Part 2

Heti asuntoni läheisyydessä ensimmäiset tuoreet jäljet huomaan. Kaksittain toinen toisensa takana on siinä _kärpän_ pistelemiä jälkiä kiviraunion ympärillä. Vikkelästi pehmeää pintaa sinne tänne on eläin harpannut, kautta aidanrakojen nopeasti pujahdellut. Hyvä onkin lumenkarvaisen raatelijan kuutamossa metsästellä. Eivät tiedä peltomyyrät auman läheisyydessä äänetöntä vaaraa karttaa, pahoin käy pitkin lumen pintaa piipertävän harmajan päästäisen! Surman suuhun joutuu, jollei ajoissa ehdi alle hangen pistäytyä.

On se mukava tuo solakansukkela, matalajalkainen kärppä, joka talven tullessa lumennäköisen turkin päälleen pukee, säilyttäen ruskeasta kesäpuvustaan ainoastaan hännänpään aina mustana, samankarvaisena. Ja vielä ovelampi on hiukan pienempi sukulaisensa — _lumikko_ — joka kasvattaa itselleen ylt'yleensä valkean talviturkin!

Joudun joenahteen ylärinteellä oleville kylvöheinäsaroille. Jopa on matalassa metsänlaitaisessa männikössä asustava _jänönen_ ehtinyt täällä saakka käydä. Tuossa on aterioimaan asettunut — lunta on penkonut ja mustuneiden apilaanlehtien joukosta jotain mehevämpääkin syötävää löytänyt — — —. Sinne tänne on kuukkinut, tasaisesti pylkähdellyt, ei näy — jälistä päättäen — mikään vaara uhanneen. Päätän varovasti seurata noita jälkiä, jotka kirkkaassa kuutamossa sinertävinä minua houkuttelevat, jospa jussi itsekin vielä minulle, aseettomalle, näyttäytyisi!

Ojaan näkyy hetkeksi levolle laskeneen, kolme »pyöreätä» on siihen jättänyt. Päättäväisesti on sitten sijaltaan lähtenyt, pitkän harppauksen kedolle loikannut — jokohan lie minua pelästynyt! Ei kumminkaan niin näy olevan, koska taas on syöntiään jatkanut ja ristiin rastiin jälkiään lumeen »templaillut».

Mutta nyt kai on minun jo kaukaa huomannut, koska joelle päin on ruvennut painamaan. Alas ahdetta on laukannut, vinoon yli joen vilittänyt ja vasta tuolla puolen rauhoittunut, pajupensaita maistellut. Sirosti on mestari oksia leikellyt, kuin puukolla varpuja viistoon poikki pannut ja niitä hangelle siroitellut — — — ja tästä minua paeten suoraa tietä läheiseen viidakkoon kuukkinut.

En aukealla kedollakaan saattanut jänöäni nähdä, vaikka varmaan monastikin lienen sitä lähellä ollut. Suojaksi vihollista vastaan se näkyy talvista valkoturkkiaan kantavan. Ja kotimatkalla kuutamossa kävellessäni koetan mielessäni kuvata, miten jussit sekä nuo muut talvella valkopukuiset ovat suojelevan värinsä saaneet.

Taakse tuhansien kertaa tuhansien vuosien ajatukseni liitelevät — — ‒.

Aina harmajat, ruskeat tahi maanväriset olivat kaiketi tertiääriajan lopulla nekin maamme eläimet, jotka nykyään valkean talviturkin päälleen pukevat. Tummaa kesäpukuaan jänis, kärppä, lumikko, metsäkana, kiiruna ja naali silloisina lämpiminä aikoina aina kantoivat.

Läheni sitten vuosituhansien vieriessä vähitellen kylmempi aika, tuli kolkko jääkausi yhä lähemmäksi. Ei antanutkaan enään taivas virvoittavaa sadetta, lunta alkoi seuloa seuduille, missä se tähän saakka oli tuntematonta. Tulivat pakkaset yhä pitemmät, kesät yhä kylmemmät, levenivät vähitellen napaseudun jäät aina Etelä-Englantiin, Hartsvuoristoon ja Keski-Venäjälle saakka — — —.

Helposti vihollinen nyt huomasi harmajan jussiparan, huonosti onnistui maanvärisen jäniksen lumeen piiloutuminen. Vaikea oli ruskean, vaikka kuinkakin nopean kärpän saaliin niskaan sen huomaamatta hyökätä. Ja sama oli laita metsäkanan ja naalin, lumikon ja kiirunan. Ken pukunsa tähden ruuatta jäi, ken taas samasta syystä henkensä menetti.

Ei heillä ollut voimia, kuten sudella ja ahmalla, ei kasvanut äly, kuten ketulla, eivät keksineet talvilevon keinoa, kuten karhu ja mäyrä, ei käynyt lumen alla eläminen, kuten myyrien ja sopulin. Siirtyminen uusille metsästysmaille, pakeneminen rauhaisemmille ruokapaikoille lie ollut edessä.

Mutta silloin tuli aina avulias luonto tuon kuuluisan _muuntelevaisuuden lain_ muodossa pulassa oleville avuksi.

Sattuipa jollekulle jussille kesäkarvan luotua kasvamaan hieman vaaleampi, hiukan hallavampi talvikarva kuin muille jänöille. Suuremmat olivat jo mahdollisuudet sille jänikselle lumessakin säilyä, vähemmän vaaranalainen oli sille ruuan hankkiminen. Ei joutunut vaaleampi jänis niin helposti petojen saaliiksi. Ja kun tämä jussi sitten perheelliseksi rupesi, saivat lapsetkin _perinnöllisyyden_ kautta saman ominaisuuden. Sattui tässä sukupolvessa löytymään sellainenkin poikanen, joka ensimmäisen kesäkarvan luotua sai uuden talviturkin vieläkin vaaleamman kuin isänsä oli. Paremmin jo tämän talven yli säilyi ja seuraavana keväänä jo perheelliseksi rupesi — — ‒.

Surman suuhun joutuivat useammat talviharmaat jänikset, pois vetäytyivät kukatiesi jälelle jääneet harmaaturkkiset lumettomampiin seutuihin. Mutta talveksi vaalenevat paikkansa jäätiköiden läheisyydessä pitivät ja — säilyivät olemassa olemisen taistelussa. Ja kuta kauvemmin _luonnollinen valinta_ — joka määrää soveliaat elämään, epäsoveliaat kuolemaan — ehti vaikuttaa, sitä valkeampi kasvoi talvikarva jokaiselle uudelle sukupolvelle.

Näin mielestäni muodostui vähitellen vuosituhansien kuluessa tuo meidän kesällä harmajata maata matkiva, talvella lumenväriä tavoitteleva jänömme. Ja sama lienee ollut laita noitten muidenkin, jotka talvella valkoista pukua kantavat.

Loppui sitten vähitellen kolkko jääaika, lauhtui ilma, ja nykyiset ilmastosuhteet tulivat vallitseviksi. Katosivat lumet ja jäät Keski-Euroopan tasangoilta, säilyen ympäri vuoden ainoastaan Alppien, Pyreneitten, Kaukasusvuorten huipuilla. Pohjoista kohti vetäysi ikuinen jää, sulaen leveysaste leveysasteelta, pysähtyäkseen napaseutuihin siellä hallitsemaan.

Jälkeen lähtivät kylmään ja lumeen tottuneet eläimet. Suojelevaa yhtäläisyyttä hakien osa ylös vuoristoihin vetäysi, Alppien ylärinteille siirtyi, osa taas pohjoisiin napaseutuihin pakeni — — —.

* * * * *

Mutta Keski-Euroopan vähälumisille tasangoille tuli uudelleen tuo ympäri vuoden harmaja rusakkojänis. Eihän täällä esim. lumikkokaan enään pukeudu talviseen valkoturkkiin — ruskeana se läpi vuoden elelee. Ei käy Keski-Euroopan oravakaan kylmän vuodenajan tullessa harmajaksi kuten meillä, missä sen talviturkki naavakuusikon väriä onnistuneesti matkii. Ei muutu metsäkanakaan Brittein saarilla — kirjavaa pukua se siellä aina kantaa.

KOIRALLENI

Sinä tuuheakarvainen kippurahäntäinen ystäväni, suippokuonoinen ja vinosilmäinen keltainen pystykorvani. Nyt on talvi ja nyt on isäntäsi sairas. Kovasti sairas on hän, joka muinoin haukkumasi linnun sinulle pudotti. Eikä tiedä isäntäsi, etkä tiedä sinä, paraneeko hän enään milloinkaan — — —.

Mutta elämänhaluni sinä ylläpidät, jokapäiväisen yksitoikkoisuuden lievennät ja väsyneet kasvoni kirkastumaan saat.

Sentähden sinusta pidän.

Kun talvi käy kovin kamalaksi, kun tuntuu lumi voittavan ja kylät, metsät, järvet pyryilmaan katoavat, silloin tuntuu mieleni masentuvan. Mutta samassa näen sinut, joka mukavasti lattialla loikoelet ja ikäänkuin pyryilmaan ikävystyneenä syvään huokaelet. Katselen, miten nukkuessasi käpäliä liikuttelet — kai uniesi utulehtoja, riistarikkaita sinisaloja juoksentelet. Hymähdän sinulle, kun tuontuostakin unissasi urahtelet — varmaankin lintua puuhun olet haukkuvinasi — — —.

Heti paremmalle tuulelle tulen, uutta elämäntoivoa saan, sillä menneen kesän muistot heräävät, sydän iloisesti sykähtää ja pahat ajatukset kauvas kaikkoavat.

Kun taas toisina päivinä tauti ahdistaa, ja huoneessa olo käy raskaaksi, kun tuntuu toivottomalta kaikki, ja miltei itsemurhaa ajattelen, silloin ratokseni rupeat, vinoa silmää vilkutellen polveani hyväilet ja villahäntää heilutellen ikäänkuin kysyt: »miltäs tuntuivat viime syksyn suloiset aamut, kun yhdessä korven hakolintuja haimme, kun kahden ahomaiden teeriä ahdistelimme?»

— Ettetkö jaksaisi elää tulevaan syksyyn! Hehei! Jo on maaliskuu ensimmäisen kevätsateen antanut ja leivosta sekä peippoa odotamme joka hetki! Tunnen turkissani, että kevät kohta on käsissä ja nyt toivottomaksi rupeaisit! Hyvä tulee lintuvuosi, riistaa vilisevät vanhat, autuaat metsämaamme ja silloin taas yhdessä käymme — — —.

Näin kuulen sinun puhelevan ja tulevan syksyn linturetkistä alan uneksua. Syliini halli hypähtää ja sen mustaa kylmää kuonoa poskeani vastaan painaen sille iloisena lavertelen, huoletonna pakinoin — — —.

»Niin, tuothan minulle taas ensi syksynä riistaa, tuot kun tuotkin! Haukut linnut varmasti, juosta laukkaat aamusta iltaan aina uuvuksiin saakka ja parastasi koetat — sen tiedän. Ei sinua silloin liika lihavuus haittaa. Keveä olet kuin höyhen kämmenellä eikä ryteikkö, ei murrokko eikä korkea kivi juoksusi nopeutta estä. Ylitse kiidät kuin tuulispää ja metson siiven äänen kuulet, tiedät mihin puuhun koppelon poika kuhahtaa, kun pystyt korvasi kuunteluun teroitat.

Herätäthän sitten taas minut niinkuin viime syksynäkin, jos laiskaksi heittäydyn, mutta sinun tekee mieli aamuhämyiseen metsään. Tulet ja pyydät, käsket — ennen auringon nousua vuoteeni laidalle nouset, käpälälläsi raapaiset, kättäni nuolaiset: »lähdetään jo, johan päivä koittaa ja linnut valveentuvat — —.»

Ja yhdessä rupeamme kuvittelemaan, miten metsovanhus raikkaassa hakolinnassaan herää ja sieltä ruokamailleen lähtee. Matalan männyn mukavalle oksalle lyykistyneenä on ukko yönsä nukkunut, mutta päivän koittaessa se kohottautuu, ojentelee vuoroin oikeaa, vuoroin vasenta jalkaa ja siipeä, aukoo kellanvihreää käyrää nokkaa ja haukottelee. Sitten se pörhistelee pukuaan, liikuttelee leukahöyheniään, että ne partana seisovat, pudistaa itseään ja järjestää höyhenensä. Valkenee päivä vähitellen ja koillisen kellertävä valoviiva alkaa yhä kirkkaammaksi käydä.

Tarkkaan kuuntelee kokenut vanhus, kuuntelee, katselee — — —.

Lentoon lähtee iso lintu, kuuluu kovia siiven läimäyksiä ja viistoon alas nevanlaitaiseen kuusikkoon metso kuhahtaa, muurainlehtien ympäröimälle mättäälle pysähtyy. Nuokkuvin päin, selkä kyyryssä ukko kävelee ja kolmiliuskaisia varpaanjälkiä kosteaan valkosammaleen painaa — — —.

Mutta silloin olet sinä jäljillä, mäntyseen korven kukko kohoaa ja kohta haukkumaan rupeat. Istuen haukut, ettei lintu arkeentuisi, varovasti alotat ja tuon tuostakin minua läheneväksi odotat. Ja puun vastaiselle puolelle siirryt, kun kuulet mistä päin tulen.

Jo on muhkea lintu omanamme!

Kas tällaisia muistoja sinä herätät ja minun eteenpäin elämään houkuttelet — enkö siis sinusta pitäisi!

ALLEJA AMPUMASSA

Kun talvi alkaa tehdä tuloaan ja ensimmäiset syyskylmät Lapin ja Kuolan niemimaan tunturijärvet riitteeseen vetävät, kun soiden saraheinä kellastuu ja vaivaiskoivun lehti lakastuen punottaa, silloin alkavat Pohjolan lyhyttä kesää viettäneet allit vähitellen muuttaa etelää kohti. Pienemmissä parvissa linnut pitkin maamme sisävesistöjä merensaaristoon saapuvat, suuremmissa seurueissa ne poikki Karjalan kannaksen Suomenlahden lainehille ilmestyvät. Ja täällä, maamme etelärannikon edustalla, levähtävät linnut viikkomääriä.

Ne tulevat tavallisesti noin lokakuun keskivaiheilla, tuohon aikaan, jolloin syksy »täällä etelässä» vielä voi olla viehättävimmillään. Lukuisampina kuin mitkään muut vesilinnut ne sadottain, tuhansittain ympäri merenpartaan karien ja kallioiden iloisina parveilevat.

Silloin on paras allin-ammunnan aika. Yksinäisten tunturijärvien vesillä kasvaneina, kesän kuluessa tuskin ihmisolentoa nähneinä, ne eivät ole kokeneet metsästäjän viekkautta ja pahaa aavistamatta luottavaisesti petollisten kuvien luo laskeutuvat.

* * * * *

Noin tunnin matkan päässä höyrylaivalla kaakkoon pääkaupungista kohoaa merestä kuin yhtenäisenä suunnattomana graniittikappaleena Öster Tokan'in kallio. Tuo karu muodostus, johon avara, voimallinen meri on luonnonomaisen leimansa painanut, miellyttää kumminkin kaikessa kolkkoudessaan. Sillä maata matelevien kuusien ja tuulen pieksämien katajapensaiden keskellä seisoo jäkäläisen kallioseinän suojassa sievä lintumiesten mökki. Ja siinä mökissä ovat allinampujat monta iloista päivää viettäneet — — —.

* * * * *

Oltiin lokakuun keskipaikoilla, allit saapuivat parhaillaan, vedet Öster Tokan'in ympärillä vilisivät noita pohjoisia lintuja ja matka sinne päätettiin. Nelimiehisenä seurueena aioimme tuolla merenpartaalla elää jonkun päivän oikeata saarelais-metsästäjän elämää.

Kohta on metsäinen sisäsaaristo takanamme, viimeiset alastomat luodot sivuutetaan ja nyt huomaamme edessämme Öster Tokan'in kohottavan totiset piirteensä yli tuon hivushienon viivan, joka muodostuu tuolla kaukana, kaukana, missä meri ja taivas yhtyvät. Aaltojen yhä hurjemmin heitellessä pienehköä höyryalustamme lähenemme tasaisesti, yhä selvemmin eroitamme yksityiskohdat — mökin, rannan vierinkivet, tummanruskean rakkolevävyöhykkeen veden rajaa vähän ylempänä — — — jo aluksemme pysähtyy aivan lähelle jyrkkää, tuulen alla olevaa kallioseinää. Allinkuvat, pyssyt, muonavarat, polttopuut ja kirves saatetaan kelluvaan ruuheemme ja vaivoin, mutta onnellisesti kumminkin, pääsemme kovassa aallokossa maihin.

Huuto ei kuulu mainingin kohinassa, vaan lakeilla ja käsillä viitomme jäähyväisiämme höyryalukselle, joka juuri kääntää keulansa kaupunkia kohti. Ja niin on — pientä ruuhtamme lukuunottamatta — viimeinen side muun maailman kanssa katkaistu, olemme jätetyt oman onnemme nojaan. Mutta — ei hätääkään! Ruuhi vedetään korkealle yli vedenrajan — jos meri sattuisi yöllä nousemaan — tavarat kannetaan alle turvallisen tuvan katon ja alamme kotiutua.

Aurinko laski. Suurena ja kellertävänä se tuuma tuumalta katosi läntiseen mereen ja hiljalleen leveni hämärän harmaja harso yli meren ja maan. Kaukaiset mannersaaret katosivat, tähdet tuikkivat yhä kirkkaampina ja aina selvempänä vilahteli Söderskärin majakka suuresta pimeästä milloin kirkkaana, milloin himmeänä, ikäänkuin silmää salaperäisesti vilkutellen. Mutta majassamme paukkuu iloinen takkavalkea, sanomattomasti enentäen kodikkuuden tunnetta. Ja hauskasti kuluu yhä musteneva syysilta kuviamme ja pyssyjämme takkavalkean ääressä järjestäessämme ja illallista valmistaessa.

Hiiltyy takkavalkea, kynttilät sammutetaan ja makuulavitsoille vetäytyneinä koetamme nukkua. Mutta — unta ei kuulu! Katselen ulos tuikkivaan äärettömyyteen ja korvani kuuntelee ilman ja veden salaperäisiä ääniä, luonnon mahtavaa musiikkia, tuulen ja mainingin kummallista kohinaa. Katselen huvitettuna, miten hiljaisen huoneemme takaseinä väliin valkenee, väliin pimenee kaukaisen majakan vilkkuvasta valosta. Yksinäisyys, pimeys ja meren uhkaava ääni, kaikki vaikuttavat tuon sanomattoman, puoleksi peloittavan, puoleksi viehättävän vapauden ja riippumattomuuden tunteen, josta kahleissa oleva kaupunkilainen nauttii sanomattomasti.

Ensimmäisessä aamuhämärässä, miltei puolipimeässä ankkuroimme pulskat kuvamme jonkun sylen päähän tuulen alla olevasta itärannasta ja kun asettelemme kivenvärisiksi maalatut, vaatteiset ampumasuojuksemme rantakivien väliin, niin voimme töin tuskin eroittaa mustantummia alliparvia, jotka lähellä vedenpintaa jo tuon tuostakin ohitse liitelevät. Eikä odottaa huolikaan, ennenkuin tuli välkähtää ja ensimmäinen paukaus kuuluu, osottaen, että linnut hämärässäkin täytetyt toverinsa huomaavat ja kuvillemme osaavat.

Aamu kirkastuu. Raskaat pilvet vierivät kohti päivännousua ja niitä seuraavat keskitaivaalla pienet, valoisat cirrus-hattarat, kaunista ilmaa luvaten. Jo pilkistelee itäinen aurinko kultareunaisista lomista ja, samalla juoksee väräjävä, punervankeltainen valojuova yli meren aivan jalkaimme juureen saakka.

Pamaus seuraa toista, sillä päivän noustessa allit tulevat tiheimmin. Milloin parittain, milloin yksinään, milloin kolme, neljä, viisi tahi useampikin kerrallaan ne lentäen saapuvat kuviemme luo ja lintuja tervehditään kaikuvilla kunnialaukauksilla, jolloin aina joku, välistä useakin heistä jää paikalle. Mutta äänettöminä allit näin syksyiseen aikaan useinkin kuville saapuvat. Heidän iloisia klarinettiääniään, tuota miellyttävää »kolmisointua duurissa», ei kuule läheskään niin usein kuin keväällä. Silloin tällöin lentää joku iso parvi ohitse, mutta pienet parvet ja yksinäiset linnut tulevat säännöllisesti petetyiksi. Lakkaamatta jymähtää laukaus toisensa perästä, pöllähtää savupilvi veden pinnalle, kulkee kauvemmas ulapalle, harvenee ja katoaa. On noutajalla, jonka tointa toverit vuoroon hoitavat, täysi työ soudellessa esiin piilopaikastaan pelastamaan ammutut linnut, jotteivät joutuisi tuulen ja aaltojen ajeltaviksi. On väliin työtä niin, että pyssynpiiput lämpenevät etkä ehdi edes silmäykselläkään kimaltelevaa merta ihailla.

Aika kuluu kuin siivillä lentäen. Jo on aurinko korkealle kohonnut, harvemmaksi alkavat käydä laukaukset ja odotuksen hetket pitenevät. Mutta on tuo odottaminenkin ja linnun tulevaksi toivominen jotain sanomattoman hauskaa — — — annat silmäsi liidellä yli välkkyvän vesilakeuden, yli avaran meren, jonka kasvot alituisesti vaihtelevat, muuttuen milloin synkän syysharmajiksi — pilvenhattaran peittäessä auringon —, milloin taas heleänvihreiksi valkeine vaahtoineen, kun aurinko loistaa täydeltä terältä. Ja aivan jalkasi juuressa kuulet aaltojen loiskeen, kun ne paljastavat ja taas peittävät sileät paadet, joiden ympärillä kellertävän ruskea rakkolevämetsä vihreässä syvyydessä taipuen nuokkuu — — — sointuisa on laineiden laulu, aina yksitoikkoista, mutta kuitenkin viehättävän suloista, rauhoittava kuin kehtolaulu.

Keskipäivä lähenee. Vielä tulee joku nuori lintu uiden kuvillemme, mutta useimmat ovat lyöttäytyneet suuriksi parviksi, jotka kaukana rannasta ahkerasti sukeltaen hakevat ruokaa. Ei kannata enään odottaa ja vatsassa tuntuu niin oudolta — ruokaa, niin ruokaa! Märät kuvat nostetaan ruuheen ja tälle päivälle on ammunta lopetettu. Haahtemme, jonka pohja ja penkit ovat kirjavina alleista — upeita pitkäpyrstöisiä, mustan- ja valkeankirjavia »kukkoja», vanhoja ruskeita naaraita, harmajia kesällisiä nuoria lintuja — vedetään taas korkealle ylös maalle ja kantamus riistaa jokaisella astumme kanervikossa kiemurtelevaa kivistä polkua pitkin majallemme.

Kotiaskareet alkavat. Hakataan puita, ja kohta on potaattipata tulella. Kuvat asetetaan lieden ääreen kuivamaan, parittain ripustetaan riista sitävarten varattuihin nauloihin etehiseen. Pyssyt puhdistetaan. Pöytä katetaan ja hillitsemättömästi syömme, tupakoimme ja syömme taas — — —.

Mutta hilpein mielin ja kylläisinä kahvin ääressä muistelemme aamullisia seikkailuja, lintuparit luetaan, ohitse menneet laukaukset ja »räätälit» s.o. haavoitetut linnut lasketaan, syyt siihen tahi siihen huonoon laukaukseen selitetään ja puhetta piisaa loppumattomiin.

Ruokalevolla ollessamme epäilemme, löytyykö meitä onnellisempia olentoja, laiskempia ja vapaampia — — ‒ hermot sopusoinnussa, suolaista meri-ilmaa keuhkoissa, tyytyväisyyden tunne koko olennossamme.

MATEITA PYYTÄMÄSSÄ

Kun talvi on lumiaan siihen määrin seulonut, että ainoastaan aidanseipään nipukka pehmeästä valkopeitteestä pilkistää, kun pureva pohjoinen yöt päivät rimpuilee tahi kaakkoistuuli kinoksia yhä korkeammiksi kohottaa, silloin ovat kesäiset kalaretket, suloiset syysmetsästykset muistoja ainoastaan.

Jo kuukausia sitten kalaveneesi kumoon kallistettuna talviteloillaan lepää. Jäniskoirakin on vapaaksi päässyt, mutta nurpeana se vain ajoteitä astelee, polkuja pitkin juoksentelee. Ei edes koetakkaan pujahtaa syksyisille jänismaille, missä koivut kaariksi taipuneina, lepät luokiksi vääntyneinä, männyn oksat lumen painosta katkeamaisillaan metsämatkan mahdottomaksi tekevät.

Eivät nouse enään teiretkään mäkilöille kuviasi katselemaan, tekolintujasi tervehtimään. Tuolla tasaisilla niittymailla vain viihtyvät, vihdiköissä kulkevat urpuja ahmimassa — — —.

Jos olet metsämies ylen onnellisissa oloissa, voit mahdollisesti kontion pesäänsä kaataa, iloksesi ilveksen puusta pudottaa. Tahi jos metsäpolulla olet vanha ja kokenut, voit hiihdellen ketunrautoja virittää, joihin Mikko mielevä käpälin käpsähtää.

Mutta — vähän on meillä enään sellaisia, jotka karhunkaadantaan osallisiksi osuvat tahi ketunrautojen virittämistä huvikseen harjoittavat.

Jää siis meille maalaisille ainoaksi talvihuviksemme hiihtäminen!

Mutta — ei paljas hiihtäminenkään kalamiehen kaihoa, metsämiehen mieltä viihdytä. »Kalalle kala vetääpi, lintu linnun soitimelle!»

Oletko käynyt madekoukkuja kokemassa — — ‒?

Kun pyry-ilma parhaillaan valkopilviään vasten akkunoitasi tupruttaa, silloin koukkusi, siimasi, syöttisi sekä muut asiaan kuuluvat kalut järjestelet. Ja kun tuisku vihdoin on tauonnut ja hidas talviaurinko metsänlatvojen yli kohonnut, asetat lapion, tuuran sekä kalastustarpeet sisältävän laukun keveälle kelkallesi. Nouset suksillesi, pistät kelkannuoran silmukan kainalojen alle, sauvan kumpaiseen käteen, pieksunkärjen varpaalliseen ja potkaiset — — — että suksi ladulla loksahtaa.

Kohta oletkin ison järven jäällä, joka viittatien kaksoisviivan halkaisemana aina yhtä puhtaana ja valkeana, yhtä tuoreena ja tasaisena peninkulmittain eteesi aukenee.

Lähellä olevan metsäisen niemen kärjestä leikkaat itsellesi katajoita koukkuviitoiksi, sidot ne yhteen, ahdat ne kelkkaasi ja hiihdät hiljalleen ulos ulapalle aukealle, suuntaat suksesi selkäsaaria kohti.

Haet vedenalaista harjannetta, missä kalat kauniit kuljeksivat, mahaisat mateet oleksivat, ja tunnustellen tutkit tuttuja, järveä ympäröiviä lumisia korkeuksia, jotka pehmeäpiirteisinä näköpiiriä rajoittavat. Muistelet kesällisillä onkimatkoilla ottamiasi tarkkoja ristimerkkejä, jotka nyt, talvipuvussaan, hieman oudoilta tuntuvat — — —.

Vaan vihdoin olet varma paikastasi, nouset suksiltasi, otat lapion ja luot jään näkyviin. Isket tuuralla, että jäät helähtelevät ja sirut vasten silmiäsi sinkoilevat, ja kohta vesi ilmoille pulpahtaakin. Aukkoa suurentaen nostat siivilällä jääpalat syrjään, ja avonaisena mustana silmänä talvinen järvi sinuun tuijottaa, ikäänkuin ihmetellen katselee Ahtolan rauhan rikkojaa — ‒. Ja kaakosta kohoavan lumipilven ensimmäiset hiutaleet putoavat äänetöinnä, painuvat ja häviävät pimeään avantoon, jonka pinnassa voit kumaraisen kuvasi nähdä.

Laukustasi otat kartionmuotoisen lyijyluodin lankoineen ja annat sen kiitää pohjaan, johon se nytkähtäen pysähtyy. Vedät ylös, ojennettuja käsivarsiasi sylimittana käyttäen — — — kolme syltä — onhan tuota siinä! Tarkastelet luotia: aivan niin — saveen sattui, oikeaan paikkaan osuttiin! Otat syöttisi — tuoreen kuoreen — ja sidot siimasi vaskilankasilmukkaan. Sylkäiset tietysti pari kolme kertaa, lasket täkysi painumaan ja neljä, viisi syltä siimaa päälle. Mutta langan pään sidot avennon laitaan pystytettyyn merkkikatajaan. Lunta luot mustan silmän täyteen, ettei öinen pakkanen kovin paksua kantta, siihen rakentaisi. Ja kohta valkea lumikeko avannon aukon täsmälleen ilmoittaa — — —.

Kymmenkunnan sylen päässä uudistat äskeiset temppusi. Ja kun olet kolmattakymmentä koukkusta laskenut, on hämärä taas käsissä ja odottavin tuntein hiihdät kotia.

Vuorokauden, ehkä parin kuluttua seisot taas aukasemasi avennon ääressä, missä musta vesi vuoroin nousee ja laskee aivan kuin järvi hengittäisi. Nostat siimaa, joka alussa tuntuu keveältä, mutta äkkiä käy raskaaksi — jo tuntuu nykiminenkin — koukkuun on käynyt otus — varovasti lapat lankaa. Jo ilmestyy ammottava kita ja iso pää ahtaaseen reikään. Pistät sormesi kidusaukkoihin ja nostat kiemurtelevan kalan jäälle kierielemään, mateen lumeen piehtaroimaan, missä se kohta kuin sokerijauhossa vieritettynä kontettuu, jäykistyy ja liikkumasta lakkaa — — —.

Mutta mielihyvällä iltahämärässä mustaselkäiset, valkomahaiset, pulleat mätimateet kelkkakorissasi kotiin kiidätät.

MITEN KESÄPÄIVÄNI VIETTÄISIN