Part 3

Huoneeni katoksi kuulakan sinitaivaan toivoisin, pilvettömän ja korkean — ainoastaan siellä täällä joku auringon valaisema, hupaisasti liitelevä valkohattara, jota silmäni saattaa huoletonna seurata. Seiniksi huojuvat koivut ja korkeat kuuset, leppeän lounaistuulen tuudittamat tahi totiset, pihkalta tuoksuvat männyt, jotka nuokkuen nuoria kerkkiään, niinkuin joulupuu kynttilöitään, minulle ojentelevat. Vihreän huoneeni uutimiksi tuoksuavat valkotuomet ja kukkivat pihlajat, puhtaat kuin lapsen rukous. Ja tuuli lämmin, joka siitepölyä keltaisena pilvenä männystä toiseen kuljettaa, huminassaan taruja kuulumattomia minulle kertoen.

Niitä minä kuuntelisin, mutta muuten en mitään ajattelisi. Menneisyyttä muistamatta, tulevaisuudesta huolehtimatta olisin olemassa vain — kunnes uni minut syliinsä sulkisi.

Tuudittaisi minua pajulinnun lempeä laulu, leppälinnun liverrys tahi ulapalta kuuluva kuikan valittava kuikutus, joka outoa peljästyttää saattaa, mutta tutulle ainoastaan kirjokaulan kalansyöjän tyytyväisyyttä ilmoittaa. Varovasti saisi käkikin kullalleen kukkua, kukahdella vain, alotella ainoastaan, mutta ei pitkälle jatkaa — ettei uniani häiritseisi.

Noin jokunen sata syltä vain asunnostani menisin — että kutsu päivälliselle kuuluisi. Kuivalle auringon lämmittämälle jäkäläpeitteiselle kalliolle paneutuisin, niskani alle takkini asettaisin ja liepeen silmilleni, ettei sääsket suloista rauhaani häiritseisi. Ja kun kerran metsän peitossa olisin, silloin en puhelua läheisyydessäni tahtoisi kuulla. Ei silloin korvaani kohdata saisi nuo ihmiskurkun synnyttämät äänet, jotka välistä — kun hiljaisuutta ja yksinäisyyttä haen — minuun vaikuttavat kuin murha-aseiden räikeät paukahdukset.

Sillä täällä tahdon kuunnella ainoastaan luonnon ääniä ja hiljaisuutta, joka väliajat täydentää — ja sitä saa ainoastaan sydämeni tykytys tahi verivirran kohina korvissani keskeyttää — — —.

Pääni siimekseen panisin, mutta muun ruumiin auringon lämpimimpään paisteeseen. Ainoastaan yhden elävän olennon seurassani kärsisin — koirani, joka sanattomana minulle puhelee. Sen viereeni pyytäisin, en käskisi enkä pakolla vaatisi. Ja kun tuuheaturkkinen hallini sivullani venyisi, silloin tietäisin, että sen pystyt korvat ovat kuuntelemaan valmiina, että se kaikki huomaa ja lähenevän ihmisen jo kaukaa ilmoittaa.

Kahden vain nyt sopusoinnusta ja kesänlämmöstä nautimme, luonnon pyhärauhaa pidämme, lounaistuulen huminata ja ranta-aallon loisketta kuuntelemme. Ja rantaleppien lomitse näkyy sinertävä ulappa ja auringon valovyö sen pinnalla, lukemattomina väräjävinä valopisaroina välkkyen.

Luulen miltei — näin talvisydämellä mennyttä kesää muistellessani — että voisin iloita korvani juuressa ynisevän sääsken soitostakin, ihastuisin vihatun veren-imijän laulusta — — ‒. Sillä nyt, kun talvi on ankarimmillaan ja kesä niin kovin kaukana, en tohdi toivoakaan siihen aikaan eläväni, kun sääski taas häätanssinsa säveltä soittaa. Myönnän kyllä tuon saman äänen kauvan sitten kuluneiden kesäöiden hiljaisuudessa minua harmittaneen, mutta näin talvella — paljon antaisin sitä kuullakseni! Yhdistyyhän siihen ääneen niin paljon muuta — kirkas kesä-yö, tuoksuava koivun lehvä, tyyni ulappa, johon auringon laskun värit kuvastuvat, liitelevän lokin kaikuva ääni ja kaukaisen hinaaja laivan tahdinmukainen tykytys — — —.

Olisihan sääsken äänikin välttämätön, kun suvisen luonnon yhteissoittoa kuunteleisin. Vasta silloin tietäisin, että lyhyt kesämme on käsissä, lyhyt pohjolan kesämme, suruvoittoisuutta täynnä sentähden, että se niin pian loppuu — kukoistuksen alku vain ja samalla valmistus syksyyn, hämärään, pimeyteen, kuolemaan — — —.

SYYSMUISTOJA

Tuttuja ovat ne asiat, joista tässä kertoelen, tuttuja joka metsämiehelle ja jäniksen-ampujalle. Talvi-illan kuluksi vain uudistan nuo metsämiehen nautinnot, jotka ovat ohitse — muistelen seikkoja ja sattumia, jotka sen jäniksen omakseni saattoivat, niitä jännityksen hetkiä, ennenkuin se jänis eteeni ilmestyi — — —. Elän uudelleen tuokiot, jotka uhkapelin tavalla — mutta jalommasti vain — metsämiehen mieltä kiihoittavat.

* * * * *

Äänetönnä on kylä, äänetönnä uinuva, syyskirjava metsä, kun aamuhämärässä portaita alas astumme — koirani ja minä. Himmeän hopeanhohteisina sänkipellot ja paljaiksi syötetyt niityt hallayön harmajassa kuurassa aina metsänlaitaan laajenevat. Ei karjankellon kalkatusta, ei varpusen viserrystä, ei ääntä mitään — miellyttävä hempeä hiljaisuus vain ja aamu-ilma raitis, vaikuttaen kuin virvoittava kylpy — on niin keveätä käyskennellä.

Jo metsään painumme ja männikön tasaisesta vihreydestä keltaiset haavat ja punaset pihlajat tulijoita tervehtivät. Heleinä puolukat peuranjäkälän pehmeässä harmajassa punottavat.

Jo pääsi hurtta kahleista! Täydessä toimessa se yöllisiä jänönjälkiä selvittelee, koettaen päästä perille, mihin puikkelehtiva pitkäkorva on päivälevolle painautunut. Pärähtää jänisräikkä, että metsä kajaa ja ääntä oudoksuen lähtee jossain kaukana kellokaula hevonen laukkaamaan.

Valkenee jo päiväkin kokonaan. Ensin sinilaen hattarat näkymättömän auringon valossa ruskottavat, sitten korkeimmat puunlatvat punottamaan rupeavat — kohta väritulva yli taivaan ja maan ulottuu, kun auringon loistava ympyrä yli metsänrannan pilkistää. Tuuma tuumalta se nousee, yhä kirjavammaksi käy metsä. Koivun tuohi helottaa, männynkaarna tulisena ruskottaa, kohta jokainen kuurahelmi maassa pienenä sateenkaarena loistaa, lukinverkot hopeasiltoina pensaasta toiseen kulkevat.

Ovat linnutkin heränneet. Niityllä syksyinen kirvinen sirittää, kaukaisella mäellä teeri kuhertaa, viljelysmailla ensimmäinen aamuvaris vaakkuu ja pensaissa nuoret peipot vaatimattomia lauluharjoituksia pitävät.

Ei vain nouse jänö jaloilleen! Alkaa tuntua raittiilta näin auringon noustessa, pyrkii vähän kuin väristyttämään ja pyssyä pitelevää kättä paleltamaan — ‒.

Kellertävän punaisena loistaa aurinko läpi järvenpinnasta nousevan aamu-usvan ja säteet ikäänkuin tanssivat kullankarvaisessa sumussa, rakentavat kuin valosiltoja silmäni ja tuon yhä kohoavan valopyörän välille. Silloin tällöin karisee yksinäinen lehti, leijailee hetkisen ja laskeutuu ripsahdellen maahan.

Mutta mietteistäni herättää minut kimakka haukunta! Jopa sai jussin jalkeille! Niin odottamatta alotti, äkillisesti ääntelemään rupesi, että oikein sydän hytkähti!

Haukunnan alkupaikalle kiiruhdan, aukealle kallionkielekkeelle kohoan, mistä metsätöyryt ja viidakon ympäröimät niittytilkut voin silmällä pitää.

Siellä sykkivin sydämin ja kuulokalvot jännitettyinä kuuntelen hetkeksi heikkenevää ja taas kovenevaa haukuntaa, seuraan sen joka vivahdusta aivan kuin etevintä laulajatarta kuunteleisin. Ja miten se saa tunteeni vaihtelemaan — aina sen mukaan läheneekö vai pakeneeko haukku. Saa sydämeni oikein reutomaan ja peukaloni hermostuneesti hanaa hypistelemään, minut silmäksi ja korvaksi miltei kokonaan muuttumaan.

Mutta — äkkiä lakkaa hurtta haukkumasta — — — jokohan haihtui jäljiltä varma koira? Ja vielä hyvän aikaa luulen haukuntansa kuulevani, vaikka ainoastaan syysmetsän hiljaisuus korvissani soipi, tulviva verivirta kuuloelimissäni kohisee — — ‒.

Vaan alottaa se taas, mielestäni kahta suloisemmalla äänellä ja loittonee, loittonee yhä, kunnes ääni kuin naapuripitäjästä kuuluu, mutta vihdoin lähenemään, yhä lähenemään rupeaa — — —.

Ja taas alkaa tuo milloin levottomassa epätietoisuudessa häilyminen, milloin iloisen toivon jännityksessä oleminen — tuleekohan näkyviin — meneeköhän ampumamatkaa ulompana ohitseni — — — yhä haukku lähenee!

Samassa sydäntäni oikein tuuppaavan tunnen — tuolla tulee piippoen lepikossa, vilahtelee viidakossa harmaja jänö, käpälät ja kyljet märkinä vedeksi muuttuneesta kuurasta.

Jo tyynnyn — lähenee se nyt varmasti — — — kunnes pyssyni äänen päästää, karvatukot pöllähtävät ja pitkäkorva pylkkimästä lakkaa. Voitonriemuisena »Alls todt» huudon koiralleni kajahutan, siten työnsä tuloksen sille ilmoittaakseni ja kohta se ilmestyykin, vähän väsähtäneenä, mutta iloisena kumminkin, ja kahleen kaulaansa se taas saa.

Miten molemmat mielissämme olemme, kun jänistä aukasemaan rupeamme! Millä nautinnolla koira noita matomaisesti kiemurtelevia suolia katselee, ja mikä miltei hekumallinen väristys selkääni karsii, kun käteni aamukylmässä höyryäviin, kuumeen kuumiin sisälmyksiin upotan ja verenhaju nenääni nousee. Ja osalle hurtta pääsee — maksat, sydämet, keuhkot saa, veren lämpimän ruumiinontelosta latkia. Sitten herttaisen levonhetken auringon kuivaamalla sammalilla vietämme.

Mutta uusilla mailla tuon saman leikin vielä monta kertaa sinä päivänä uudistamme.

Kohoaa aurinko korkeimmilleen, katoaa aamukaste ja ilma lämpenee. Haihtuneet ovat yölliset jäljet kokonaan ja tyytyväisinä, onnellisina taas kotikaton alle astumme.

* * * * *

Te metsästyksen parjaajat!

Sanokaa tätä kertomusta raa'aksi, sanokaa metsästystä surkuteltavaksi julmuudeksi, luvalliseksi eläinrääkkäykseksi! Mutta me jahtimiehet sanomme: »eläköön metsästys!»

TALVINEN METSÄ

»Musta on jälki kesäisen jäniksen», sanoo kansa — ja niin onkin. Et saata maan sulana ollessa sanoa, mitä metsäpolkua teiri on tallustellut, mistä aidanraosta jänis juosta puikahtanut.

Mutta kun talvinen lumi peittää maan, kun tammikuun kinokset ovat metsän mättäät tasoittaneet ja valkoiset hunnut kantojen päähän pukeneet, silloin voit vaivatta Tapiolan salaiseen metsään tutustua.

Kun leudon lumisateen jälkeen metsissä vaellat, saloja samoelet, silloin ikäänkuin avoimesta kirjasta metsän salaisuuksia luet ja lumeen painuneita tuoreita jälkiä kirjaimina käytät. Ne sinulle Tapiolan kieltä opettavat, sen tapoja ja taikoja tulkitsemaan neuvovat.

Tuolta valtamaantieltä eroaa metsämaille menevä talvitie, jota heinämiehet, ranganvetäjät ja tukinhakkaajat silloin tällöin käyttävät. Joka kerta kun sen kohdalle tulet, niin se ikäänkuin myhähtelee sinulle ja salavihkaa hiihtämään tahi kävelemään kehoittaa, luvaten luonnonystävälle näköaloja uusia, kummia kuulumattomia näyttää — — — ja kerran se saakin sinut seuraansa.

Lumista kangasta se ensin mutkitellen nousee, missä huurteiset hongat ruskearunkoisina, paksukaarnaisina kohoavat. Aina tänne saakka on kiviaidassa asuva kärppä yöllisen metsästysmatkansa ulottanut, koska sen tutut jäljet hangen pinnassa huomaat. Ahonrinteellä näkyvät aamun virkut teiret käyneen katajamarjoja appomassa.

Sitten suksesi solumaan rupeavat, maa viettää alaspäin, matalammaksi käyvät männyt ja kuusikkoon hyvällä vauhdilla kuhahdat. Pienemmiksi painuvat kuusetkin, oksat jäkäläpeitteisiksi — hiihdät vaivaista havumetsää, nääntyneen näköistä koivikkoa — ja neva aukenee eteesi. Vielä äsken kuulit halkomiehen kaikuvan kirveeniskun, mutta nyt alkaa talvisen luonnon hiljaisuus korvissasi soida.

Valkovaipan peittämänä talvinen neva tasaisena levenee miltei silmänkantamattomiin. Oikealla puolellasi matala männikkö helottaa latvojen tasalla seisovan, puiden lomitse loistavan kalpean talviauringon sairaloisessa valossa. Vastaisella puolella kohoaa vielä hiihtämätön kuusikko, tuijottaa mustanvihreänä tuntematon, kolkko korpi. Ulommas valkoaavikolle on joku kituva koivu tahi nääntyvä mänty uskaltanut, mutta puista paljaana nevan keskikohta aina sinertävään kaukaisuuteen ulottuu, sillä ei menesty märässä maaperässä, pehmeässä turvemullassa isompi puu. Kun mänty hiukan suuremmaksi ehtii sukeutua, silloin tuulet sitä huojuttamaan — hienot juurihapset, ravinnon imijät irtaantuvat ja kasvuunsa pysähtymään, nääntymään ja vähitellen kuolemaan on mänty tuomittu — — —.

Tauonnut on suopursu tuoksumasta, mustunut on juolukanlehti, kankeana se kahisee, kun suksi läpi sujahtaa. Lehdetönnä vaivaiskoivu varpujaan ojentelee, vitsaviidakkona pajut vasten valkeata värjöttävät. Tuntuu kuin olisit tunturimaisemassa, puurajalla, missä kaikki kasvillisuus loppuu.

Ja tunturitunnelmaasi lisää lentoon pyrähtävä valkea metsäkana; jonka kiemurrellen kulkevia, pensaasta toiseen meneviä jälkiä pajukossa näet. Lentäen on lumilintu tähän tullut, pehmeää pintaa siivillään hiipaissut ja sitten rinnoin lumeen tupsahtanut. Ja tuossa on kävellessään karvainen jalka vähän luistanut alla olevaa jäätä vastaan.

On ruskea reponenkin käynyt ruokamaitaan tarkastelemassa. Hiljalleen on hölkännyt, rauhallista ravia laskenut, koska jäljet kuin viivaa pitkin tiputeltuina toinen toisensa perästä seuraavat. Vaan eipä ole varovainen Mikko eilispäivän suksenladun yli loikata tohtinut — rinnan sen kanssa on vain käpäliensä merkkejä perätysten pistellyt! Ja hetteestä lumen alle uhkuneessa ruostevedessä ne keltaisiksi jäätyneinä kauvas näkyvät.

Harvaoksaisessa nevanlaitaisessa männyssä istuu havuja haukkaava metso, jonka mustanvihreä rinta kimmeltää auringon säteessä. Kauvempana huomaat toisen, kohta kolmannenkin hakolinnun. Mutta rauhassa annat lintujen aterioida. Niitä tervehtimään vain olet tullut, vierailemaan niinkuin vertaistesi luo. Et tahdo talvimetsältä uinuvaa hiljaisuutta räikeällä laukauksella riistää — — —.

Pois lykkäätkin lylysi nevalta, käymättömään kuusikkoon kierrät, missä harmaja pyy lähetessäsi puusta toiseen pirahtaa. Täällä jänikset näyttävät peliä pitäneen. Tantereeksi ovat polkunsa tallanneet, rankapinon päällä hyppiä tepastelleet, kaadetun haavan latvaoksat valkeiksi kuorineet.

Huvitettuna hiihdät eteenpäin ja tuuhean kuusen juurelle pysähdyt, missä puolanvarret ja talvikinlehdet vähässä lumessa vihreinä loistavat. Maata viistävien oksien suojassa on pieni päästäinen varmaankin iloisia päiviä pitänyt, koska ristiin rastiin sen hennot jäljet lunta pitkin kulkevat, väliin reijän kautta pinnan alle kadoten ja toisen kautta taas lumelle ilmestyen.

Kaukainen tuulen viima kosken äänellä kohisee, mutta täällä korven kainalossa se ei tunnu, kosk'ei vanhan kuusen — ikäänkuin kylmää vastaan varattu — naavapartakaan huomattavasti heilu. Ja hetken kuluttua taas hiljaisuus vallitsee. Tikka puun kylkeä puipi ja tuon tuostakin tik' — tik' — omaa nimeään mainitsee. Koivunhedelmiä on urpiainen hangelle pudottanut ja sinne taskustasi kauranjyväsiä metsänriistalle tuomisiksi riputtelet — — — jospa ovela oravainen, harmaja kävyn purija siihen niitä syömään sattuisi, koska sen siistejä jälkiä puun juurelta toiselle kulkevan näet.

Taas sauvasi somman hankeen survaiset ja suksesi solahtaa kaatuneen kuusen multaisen juuren ohitse, joka lumesta noussutta kontiota muistuttaa, ja uudelleen talvitiesi varrelle vetäydyt. Sen turviin ovat metsäkanat makuupaikkansa valinneet — kinoksiin kaivamat putkitiensä muistuttavat eskimolaisen lumimajaan johtavaa käytävää.

Jo tuopi tiesi taas sinut enemmän asutuille seuduille.

Käpylinnut kuusien latvoissa puoliääneen takittavat ja käpysen miltei päälle pudottavat. Taviokuurna viheltää ja hömötiiaiset yökortteerin hankinnassa häärivät, huolissaan hiljaisesti pakinoivat: tjitji-tää-tää-tää. Punatulkku kaunisrintaista toveriaan kutsuu — kaikki levolle laittautuvat, sillä parhaillaan päivä metsän taa painuu.

Kohta itäinen taivas pakkasessa rupeaa punottamaan, metsäin latvain läheisyydessä teräksen siniväriä tavoittelee. Jo pyörähdät talvitieltäsi takaisin valtamaantielle, missä huurteinen puhelanka valkeana viivana pehmeästi kaarrellen pylväästä pylvääseen kulkee, ja punainen, valkeatauluinen kilometripatsas ikäänkuin kotiin kutsuu, matkasi pituudesta muistuttaa — — —.

MERILINTUJA

Kapea salmi leveni ja meren ääretön puoliympyrä alkoi auveta keulamme eteen. Saaret molemmin puolin kävivät matalammiksi, kuusimetsä harveni ja kareilla näkyi ainoastaan joku tuulen pieksämä mutkainen mänty, pahkainen tervaleppä, maata kiemurteleva kataja. Vielä kauempana ulapalla nousivat viimeiset luodot punervankiiltävinä, pyöreinä ja paljaina ikäänkuin oudot, kylkensä tahi selkänsä vedestä kohottavat meripedot. Ja puhtaana kuin pyhä kirkonkynttilä seisoi luoteessa solakka majakka, häikäisevän valkeana länsiauringon valossa.

Jo näkyy siellä täällä musta kiislapari tahi yksinäinen uroshaahka, leskeksi jääneenä, kun naaras hautomaan on ruvennut. Kirjava rantaharakka, karien kaikkihuomaava poliisi, huutaa varoittavasti ja käen kukunta kuuluu Eckerön »mantereen» kuusimetsästä, milloin selvään milloin häviten rantakiviä vasten vierivän mainingin yksitoikkoiseen kohinaan. Mutta vielä loitompana pohjoista kohti kangastavat kaukaisimmat saaret korkealle yli vedenpinnan kohonneina, häviämäisillään kuin unikuvat.

Sinne juuri olimme matkalla, haahkoja kuvilta ampumaan, meren siivellisiä asukkaita pyytämään.

Kaikki, mikä kuului tällaiseen metsästykseen, oli sovitettu veneeseen. Muhkeat uroshaahkan kuvat, valkoiseen vaatteeseen käärittyinä, ettei pöly puvun valkeutta himmentäisi, vaatimattomat kallionkarvaiset, ruosteenväriset naaraat, mustat pilkkasiivet, kesynnäköisinä lautainsa päälläkin, töyhtöniskaiset koskelonkuvat. Pari haulipyssyä, vanhaa suusta ladattavaa taattua toveria ja raskas rautainen hyljepyssy oli asevarastonamme. Ja turkkeja, patjoja, peitteitä lukuisasti, jos pohjatuuli mahdollisesti mahtailemaan rupeaisi, kovin kolkoksi kävisi.

Tuulta vain ei kuulu, vaikka kaikki konstit koetetaan. Siinä veneemme mainingissa kelluu ja ainoastaan silloin tällöin ulappa karehtii tuolla kaukana, missä vesi ja taivas yhtyvät — — —. Vasta illansuussa rupesivat purjeemme elämään, kokassa kohina kiihtyi ja keulavesi alkoi lotisten laulaa. Tasaisella vauhdilla sivuutimme oudonnäköiset merimerkit, purjehdimme ohitse mustuneen, kylellään könöttävän laivanhylyn, lintuparvet enenivät ja saavuimme tyrnipensaiden seppelöimän saaren rantaan.

Satojen lokkien soittaessa korvia särkevää sinfoniaa, jossa rantaharakan vihellys ja punajalkaviklan ääni piccolohuilua esittävät, astumme maihin.

Todellakin on lintuelämä vilkasta, äänet ja huudot hurjan vaihtelevia! Kaikkialla kuuluu nuorten, vasta tulevana vuonna avioliittoon aikovien haahkain »kvok-kvok-kvok» eri ääni- ja tahtilajeissa. Jostain kaukaa kuuluu airojen säännöllinen jyskytys ja ajoittain jymähtää kaiuton laukaus — — —.

Mutta ei ole aikaa kuunnella, sillä aurinko lähenee laskuaan. Nopeasti korjataan vanha ampumakoju litteillä hietakivikappaleilla ja jykevillä mukulakivillä. Kuvat asetetaan paikoilleen, haahkat suoraan eteemme, osaksi rantakiville, osaksi veteen, pilkkasiivet vasemmalle kellumaan, koskelot oikealle. Vene kätketään niemen taa, ahtaaseen kojuun kannetaan vaatesäkki istuimeksi, pyssyt kaikki ladataan, ampumatarpeet sovitetaan otollisiin paikkoihin kivien lomiin ja sitten alkaa odotus — — — ja luonnonlaulajaisten kuunteleminen.

Kuta matalammalle punottava aurinko siirtyy, kullaten tyrnipensaiden puoleksi puhjenneet lehdet ja okaiset oksat, että ne kaikissa iltaruskon väreissä palavat, sitä vaihtelevammaksi käy meren musiikki, sitä korkeammalle kohoaa saariston sataääninen soitto. Naarashaahkat vokottavat, yksinäiset uroot valittavat, rantaharakka viheltää »gliip—gliip», koskelo lausuu »prak-prak, prak-prak» ja ulkona ulapalla ammoo silkkikuikka ikäänkuin intohimoinen mulli. Mutta yli kaiken kaikuu tiirain kimeä parkuminen, lokkien kova-ääninen loilotus. Voimakas raukutiira rätisee aivan kuin palttinaa äkäisesti reväistäissä. Satunnaisen väliajan käyttää hyväkseen teiri, joka metsäisellä sisäsaarella väsymättä kukertelee ja ajoittain kohtaa korvaa kaukaisen käen soinnukas, tuskin kuuluva kukunta — — —.

Samassa kuuluu heikkoa siipien suhinaa, se lähenee, kovenee, vesi kohisee ja edessämme uiskentelee pohjoisten meriemme kaunein lintu, kuviamme tervehtimään tullut uhkea uroshaahka. On aikaa eläintä ihailla, sillä vielä se on syvällä vedessä — ja kaunis se on! »Niska vihreä kuin talvisen meren jää, selkä valkea kuin vaahto aallon, vatsa musta kuin meren syvyys.» Mutta nyt se ui kohompana — samassa savupilvi pöllähtää kojustamme ja saaristolaisen kotitekoisten haulien lävistämänä kaunis lintu sortuu surman suuhun ja joutuu veneeseen, joka kätköstään soutaa esille sitä korjaamaan. Ja uudelleen alkaa odotus.

Mutta eivät ole Aallottaret anteliaita tänään, ei olekaan sopiva ilma haahkanammuntaan — on liian tyyni! Iltarusko on valjennut, kiillotetun raudan näköisenä päilyy meri ja rannan pensastosta hiipii tuskin huomattava hämärä esille. Vielä saapuu kuvillemme joku yksinäinen pilkkasiipi, joka haahkain puutteessa ammutaan. Puhelias koskelo-uros houkutellaan ääntään matkimalla tekolintujemme luokse kiemailemaan. Ihmetellen, uteliaana kirjohöyheninen, kaunis lintu tyyniä koskelonkuvia matkan päästä katselee. Ja nokkaa aina uudelleen veteen kastaen se lähenee yhä enemmän, kurkistaa hieman hämillään noita kummallisen rauhallisia tovereja, kunnes se äkkiä tarttuu naaraskuvan niskatöyhtöön ja tukistaa kelpo lailla. Mutta samassa ansan aavistaen se peräytyy, silloin laukauskin jymähtää ja selällään vedenpinnalla lintu kelluu, valkea vatsa hopeana loistaen ja tummanpunaiset jalat liikahdellen ikäänkuin uimaliikkeitä tehden — — —. Mutta kun hämärä himmeämmäksi käy ja lokit rauhoittuen levolle laskevat, silloin lakkaavat vesilinnutkin kokonaan lentelemästä. Tuolla tyyneellä ulapalla vain uiskentelevat ja ilojaan pitävät.

Noustaan ahtaasta kojusta, jäykistyneitä jäseniä oi'otaan ja sitten lähdetään pienelle kävelyretkelle saaren kalliokukkuloille lokkien koti-elämää katselemaan. Jo huomaa meidät ensimmäinen ikäänkuin vahdissa oleva valkolintu, sen hälyytyshuuto saa muutkin hereille ja kohta on hämärä raivostuneiden lintujen huutoja täynnä, kun sadat ja taas sadat lokit ja tiirat yörauhan häiritsijöitä karkoittaa koettavat.

Saaren korkeimpien kukkuloiden lomissa, missä tuulen tuivertama niittyvilla lätäköitä ympäröi ja ruskea vesi mustana kiiluu, löydämme pienen kaisloista ja heinänkorsista laaditun kuopan toisensa vieressä, pesän toisensa perästä, jossa milloin kaksi, milloin kolme lokin munaa lämpimänä lepää. Katajapensaasta pyrähtää teirentapainen lintu ja — todellakin, kun sinne kurkistamme, niin teirenpesän löydämme! Kuusi kellertävää, ruskeatäpläistä munasta sirossa syvennyksessä katajain suojassa. Millähän metsälintukin, ahojen asustaja poikiaan karulla karilla, lokkiluodolla elättänee! Mutta haudo rauhassa teiriparka, on sinulla täällä vihollisia ilman meitäkin! Tyrnivyöhykkeessä lähellä rantaa löydämme munivat haahkanaaraat, jotka miltei sallivat itseään silittää, ennenkuin untuvavallin ympäröimästä pesästään pakenevat — — —.

Kymmenen hautomatonta kirjavaa lokin munaa lakissa palaamme ja kun nuotio saaren mannerpuolelle on sytytetty — ettei laivat valkeatamme tuikkavaksi majakantuleksi luulisi — keitetään ne vanhassa läkkiastiassa ja hyviksi ne havaitaan.

Yöllisen aterian syötyämme kootaan kuvat ja muut tavarat veneeseen, joka suunnataan vielä kauvemmas merenpartaalla olevia kareja kohti, missä perhehuolista jo vapaat uroshaahkat vanhanpojan elämää viettävät.

Ja kun aamurusko koillisen taivaanrannan kullalla koristaa, silloin meren äärimmäisellä luodolla jo uutta lintu-onneamme koetamme.

LUVATTOMALLA AJALLA

Muutaman myrskyisen sadepäivän perästä tuli pouta taas, mutta silloin oli kesä lopussa ja syksy ovella — vaikka olikin vasta elokuu kulumassa. Tuli tuollainen hiljainen syyspäivä, jolloin kaikki tuntuu kuuntelevan, kaikki odottavan, koko luonto ikäänkuin johonkin valmistuvan.

Kaste kimaltelee maassa aina murkinoihin saakka, taivas on hienossa valkohattarassa, jonka takaa aurinko loistaa kuin harson läpi. Raitis on kevyesti liehtova ilma, jossa hienot lukinverkkolangat tasaisesti purjehtivat. Miltei äänetöinnä ovat metsä ja järvi — eivät laula enään vanhat linnut, ainoastaan keväälliset poikaset yrittävät kömpelösti visertämään.

Nämä huomiot tehdessään päättää »vorsmestari» lähteä laajoja riistamaitaan tarkastelemaan, sillä loppuu rauhoitusaika muutaman päivän perästä.

Aseina on vanhuksella parisen pyypilliä kapeassa nahkahihnassa kaulassa riippumassa ja kädessä tukeva, katajainen sauva, jolla iskee poikki kuivan oksan nuoren männyn kyljestä, vääntää lahonneen kannon kumoon tahi ottaa hengiltä mahdollisesti eteen sattuvan kirjavan kyyn.