Part 4

On ollut kevät riistalle suotuisa, tuumii takalistoa kohti verkalleen astuva vanhus, talvi verrattain vähäluminen ja kesä lämmin sekä tarpeeksi sateinen. Merkeistä päättäen pitäisi kynä metsissä löytymän, kynsi kaiken karvallinen Tapiolassa liikkuman.

Tarkasti katselee vorsmestari ympärilleen ja huomioita tekee hän monenlaisia, milloin mitäkin muistikirjaansa merkiten. Pysähtyy hän talvisen lumen tekemiä vahinkoja tarkastelemaan — paljonko puita soreita on kinosten alle sortunut, montako lumen painamana taittunut. Ja kaatuneen puun alle jääneen mäntynuorukaisen tuon tuostakin pystyyn auttaa, nuoren näreen kohti valoa kasvamaan kohottaa. Läheisessä aidassa tarkka silmänsä heti raon keksii, mistä halkihuulisen jänönpojan on tapana viljelysmaille pujahtaa — tarttunut on harmaja karva terävään puikkoon raon reunassa. Huvitettuna hän tuonnempana katselee mäntypistiäisen toukkia, jotka nuorien petäjien oksilla havuja syövät. Kuin sotamiehet ne häntä yht'aikaa tervehtivät eturuumiinsa pystyyn nostaen. Sadottain hän näitä vahinkoeläimiä maahan pudottaa muurahaisten saaliiksi.

Täältä hän lähtee toiskesäisen kulovalkean polttamille maille katselemaan, missä määrin luonto on jaksanut haavojaan parannella.

Suunnattoman kasken on eteenpäin rynkäisevä kulovalkea ryskyen polttanut, laajan kadun tahi mahdottoman leveän mittarin linjan on humiseva tuli metsää kulkiessaan itselleen aukonut. Aina tuonne kauvas kohti sinimetsän pehmeäkaarteisia kukkuloita näyttää nokista kuloa ulottuvan.

Juurellaan komottavia korventuneita mäntyjä, jotka kuivuneina oksiaan avuttomina ojentelevat, mustia kantoja kuin maasta nousseita peikkoja kaikkialla, jäkälistä sekä sammalista paljaita kallioita, kaljuja kiviä tuhansittain ja taas tuhansittain mustassa maassa — — —. Siellä täällä kaatuneen puun hiiltynyt runko, oksistoineen kuolleen jättiläis-eläimen luurankoa muistuttaen — paljon muuta ei tuli näy jälkeensä jättäneen. Kaukaa nähden näyttää kaikki kuolleelta, kaikkea elämää vailla olevan.

Mutta ei niin lähellä!

Kun vorsmestari likenee, kuulee hän metsäkirvisen visertävän, kivitaskun maiskuttavan tahi kulorastaan matalaäänisesti tärräävän. Vilkkaita maakiitäjiä vilahtelee kimaltaen lämpimässä auringonvalossa ja mustuneen kannon päässä nauttii iso petokärpänen suojelevasta yhtäläisyydestä. Koivunkannot vihertävät kuin Aaronin-sauvat ja pientä koivuntainta, hentoa haavanvesaa on musta maa täynnä. Horsma punaviirinsä kohottaa ikäänkuin sanoen: »tullaan sitä sysimäelläkin toimeen, eletään vaikka hiilikankahalla», keltaisen piiskun kultainen kukkavaltikka nuokkuu kilvan kastikkaan ruskean röyhyn kanssa ja vihertävinä tuuman korkuisina havutupsuina kohoavat hentojen männyntaimien lukuisat sirkkalehdet palaneesta maasta. On tänne jo muitakin tulokkaita ehtinyt — yhä laajemmalta kulon laitoja valloittavat. Etuvartiona kulkee kukkiva kanerva, vakoojia lähettää ajuruoho, jonka sinipunaiset kukkaläikät hietaisen lehmipolun varrella ryydinhajua tuoksuvat. Ja pääjoukkona tulevat ne, joilla on haivenelliset hedelmät. Täällä jäkkärät ja kissankäpälät villaisia mykeröitään tuudittavat, täällä on kangasvuokko kukkinut, täällä härjänsilmät, keltanot ja monet muut voittoisasti eteenpäin tunkevat. Mutta kauvempana metsänlaidasta yhä vielä musta erämaa havuneulasten harvaan peittämänä kolkkona levenee.

Mutta on luonnolla kulovalkean surullisen näyn jälkeen viehättävääkin näkemistä tarjolla.

Kankaalle vorsmestari nyt nousee, missä nopealentoiset nuolihaukat kimakasti kii-kii-kii-kii kiijaavat ja kukkiva kanerva uhkaa ruohottoman polun kokonaan peittää.

Kaikkialle vaatimaton kasvi kukkiensa ujon sinipunan levittää, ilonväreihin karun hietamaan kilometrittäin pukee ja hunajan tuoksulla tulijaa tervehtii. Kesän juhlaa viettää kanervikko, punervia häitä viettävät kanervankukat. Häitä, joissa kimalaiset ja mehiläiset punakukkain palvelijoina simajuhlassa iloitsevat. Pitkin punapeitettä lentäen metsästää kuultavasiipinen sudenkorento. Mäyrän nostaman hietaläjän kohdalla se siipiään liikutellen ilmaan seisahtaa — hetken liikkumatonna on — äkkiä eteenpäin syöksähtää — kärpäseen iskee ja saaliineen katoaa.

Kuta kauvemmin vorsmestari polkuaan astelee, jonka poikki kaarnanhilseessä rapisevat hongat luovat pitkiä varjojaan, sitä kiihkeämmin odottaa hän linnun siiven kuuluvaksi, teirenemän äänteleväksi. Ja kankaanlaidan sekametsässä naarasteiri pyrähtääkin puolanvarsien peitosta, kutkattaa, kutkattaa ja poikiaan varoittaa — — —.

— Katsotaanpa minkä kokoiset ovat tämän kesän pojat — sanoo itsekseen vanhus.

Kiireesti hän katkasee muutaman pienen koivun, laatii niistä kojun kuusen juurelle, jonka runkoa muurahaiset kävelevät kuin ihmiset vilkasliikkeistä katua. Vihreässä kamarissaan istuen hän »kuikuttaa» kuin teirenpoika ja vaikenee. Kuikuttaa vorsmestari hetken perästä taas ja ratokseen hän katselee, miten haapa heittää hyppelevän valo- ja hämäräverkon maahan. Noin neljännestunnin perästä tulla hurahtaa emo piilossa kuikuttavaa miestä kohti, istuu pieneen leppään ihan lähelle ja kaulaa kurkottaen kutsuu, kutsuu poikiaan kokoon.

Ei kutkata nyt hätäisesti kirjava emo, vaan rauhallisesti se juttelee kook — — — kook-kook-kook, eikä kauvankaan, niin alkaa risukossa ripsahdella ja maasta kuulua pientä kuikutusta, kun kirjava teirenpoika tulla vikittää, että pää nyökkää. Kohta ilmestyy toinenkin, jolla jo on muutama mustakin höyhen kirjavain seassa. Mustikan syö kiireesti ja äitiä hakee.

Jo pyrähtää emo maahan ja hiljalleen se alkaa kuljettaa perhettään kohti tiheimpää viidakkoa. Hetken perästä on näyttämö tyhjä — mustikanvarsien sekaan on seurue kadonnut.

Tyytyväisenä näytelmään tulee vorsmestari koivumajastaan ja läpi nuoren sekametsän, missä puut seisovat tiheässä kuin varvut luudassa, laskeutuu hän alas notkoon, jonka pohjalla kirkas metsäpuro salamyhkäisesti lirisee. Ensin astuu hän läpi sanajalka-alueen, missä kuolleenkourat omituisesti hajahtaen aina kainaloihin saakka kohoavat, painuu sitten läpi pihlajaa, paatsamaa ja haapaa kasvavan lehdon, missä korkeat keltanot ja täpläiset kämmekkäät häntä tutusti tervehtivät. Ilmestyy tumma kuusi mäntyjen sekaan, nurmi katoaa, maa sammaltuu — jo seisoo vaeltaja hiljaa kiemurtelevan puron varrella, jonka suvantovesiin kuvastuvat korkeat puut.

Täällä on metsien muhkea hirvi oleskellut, sillä selvinä sen herttamaiset sorkkain jäljet sammalessa näkyvät. Kolme näkyy seivässäärtä olleen, kaikki eri kokoa. Ja tuossa ovat maanneet! Maahan ovat korkeat kastikkaat, metsäkortteet ja hennot vesat litistäneet.

Joutuu jo vorsmestari korkeaa metsää kulkemaan, missä palokärki tillii ja männynrungot ruskeina pilareina taivasta tavottelevat, missä näätä oravan näppää ja kuuset tummina suippenevat kuin kirkontornit, missä maakotka kohisevin siivin metsästää ja jäkäläpeitteiset koivut summattoman paksurunkoisiksi paisuvat. Ei ole kirves täällä ilveksen tuvan ovella vuosimääriin paukkunut ja kauvan saakin kävellä, ennenkuin korvessa koskemattomassa jotain ihmisen tekemää jälkeä huomaa. On kuin meren pohjalla käveleisi — niin on hiljaista salometsän suuressa pilaristossa, sillä ainoastaan ajottain herää tuuli metsän kannelta soittelemaan. Luonnon korkeata veisuuta se ison koivun latvassa soittelee, soittelee hetken ja nukkuu kohta uudelleen viereisen koivun latvaan.

Lepäämään laskeutuu vorsmestari sammaltuneelle kivelle, jonka pohjoispuoleisessa kyljessä jäkälät rauhallista elämää viettävät — huvikseen hän siinä katselee vanhoja tuttujaan. Tuossa tuo rengasmainen, keskeltä mätänevä, laidoilta laajeneva harmaanvihreä kehäjäkälä. Tuossa peuranjäkälän eri lajit mikä mitenkin tuhkaharmajana. Tuossa Stereocaulon-jäkälän harmajat langat kuin uudenvuoden tinat kivelle valettuina — — — pehmeitä, hillittyjä värejä, jotka silmää viihdyttävät.

Mutta on lintuakin sisällä salon sinisen, on jalan neljän juoksevatakin. Tuolloin tällöin visertää peipon poikanen, huutaa kirjava tikka, surisee kurpan viuhuva siipi tahi kotkottaa kirjava koppelo. Ammottaa ison haavan kyljessä musta reikä ja juurelle tultuaan huomaa vorsmestari siinä särmäisiä lastuja — pesinyt on siinä punahuntuinen palokärki. Mutta kun kepillään haavan kylkeen lyödä kolahuttaa vorsmestari, silloin reikään ilmestyy peljästyneen siipioravan pyöreä pää. Mustikkamaita kulkiessaan kuulee hän monen siiven pyrinää yht'aikaa — kohoaa pyyparvi maasta. Liikkumattomina harmajat linnut piilopaikoissaan istuvat, ei saata silmä puitten paljoudesta niitä keksiä.

Silloin ottaa vorsmestari pyypiiskunsa esille, asettuu kuusen juurelle ja soittaa. Ei soita hän nyt uroslinnun kutsuääntä »piip-tiihii-titititiii», vaan molemmilla pilleillä hän matkii naaraspyyn ääntä, puhaltaen pitkän »piii». Ja kohta tulla hyristääkin harmaja lintu pillimiestä kohti, tekee mutkan syrjään ja istuutuu läheiseen naavakuuseen, joka hellästi ystävänsä partaiseen syliinsä sulkee. Myhähdellen vorsmestari metsän miellyttävää kanaa katselee, tähtäilee siihen sauvallaan — otettavana olisi siinä otus! Jo alkaa pyy oksallaan tepastella, pirisee hetken pit-pit-pit ja pirahtaa sitten lentoon.

Jo on ilta käsissä, ja hieman kamalaksi alkaa käydä suuren salon yksinäisyys aurinkoisen aletessa ja notkojen kylmää uhkuessa — kotimatkalleen kääntyy yksinäinen vaeltaja.

Kaukaa kuuluu kurkien huutoa, ja korkealla hämärtävässä ilmassa purjehtii kimakasti vinkuen kaareileva hiirihaukka. Syksyä henkii vaisusti puhaltava iltatuuli, ja alakuloisesti piipittää hömötiainen tsi-kää-kää-kää.

Pimenevää polkuaan astellessaan vorsmestari kohtaa iltakävelyllään olevan viirunaamaisen mäyrän, joka äkillisestä yhtymyksestä peljästyneenä sontiaismetsästyksensä unhottaa ja oudosti löyhkäten hämärään pakenee. Kankaalla kehrääjä vorsmestarin eteen polulle lehahtaa, kettu pimeässä haukahtaa ja liikkumatonna loistaa loppukesän ensimmäinen kiiltomato.

HYLKEENHUUDOSSA

Puolipäivän aurinko paahtaa yli torkkuvan kalastajakylän, jonka punamaalissa uinuvat rakennukset ja valkokukkaiset puutarhat välmehtivät helteessä. Hiljaisuutta keskeyttää siimeksessä märehtivän lampaan kello, janoissaan ammova lehmä tahi lukemattomain paarmain ja kukkaiskärpästen unettava surina. Rannan tervaleppien lomitse haamottaa merenlahden sinivesi, kuvastaen poutaisen taivaan verkalleen purjehtivat valkohattarat ja tuolloin tällöin kohahtaa loppuun liehtoneen lounaan väsynyt maininki.

Avonaiseen akkunaani ilmestyvät silakansuomuilla tahrittu lippalakki ja merituulten kuivaamat, auringon paahtamat kasvot, akkunanlaudalle pari jäntevää, karvaista kättä, kumpikin yhtä päivettynyt ja mustakyntinen. Tämä on Sjöström, hylkeenpyytäjä, joka tervehdittyään kysäsee:

— Jokohan nyt lähdettäisi? Nyt on sopiva ilma!

— Niin hylkeenhuutoonko? No se on tietty!

Pian oltiin matkalla kohti kalastajakylän yhteistä satamaa lahden kainalossa, missä harmaat ranta-aitat puoliympyrässä törröttävät toinen toisensa vieressä, rakennettuina kirkkaanvihervään veteen, jossa mudut ja rautakalat parveilevat ja vihreät levät hiljaa nuokkuvat.

— Pohjanlahden pohjoisosissa — niin kertoo Sjöström — harmaa hylje talvensa viettää. Siellä halli tuossa helmi- tahi maaliskuussa synnyttää ainoan poikansa, jota äiti aution jään päällä imettää noin kolme tahi neljä viikkoa. Tämän ajan kuluttua luopi poikanen villaisen syntymäpukunsa, saa vanhempainsa lyhyen karvan ja nyt se äidin houkuttelemana kohta perehtyy vesi-elämään. Mutta kun Pohjanlahti kahleistaan vapautuu, ja jäät pohjoistuulten ja merivirtain kuljettamina ajautuvat tänne etelään päin, silloin seuraavat meren mahtavat nisäkkäät mukana. Juuri näin Juhannuksen vaiheilla ne ovat yleiset Ahvenanmeressä. Ja huvittavaa työtä tuo hylkeenampuminen onkin, kun niitä runsaasti kareille kohoaa...

Mäeltä näemme avaran meren, joka ikäänkuin lämmöstä väsyneenä hopeanhohtoisena venytteleikse, ja lahden pohjukassa lukuisat kala-aitat, jotka kaukaa katsoen oikein kylältä näyttävät. Olkikattojensa alla ne säilyttävät suurimman osan saaristolaisen irtaimistosta — kaiken minkä merellä tarvitsee.

— Tässä on aittani — ja avaimella, kynnyksen alle kätketyllä, aukasee Sjöström haulipyssyjen pilkuttaman ja luotien lävistämän oven. Mutta ulkoseinillä sekä molemmin puolin matalaa sisäänkäytävää nähdään suuret mustahkot rasvatahrat — sinne pingoitetaan kuivattavat hylkeennahkat.

Astumme sisään. Puolihämärässä näkyy kilua ja kalua jos jonkinlaista, outoa ja uutta mannermaalaiselle — kaikki mitä miellyttävimmässä epäjärjestyksessä.

Leiviskänpainoisia, isoreikäisiä hyljepyssyjä, hyljenaaroja ja hyljekeihäitä punonaisine jouhiköysineen, keksejä, jääsauvoja. Orsilla hienorihmaisia jata- ja koukkuverkkoja, silmissä siellä täällä kuivunut rakkolevätukko. Kiveksiä, lavuksia, verkontupureita kummallisine puumerkkeineen. Silakkatynnyreitä, astialaudaksia, vanteita, jalaksellisia kalavasuja. Läjissä kuusenkuorta verkkojen värjäystä varten ja mukulakiviä varakiveksiksi. Purjeita, mastoja, airoja, peräsimiä. Pulska rivi haahkan-, allin-, pilkkasiiven-, telkän- ja koskelonkuvia. Merellä tarvittavia turkkeja, takkeja ja peitteitä. Ja kaikkialla silakanhajua, kiiltäviä silakansuomuja joka esineessä, kalpeita silakanpäitä permannolla. Mutta pimeimmässä sopukassa piilee pari vanhaa kompassia, kuparikattiloita sekä muuta »meren lahjoittamaa» tavaraa.

Veneeseen sovitetaan matkaan kuuluvat kalut: kompassi, kaukoputki, kolme hyljepyssyä tarpeineen ja hyljenaara, vesilekkeri ja eväät, peitteitä ja takkeja.

Airot, purjeet ja peräsin asetetaan paikoilleen, ovi lukitaan, Sjöström sekä poikansa Konrad istuvat teljoille ja kahden airoparin tahdikkaasti jysähtäessä sekä liitäväsiipisten tiirain kirkuessa ja haarapääskysten visertäessä lähtee vene tasaisesti liikkeelle.

Lahden suulla oleva metsäinen saari sivuutetaan ja eteeni aukenee tyynen meren avara taso, länteenpäin ainoastaan taivaanrannan rajoittamana.

Ei pelota nyt suuri vesi. Ikäänkuin laiskana kelluen se vain pitkinä, pehmeinä maininkeina hymyilee — — — ja tunti toisensa perästä kuluu tasaisen soudun jatkuessa. Taaksemme jäänyt keltainen hietaranta sekä poukamaa ympäröivä kuusikko painuvat vähitellen mereen, mutta edessämme alkavat äärimmäiset kalliot kohota punertavina ja ikäänkuin lämmöstä pehmenneinä.

Aurinko laski, ja länsitaivas hehkui kaikissa iltaruskon vaihtelevissa väreissä. Kuin kultapohjalle kuvattuna kohosi kaihottu määräpaikkamme, hallikarimme, vihdoinkin jo lähellä.

Vene kätketään kallion halkeamaan. Varovasti ryömien nousemme luodon harjalle, missä Sjöström kaukoputkellaan tähystäen äänettömänä laatii jahtisuunnitelmansa, minun sill'aikaa tehdessä kasviopillisia huomioita läheisyydessäni.

Pienen lätäkön ympärillä kohtaan miltei koko saariston kasvillisuuden muutaman neliödekametrin alalle kokoontuneena. Niittyvillat, variksenmarjat, muuraimet, saraheinät — pohjolan vaatimattomat lapset Itämeren kasvillisuuden, muhkeiden kurjenpolvisten, kämmekkäiden, kiviyrttien rinnalla. Pienimmän liikkeen tehdessä kohoaa ynisevä sääskipilvi edestäni — nekin Pohjoissuomen muistoja herättäen. Siellä täällä näkyy tyhjä, variksen tahi lokin tuhoama haahkanpesä — — —.

Vetäydymme alas veneelle taas. Syötyämme vaihdamme uudet nallit pyssyihin ja sitten saaren lounaiskulmaa kohti konttaamaan, mutta Konrad jää veneeseen, ollakseen valmiina tarpeen vaatiessa.

Kallion lämpimiin koloihin, suojaan suurten vierinkivien laittausimme, Sjöström ja minä, niin mukaviin asentoihin kuin mahdollista. Yksi hyljepyssy, oikea kanuuna mielestäni, asetettiin suu suoraan eteenpäin, toinen vasemmalle, kolmas oikealle suunnattiin — halli on näet niin tarkkakuuloinen, ettet saata tuskin lainkaan siirtää raskasta pyssyä. Heikoimmankin äänen kuultuaan se silmänräpäyksessä katoaa.

Kaikesta näki, että tässä oli hylkeiden lepopaikka, että hallit olivat täällä päivää paistattaneet, kuppuroineet, piehtaroineet — karvoja ja muita jäännöksiä kaikkialla. Olipa vielä »muutakin», kuten tuntuvalla tavalla kohta tulin huomaamaan — — —.

— No jokohan tuota alotetaan — kuiskaa Sjöström. Ja rintansa ilmaa täyteen vetäen, jotta se pullistuu kuin palje, hän samassa päästää pitkän mylvinnän, huutaa kuin sumutorvi, suhistaa porahuttaa lopuksi ja muuttuu mykäksi, sillä nyt on kaikki puhelu kielletty.

Ainoastaan nukkuvan meren heikko hengitys kuuluu tuolloin tällöin, kun unelias maininki juoksee ylös pitkin sileänpunervaa kalliota, murtuu ja vetäytyy kohisten takaisin. Väljien vesien rajaton lepo ja sydänkesän hienohämyinen yö, täynnä viihdytystä ja rauhaa, vaikuttavat kummallisen suloisesti sieluuni. Unhotan mitä varten venyn tällä lämpöisellä paadella — — —kunnes herään outoon mölinään. Jo muistan — Sjöströmhän se on, joka halleja lähenemään houkuttelee.

On peijakkaalla äänivaroja! Hän ulvoo, puhkuu ja porisee milloin houkuttelevasti mielistellen, milloin valittaen, ikäänkuin pyytäen tahi anoen, sillä hän tuntee kaikki äänilajit, kaikki vivahdukset hallien kielessä.

Mutta nyt saan tehdä tuttavuutta tuon »muunkin» kanssa — suloinen rauhani on mennyt! Nyt ne ovat kimpussani!

Mitkä?

Hyljetäit!

Pitkin käsiä ja kaulaa niitä matelee ja ne purevat, purevat kuin vimmatut, polttavat kuin tuli! Hilpeän pirullisella mielellä koetan huvitella itseäni katselemalla niitä suurennuslasini läpi, muistelen että ne ovat Haematopinus nimisiä — mutta lopputulos on vain kaiken muun voittava tunne — ne purevat!

Yhä uusia vaivoja!

Jo ovat sääsketkin löytäneet meidät ja nuo pienet lentävät kuppariämmät panevat yhä useamman sarven ihooni. Tuo suloinen lämpö käy tukalaksi — on kuuma kuin saunassa. Janottaa — eikä saa edes tupakoidakaan — hylkeellä on tarkka hajuaistin, väittää Sjöström, ja sentähden jätettiin tupakkavehkeet veneeseen. Mutta omat leukansa jauhavat tasaisesti — hän pitää poskessa rakasta mälliään — — —.

Pieni luotokirvinen sirittää heikosti, lähenee meitä ja pysähtyy hetkeksi saalista sieppaamaan — hyljetäitäkö syönee vai mitä — mutta sitten katoaa lintu näkyvistä.

Samassa huomaan sileän merenpinnan särkyvän ja hämäräisenä häilyvän, veden päälle ilmestyy viiksekäs pää, musta ja pyöreä. Se häviää, ilmestyy uudelleen — jo lähempänä. Lyhyt kiiltävä kaulakin näkyy ja päätään käännellen katselee veden peto sinne tänne pyöreillä, muljottavilla pullosilmillään. Näkyypä sillä olevan hampaissa iso kalakin — lohiko lie vai mikä — jota se eturaajain välissä pidellen pureksii. Nykäyksellä muuttaa se sitä ylemmäs sen mukaan, minkä siitä syö — ja yhä se lähenee.

Kohta on halli vasemman pyssyn ampumalinjassa ja matalammalla vedellä — rengassilmäisenä, liikkumatonna Sjöström pyssynperässä tuijottaa, mutta sitten vasen silmänsä ummistuu, savu pöllähtää, jylhästi hyljepyssy jymähtää. Musta pää ja kiiltävä rinta katoavat, mutta sijalle jää yhä suureneva rasvaläikkä, ilmoittaen että luoti on sattunut.

Konrad ilmestyy veneineen ja entisessä asennossaan oleva tyhjä pyssy näyttää suunnan, mistä eläin on haettava. Naarankoukku kyljessä se kohta nouseekin pohjasta — ainoastaan talvella on halli niin lihava, että kuolleena vedenpinnalla kelluu — hinataan kallion halkeamaan ja ankkuroidaan rantaveteen. Se on hyvin iso, naarmupäinen halli, monen lohen lopettaja, monessa ottelussa ollut sukahuulinen uros, vihreäviiksinen vanhus. Luoti on musertanut ensimmäisen kaulanikaman, sentähden henkikin lähti niinkuin lankaa poikki leikaten.

Tyhjä pyssy ja Sjöströmin poski ladataan kumpikin — jälkimmäinen uudella mällipanoksella, ja uusi odotus, huutojen keskeyttämänä alkaa sekä entinen tulokseton taistelu sääskien ja hyljetäiden kanssa jatkuu — — —.

Vielä kolme kertaa Konrad soutaa esille rauhallisesta rotkostaan, noutamaan kolmea nuorta hallia. Yksi ammuttiin miltei maanrajasta, noin parin kolmen sylen päästä.

Mutta kun ikävöity aurinko vihdoin nousee, on Sjöströmin ääni lopussa, niin käheä ettei tahdo tulla sanaakaan kurkustaan. Ja minä niin pehmeänä, että lankean kasvoilleni ja heti nukun veneen kokkaan päästyäni vihdoin verenhimoisista kiusaajistani.

* * * * *

Aamutuulen herätessä vyörytetään yhteisvoimin nuoret hallit veneeseen, purjeet nostetaan ja hiljalleen hinataan vanha halli kohti kotilahden rantaa.

METSOLASSA

Kuulin kerran vanhan jäniksenampujan väittävän, ettei metson ampuminen haukkuvan piskin avulla ole mitään jaloa huvia. Mutta mielestäni tällainen metsästys ei ole niinkään ala-arvoiseksi katsottava, eikä kaikkea urheilua vailla.

Päinvastoin!

Varmaankin usea luonnonystävä myöntänee, että sitä harjoittaessa helpoimmin tutustuu maamme suureen, jylhään luontoon.

Tuota täydellistä syventymistä synkän salon helmaan, missä kankaiden kaunistus ja metsästäjän mielilintu oleskelee, korpien yksinäisyys ja rämeen raskasmielisyys tovereina, sen rikasta ja salaperäistä elämää emme opi tuntemiaan silloin, kun »piippovaa pitkäkorvaa» koirain kiljuessa viljelysmaiden läheisyydessä ajelemme.

Ei! Pois notkon nuoreen vesakkoon ja kosteihin noroihin, missä suopursu soiden satuja kertoo, ulos rämeille, missä hetteet heiluvat, lähteet läikähtävät ja metsäkana kummallisesti ääntelee, siellä alkaa todellinen, ihmiskädeltä rauhaan jäänyt luonto, salomaa sellainen kuin minä sitä rakastan! Sinne mieleni tekevi!

Kun metsänimpyet elokuun iltana usvia yli saloniittyjen kutovat, kun utu valkeana harsona kuuset melkein latvoja myöten kietoo ja mäkien männyt selväpiirteisinä kohti ruskottavaa länsitaivasta kohoavat, silloin toivon hyvää metsästysilmaa aamuksi.

Tuossa hienossa hämärässä, salaperäisessä puolivalossa, joka vallitsee silloin, kun yö alkaa päiväksi muuttua, lähden liikkeelle. Kun kaste hopeoittaa niityn heinän sekä metsän lehden ja usvat syleilevät nevan vaivaisia mäntyjä ensimmäisen aamutuulahduksen hengähtäessä, silloin olen jo metsän peittoon päässyt, kuusikkoa kumeata tervehtinyt.

Silloin saatan välistä kuulla, miten metso yöpuultaan maahan kuhahtaa, niin että risahdus kauvas kuuluu hiljaisessa aamuilmassa. Milloin on syksy, silloin menee jaloin metsälintumme mielellään ensiksi kytömaan rukiinoraalle. Milloin on elokuu, kuten nyt, silloin sen löytää nevanlaitaisesta metsävyöhykkeestä, missä mehukkaat muuraimet keltaisina loistavat, missä rimmen raate ja rämeen valkosammal, metsäkorte ja suopursu, vaivaiskoivu ja juolukkapaju vieretysten viihtyvät.

Lomitse naavanpeittämäin kuusien, läpi juolukan- ja mustikanvarsien kulkee metsämies pienintäkin risahdusta karttaen, seurassa pystykorvan hallin, joka keltaisena vilkkuu milloin siellä, milloin täällä puiden takaa. Lähellä nevaa tervehtii häntä metsäkana, joka valittaen kaakattaa ja poikiaan peittäytymään kehoittaa. Mutta ennen pitkää koko seurue, yksi toisensa perästä, siipiinsä turvaa ja häviää näkymättömiin. Ei koirakaan niistä paljon välitä, se tuntee jo hyvin nuo valkokirjavat linnut, jotka eivät puuhun istahda.

Korpisuossa tirisee pyy, mutta pirahtaa kumminkin kohta lentoon, kun koira haukkumaan yrittää.

Haavan lehti leplattaa länsituulen herätessä, nouseva aurinko metsän latvat punaa, kuuset kultihin rakentaa ja pilvettömän sinisenä kaareutuu taivas — sen minkä sitä voit nähdä, katsoessasi kohti korkeutta lomitse latvojen.

Mutta nyt hän huomaa ison linnun jäljet painuneina vaaleanvihreän valkosammalen kosteanpehmeään pintaan! Siitä on metso kävellä tepastellut ihan äsken — ja samassa kuuluu haukku, haukku oikein toden perään! Hiiskahtamatta hän lähenee ääntä kohti ja nyt hän tarvitsee kaikki alkuihmisen vaistot ja aistimet. Sitten hän huomaa koiran, joka katsomistaan katsoo isoon kuuseen ja haukkuu, että metsä raikaa — — —. Hän konttaa nelin, lähenee vihdoin vatsallaan ja on »ampumamatkalla. Piilopaikastaan hän tutkii kuusia, tarkastaa oksan toisensa perästä löytämättä mitään, ja minuutit tuntuvat tunneilta! Jo kuulee hän, miten lintu koiralle nokkaa puree, josta tietää, että vanha metso on edessään, mutta hyvästi näkyy oksien suojassa lintu istuvan.

Vaan — kärsivällisyyttä!