin pahoin pidellyksi Don Quijote sanoi aseenkantajalleen:

‒ Sancho, olen kuullut aina sanottavan että hyvän tekeminen kunnottomille on veden kaatamista mereen. Jos olisin uskonut mitä minulle sanoit, olisin välttänyt tämän mieliharmin; mutta tehty on tehty, nyt täytyy malttaa mielensä ja olla tästä lähtien vahingosta viisaampi.

‒ Teidän armonne viisastuu vahingosta — vastasi Sancho yhtä varmasti kuin minä olen turkkilainen; mutta koska sanotte että olisitte välttänyt tämän onnettomuuden, jos olisitte uskonut minua, uskokaa minua nyt, niin välttyy toinen vielä suurempi; minä vakuutan teille ettei Pyhä Veljeskunta [52] huoli ritariteoista, ettei se maksa kahta maravediä kaikista vaeltavista ritareista yhteensä, ja tietäkää että minusta tuntuu kuin niiden nuolet jo vinkuisivat korvissani.

— Sinä olet pelkuri syntymästäsi, Sancho, — sanoi Don Quijote — mutta jottet syytä minua jääräpäiseksi ja sano etten milloinkaan tee niin kuin neuvot, noudatan tällä kertaa kehoitustasi ja väistän rajuilmaa, jota sinä kovin pelkäät, kuitenkin vain sillä ehdolla, ettet milloinkaan eläessäsi tai kuollessasi kerro kenellekään minun väistyneen ja etääntyneen tästä vaarasta pelon tähden, vaan sanot sen tapahtuneen siksi, että tahdoin noudattaa sinun hartaita rukouksiasi. Jos toisin sanot, niin valehtelet, ja minä väitän sen valheeksi tästä siihen ja siitä tähän asti, väitän että valehtelet ja tulet valehtelemaan joka kerta, kun niin ajattelet tai sanot.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — peräytyminen ei ole pakenemista, eikä odottaminen ole viisasta, jos odottamisesta koituu suurempi vaara, ja viisaan asiana on säästää itseään huomisen varalle eikä panna kaikkea alttiiksi yhtenä päivänä. Ja tietäkää että vaikka olenkin vain yksinkertainen maalaismies, ymmärrän kumminkin hiukan sitä, mitä sanotaan taidollisuudeksi; teidän ei siis tarvitse katua että olette noudattanut neuvoani, vaan nouskaa Rocinanten selkään, jos voitte, ja ellette voi, niin minä autan, ja sitten lähdemme, sillä pääkoppani sanoo minulle että meille ovat nyt enemmän tarpeen kintut kuin kädet.

Don Quijote nousi ratsunsa selkään virkkamatta enää sanaakaan. Sancho lähti ajamaan edellä aasillaan, ja niin he saapuivat erääseen lähellä sijaitsevan Sierra Morenan paikkaan. Sancho aikoi ajaa vuoriston halki päästäkseen Visoon tai Almodóvar del Campoon piilläkseen muutamia päiviä sikäläisillä autiomailla, jottei heitä löytyisi, jos Pyhä Veljeskunta heitä etsisi. Hänelle antoi siihen suurempaa intoa se seikka, että hänen aasinsa selkään sälytetyt eväsvarat olivat pelastuneet kaleerivankien kahakasta, mitä hän P ilmettynä ihmeenä, ottaen huomioon, miten vangit olivat ka en penkoneet ja vieneet.. „

He ehtivät sinä iltana[80] keskelle Sierra Morenan sisäosaa, missä Sanchon mielestä oli hyvä viettää yö, vieläpä muutamia seuraaviakin vuorokausia, ainakin niin kauan kuin hänen hallussaan olevat muonavarat riittäisivät, ja niin he yöpyivät kahden kallion väliin lukuisien korkkipuiden alle. Mutta kohtalokas sallimus, joka oikean uskonnon valistuksesta osattomiksi jääneiden mielestä ohjaa, laatii ja järjestää kaiken omalla tavallansa, sääti nyt niin, että Ginés de Pasamonte, kuuluisa veijari ja varas, jonka Don Quijoten miehuus ja hulluus oli vapauttanut vankiketjusta, peläten Pyhää Veljeskuntaa, jota hänen sopi syystäkin varoa, päätti piiloutua tähän vuoristoon, ja hänen kohtalonsa ja pelkonsa johdattivat hänet samaan paikkaan, minne samat voimat olivat vieneet Don Quijoten ja Sancho Panzan, ajalla ja hetkellä, jolloin voi heidät vielä tuntea ja heidän ollessaan parhaillaan uneen vaipumassa. Ja koska kehnot ovat aina kiittämättömiä ja tarve aina tarjoaa aiheen temmata itselleen luvatonta ja hetkellinen apu on tulevaisia seikkoja tärkeämpi, niin Ginés, joka ei ollut kiitollinen eikä sävyisä, päätti varastaa Sancho Panzan aasin, välittämättä Rocinantesta, jolla ei ollut arvoa pantattavana enempää kuin myytävänäkään kaluna. Sancho Panza nukkui, varas vei hänen aasinsa ja oli ennen aamunkoittoa niin kaukana, että oli mahdoton häntä saavuttaa.

Aamurusko nousi ilahduttaen maata ja saattaen murheelliseksi Sancho Panzan, joka havaitsi harmonsa olevan tiessään. Huomattuaan menetyksen hän puhkesi mitä surullisimpaan ja tuskallisimpaan valitukseen, niin että Don Quijote heräsi siihen parkuun ja kuuli Sanchon sanovan:

— Oi minun oma lapsukaiseni, omassa kodissani syntynyt, lasteni kultainen leikkikumppani, eukkoni ilo, naapurieni kateus, kuormaini keventäjä ja puolen elatukseni hankkija, sillä minä maksoin puolet kulungeistani niillä kuudellakolmatta maravedillä, jotka sinä päivässä ansaitsit!

Nähdessään hänen itkevän ja kuultuaan syyn Don Quijote lohdutti Sanchoa niin hyvin kuin osasi ja kehoitti häntä olemaan kärsivällinen luvaten antaa hänelle osoituksen, jota vastaan hänelle luovutettaisiin kolme aasia niistä viidestä, jotka Don Quijote oli jättänyt kotiin.

Sancho löysi siitä lohdutuksen, pyyhki kyynelensä, hillitsi nyyhkityksensä ja kiitti isäntäänsä hänen suopeudestaan.

Don Quijoten sydän iloitsi hänen saapuessaan tähän vuoristoon, sillä nämä seudut näyttivät erittäin soveliailta hänen etsimiinsä seikkailuihin. Hänen mieleensä muistuivat ne ihmeelliset tapaukset, joita tällaisissa erä- ja autiomaissa oli sattunut vaeltaville ritareille, ja hän mietti miettimistään näitä seikkoja, niin niiden viehättämänä ja hurmaamana, ettei muuta ajatellutkaan. Sanchollakaan ei nyt (kun hänestä tuntui ettei mikään vaara uhannut) ollut muuta huolta kuin tyydyttää vatsansa vaatimuksia papillisen evässaaliin jäännöksillä, ja niin hän asteli isäntänsä jäljissä kantaen kaikkea mitä harmon olisi pitänyt kuljettaa, ottaen ruokaa pussista ja pistäen poskeensa, haluamatta ollenkaan joutua uuteen seikkailuun niin kauan kuin tätä menoa kesti.

Kohottaessaan katseensa hän näki isäntänsä pysähtyneen ja yrittävän peitsenkärjellä nostaa jotakin maassa makaavaa kääröä. Sancho kiiruhti sen vuoksi häntä auttamaan, jos tarvittiin, ja hänen ehtiessään luo Don Quijote nosti peitsenkärjellä satulatyynyn ja siihen kiinnitetyn matkalaukun, jotka olivat puolittain tai kokonaan mädäntyneet ja hajonneet, mutta olivat silti niin painavat, että Sanchon täytyi ottaa ne käsiinsä. Sitten isäntä käski hänen katsoa mitä laukussa oli, ja Sancho totteli joutuisasti. Vaikka matkalaukku oli varustettu ketjulla ja lukolla, hän saattoi kuitenkin sen repeämistä ja mädänneistä kohdista nähdä mitä siinä oli, nimittäin neljä hienosta Hollannin palttinasta tehtyä paitaa ja muita yhtä kauniita kuin puhtaitakin liinavaatteita sekä pienessä nyytissä aimo joukko kultadukaatteja. Ne nähdessään Sancho huudahti: