Part 2

»No, selvitä se asia Bánffyn kanssa, sillä en tiedä enää ketä uskoisin, tai paremminkin (ja hän vilkutti silmää), lähetä minulle pieni mallikokoelma nähtäväksi.»

* * * * *

Kun peltomies kylvää, putoaa hänen vakastaan moni jyvä vakoon, moni tien oheen, moni joutuu lintujen noukittavaksi, eikä näistä vartu tähkäpäätä.

Kuningas on suurempi herra, mutta ei kaikista hänenkään sanoistaan kehity tähkäpäätä; niistäkin menee moni hukkaan, monessa ei ole laisinkaan siemenitua. Jos kuningas on viisas, ei hänen tule puhua paljoa (ellei hän ole, tulee hänen puhua vieläkin vähemmän), sillä pienempi paha on, ettei hänen jokaisesta sanastaan kehity tähkäpäätä, suurempi paha on, jos moni sana työntää tähkäpään, vaikkei olisi tarviskaan. Niinpä hänen on pidätettävä paljon siitä vähästäkin, mitä hän voisi puhua.

Mitä tapahtui nytkin? Vain paholainen olisi voinut sen keksiä!

Helluntaiksi kuningas meni Várpalotan huvilinnaan. Se oli kuninkaan meluisa nuorenmiehen asunto (rouva Ujlaky oli kastanut sen »Kiirastulilinnaksi»).

Kim kuningas halusi viettää iloisesti päivän, pari, vetäytyi hän sinne uskottujen tovereittensa kanssa, Czoborin poikien, nuoren Kanizsayn, Paul Guthin, Gregor Rozgonyn, lyhyesti, eräitten ikäistensä ylimysten seurassa. Hänen italialaiset opettajansa, hänen oppineensa ja valtakunnan mahtimiehet, jopa Szilágyikin, olivat sen näin järjestäneet.

_Juventus ventus_: saakoon hänen päänsä levähtää paljosta oppimisesta ja nauttikoon hän myöskin nulikkavuosien iloista.

Siellä voivat nuoret miehet syödä, juoda, telmiä, painiskella, lyödä palloa, mitä vain teki mieli. Monesti he paiskasivat nuoren kuninkaankin maahan, eikä se ollut majesteettirikos, sillä Várpalotassa oli nimenomaan suuri tasa-arvo elämän erikoisuutena. Jääkööt hovitavat Budaan.

Tänäkin vuonna he olivat kerääntyneet helluntaiksi linnaan.

Kuningas itse tuli Mujkó-nimisen narrinsa kanssa helluntain edellisenä perjantaina. Suurin osa tovereista saapui lauantaina aamupäivällä, vain Stefan Báthory vasta myöhään illalla karauttaen paikalle kuuluvalla tammallaan, Lipityksellä.

Häntä tervehdittiin meluavasta.

»Mistä sinä tulet? Missä olet näin kauan kuhnustellut? Ei kai sinulla ole ollut seikkailua?»

»Tulen suoraa päätä Budasta.»

»Mitä uutta sieltä aamun jälkeen?»

Hän aloitti kertomalla tuoreimmat maan ja hovin uutiset. Äkkiä hän puhkesi käsiään paukuttaen sanoiksi:

»Ah, majesteetti, minkä ihmeen ihanan naiskolmikon Georg Dóczy onkaan lähettänyt Szelistyestä malliksi!»

»Mitä sanotkaan!»

»Kasteesta ja kukkasista kudottuja haltiattaria! Koko Buda juoksi ulos heitä kummastelemaan, kun he päivällä ajoivat kaupunkiin nauhoin koristelluissa vaunuissaan.»

»Ovatko he todella niin kauniit? Etkö laske leikkiä, Báthory?»

»Teidän majesteettinne saa puhkaisuttaa silmäni, jos tulee ilmi, että olen milloinkaan nähnyt kauniimpia.»

»Jumaliste!»

»Mitä heille on tapahtunut?»

»Teidän majesteettinne poissaollessa puhutteli valtakunnanpalatini heitä.»

»Mitä palatini heille sanoi?»

»Olen kuullut hänen armonsa nipistäneen heitä poskesta — sellaisesta ei voi vanhuskaan pidättyä — mutta en tiedä, mitä hän on sanonut heille. Todennäköisesti joko että heidän on odotettava kuningasta tai että riittäisi, kun hän on heidät nähnyt. Hän kyllä todistaisi heidän kauneutensa...»

»No, niin hän toivottavasti ei ole sanonut», keskeytti hänet kuningas; »olisihan ollut viisainta, jos hän olisi lähettänyt heidät suoraan tänne. Jumaliste, meitä ilahduttaisi hiukan lörpötellä ja laskea leikkiä yksinkertaisen paimenkansan lapsellisten tytärten parissa. Mitä siitä sanotte, hyvät herrat?»

Kaikki iloiset toverit hyväksyivät kuninkaan sanat. Olisivathan he yhtyneet niihin, vaikka niistä olisi kehittynyt vaara, saati sitten nyt, kun niistä vain voi tippua hunajaa.

»Olisi hyvä lähettää esiratsastaja heitä hakemaan!» esitti Barnabas Drágffy.

»Kutsunko jonkun?» tiedusti Gregor Rozgonyi, kaunis kotkannenäinen poika, innokkaasti tarttuen tähän ehdotukseen.

»Oho! Malta hiukan! Sitä pitää ensin miettiä», torju Matias, joka pikku asioistakin mielellään filosofoi. »Tämä juttu ei sittenkään ole tavallinen, eikä siinä suinkaan ole mitään järkevää. _Ergo_ (siis) se on narrimainen asia; niinpä on kysyttävä narrilta neuvoa. Kutsukaa tänne Mujko.»

Neljä miestä riensi hakemaan narria. He etsivät häntä kuin nuppineulaa, kunnes vihdoin löysivät hänet karjatarhasta sikolätin edestä, missä hän oli tutkivinaan sikojen röhkinää. Sillä koko hänen taitonsa perustui tällaiseen. Hovinarria ei tule kuvitella sellaiseksi kuin heitä kirjoissa kuvaillaan: että sukkeluus ja äly heistä noin vain tupruaa kuin laava Vesuviuksesta. Kaikkea vielä! Kaikki keskiajan narrit eivät ole lausuneet niin paljon älykkäitä mietelmiä, että ne täyttäisivät kymmentäkään sivua.

Nerokkaat ajatukset olivat yhä harvinaiset kuin valkoiset korpit, itse Versaillesin hovissa — saati sitten Mujkólla.

Mujkó ei ollut muuta kuin aika miellyttävän näköinen, roteva, rappiolle joutunut entinen ylioppilas, joka, jos hänestä olisi tullut sotilas tai jotakin muuta hyödyllistä, olisi hyvinkin tullut toimeen. Mutta elää tyhjäntoimittajana miellytti häntä paremmin. Hän oli tavallinen boheemi, jolla oli hiukan vilkkaampi järjenjuoksu kuin ympäristöllä ja jonkun verran matkimiskykyä.

Hän huvitti isäntäänsä epäilyttävän arvoisilla kepposilla ja sukkeluuksilla. Hän osasi erinomaisesti jäljitellä kaukaista koiranhaukuntaa, kissan naukunaa, Elisabetin hovinaisten keinuvaa käyntitapaa ja heidän kasvojensa eleitä.

Mutta parhaiten hän matki Ladislaus Garaa, entistä valtakunnanpalatinia, niin että usein, kun hän pöydän alle piiloutuneena alkoi puhua entisen palatinin äänensävyyn, jokainen olisi voinut vannoa, että sieltä kuului hänen armonsa ääni ja että palatini oli jonkun erikoisen ihmeen kautta joutunut sinne.

Mujkó toimitettiin pian paikalle. Hän tuli pitkin harppauksin, päässä leipävasu, joka alinomaan putoili, mutta aina kun se putosi, sieppasi hän sen jalallaan kiinni ja nosti sen, yhä jalallaan, takaisin päähän. Tällaisiin temppuihin olivat herrat tietysti rajattomasti ihastuneita.

»Kuule, narri», puhutteli kuningas häntä, »anna meille nyt viisas neuvo»..

Ja hän kertoi narrille Szelistyen naisten tulosta Budaan ja että heidän matkansa tänne oli nyt pohdittavana.

Narri virnisti (hän näkyi tekevän sen vain virkansa puolesta), sitten hän alkoi puhua samaan äänensävyyn kuin arkkipiispa, mikä herätti yleistä iloisuutta.

»Hm, ymmärrän sinut, veljeni Kristuksessa, oi kuningas (hän kohotti kulmakarvansa otsaan). Sinä haluat rauhoittaa omaatuntoasi, ja siihen kelpaa laastariksi narrin sana. Totisesti minä sanon sinulle, sinä teet juuri samalla tavalla kuin jos kottarainen kysyisi rastaalta: saako maistella kiellettyjä rypäleitä?»

Kuningas hymyili ja kysyi kärsimättömänä: »No, mitä rastas siihen vastaa?»

»Rastas viheltää näin: Teidän majesteettinne, herra kottarainen, jos haluatte olla säädyllinen, älkää kysykö minulta syntiseltä rastaalta, vaan vaivautukaa kääntymään pellonvartijan puoleen. Kysyköön teidän majesteettinne Granin arkkipiispalta.»

»Hahaha!» nauroivat herrat. »Eipä olisi hullumpaa! Mitähän hänen korkea-arvoisuutensa siitä arvelisi?»

Matias hypisteli pukunsa pieniä hopeanappeja hieroen niitä vuoron perään käsiensä välissä, kuten hänellä oli tapana, jopa myöhemminkin, kun hän oli hämillään eikä voinut sillä hetkellä tehdä päätöstä. Mutta tätä kesti vain minuutin verran.

»Arkkipiispat ovat», sanoi hän iloisesti, »tuiki varovaisia tyyliniekkoja, Mujko-ystäväni. Herra arkkipiispa vastaisi minulle kenties, kuten hänen edeltäjänsä kerran: _Nolite timere, bonum est; si omnes consentiunt, ego non contradico_. [Älkää pelätkö, se on hyvä, jos kaikki suostuvat, en minä väitä vastaan.] Mutta tämä vain sivumennen sanottuna. Varovainen arkkipiispa on varsin paikallaan. Mutta mitä on sanottava varovaisesta narrista, jollainen sinä olet? Silloin on maailma jo nurinniskoin. — No, olkoon niin, hyvät herrat, kääntäkäämme se päiväksi nurin ja oikein perinpohjin! — Rozgonyi, anna käsky, että esiratsastaja valmistuu noutamaan Szelistyen naiset. — Panemme Várpalotassa toimeen narrimaisen pienen kujeen. — Järjestä muu kaikki keittäjämme, Paul Thegen kanssa. — Mutta näissä pidoissa — pankaa se tarkoin mieleenne, hyvät herrat — käännetään kaikki ylösalaisin: lakeijoista tulee ylimyksiä, mutta meistä palvelijoita, jotka heille tarjoilevat. — Ymmärrätkö minua, Báthory?»

»Kyllä, kuinka vain asia otetaan, majesteetti, ymmärrän — enkä ymmärrä.»

»Ja asia on kuitenkin perin yksinkertainen! Katsokaa! — Jos kohtaisimme naiset ylimyksinä, niin meitä eivät palvelijat voisi käskeä käyttäytymään säädyllisesti, mutta jos he ovat herroja, niin me määräämme, että heidän tulee pysyä siivolla. Se on ensimmäinen pykälä. Niinpä palvelijat eivät uskalla tehdä mitään pahaa, eikä voi nousta puhetta siitä, että herrat olisivat käyttäytyneet jollakin lailla huonosti. Näin ei siitä voida Budassa jaaritella. Jos me sittenkin huvittelisimme hiukan tuttavallisesti, pantaisiin se palvelijoiden tiliin, se on toinen pykälä. Kolmanneksi saamme ne monet hupaiset kepposet ja kirjavat pilat, jotka tästä hullunkurisesta tilanteesta syntyvät.»

Iloiset toverit yhtyivät riemuiten tähän ehdotukseen ja kuiskailivat tuiki salaperäisinä keskenään. (Siihen aikaan ylistettiin suuruuksia vielä harvoin vasten kasvoja.)

»Hänellä on pikku sormensa kynnessä enemmän järkeä kuin meillä yhteensä tyhjissä kalloissamme.»

»Ja milloin naiset saapuisivat?» kysyi Anton Vojkffy.

»No suunnilleen ylihuomenna aamupäivällä — pitää niin järjestää.»

»Mutta pila vaatii suuria muutoksia.»

»Palvelijat pitäisi oikeastaan pukea loistovaatteisiin.»

»Purppuraan ja samettiin.»

»Aivan oikein — häikäisevää komeutta pitäisi olla.»

»Totta kyllä», sanoi kuningas, »mutta täällä Várpalotassa meillä ei ole juhlapukuja. — Ja se on paha kohta, sillä te olisitte kenties nykyisissäkin pukimissanne tarpeeksi hyviä valtakunnanherroja, mutta palvelijat eivät kelpaa teidän vaatteissanne. Synnynnäisen ylhäisyyden ja alhaisen sukuperän välillä on varmaan silminnähtävä ero, ammottava aukko. Jumala on niin määrännyt, en tiedä miksi, mutta ei ole pitänyt sitä tärkeänä, sillä hän on sallinut, että hyvä räätäli voi täyttää tämän aukon. Välttämätöntä on, että väkemme näyttää joltakin, muutoin voisivat jopa Szelistyen naisetkin päästä pilan perille. — Tehän tiedätte, että naisilla, vieläpä niinsanotuilla tyhmilläkin, on erikoisia kykyjä ja vaistoja. — Niin, niin, asia pitää hyvin järjestää; olipa hyvä, että siitä mainitsit, Vojkffy. — Lähetettäköön vaunut Budaan noutamaan pukuja; Mujkóa varten on sitäpaitsi tuotava vanha käytetty kärpännahkaviitta.»

* * * * *

Kirjailijat, näyttämöt ja varhaisemmat maalarit ovat levittäneet vääriä luuloja entisajan herrojen puvuista. Emme voi kuvitella heitä muuten kuin juhla-asuisina, kaikissa papukaijan väreissä, nyöritetyssä sametti- tai kirjosilkkipuvuissa, sapeli kalisemassa.

Mutta entisajan suurmiehetkään eivät aina istuneet maalarin mallina tai astelleet kruunauskulkueessa.

Kreivi Czobor tai herra Gara kävivät välillä tallissa tarkastamassa hevosia ja pellolla satoa, ja silloin tällöin, jos asianomainen oli leski, pistäydyttiin myös talonpoikaistaloissa hiukan leikkiä laskemassa kauniin naisväen kera, eikä heillä tällöin ollut panssaripaitaa tai kirjosilkkistä husaarintakkia yllä, eivätkä he panneet päähänsä jalokivien ja höyhentöyhdön koristamaa hattua.

Juhlapuku oli siihen aikaan yhtä toisarvoinen kuin nytkin, eikä jokaisella herralla sellaista ollutkaan, tai ainakaan se ei välttämättä ollut hieno. Usein kävi saman perheen kolme sukupolvea hovissa samaan krispiniin puettuna, jolloin mainitun vaatekappaleen kyynärpäät tai muut kohdat saattoivat olla paikatut.

Kirjailijamme ja oppineet miehemme, jotka ovat tehneet tutkimuksia tältä alalta, ovat kohdistaneet huomionsa vain hovipukuihin; niinpä me nyt tarkoin tiedämme, millaista pukua esi-isämme eivät ole pitäneet, mutta kukaan ei välitä siitä, jota he ovat pitäneet.

Ylhäisen herran arkipuku erosi tavallisen miehen puvusta vain siinä, että kangas oli hienompaa lajia. Se oli osoittamassa, millainen asema sen käyttäjällä oli. Yläruumista peitti useimmiten sininen tai musta, sivulta halkinainen puolalaistyylinen viitta, joka oli vähän nyöritetty. Sitä sanottiin siihen aikaan »kabadioniksi». Matiaksella itselläänkin oli tällainen mustasta sametista tehty nuttu; nykyaikaisen näköiset ahtaat mustat unkarilaiset housut ja pieni pyöreä hattu täydensivät puvun.

Vain juhlapuvut vaihtelivat usein eri kuninkaitten aikana, sillä ne olivat tavallisesti erilaatuisten ulkomaisten vaikutteiden alaisia; arkipuku sensijaan pysyi samanlaisena kautta vuosisatojen.

Hovimestarit eivät katsoneet kannattavan koskea niihin, eikä se olisi ollut mahdollistakaan, sillä koristepuutarhan kasveja on kyllä helppo muutella, mutta suunnattoman niittymaan ruoho pysyy sellaisena kuin se oli.

Pienaateliset edistivät kyllä erinäisten muotiesineiden leviämistä, usein tuntematta niiden merkitystä. Niinpä tulivat esim. kamelikurjensulkien sijasta kurjensulat nyt yleiseen käytäntöön, ja ne kiinnitettiin hatun takaosaan. Se oli pelkkää imartelua: Johan Hunyadi-vainaja piti niitä näin (Wienin hovikokoelmaan kuuluvassa kuvassa).

No niin, koko maa pysyi uskollisena, ja harvainvaltakin meni äärimmäisyydestä toiseen.

Hiljan vielä katseltiin halveksien Hunyadi-suvusta polveutuvaa kuningasta, eikä sitä suinkaan salattu, mutta kun hän oli sulkenut enonsa vankilaan ja kukistanut keisari Fredrikin kanssa liittoutuneet sissit, syöksyivät kaikki pelästyneinä hänen jalkoihinsa.

»Kas vain, pikku kuningas osaa siis puhuakin? — Se on jo vallan toista.»

Bysanttilaisuus otti Budan hovin asuinpaikakseen. Sen mukana saapui loisto ja häikäisevä komeus; jokainen pyrki mielistelemään kuningasta ja yritti erilaisin verukkein tunkeutua hänen luottamukseensa.

Ei siis ole kumma, jos Dóczynkin mieleen oli jälleen muistunut kuninkaan pila, että hänen pitäisi lähettää pieni näytekokoelma Szelistyen naisia.

Hän oli lisäksi ahne. Kansa sanoikin häntä »nälkäiseksi Dóczyksi». Ansaitakseen denarin hän olisi vaikka nylkenyt nahan hyttyseltä. Ja hänen maatilansa kohoisivat verrattomasti arvossa, jos Szelistyen naisten narrimainen toivomus tuottaisi hänelle jonkun satasen miehisiä maaorjia.

Siihen aikaan ei kysytty, kuinka monta auranalaa joku omisti, vaan kuinka monta maaorjaa.

Vaimo ja mies olivat tilanomistajan käsityksen mukaan yhteensä kaksi sielua, mutta vain yksi ruumis, papin mielestä taas kaksi ruumista, mutta yksi sielu.

Dóczy ei siis hidastellut, vaan antoi väelleen määräyksen haalia koko tienoosta läheltä ja kaukaa täydellisiä kaunottaria. Sillä eihän niiden välttämättömästi tarvinnut olla Szelistyestä. Olihan ongelman ratkaisu perin selvä: jokainen Szelistyen nainen ei voinut olla kaunis, mutta jokainen kaunis nainen voi olla Szelistyestä kotoisin.

»_Est modus in rebus_.»

Pian löydettiinkin Nagyszebenistä liinatukkainen leski.

Kaitselmus oli riistänyt häneltä puolison kaksi viikkoa kestäneen avioliiton jälkeen. Mies oli ollut tavallinen suutari. Hänet oli päästetty pinteestä, sillä hänen ei nyt enää tarvinnut saappaita saumata; Jumala olkoon hänelle armollinen. Ja Dóczykin oli samalla pelastettu, sillä hänellä oli nyt valmiina rakennuksen perustus.

Nainen oli häikäisevän kaunis ja vaaleaverinen. Hänellä oli hienot pitkähköt kasvot, pehmeät ja valkoiset kuin lumi, lisäksi mitä ihanimmat siniset silmät ja varsi kuin kauriin.

Dóczy lupasi hänelle talon ja kolme palstaa Szelistyestä, jos hän muuttaisi sinne ja sitoutuisi lähtemään Budaan, mikä lopulta koituisi hauskaksi helluntaihuvitteluksi.

Hän saisi kylpeä maidossa ja hunajassa. Kuningas antaisi hänelle varmasti runsaasti lahjoja.

Kun kaunein vaaleaverinen nyt oli löydetty, antoi Dóczy määräyksen prefektilleen, herra Paul Rostólle: »Ja nyt haettakoon, tummaverinen kaunotar hänen rinnalleen.»

»Miltään ei ole helpompaa. Minun tarvitsee vain poiketa vuoron perään valakkilaisiin kirkkoihin, kun juhla-asuinen naisväki on sunnuntaisin koolla.»

Vanha Rostó ylpeili siitä, että hän oli asiantuntija naiskauneuden alalla, ja kävi tosiaankin yhdestä valakkilaisesta kirkosta toiseen, sillä kauniita naisia on haettava niistä.

Kaikella onkin oma paikkansa.

Näissä pienissä kirkoissa on itse neitsyt Mariakin muuttunut tummaveriseksi.

Rostó löysikin sitten Marginenistä ihmeen kauniin tytön, joka olisi omiaan lumoamaan kuninkaankin katseen, vuohipaimenen tyttären, nimeltä Vuca. Hänen silmänsä olivat sysimustat ja loistivat kuin tähdet, tukka pikimusta, ja kun sitä tarkasteli auringonpaisteessa, näytti siinä olevan sininen välke kuin pääskysen siivessä. Hänen olivinvärisellä hipiällään kukkivat ruusut, kuten sisäinen puna kuultaa kypsästä persikasta.

Mutta ei ollut helppoa saada Vucaa Szelistyen asukkaaksi. Hänen isänsä oli valakkilaisen voivodin maaorja, ja tyttö oli seuraavasta pyhäimniesten päivästä merkitty kuuluvaksi tämän hoviin.

Senvuoksi oli nyt ryhdyttävä neuvottelemaan.

Voivodi vaati suoralta kädeltä paimenesta ja hänen tyttärestään kolme täysveristä ratsua. Rostó antoikin ne hänelle avokätisesti.

»_Omne trinum perfectum_.»

Kolmanneksi oli nyt saatava nainen, jolla oli kastanjanruskeat hiukset.

Huhu kertoi sellaisesta, eräästä Anna Gergelystä, joka asui Málnásissa, Háromszékin maakunnassa.

»Hankkikaa hänet itsellenne, herra Rostó, jos teissä on miestä!»

Kookasrakenteinen, voimakas nuori nainen, jolla oli uhkeat lanteet ja ryhti kuin keisari Fredrikin keihäsmiehellä, mutta jalat pienet kuin sokerileivosenkelillä ja suloiset kasteenraikkaat pikku kasvot.

Ah! Kuinka kaunis lienee ollutkaan äiti, joka oli synnyttänyt hänet!

Entä hänen ihanat pähkinänruskeat silmänsä ja pitkä tukka! Vahinko, että orton-päähine sen peitti, sillä jos hän olisi päästänyt sen hajalle olisi se ulottunut hänen nilkkoihinsa asti. — Puhuaksemme jälleen silmistä, milloinkaan ei ole nähty pettävämpiä kuin ne. Kun hän loi katseensa johonkuhun, olivat ne tummanvihreät; kun joku toinen katsoi häntä silmiin, näyttivät ne tummansinisiltä.

Herra Paul Rostón kunnianhimo oli siinä määrin herännyt, että hän ei levännyt ennenkuin oli saanut Ann Gergelynkin (kanoilla ja leivoksilla) suostumaan Budan-matkaan.

Viikkoa ennen pääsiäistä he vihdoin voivat lähteä hyvin pyntättyinä, nauhakoristeisilla hevosilla.

Herra prefekti itse saattoi naiset Budaan.

Dóczy ei saanut edes nähdä heitä.

»Älkää katsoko heihin, sillä niin totta kuin Jumala minua auttakoon, ette lähetä kuninkaalle ainoatakaan heistä. — Noudattakaa neuvoani.»

Kaunottaretkin valmistautuivat niiden suurten elämysten varalle, jotka heitä odottivat.

Maria Schramm ajatteli yhä sitä suurta lahjaa, jonka hän saisi kuninkaalta, kuten sadussa sanotaan: »Valitse, tyttäreni, mikä silmääsi ja sydäntäsi miellyttää!» ja kysyi saksilaiselta sielunpaimenelta ujosti, mikä kuninkaan omistamista esineistä oli kallisarvoisin.

»Se, mitä hän pitää päässään suurissa juhlatilaisuuksissa.»

Vuca ei kysellyt mitään.

Hän oli yksinkertainen pikku olento. Hän osasi vain nauraa. Hän oli mielissään, kun pääsisi kuninkaan eteen, näkisi paljon vieraita seutuja, saisi kauniita uusia pukuja ja ajaa kuin linnanneiti kauniiden hevosten vetämissä vaunuissa tiukujen soidessa. Matkalla hän saisi lisäksi syödä jatkuvasti paistoksia ja leivoksia.

Voisiko maailmassa olla enää mitään ihanampaa?

Älykäs Anna Gergely neuvotteli ennen lähtöä isoisänsä kanssa, kuinka hänen tulisi esiintyä kuninkaan hovissa ja hänen edessään.

Nokkela vanha veijari mietti kauan, ennenkuin vastasi.

»Syö vain, kun sinua pakotetaan, puhu vain, kun sinulta kysytään, ja koska suuret herrat tekevät kaikki päinvastoin kuin tavalliset viisaat ihmiset, tee sinäkin, typykkäinen, kaikki niin kuin et oikeastaan haluaisi tehdä, päinvastoin kuin mitä tekisit, ellet olisi heidän parissaan.»

Niin he sitten lähtivät hyvällä tuulella ja heidän takanaan kuormavankkurit, joissa oli elintarpeita ja keittäjätär. Vankkureissa oli kasarit, pannut ja vuodevehkeet. He panivat majatalon pystyyn minne halusivat, useimmiten jonkun lähteen lähettyville. Ne nukkuivatkin samassa teltassa. Siihen aikaan oli matkustaminen vielä huvittelua.

Poloinen herra Rostó tuumiskeli usein: »Voi, olisinpa kahtakymmentä vuotta nuorempi!»

Täytyy myöntää, että he olivat näpsiä olentoja.

Herra Rostó huomasi lopulta, etteivät he niinkään kaihoten odottaneet tuloa Budaan kuin viimeistä pysähdysasemaa, missä sitten aamulla avattaisiin se iso vasikannahalla päällystetty arkku, joka vankkurien pohjalla heloitti niin kauniin punaisena. Sinne oli pantu talteen häikäisevät aarteet: uudet puvut, jotka he panisivat ylleen viimeisenä aamuna matkatakseen niissä Budan linnaan. Oikeat taiteilijat olivat ne valmistaneet Nagyszebenissä kallisarvoisista hienoista kankaista.

Mutta olipa siinä nähtävää, kun he pukeutuivat.

Herra Rostón pikku silmät revähtivät ihailusta suuriksi kuin paarman silmät.

Maria Schramm sai pitkän, mustan, kamelinkarvaisen morit-nutun, hopeasolkiset, tummansiniset kazabajkaliivit, niinikään hopeasolkiset pikku kengät. Hänen kullanvaaleat hiuksensa peitti toiselta sivulta csepesz-hilkka, joka kehysti kasvot puoliympyrään ja jonka poimut ulottuivat olkapäälle asti.

Pikku Vuca pani ylleen maailman somimman katrinkaesiliinan. Solakan vartalonsa ympärille hän kietoi hienosta keveästä kankaasta kudotun vyöruusukkeen. Lisäksi vielä kauniit hopealankateosten tapaan somistetut pienet anturakengät, joiden nauhat kiersivät siroja sääriä polviin saakka.

Jos olisi täytynyt ratkaista, kuka heistä oli kaunein, olisi se tehnyt ihmisen kaistapäiseksi!

Entä Anna Gergely sitten!

Ah, pyhä Maria ja Josef, kuinka kaunis hän oli! — Punakukallisessa sinisessä hameessaan ja kahisevassa ripsuesiliinassaan, jonka toinen syrjä oli viehättävän kiemailevasti käännetty. Siihen sopivat mainiosti keltaisesta sahviaaminahasta tehdyt saappaat. Päähänsä hän oli kietonut hunnulla varustetun ortonin.

Tänään tuskin tiedetään, mikä orton on.

Ne kauniit naiset, jotka muinoin niillä komeilivat, elävät nykypäivinä enää vain kasveina. Mutta mitä sanonkaan »enää vain». Voisin yhtä hyvällä syyllä sanoa »jälleen». Kasveina he elävät jälleen, ja luonto panee jälleen niiden päähän kruunun — neitsytseppeleen — tai jonkun muun kirjavan koristeen somistamaan heitä. — Heistä tuli tomua ja tuhkaa, nyt he ovat vain kasveja, ja Jumala tietää, mitä heistä vielä tulee — mutta tuskin enää naisia. — Vain he osaisivat elvyttää ortonin uuteen elämään.

Orton ei muuten ole joutunut hautaan, sen näkee vieläkin, tosin vain neljännen luokan naisten päässä, jossa se on vielä syvemmälle haudattu kuin jos se olisi peittynyt viiden vuosisadan unhoon.

Ortonhan ei lopultakaan ole muuta kuin liina, jota käsityöläis- ja talonpoikaisvaimot vielä tänäkin päivänä pitävät. Mutta kuten turbaanikaan ei ole muuta kuin liina, kunnes sitomistapa sen tekee turbaaniksi, niin tuli huivista vasta sitten orton, kun pää oli sen sisällä.

Kuningas Matiaksen aikana käyttivät kaikki naiset Ortonia, kreivitär, lukkarinemäntä ja talonpoikaisnainen — vain sitomistapa vaihteli.

Oi, orton, orton, sinä kielevin kaikista vaateparsista! Tuon vuosisadan koko runollisuus asusti sinussa, sinä kadehdittava liinanen! Sinä hengitit itseesi hiusten tuoksun ja ilmaisit paljon sellaista, mitä nykyinen hattu salaa.

Ortonin sitomistavalla oli aina oma merkityksensä, paitsi ikään ja mielialaan nähden. Sillä iän ja mielialan meidän alitamme naispukukin ilmaisee, mutta orton lörpötteli vielä paljon muuta.

Keski-ikäinen emäntä sitoi sen omalla tavallaan, molemmat päät riippumaan, sureva leski kietoi päät kaulan ympäri, ja ylimielinen nuori nainen jälleen toisin; liina oli sidottu taakse hiussolmulle, ja päät riippuivat vapaina. Jos orton oli painettu syvälle otsaan, merkitsi se kieltäymystä: »Minua ei saa katsella.» Jos otsa oli vapaa, tiedettiin, että sen kantajatar halusi miellyttää. Jos orton oli huolimattomasti luisunut, niin että vähän tukkaa oli näkyvillä, sanottiin: »Tässä olen, minä riudun!»