Part 4

Mutta silloin hän tukki suunsa kädellään. Hän muisti äkkiä lörpötelleensä tyhmyyksiä — eihän hänen sopinut paljastaa, että Szelistyen naiset oli koottu.

»Muutoin», jatkoi hän rauhallisesti, »emme ole tulleet tänne naimaan, toisin sanoen, että he menisivät naimisiin. Me etsimme täältä miehiä emmekä tuo tänne naisia. Eikä tyttökään tahdo, ei ainakaan toistaiseksi. Nyt on ensimmäinen tehtävämme päästä kuninkaan eteen. Kuningas antaa meille vallan toisenlaisia miehiä, eikö totta, pikku veijari?»

Hän etsi silmillään Vucaa.

»No, puhuhan toki, pikku unikko, anna hänelle rukkaset!»

Mutta pikku »unikko» asteli lanteitaan keinuttaen vilpittömänä kuin turmeltumaton lapsi Korjákin luo ja laski kätösensä hänen suureen kouraansa sulkien silmänsä, ikäänkuin ne olisivat äkkiä vuotaneet häneltä pois.

»Sinä miellytät minua», sanoi tyttö rohkeasti; »minä tahdon tulla vaimoksesi... majatalon emännäksi».

»Hitto vieköön hameväen!» raivosi herra Rostó, ja asiasta olisi varmaan noussut kamala riita, ellei Verona-palvelijatar olisi juuri tällä hetkellä riuhtaissut ovea auki ja hengästyneenä huutanut: »Kuninkaallinen airut!»

Avatusta ikkunasta voi nähdä ja kuulla kuninkaallisen esiratsastajan pihalla hyppäävän vaahtoavan ratsunsa selästä ja tiedustelevan Szelistyen naisia.

»Täällä minä olen!» huusi vanha prefekti ja pisti harjaksisen päänsä ikkunasta.

»Te ette ole nainen», vastasi esiratsastaja yliolkaisesti.

»Naiset ovat myös täällä. Minä olen tuonut ne tänne.

Mitä hänen majesteettinsa käskee tehdä heille?»

»Teidän pitää huomenna toisena helluntaipäivänä päivällisaikaan tulla hänen eteensä.»

Määräys tuotti Rostólle suurta iloa.

»Vai niin, kuningas tietää siis jo, että olemme saapuneet. Hän lähettää meitä noutamaan. Se on hyvä merkki, lapset, oikein hyvä merkki. Hän haluaa nähdä meidät, se on suuri asia! Me lähdemme matkalle varhain aamulla, sillä puolipäivän aikaan hän haluaa nähdä meidät luonaan; ehkä hän pyytää meitä jäämään sinne päivälliselle.»

Loistavia, utuisia mielikuvia ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Hän maalasi mielessään vastaanottokohtauksen, minkä jälkeen hän lapsen lailla hajoitti kirjavat rakennuskivet sommitellakseen niistä uuden rakennelman. Se oli hänestä ylen huvittavaa, hän kun oli jo tällä pitkällä matkalla eläytynyt seikkailuun siinä määrin, että piti itseäänkin szelistyeläisnaisena.

Tähän iloiseen mielialaan sekaantui myöhemmin hienoista tyytymättömyyttä.

Vucan ja isännän välillä syntynyt rakkaus kehittyi ihmeellisellä tavalla, kuten Amaryllis-kuningattaren kirsikkapuu, joka kahdessa tunnissa versoi siemenestä, sai lehdet, työnsi nuput ja alkoi kukkia.

Korják näytti piittaavan perin vähän siitä, että hänen talossaan tänäänkin kävi suunnaton joukko vieraita (niin että kolmen naapurivaimon täytyi tulla keittiöpuolelle apuun). Hän meni iltapäivällä vielä kerran herra Rostón ja tämän seuralaisten huoneisiin, mutta nyt äitinsä seurassa, ja pyysi toistamiseen Vucan kättä.

»Minä en voi luovuttaa häntä», vastasi ukko äkeissään.

»Siitä ei tule nyt mitään.»

»Mutta minä tahdon saada hänet miehekseni ja saankin», uhmasi tyttö.

»Vaiti, sammakko! Sinä olet Georg Dóczyn maaorja, ja vain hän voisi määrätä kohtalosi! Sinä olet nyt sitäpaitsi matkalla kuninkaan luo, ja Jumala yksin tietää, mitä hän teille tekee.»

»Minä en mene kuninkaan luo», sanoi tyttö, »nyt en ainakaan».

Ja hän polki jalkaa kuin raisu varsa.

»No, saammepa nähdä!» raivosi prefekti nyrkkiä heristäen.

»Ainoastaan jos panette minut kahleihin, teidän armonne, voitte viedä minut täältä, muutoin ei. Näin kahlehdittuna kuljetettakoon minut kuninkaan eteen; siellä kyllä sanon hänelle, 'oikeamieliselle', miksi minua näin kohdeltiin.»

Mutta siihen haihtuikin hänen rohkeutensa viimeinen pisara — hän alkoi itkeä.

Vanha Rostó oli hyväsydäminen ihminen, raivosi vielä tuokion, sitten alkoi silitellä Vucan korpinmustaa tukkaa ja yritti rauhoittaa häntä kauniin sanoin.

»No, älä tee tyhmyyksiä, sydänkäpyseni, se voisi tärvellä kauneutesi, ja silmäsi tulehtuvat. — Tule järkiisi, pikku Vuca. — Huomenna tähän aikaan voit minun puolestani itkeä mielin määrin, mutta nyt et saa. Voi sinua pikku hupakkoa, minäkö panettaisin sinut kahleihin! Kuinka mokoma ajatus juolahti mieleesikään? Kytkeä kahleihin sirot nilkkasi! — Silloinhan olisin kelvollinen hirtettäväksi.»

Mutta kaikki rauhoituskokeet ja kaikki lupaukset olivat turhia. Pieni olento ei ottanut lauhtuakseen, ei tahtonut syödä eikä juoda, vaan itki yhä.

Iltapuolella Rostó lähti erään korutavarakauppiaan luo, jonka hän sai houkutelluksi avaamaan myymälänsä, ja osti Vucalle pitsejä ja nauhoja. Mutta tyttö halusi vain Korjákin; uhmaten hän viskasi kaikki sievät tavarat permannolle.

Prefekti väänteli epätoivoisena käsiään mitä oli tytölle tehtävä?

Hän tunsi romanilaisveren; hän tiesi, kuinka itsepäisiä romanilaiset ovat. Jutusta tulisi ikävyyttä, vieläpä häpeää!

Toisaalta hän pelkäsi Korjákin asettuvan vastarintaan.

Vihdoin pitkän sisäisen taistelun jälkeen hän piti järkevimpänä — _necessitas frangit legem_ — sopia siitä, että vuohi saisi syödä kylliksensä ja hänellekin jäisi ruohoa.

Hän selitti Korjákille juhlallisesti, että tyttö tulisi hänen omakseen, jos hän lähtisi huomenna hangoittelematta kuninkaan luo ja esiintyisi siellä kiltisti.

»Annatteko kunniasananne, teidän armonne, että tuotte hänet minulle takaisin?»

»Hyvä», huohotti Rostó ja tarjosi hänelle kätensä.

»Sellaisena kuin viette hänet täältä?»

Rostón käsi peräytyi.

»Sellaisena kuin saan hänet takaisin.»

Ja nyt peräytyi Korjákin käsi. Hän nauroi pilkallisesti, ja hänen hampaansa nirskuivat. »Mitä hänestä jää jäljelle, tarkoitatte?»

Prefekti kohautti hartioitaan.

»No, kulta voi kuningasta käskeä?»

Silloin miehet joutuivat sellaiseen toraan, että herra Rostó tahtoi heittää Korjákin ulos huoneesta ja Korják herra Rostón koko majatalosta.

Edellinen uhkasi lähteä palatinin puheille, jälkimäinen sanoi vetoavansa Elisabet Szilágyiin, joka aina katkaisi kärjen mokomilta jumalattomuuksilta. Vasta sydänyön korvissa, kun muut vieraat jo olivat hajaantuneet, solmittiin rauha Korjákin äidin välityksellä (sillä kinastelevat miehet eivät puhuneet enää toisilleen).

Sovittiin seuraavasta: Vuca lähtisi toisten Szelistyen naisten mukana kuninkaan luo (olihan kuningas kunnianmies, joka ei ajatellut pahaa). Mutta Korják lähtisi myös heidän matkaansa ajomiehenä (sillä Korják oli urhea poika, joka osasi torjua kaiken pahan).

Niin he sitten lähtivät: aamuhämärässä herra Dóczyn kuulut, nauhaniekat vaunut alkoivat vieriä Veszprémin suunnalle. Korják istui, päässä pyöreä hattu ja yllä Dóczyn liveripuku, ajopenkillä ja yllytti hevosia usein ruoskansivalluksin.

Naiset olivat uupuneina uinahtaneet. Ja vain kun vaunut tärskähtivät tavallista ankarammin, aukenivat milloin mustat, milloin siniset silmät. Täysin valveille he tulivat vasta kun polttava aurinko alkoi kutkuttaa heidän kasvojaan ja paahtaa niitä punaisiksi.

»Kukko kiekuu!» huusi herra Rostó leikiten heidän korvaansa. »Herätkää, kanakullat, ja sinäkin, kananpoika!»

Hymyillen he aukaisivat silmäparit ja hieroivat sormillaan niistä unenrippeet.

Hei, Majmuna-haltiatar, matkaasi metsään!

Ah, se oli tosiaankin ihana metsä, joka etäältä tummanvihreänä viittoili heille!

Rostó selitteli heille: »Se on Bakonyn metsä, siellä asuu kuuluisia rosvoja.»

Toisella puolella, kaukana, niin etäällä, että silmä tuskin ylti sinne, näytti sininen silkkikangas olevan vedetty niittyjen katteeksi.

Herra Rostó sanoi: »Se on Balaton järvi; siellä asustavat vedenneidot.»

Ihana oli sekin tienoo, jota he nyt ajoivat. Heidän vaununsa kulkivat kapean kyläpahasen laitaa, salavien reunus tämän kauniin puron vartta pitkin. Niityt olivat täynnä valkoisia kukkia.

Kylän kirkontornista kuului kellojen läppäily.

»Kah, siellä soitetaan jo messuun.»

»Vasta ensi soitto», rauhoitti Korják kääntyen ympäri.

Hän oli aika soma ajomies, päässään pyöröhattu, johon oli pistetty kamelikurjensulka, ja yllään punanauhainen, sininen dolman-levätti.

Purossa, joka milloin kaikkosi, milloin palasi näkyville, oli pikku lapsia uimassa. He polskuttelivat siinä vallattomasti. Heidän vaatteensa, pienet koltut, pienet pojanhatut, litteänappiset pikku liivit, oli pantu pieniksi kääröiksi puron rantapensaikkoon, kussakin käärössä lapsenpuku.

Pikku vekaroita odotti rannalla heidän isoäitinsä, joka huutaen torui heitä: »Tulkaa jo pois vedestä, te vielä vilustutte.» Yksi lapsista nousikin vedestä, ja isoäiti alkoi pukea sitä.

»Hm», tuumaili Vuca, »tuo vanha rouva on kovin nokkela».

»Miksi niin luulet, lapseni?» kysyi herra Rostó uteliaana.

»Koska hän osaa pukea lapset ja antaa kullekin heistä sopivan vaatekappaleen. En voi käsittää, mistä hän voi erottaa, mikä lapsista on poika, mikä tyttö.»

Tämän kuultuaan kaikki purskahtivat äänekkääseen nauruun, ja ajomieskin kääntyi katsomaan taakseen onnellinen hymy huulillaan.

Mutta herra Rostó huusi päätänsä pudistaen: »No, onpa siinä pikku hupakko, oi millainen hupakko, ja kuitenkin hän haluaa kaikin mokomin naimisiin! Hitto naisväkeä ymmärtäköön, minä en totisesti ymmärrä.»

* * * * *

Várpalotan linna oli kukkulalla samalla paikalla, jonka nykyisen linnan mahtavat portit, komeat holvit ja ylpeät tornit ovat vallanneet.

Matiaksen hallitessa rakennus oli vallan toisenlainen; se oli eriskummainen goottilaisen ja romaanisen tyylin sekoitus, mutta sen on aika jo kauan sitten korjannut pois.

Muurarit, jotka myöhemmin toisten omistajien aikana rakensivat sen uudestaan, antoivat sille jälleen toisen ulkonäön, silloisen kuosin mukaan barokin.

Vanha linna on ikiajoiksi hävinnyt vaikka pohjamuurit kuuluvatkin olevan entiset. Mutta mitä se merkitsee? Kun tyttö kuolee ja toinen pukee yllensä hänen nuttunsa, ei edellistä ole silti olemassa.

Matiaksen huvilinna on kadonnut. Sormusta pitelevä korppi [Matiaksen vaakuna. Siitä nimi Matias Corvinus. — Suom.], joka komeili rakennuksen päädyssä, leijailee nyt elävänä sen yläpuolella.

Moni muukin asia on senjälkeen muuttunut. Ihana Bakonyn metsäkin on siirtynyt kauemmaksi. Metsänkaatajien lauma on ajanut sen pakosalle.

Matias tulee täällä mieleen vain, kun puutarhaa kaivettaessa tavataan hopeasolki tai kannus tai pöyhitystä mullasta löydetään vanha liivinnappi; se on kai joskus koristanut kauniin Anna Gergelyn vartaloa..

Hylätyn puutarhan nurkasta kohottaa siellä täällä joku pähkinävarpu päätänsä. Kukapa tietää, eikö sen varvun esi-isä viisisataa sukupolvea sitten ollut siittänyt niitä vitsoja, joilla Matias oli uhannut keittäjäänsä: »Várpalotan kepit ovat lukemattomat!» kun pöytään oli tuotu hauki ilman maksaa. Sillä tapainturmelusta oli jo siihenkin aikaan, ja sitä on tänäkin päivänä; sitä ei aika voi auttaa, eivät muurarit tai puunkaatajat.

Muuten on perin ikävää, että niistä suurista itsevaltiaista, jotka ennen Matiasta ja hänen aikanaan varastivat niin paljon, ettei ainoastaan kansarukka, vaan myöskin poloinen kuningas Ladislaus Dozse jäi puille paljaille, historia ei kerro mitään. Se pysyy salaisuutena, vanhentuneena ja haalistuneena vaiteliaisuuden vaipan alla.

Nimenomaan vain Andreas Pogra-parasta kronikka tallettaa sen maininnan, että hän oli kavaltanut hänen käsiinsä uskotun hauenmaksan.

Olipa sentään onni, ettei mestari Andreas Pogra vielä sinä päivänä, jolloin odotettiin Szelistyen naisia, tiennyt vuosisatojen yli ulottuvasta häpeästään, sillä se olisi kiusannut häntä. (Senvuoksi on hyvä, etteivät kuolevaiset näe tulevaisuuttaan.) Hän keitti ruokia niin innostuneena ja niin kunnianhimoisesti kuin Várpalotaan olisi odotettu kolmea kuningatarta.

Porisevissa astioissa ja pannuissa oli kaikkea, mikä maailmassa on hyvää.

Mutta jottei ruoka tärveltyisi kauan valmiina seistessään, kadottaisi makuaan ja jotta kaikki osattaisiin panna oikealla hetkellä kasareihin, putkiin ja pannuihin, sijoitettiin torniin vartiosto, jonka tuli ilmoittaa, kun Szelistyen naisten vaunut tulisivat näköpiiriin.

Päivällishetki oli jo käsissä, kun tornivartija lopulta puhalsi torveensa.

Heti alkoi kaikkialla linnassa ankara meno ja touhu ja juoksu.

»He tulevat, he tulevat!» Jokainen taisi jo osansa. Pian pian! Yhden piti vielä pukeutua, toisen sijoittua juhlasaliin »hänen majesteettinsa kuningas Matiaksen» viereen, kolmannen avata portti, mutta ensin kokeilla, kuinka se kävi. Hovipoikien piti asettua portaille, varjostimen kantajain etupihaan, minne vaunut pysähtyisivät, ja viuhkanpitäjien vasemman käytäväoven pieleen. Pian, hyvät herrat, joutukaa!

Siebenbürgiläisvaunut olivat vihdoin saapuneet linnan kivisen ulkomuurin kupeelle.

»Olemme perillä», huusi Korják. »Tulemme oikealla hetkellä; aurinko on keskitaivaalla.»

Tiukujen kilinältä ja valjaitten natinalta ei voinut kuulla heidän sydämensä kovaäänistä jyskytystä, mutta epäilemättä oli ahdistava tunne vallannut heidät: suuren tuntemattoman pelko!

»Katsokaa nyt tarkoin, missä on portti», huomautti Rostó ajomiehelle, »jotta tiedämme, mistä sopii mennä sisälle».

»Tuolla seisoo kaksi keihäsniekkaa; totta kai siellä on portti. Ajakaamme sinne Jumalan nimessä.»

»Entä ellei meitä lasketakaan sisälle», arveli Vuca.

»Varmasti lasketaan», kerskasi herra Rostó; »ensinnäkin, koska kuningas itse on lähettänyt noutamaan meitä, ja toiseksi, koska minä tulen Nagyszebenin kreivin edustajana.»

Ja tosiaankin, heti kun vaunut pysähtyivät, laskivat vartijat peitsensä.

Herra Rostó katseli ylpeänä ympärilleen.

»No, mitä minä sanoin? — Tuhat tulimmaista!»

Samalla hetkellä kääntyi portti saranoillaan kuin näkymättömän käden kiepauttamana ja avasi houkuttelevana molemmat puoliskonsa.

Hevoset astelivat välinpitämättöminä suuren puusillan yli (mistäpä ne olisivat tienneet, minne olivat menossa), ja portti sulkeutui jälleen.

He olivat pihalla, mutta mitä sanonkaan, pihallako? He olivat keskellä paratiisia, sillä linnan etupiha oli täynnä erilaisia, ihmeellisiä, heille tuntemattomia kasveja, kukkia, pensaita ja puita, joiden latvoissa kaikenlaiset linnut visertelivät, jotta pienet kielet olivat haljeta.

Ah, mitä kaikkea siellä olikaan! Tuhannen ja yhden yön loisto ja komeus! Kukkasarkojen vieressä oli puupaaluihin kiinnitettyjä kirjavia lasipalloja, joissa voi nähdä kuvansa; eräässä pienessä talossa oli kaksi kahlehdittua elävää karhua. (Mitähän pahaa ne poloiset lienevät tehneet?) Entä väen paljous! Kirjavaa palveluskuntaa kaikenvärisissä puvuissa! Ja tämä kaikki näytti vain odottavan heitä. Se oli tuiki kummallista ja kuitenkin juhlallisesti mieltä ylentävää. Herra Rostó riuhtaisi hatun päästään kuin ei olisikaan Nagyszebenin kreivin edustaja. Taustalla oli henkivartiosto kunniakujana; pistinten kärjet välkkyivät ja loistivat polttavassa auringonpaisteessa.

Naiset eivät tienneet minne katsoa. Mutta sotilaat olivat sittenkin kaikkein hauskimmat. Vain arka Maria Schramm etsi katseillaan seipäitä, sillä kuninkaan luona pistetään ihmisten päät seipäiden kärkiin. Näin kerrotaan saduissa.

Mutta älkäämme ihmetelkö naisia, kun tavaton näky sai hevosetkin itsepintaisiksi. Esihevonen nousi takajaloilleen ja hirnui. Eräs esiratsastaja kiiruhti tarttumaan sen ohjaksiin.

Sitten astui vaunujen luo isonenäinen nuorukainen, ilmeisesti jonkinlainen hovivirkailija, hopeinen taistelunuija kädessään ja tervehti herra Kostoa kohteliaasti hattuaan nostaen, minkä jälkeen hänen armonsa riensi panemaan hatun päähänsä voidakseen ottaa sen jälleen käteensä vastatessaan tervehdykseen.

Sitten puhui ensinmainittu: »Jumalan rauhaa, tervetuloa Várpalotaan, teidän armonne ja tekin, Szelistyen naiset! Nouskaa vain vaunuista, jos suvaitsette!»

Näin sanoen hän viskasi taistelunuijan, jonka ohikulkeva palvelija otti huostaansa, ojensi kätensä pikku Vucalle, joka istui selin ajomiehen vieressä, tarttui hänen vyötäisiinsä sen ajan tavan mukaan, heilautti häntä ilmassa ja antoi hänen liukua maahan; kaksi muuta lakeijaa, tai keitä lienevät olleet, teki samoin Anna Gergelylle ja Maria Schrammille.

Poloiset, suloiset olennot eivät puhuneet sanaakaan; he huohottivat vain pelokkaina heidän käsissään kuin pikkulinnut kissan kidassa, kummastelivat ja tuijottivat ympärilleen, punastuivat eivätkä tienneet minne katsoa, minne mennä.

Ja nyt, ennenkuin he olivat ehtineet tointua hämmästyksestään, juoksi esiin — ei edes tietty mistä — kolme pientä hovipoikaa, yllään kirsikanpunaiset husaarintakit, jalassa keltaiset saappaat ja kupeella pienet sapelit. Hovipojat kumarsivat syvään ja — oi, kuinka ihastuttavaa ojensivat kullekin heistä kukkavihon. Siinä oli punaisia kamelioita ja valkoisia kieloja.

Naiset ottivat ne vastaan, ottivat ne todellakin vastaan, mutta he eivät vielä koskaan olleet nähneet niin ihania kukkasia. (Kotonahan oli vain malvoja!) Mutta he hymyilivät kukkasille kuin vanhoille tutuille. Eihän kukka voi olla tuntematta toista.

Nyt erosi piiristä kolme varjostinta kantavaa lakeijaa, jotka asettuen kunkin naisen vasemmalle puolelle avasivat viheriät päivänvarjot, niin että auringonsäteet pääsivät vain hipomaan kuulujen szelistyeläisnaisten kasvoja.

Kulkue lähti liikkeelle. Voi, hyvä Jumala kuinka hullunkurista ja kuitenkin sievää se olikaan, kun he astelivat näin juhlallisesti avattujen päivänvarjojen alla!

Etunenässä käveli isonenäinen poika, pidellen jälleen kädessään kohotettua taistelunuijaa, jonka hän taas oli löytänyt ties mistä.

Hänen takanaan tuli Anna Gergely ylpeänä kuin todellinen kuningatar. Hän ei katsellut oikealle eikä vasemmalle, ikäänkuin olisi nähnyt tällaista jo kotonaan.

Heitä seurasi Maria Schramm epävarmoin hoippuvin askelin, pää painuksissa.

»Mikä sinua vaivaa?» kysyi varjostimen kantaja.

»Ah, pelkään kovin pyörtyväni.»

Sitten tuli pikku Vuca, astuen teeskennellyn pienin askelin ja keinutellen lanteitaan kuin kotona paimentaessaan vuohia.

Kerran tai kahdesti hän kääntyi taakseen katsomaan Korjákia, hymyili tälle, iski silmää heiluttaen lapsellisesti kukkavihkoa oikeassa kädessään.

Kulkueen lopussa tulla vetelehti herra Rostó, joka ei voinut olla tuntematta katkeruutta, kun hänen osalleen ei tullut minkäänlaista kunnianosoitusta, vaikka koko valikoima oli hänen ansiotaan. Hänellekin olisi pitänyt tuoda varjostin. Se ei olisi vienyt kuningasta häviöön.

Lisäksi piti Vucan ylimielinen käytös häntä alinomaisessa pelossa, ja hän yritti näyttää tytölle tyytymättömyyttään tekemällä harjaksisilla kulmakarvoillaan lakkaamatta merkkejä, kun Vuca kääntyi katsomaan taakseen, mutta tyttö ei kertaakaan kääntynyt katselemaan häntä.

Varjostimenkantajat olivat koreita poikia ja taisivatpa olla oikeita veitikoita, sillä he liimasivat katseensa naisiin, niin että näihin valui hehku, joka oli voimakkaampi kuin mitä kuumimmat auringonsäteet olisivat synnyttäneet, ellei päivänvarjo olisi niitä lieventänyt.

He käyttivät lyhyen matkan hyväkseen, ei vain herkutellakseen silmillään, vaan myös vallattomaan lörpöttelyyn.

»Ovatko miehet siis Szelistyessä niin tuiki tarpeen?»

Kaunis Maria Schramm ei ollenkaan vastannut kysymykseen, vaan puri huultaan.

»Oi, älkää kysykö minulta mitään, koko maailma pyörii silmissäni tässä kuumuudessa.»

»Jos aiot pyörtyä, armaani», sanoi varjostimenkantaja vallattomasti, »niin tee minulle palvelus ja pyörry nyt syliini, sillä myöhemmin viuhkankantajat ottavat sinut huostaansa».

Maria hymyili ja pisti peukalon ilkamoiden hampaittensa väliin (sillä nainen osaa ärsytellä, vaikka olisi puolikuollut).

»Silloin saatte kauan odottaa.»

Taistelunuijaa kantava nuorukainen kääntyi tuon tuostakin Anna Gergelyn puoleen ja aloitti keskustelun hänen kanssaan.

»Pelkäätkö kuningasta, serkkuseni?»

Anna Gergely väänsi kasvojaan, mikä teki hänet vieläkin kauniimmaksi.

»Ei hän minua syö.» Sitten hän lisäsi: »Enhän ole varastanut mitään.»

Varjostimenkantaja kumartui hänen puoleensa.

»Varo, kaunis pikku nainen, varo, sillä ennenkuin aurinko laskee, ehdit vielä varastaa monta sydäntä.»

Nyt taistelunuijaa pitelevä kääntyi jälleen.

»En olisi odottanut Szelistyessä puhuttavan niin hyvää unkaria.»

Nyt he olivat saapuneet linnan holvikäytävään. Kun he olivat päässeet pylväiden pariin, kumarsivat nuo kolme varjostimenkantajaa ja hävisivät.

Yksi niistä hiipi isonenäisen ohi ja kysyi hiljaa: »Mitä teidän majes —»

»Hiljaa! Sido kielesi kiinni. He ovat lumoavia. En olisi milloinkaan uskonut. Jos Szelistye on kauttaaltaan tämän näköistä, rakennan sinne ensi talvena linnan itselleni.»

»Ja minusta tulee linnanvouti, eikö totta, armollinen herra?»

»Se olisi sama kuin uskoisi silavan koirien huostaan.»

Solakat hovipojat, joilla oli yllään valkeat kullalla kirjaillut silkkivaipat, vapauttivat varjostimenkantajat. Jokaisella heistä oli riikinkukonsulista tehty viuhka kädessä. Nyt katseli sata riikinkukonsilmää ja kaksi hovipojansilmää noita suloisia kasvoja.

Viuhkojen suhiseva ja liehuva liike toi viileän henkäyksen painostavaan kuumuuteen.

Kuinka ihanaa, kuinka miellyttävää! Ehkä se ei ollutkaan tuulahdusta, vaan pelkkää kuvittelua. Samantekevä, nouse, nouse, kuin olisit oikea tuuli, työnnä liiallinen kuumuus kasvoista, huumaannu ruusujen tuoksuista, saata pienet hiussolmusta luisuneet kutrit liikkeelle, jotta ne voisivat kisailla miesten silmillä.

Niin he astelivat sokkeloista, kaikuvaa holvikaarta pitkin toiseen pihaan, josta portaat veivät ensi kerrokseen.

Portaiden luona odotteli kuusi husaaria, kolmen vihreällä silkillä päällystetyn kantotuolin ääressä. ‘

»Nyt teidän on istuttava noihin», määräsi isonenäinen.

»Tuohon pieneen taloonko?» kysyi Vuca. »En ole mikään viiriäinen enkä istu siihen.»

Herra Rostó polki jalkaa.

»Viiriäinen et ole, se on varmaa, mutta hanhi sinä olet, sen voin sanoa. Etkö tiedä, kenen luona sinä olet nyt? Etkö pelkää, että kuningas heti antaa hakata pääsi poikki?»

»Ah, mitäpä hän tekisi poikkihakatulla päälläni?»

Anna Gergely istuutui kantotuoliin, noudattaen neuvoa, jonka vanhus oli kotona hänelle antanut.

Ei Mariakaan vastustellut; viuhkojen löyhyttely oli muuten saanut hänet jälleen virkoamaan.

Kun Vuca näki sen, ajatteli hän: »No, koska nuokaan eivät arkaile, ei minunkaan tarvitse pelätä.»

Hän hypähti kantotuoliin kuin orava ja huusi vain kerran, kun husaarit tarttuivat kantotuolin edessä ja takana oleviin tankoihin ja kohottivat hänet ilmaan kuin höyhenen.

»Ah, hyvä Jumala! Kunpa ette vain pudottaisi minua!»

Ensi kerroksen suuri ritarisali oli täynnä hirvensarvia ja aseita, ja keskellä oli kullattu valtaistuintuoli.

Siellä kuningas vastaanottaisi Szelistyen naiset.

Tässä huoneessa vallitsi rauha kuin kirkossa tai hautaholveissa. Askeleet kaikuivat juhlallisina marmoriliuskoilla.

Herra Rostó otti taitavasti kaksi porrasta kerrallaan päästäkseen tunkeutumaan edelle.

Isonenäinen järjestelijä sanoi hänelle: »Onko teilläkin ehkä aikomus päästä sisään, herra serkku?»

»Sen kyllä uskon», vastasi Rostó lyöden rintaansa.

»Ja minä sanon teille, että olisi paljoa parempi, jos päästäisitte naiset yksinään sisälle.»

»Mitä vielä!»

»Te voisitte mieluummin sillä välin jutella hiukan minun kanssani.»

Herra Rostó raivostui ja puhkesi sanomaan: »Hitto sinun kanssasi jutelkoon, poika. Minun herrani, Nagyszebenin kreivi, jos ehkä olette hänestä kuullut, jonka edustajana muuten olen täällä, ei ole lähettänyt minua jalkojen luo, vaan olen tullut pään luo ja siinä pysyn.» »Tunnetteko ehkä kuninkaan?»

»En, en ole häntä vielä milloinkaan nähnyt.»

»No hyvä, käykää sisään ja johtakaa naisia.»

Eteisestä he tulivat odotussaliin, jonka neljässä nurkassa seisoi neljä kuninkaallista henkivartijaa paljastetuin miekoin. Neljä miekkaa laskeutui yhtaikaa tervehdykseksi; näytti siltä kuin olisi yhtaikaa salamoinut jokaiselta neljältä ilmansuunnalta.

Sitten avautui sisäoven korppivaakunan koristamat puoliskot, ja häikäisevässä ympäristössä näkyi kuningas, joka istui kullatulla valtaistuimella, päässään haikaransulilla koristettu purppurainen hattu; jalokivin somistettu miekka virui hänen polvillaan. Toiset korkeat herrat seisoivat paljain päin puolikehässä valtaistuimen ympärillä.

Ah, tämä näky oli liikaa! Se oli liikaa itse herra Rostóllekin, entä sitten naisille! Hämillään, huojuen astui ukko etualalle.