Part 3

Sitten oli vielä värien kieli: »punainen orton, sininen orton, keltainen orton. Jos leskellä oli pitsireunainen orton, tiesi se hyviä myötäjäisiä.

Varallisuustasoa osoitti aine: palttina, taftisilkki tai silkkiharso; viimeksimainittu oli sallittu vain aatelisnaisille, jotka suurissa juhlatilaisuuksissa panivat ortonin tai csepesz-hilkan päälle vielä hatun.

Mutta tällä kertaa olivat naisemme turhaan pyntänneet itsensä. Vanhan Budan linnan (se oli jo sidoin vanha) pääportin luona sulkivat vartijat heiltä tien.

»Mikä on asianne, hyvät naiset, kaunottaret?»

Herra Rostó vastasi heidän puolestaan: »Olemme matkalla kuninkaan luo.»

»Kuningas ei ole kotona.»

»Missä hän sitten on?»

»Várpalotassa, jossa ei kukaan saa häntä häiritä.»

Herra Rostó raapi korvantaustaan ja murisi jotakin sentapaista, »että kuninkaan pitäisi aina olla Budassa», niinkuin vesiruukun, josta jano sammutetaan, aina tuli olla samassa paikassa, pikku penkillä tuvan edessä.

»No, hitto vieköön minut, jos tiedän, mitä meidän nyt on tehtävä, lapsikullat.»

Suuri ihmisjoukko oli kokoontunut ympäröimään heidät; tuollaisissa paikoissa on katu täynnä tyhjäntoimittajia.

Komeat ritarit ja palatinit pysähtyivät katselemaan kauniita naisia.

Missä on hunajaa, siellä on pian ampiaisiakin. Yksi ja toinen yritti aloittaa keskustelua. Kuinka häpeämättömiä ovatkaan kaupunkilaisherrat!

»Mitä te tuotte, herra serkku?»

»Sen voin sanoa vain kuninkaalle», vastasi herra Rostó pidättyvästi; »paha kyllä meille, ettei hän ole kotona».

»Hänen sijaisensa, valtakunnanpalatini, on tavattavissa.»

Herra Rostó mietti: »Tosiaankin, lähdenpä palatinin luo. Ellei se hyödytä, ei se vahingoitakaan.»

Ei ollut helppo päästä valtakunnanpalatinin puheille.

Herra Mikael Országh oli ylen suuri herra.

He odottivat runsaan tunnin, kunnes ovenvartija vihdoin avasi heille oven ja laski heidät sisään.

Valtakunnanpalatini, kumarainen, valkohapsinen ja valkopartainen vanha herra, hämmästyi ikihyväksi nähdessään kolme kaunotartamme. — Tuntui kuin kolme sulotarta olisi seissyt hänen edessään, viehättävinä, pelokkaina ja lumoavina.

Herra Rostó kokosi voimansa pitkään latinankieliseen puheeseen, mutta jo muutaman sanan perästä hän takertui.

»Älkää kiusatko itseänne suotta», keskeytti valtakunnanpalatini hänet ja kääntyi sitten ystävällisenä naisten puoleen.

»Mitä lähetystöä te olette?»

»Ei tämä ole mikään lähetystö, teidän ylhäisyytenne, vaan mallikokoelma.»

»Mallikokoelmako?» kummasteli palatini. »Ette kai ole oikein tolkussanne. En ymmärrä teitä.»

Sitten herra Rostó perin hämillään ja vähän väliä sotkeutuen kertoi koko jutun alusta saakka. Hän oli Nagyszebenin kreivin prefekti, ja kun kuningas oli halunnut saada Szelistyen naisista malleja, lähetti Nagyszebenin kreivi täten pyydetyt naiset todistukseksi, että he olivat kauniit, j.n.e. Mutta koska hänen majesteettinsa kuningas ei ollut Budassa, olivat he tulleet hänen sijaisensa luo.

Palatini hymyili.

Perintätavalle uskollisena hän otti somaa pikku Vucaa leuasta ja sanoi sitten kierrellen harmaita viiksiään: »Ah, hyvä mies, on kyllä totta, että olen kuninkaan sijainen, mutta en kykene edustamaan häntä kaikissa asioissa, ja minusta tuntuu, että tämäkin kuuluu niihin.»

»Mitä teidän ylhäisyytenne siis neuvoo meitä tekemään?»

»Odottakaa, kunnes kuningas tulee takaisin.»

Järkevästi sanottu, muuta neuvoa ei ollut. Herra Rostó läksi siis ensi töiksi etsimään asuntoa. Hän tunsi Budan majatalot hyvin, koska hän oli nuorena ollut kreivi Andreas Baumkirchnerin, nykyisen Pressburgin kreivin, kamaripalvelijana. Hän tiesi, missä molemmat majatalot »Oravainen» ja »Musta puhveli» sijaitsivat. Ne seisoivat yhä vielä silmä vastatusten sillä paikalla, missä aatelispalatsien rivi loppui, siinä missä nyt on valtiovarainministeriö, mutta »Oravaiseen» kuului vielä osa Matiaskirkon tonttiryhmää.

Saavuttuaan paikalle he jäivät neuvottomina seisomaan molempien samannäköisten talojen eteen.

»Mustassa puhvelissa» oli vilkas elämä käynnissä. Avonaisesta ikkunasta kuului iloista puheensorinaa, ja silloin tällöin tulivat vieraiden päät näkyviin. »Oravainen» taas näytti hiljaiselta, kuolleelta (vaikka neitsyt Marian kirkon kellot juuri äsken olivat ilmoittaneet vasta puolipäivänajan), kuin lumotulta linnalta. — Siellä ei varmaankaan ollut ainoatakaan vierasta, sillä isäntä itse istui penkillä oven edessä ja soitti viulua.

»No kumpaanko poikkeamme, tipuseni?»

»Orava on kauniimpi kuin puhveli», vastasi Anna Gergely, joka tarkasteli oven yläpuolella olevaan syvennykseen sovitettua oravaa.

»Hm», tuumi herra Rostó, »mutta puhveli on voimakkaampi».

»'Oravainen' on hiljainen paikka», arveli lempeä Maria Schramm.

»Hm», sanoi herra Rostó, »mutta 'Puhvelissa' tarjoillaan varmaankin parempaa viiniä; muutoin ei sinne tunkisi niin paljon vieraita».

»Ah, hyvä Jumala, kuinka ihanaa soittoa!» huusi pikku Vuca, Rostón lemmikki, ihastuneena. »Menkäämme sinne, jalosukuinen herra».

Nyt Rostó ei voinut vastustella, ja he poikkesivat siis »Oravaiseen», jonka isäntä ällistyi suunnattomasti ja lopetti viulunsoiton siihen paikkaan.

»Mitä haette?» kysyi hän uteliaana.

»Päivällistä ja majapaikkaa», vastasi Rostó, »hevosille tallia ja rehua. Annatteko vai ette?»

Tämän kuultuaan majatalon isäntä riuhtaisi lakin päästään ja huusi täyttä kurkkua majatalon sisähuoneisiin: »Äiti, äiti, vieraita on saapunut!» Sitten hän kääntyi tulokkaihin päin: »Heti paikalla saatte mitä haluatte, olkaa vain hyvät ja astukaa sisään.

Isännän huudoista sipsutti esille vanha äiti, jolla oli jäykäksi silitetty valkoinen palttinahilkka, laahustavat tohvelit, valkoinen esiliina ja vyöllä kaliseva avainkimppu. Voi nähdä, ettei hän ollut uskonut pelkkää huutoa, vaan tuli itse omin silmin katsomaan sitä suurta ihmettä, että »Oravaisessa» oli vieraita.

»Ai, ai, siis todella... ah, pikku kullat» (hän katseli kauniita tulokkaita tarkoin); »jokaisen tomuhiukkasen puhallan pois istuimiltanne, kun olette näin kunnioittaneet meitä. Minulla on hanhia ja kanoja, jokainen niistä karhun kokoinen.»

Ja hän hyöri ja pyöri kuin hyrrä, ja vanha palvelijatarkin pääsi liikkeelle, ja neljännestunnin perästä alkoi sellainen keittäminen ja paistaminen, että kaikki Szentgyörgyin ja Garan koirat kokoontuivat keittiön eteen ahmimaan sieltä tulvivaa hienoa tuoksua.

Muuten ei majatalolla siihen aikaan ollut paljon merkitystä, kun jokainen talo oli vieraille avoin, Majatalo ei ollut niin tuiki tarpeellinen vieraita varten, kuin paremminkin porvareita itseään varten, sillä mitäpä he kotona ikävissään tekivät varsinkaan milloin heillä ei ollut vieraita? Sitäpaitsi miellytti senkin synkän vuosisadan ihmisiä päästä porvarillisesti joskus ulos ja elää hetki aviovaimotta.

Sen ajan porvarit olivatkin jäyhiä miehiä, vähän toisenlaisia kuin nykyiset. He kuluttivat yhä maineen leipää, jolla he jo niin kauan olivat ravinneet itseään. Heidän muistissaan ja perimätietona eli vielä suuri vallankumous, jolloin Budan porvarit Ludvig-pappinsa johtamina juhlallisesti syöksivät paavin pyhän Pietarin istuimelta.

Paavi ei tätä päätöstä noudattanut, mutta sehän on hänen yksityisasiansa. Voitto oli kuitenkin heidän.

Ne nauttivatkin siitä, mutta suurten tekojen muistosta voi iloita vain viinilasin ääressä puolueettomana alueella, missä samalla voi hiukan meluta. Lyhyesti, majatalo oli porvareille itselleen välttämätön.

Mutta yksi riitti kaupungille, kahta se ei tarvinnut. Sen johdosta oli »Oravaisen» ja »Puhvelin» välillä ankara kilpailu, jopa niin sanoaksemme ikuinen sota.

Nyt oli »Puhveli» huudossa, vieläpä hyvin vahvassa.

»Puhvelin» isäntä oli kolmisilmäinen, Wolfgang, joka siihen aikaan, kun Ladislaus Hunyadi mestattiin, oli seissyt tehottavan kansan joukossa ja joka sitten, kun pyöveli vielä neljännen kerran vauhtia ottaakseen heilutti kirvestään, oli syöksynyt hänen kimppuunsa ja antanut hänelle sellaisen korvapuustin, että mieheltä oli heti toinen silmä vuotanut kuiviin.

Siitä alkaen hän oli kansan suosiossa, ja yleinen mielipide liitti hänen silmänsä arvomerkiksi sen silmän, jonka hän oli puhkaissut mestaajalta, sanomalla häntä kolmisilmäiseksi Wolfgangiksi.

Tämä teko tuotti Wolfgangille satumaisen rikkauden. Porvarit olivat ottaneet »Mustan puhvelin» muotiin, tosin uhraamalla »Oravaisen», jonka pihalla ja kynnyksellä rehoitti rikkaruoho.

»Oravaisen» isäntä, Wenzel Korják, jonka liike aikaisemmin niinikään oli menestynyt melko hyvin, yritti monta keinoa pelastautuakseen joutumasta täydelliseen perikatoon. Hän tarjoili parempaa viiniä, keitti parempaa ruokaa, mutta turhaan: koko kaupunki oli ja pysyi rakastuneena »Mustaan puhveliin».

Sitten hän alensi hinnat.

Mutta se se vasta paha juttu oli, sillä se vain tehosti »Puhvelin» hienoutta.

Hän koetti kaikkia maailman keinoja, kävipä tapaamassa Kulifinytó-vanhusta, Besnyön satavuotista munkkia, jonka valkoinen parta kronikan mukaan ulottui polviin saakka ja joka antoi neuvoja ruhtinaille ja kreiveille mitä erilaisimmista vaikeista ja epämiellyttävistä kysymyksistä. (Hän elelikin sitten varsin hyvin Besnyön luostarissa ja paisui kuin hämähäkki.)

Rukoiltuaan turhaan hyvää Jumalaa Korják vetosi asiassaan Kulifinytón viisauteen ja lähti pyhiinvaellusmatkalle Besnyöön.

Hän valitti munkille »Oravaisen» taantumista ja omia turhia ponnistuksiaan; sitten hän lausui munkille seuraavat sanat: »Oi, sanokaa minulle, isä, mitä minun on tehtävä, mihin ryhdyttävä ja kuinka taivutettava ihmiset, jotta he kävisivät minun majatalossani.»

Satavuotias Kulifinytó siveli maailmankuulua pitkää partaansa ja vastasi seuraavasti: »Sinä, poikani, älä puhu; kenenkä kanssa sinä haluaisitkaan puhua? — Puhukoon karitsa hevoselle. — Oletko ymmärtänyt? Sillä enempää en sinulle totisesti sano.»

Eikä hän sanonutkaan enempää, mutta Korják ei liioin ymmärtänyt häntä.

Mitä karitsaa ja mitä hevosta se Kulifinytó lienee tarkoittanut?

Hän oli tosin hyvän neuvon palkaksi tuonut kolme karitsaa, mutta hevosesta ei ollut mainittukaan. Olisiko Korjákin pitänyt käsittää asia niin, ettei hänellä ollut ymmärrystä enempää kuin hevosella, koska hän salli munkin uskotella hänelle mitä tahansa? Mutta sekin oli mieletöntä, sillä karitsat hän oli kerta kaikkiaan luovuttanut, ja mikä kerran joutuu munkkien haltuun, sille ei kukaan enää milloinkaan puhu.

Poloinen Korják oli kotimatkalla tulla kaistapäiseksi tätä sekasotkuista neuvoa tuumiessaan, kunnes kotona hänen äitinsä arvasi, kuinka se oli selitettävä.

»Näetkös, poikaseni, se tarkoittaa tietysti soittoa, sillä hevonen puhuu lampaalle, kun käyrällä kosketetaan viulun kieliä.»

Hyvinkin mahdollista, että munkki tarkoitti soittoa, sillä käyrä on tehty hevosen jouhista ja kielet karitsan suolista. Piti siis saada ohjelmaan soittoa.

»Oravaisen» nuori isäntä riensi hankkimaan soittokunnan, jonka tuli soittaa iltapäivisin.

Mutta sillä hän teki itsensä ihan naurettavaksi, sillä mustalaissoittokaan ei houkutellut ketään hänen taloonsa.

Palkatut kuusi ruskeaa miestä soittivat tyhjille seinille, muut eivät kuunnelleet kuin korkeintaan sirkat, jotka itsekin soittelevat.

Kun öisin kurkisti ikkunasta sisälle, oli näky suorastaan aavemainen: nuo kuusi mustalaista istuivat yksikseen ja soittelivat otsa hiessä tanssikappaleitaan. Moni erikoisen taikauskoinen kuvitteli näkevänsä ilmestyksiä.

»'Oravaisessa' pitävät vainajien sielut tanssiaisia. Kuusi mustalaista soittaa heille, ja haamut pyörähtelevät piirissä ja karkelevat zsárdasia ja palotásia, niin että luut luskuvat.»

Kaupungissa kerrottiin siitä moninaisia hirveitä juttuja.

Valtakunnan suuret vainajat kuuluvat pitävän siellä tanssiaisiaan. Ladislaus Hunyadi karkeloi Maria Garan kanssa muiden pyörivien mukana ja pitää irtihakattua päätänsä kainalossaan... Muuan varteva haamu kiepsahtaa tuon tuostakin tanssiparin luo, sieppaa pääkallon kantajansa kainalosta ja leikkii sillä pallolla tunnin ajan. Se on Brankovicsin, serbialaisen voivodin, sielu, ja se on hänen haudantakainen rangaistuksensa eräästä tunnetusta kirjeestä... Rouva Szapolyai-vainaja kuuluu ratsastavan sinne joka yö pukilla... Mutta sen voi nähdä vain, jos on syntynyt Lucian päivänä hetkellä, jolloin iltatähti nousee. Muut kuolevaiset näkevät siellä vain kuusi tämän maailman mustalaista, jotka siellä soittelevat.

Osittain nämä kummitusjutut, osittain kalliit kustannukset saivat Johan Korjákin luopumaan tästä viimeisestäkin keinosta, josta oli koitunut vain se hyöty, että hän oppi ikävissään itse soittamaan viulua.

Senvuoksi hän pani soittokunnan viralta ja mietti juuri itsekseen, eikö hänen olisi ryhdyttävä katsomaan itselleen toista toimialaa, haudaten katkeran mielialansa ja synkeät ajatuksensa alakuloisen laulun säveliin, kun vanha Rostó saapui szelistyeläisnaisineen.

Korják avasi heille kauneimman huoneensa ja kattoi sitten pöydän. Senjälkeen hän ryhtyi keittiöpuuhiin päivällistä varten — kun äkkiä alkoi ruokasalista kuulua kovaa kilinää ja meteliä.

Hän syöksyi paikalle katsomaan, olisiko koira ehkä vetänyt jotakin permannolle. Mutta taivaan vallat, mitä oli tekeillä! Kaksi hovilaista siellä koputteli sinettisormuksellaan pöytään huutaen: »Hei, isäntä, isäntä!»

Heidän kannuksensa kilisivät, heidän sapelinsa kalisivat; niiden ääni hiveli ihanasti hänen korvaansa.

»Mitä haluatte?» sopersi poloinen Korják pelästyneenä, sillä hän luuli, että hänet vangittaisiin.

»Viiniä me haluamme ja parasta lajia, yksi, kaksi, kolme, heti!»

Hän toi heille viiniä ja hieroi kummastuneena silmiään.

Näistä kahdesta soreasta upseerista oli sillä välin tullut kahdeksan.

Nämäkin vaativat viiniä, ja kaksi ensiksi tullutta alkoi udella:

»Onko totta, että Szelistyen naiset ovat majoittuneet tänne?»

»En tiedä, mistä he ovat, mutta vastikään tuli tänne kolme naista erään vanhan herran seurassa», vastasi isäntä joltisenkin ylpeästi.

»Ovatko he hyvin kauniit?»

»En ole tarkkaan katsonut — pyydän alamaisimmin...»

»Olette narri, Korják, tietysti he ovat. — Mutta missä he nyt ovat ja mitä he tekevät?»

»He haluavat päivällistä.»

»Tulevatko he tänne syömään?»

»Kyllä, tänne he tulevat.»

Ja hän osoitti katettua pöytää, jolla ohutkaulaisessa astiassa heloitti kolme helluntairuusua.

Ah, Korják ei ole narri. — Hän tietää jo, mikä on kohtuullista.

Kun hän puheli upseerien kanssa, kävi ovi ehtimiseen; taukoamatta se kääntyi saranoillaan, kun uusia vieraita tulvi sisälle, milloin kokonainen magnaattiseurue, milloin taas joku porvari, linnan ylimielisiä iloisia hovipoikia, vanhoja keikareita, paksuja, kaksoisleukaisia talonherroja, joukossa joku »Mustan puhvelin» kantavieraistakin. Mikä taivaan ihme olikaan tapahtumaisillaan!

Herra Korják ihan kauhistui. Mitä oli hänen majatalolleen tapahtunut? Tämä ei voinut tulla Jumalasta; se oli varmaankin paholaisen kepponen.

Vaikka hän olisi jakautunut kymmeneen osaan, ei hän olisi ehtinyt tuoda viiniä sitä haluaville ja muun touhun ohessa jokainen halusi puhua hänelle — kymmeneltä taholta häntä huudettiin:

»Yksi sana, Korják!»

»Tulkaa tänne, isäntä!»

»Oletteko kuuro vai mitä?»

Ja jokainen kyseli tietoja taloon saapuneista vieraista, kuiskaavalla äänellä ja tuiki uteliaana ja jännittyneenä.

Ahaa — nyt hän ahtoi ymmärtää — kauniit talonpoikaisnaiset toivat nämä monet vieraat!

»Tulen, tulen!» huusi hän milloin sieltä, milloin täältä. Kovasti meluten hän syöksyi hikoilevana ja huohottavana portaita alas kellariin noutamaan viiniä.

Toiselle vanhalle palvelijattarelleen hän oli uskonut vieraiden palveluksen, mutta toisen hän lähetti Hafnerkadun varrella asuvan veljensä luo, jolla oli siellä lihakauppa, sanomaan, että hän tulisi koko joukkonsa kanssa avuksi, sillä vieraat olivat hyökänneet valtaamaan »Oravaisen».

Kun Szelistyen naiset tulivat ruokasaliin istuakseen päivällispöytään, olivat jo kaikki paikat, joka nurkka ja kolo niin täyteen sullottuna, että vanhalle Korják-rouvalle jäi tuskin tilaa tuoda pöytään ja viedä pois lautaset, joilla höyrysi ihania, juuri valmistettuja ruokia. — Ja yhä tuli uusia vieraita.

Katsokaa, nyt tulee haukanpyynniltä palaava loistava seurue.

Mukana ovat herra Losouczy ja herra Dragffy metsästystorvet kupeella.

No niin, kaupunkiin oli salamannopeasti levinnyt tieto, että kuninkaan malliksi haluamat Szelistyen naiset olivat saapuneet ja majoittuneet »Oravaiseen». Tuossa tuokiossa koko Buda oli liikkeellä. Sillä ne piti nähdä, vaikka olisi ollut puolikuollut!

Kun ei sisällä enää ollut vieraille tilaa, iloittiin siitä, että saatiin paikka pihalta tai oven edestä.

Mutta kaikella on rajansa. Vihdoin ei ulkonakaan ollut yhtään sijaa; tosin oli nyt suloisen leuto kevätiltapäivä, eikä viini Korjákin kellarissa ollut vielä loppunut, mutta vaikka koko ympäristön tuolit ja pöydät oli haalittu yhteen, ei niitä sittenkään ollut tarpeeksi.

Korják pöyhkeili riemusta; hänen kasvonsa loistivat iloa ja tyytyväisyyttä, ja kiitollisena hän katseli Szelistyen naisia.

Taivas, kuinka kauniita he olivat!

Varsinkin pikkuinen tummaverinen, joka aina nauroi!

Tuo hymy voitti auringonpaisteenkin.

Vanha rouva Korják sipsutteli ja huojui hänkin vieraiden parissa, mutta nainen on aina nainen, sillä hän ei pitänyt vierastulvaa onnen ensimmäisenä hymynä kuten hänen poikansa, vaan ainoastaan tilaisuutena kostaa kaiken sen, mitä hän vuosikausia oli saanut kestää nöyryytyksen kärsimystiellä, ja kun pöydät ja tuolit loppuivat, lähetti hän palvelustytön »Mustan puhvelin» emännän luo seuraavin terveisin: »Rouva majatalonemäntä lähettää terveisiä rouva majatalonemännälle ja pyytää, että rouva lainaisi hänelle tyhjät pöytänsä ja tuolinsa, sillä meillä ei vieraille enää ole istumapaikkoja tarpeeksi.»

Tämän kuultuaan ei »Puhvelin» emäntä, vaikka jo lähenteli kuuttakymmentä, hidastellut, vaan syöksyi päätä pahkaa nurkkaan hakemaan luudan ja olisi varmaankin piessyt sanantuojan pahanpäiväisesti — mutta samassa hetkessä tuli paksu, verevä kolmisilmäinen Wolfgang, joka juuri oli etsimässä laskuja pöytälaatikosta, äkkiä näiden sanojen johdosta tulipunaiseksi vihasta ja kaatui lattialle huutaen: »Sen hävyttömyyden Korják saa vielä maksaa!»

»Voi minua!» huusi puhvelinemäntä sydäntäsärkevästi ja pudotti luudan.

»Hän on kuollut! Apua! Vettä, vettä!»

Hän kumartui miehensä puoleen, jonka pään hän otti käsiensä väliin. Mutta hyväsydäminen Verona, »Oravaisen» palvelijatar, juoksi noutamaan vettä ja alkoi pirskottaa sitä sairaan päälle. Mutta isäntä tunsi vasta sitten helpotusta, kun kiireesti paikalle kutsuttu Konstantinus Koszta, budalainen kirurgi, saapui ja iski hänestä suonta, sillä — se oli tapahtunut — kolmisilmäinen Wolfgang oli saanut halvauksen.

Verona palasi kotiin tärkeännäköisenä; hän jaksoi töin tuskin odottaa, kunnes sai kerrotuksi asian isäntäväelleen.

»No, tuolla vastapäätä on tekeillä kaunis paisti: 'musta puhveli' on saanut halvauksen.»

Korják ja hänen äitinsä pelästyivät.

»Kas vain, se se herättää ihmisissä taas pahaa verta.»

Mutta tapahtuikin päinvastoin.

Kun vieraat saivat kuulla tapauksesta, sanottiin yleisesti: »Se on omansa sille kateelliselle koiralle! — Siinä näette! Kun Korják-rukalla kerrankin on pari vierasta, suuttuu hän niin, että saa halvauksen. Korják sitävastoin on vuosikaudet hiljaa ja alistuvasta kärsinyt kohtalon raskasta kättä. Entä kuinka erinomaista viini täällä on, ja huoneistokin, Jumala tietää miksi, on täällä miellyttävämpi kuin 'Puhvelissa'.»

Lyhyesti sanoen, halvauskohtaus vei ihmiset Korjákin puolelle.

Sillä onni on sellainen: kun se kerran suosii jotakuta, punoo se suojatilleen seppeleen vaikka hänen vioistaan.

Szelistyen naiset lähtivät iltapuolella herra Rostón kanssa katsomaan kaupunkia, varsinkin liikkeitä ja myymälöitä, joissa venetsialaiset ja kreikkalaiset kauppiaat näyttelivät ihania tavaroitaan. Siitä huolimatta virtasi vieraita yhäti »Oravaiseen», sillä tiedettiin naisten palaavan sinne illalliselle.

Koko illan, tunkeili siellä ihmisiä, ja majatalon lähettyvilläkin vilisi väkeä.

Illallisen aikaan kiiruhti moni ylpeä korkea herra, joka muutoin ei astunut jalallaankaan tavalliseen majataloon, tekemään tuttavuutta herra Rostón kanssa, saadakseen tilaisuuden hiukan puhutella kuuluja Szelistyen naisia.

Huomenna olisi seurapiirin halutuin henkilö se, josta sanottaisiin: »Tuo vekkuli oli eilen Szelistyen naisten kanssa tekemisissä.»

Niin, sellainen on muoti, tuo voimakas kiihoitin! Vähäpätöisten jumalatar, mutta mahtava; samalla tavalla se hallitsee Zeuksen, Jupiterin ja Jehovan aikana. Eikä kristilliseen jumalakäsitteeseen kuulu vain kolme persoonaa — neljäs on muoti.

Vaikka Szelistyen naiset noin kymmenen ajoissa vetäytyivät huoneisiinsa mennäkseen levolle, huvitteli väkijoukko »Oravaisessa» vielä keskiyöhön saakka, ja kun aamupuolella yötä vihdoin tuli rauhallista, ja emäntä vapisevin käsin levitteli pöydälle päivän suuret rahatulot, taalareita ja kultarahoja, sanoi hän pojalleen: »Tiedätkö, poikani, mitä saamme kiittää tästä päivästä?»

»Szelistyen naisia.»

»Sinun viuluasi», oikaisi äiti, »niinkuin veli Kulifinytó sanoi».

»Mitä tarkoitat, rakas äiti?»

»Olen puhunut naisten kanssa, kun vein heidät makuulle. Molemmat pitemmät ovat leskiä. — No, sanoppas, oletko koskaan nähnyt näiden veroisia kaunottaria? Jospa olisin mies, Johan! Mutta mitä minun pitikään sanoa? Aivan oikein, kolmas on neito, valakkilainen tyttö. No, onneksi olemme kotoisin Grosswardeinista ja osaamme romaniankieltä, ja minä voin siis jutella hänen kanssaan. — Onpa se kerrassaan soma olento! Kaikki on hänessä somaa, mitä näet ja mitä et näe. Ymmärrätkö minua? Olin läsnä, kun hän riisuutui. Eikö totta, nyt jo ymmärrät? Punastutko? Katso minua silmiin, Johan! Pikkuinen miellyttää sinua? — Mutta mitä minun vielä pitikään sanoa?

— Niin, kun siinä puhelin hänen kanssaan erilaisista asioista, tuli sekin puheeksi, minkävuoksi he olivat poikenneet tänne eivätkä 'Puhveliin'. Silloin hän kertoi, että se vanha herra, joka toi heidät tänne näyttääkseen heidät kuninkaalle, halusi poiketa 'Puhveliin', mutta pikku Vuca, sillä Vuca on hänen nimensä, oli kuullut sinun soittosi ja siitä ihan haltioissaan pyytänyt, että majoituttaisiin tänne. — Näetkö, on sittenkin hyvä, kun karitsa puhuu hevoselle. — Mutta mitä minun piti sanoa? Ahaa, kyllä jo tiedän. Päässäni pyörii se ajatus, että hevosen pitäisi jo puhua lampaalle. Tämä tyttö tuottaisi meille onnea; puhu siis hänelle. Jumala itse on lähettänyt hänet luoksemme. Minulla on taikauskoinen aavistus, että meidän ei pitäisi päästää häntä käsistämme. Tosin hän on vain talonpoikaisnainen, mutta vähät säädystä — hän on kauniimpi kuin ruhtinatar. Jos olisin sinun sijassasi, en laskisi häntä enää täältä, vaan ottaisin hänet omakseni, menisin hänen kanssaan naimisiin — mitä minun vielä piti sanoa? Sain hänet tunnustamaan, ettei hänen sydämensä ole sinulle vieras.»

»Mitä sanottekaan!» huusi Korják säihkyvin silmin.

Niin sattui sitten, kun naiset aamulla tulivat aterioimaan, että Korják ojensi kummallekin leskelle ruusun, mutta Vucalle kaksi, valkoisen ja punaisen.

Molemmat rouvat katsoivat toisiinsa kasvoillaan pilkallinen ilme, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: »Katsokaapa tuota töllistelijää, joka pitää tyttöä meitä sievempänä.»

Rostó tiuskaisi hänelle puoleksi leikillä: »Kuulkaa isäntä, kuinka uskallatte antaa etusijan yhdelle suojateistani? Se jää kuninkaan tehtäväksi.»

Korják vastasi romaniankielellä, joka kummastutti kaikkia, enimmän kuitenkin Vucaa: »Kuningas arvostelee vain silmillään, mutta minä katselen myös sydämelläni!»

Vucan kasvot hohtivat kuin tulisoihtu, ja hän loi katseensa ujosti maahan.

»Mitä sinä puhut, senkin peto?» huusi julmistunut prefekti.

»Minä sanon, teidän armonne», ja isännän ääni muuttui juhlalliseksi, »että kun naiset menevät hänen majesteettinsa luo vaatimaan miehiä, saavat he heti yhden, nimittäin minut. Antakaa minulle neito vaimoksi, teidän armonne.»

Vuca hypähti tuolilta seisomaan ja aikoi juosta tiehensä, mutta ovelta hän jälleen kääntyi takaisin; silloin olisi ehkä voitu kuulla hänen sydämensä lyövän, ellei herra Rostó olisi nostanut sellaista meteliä.

»Olisinko minä narri, kuuletteko? Oletteko menettänyt järkenne? Minäkö hajoittaisin vaivalla haalitun kokoelmani?»