Part 1

METSOLASSA

Kirj.

Oskari Hynninen

Helsingissä, Yrjö Weilin, 1903.

SISÄLLYS:

Metson soitimella. Nevalla. Heija-Pekko. Eläimiemme talvipuvuista. Koiralleni. Alleja ampumassa. Mateita pyytämässä. Miten kesäpäiväni viettäisin. Syysmuistoja. Talvinen metsä. Merilintuja. Luvattomalla ajalla. Hylkeenhuudossa. Metsolassa. Vappuna.

METSON SOITIMELLA.

On yhä olemassa joukko vanhempia metsämiehiä, jotka haaveksien muistelevat menneitä aikoja, jolloin ei mikään metsästys-asetus pakoittanut lintumiestä puoleksi vuodeksi joutilaana olemaan. Tunnen vanhoja soitimella kävijöitä, jotka loistavin silmin kertovat, miten »hiovan» metson kevätaamun sarastaessa männystä pudottivat — — ‒. Ja silloin muistelmiensa innostamana kertoja oikein runolliseksi rupeaa, kun kuusikon rakeisesta sulalumesta ja korven hienosta aamuhämärästä, kevätpuron salaisesta solinasta tahi lahorastaan haastelusta juttuamaan pääsee.

Nyt on toisin! Emme saa enään murha-ase olalla keväisiä metsiä samoella — — ‒ eikä kanalintumme hääiloa häiritä. Nyt saattavat ne soidintaan lain turvissa viettää — ja hyvä niin onkin!

Mutta varmaan tahtoisi joku nuorempikin luonnonystävä ja metsämies tutustua Tapion kukon häämenoihin, omin korvin kuulla, miten metso hämärässä korvessa juhlavirttään virittelee tahi suuren salon hiljaisuudessa lemmenlauluaan laskettelee!

Ei tuo huvi nykyoloissakaan ole mahdotonta!

Sillä ei metso laula ainoastaan keväällä — se pitää soidinta silloinkin, kun luonnossa ensimmäiset syysenteet huomaamme. Se ei liene aivan kaikille tuttua.

Kuhertaahan urosteerikin syksyllä, kun hallayöt alkavat lehtimetsän vihreyden keltaiseen vaihtaa, ja harmajat aamu-usvat pehmeinä laaksoissa lepäävät. Lasketteleehan lehtokurppakin lämpimän syysillan hämärässä — niinkuin keväällä ainakin — »kurp-kurppiist» lepikosta toiseen nokka ojona lekutellessaan. Entäs metsäkana! Kun kirkkaankylmä syysilta pimeytensä yli rämeiden kellastuneen saraheinän levittää, silloin se pajukossa kevätääniään päästelee, »kopeekoita lukee» ja — luoksesi tulee, jos naaraan naukuvaa ääntä matkia osaat.

Ei metsokaan tässä suhteessa poikkeusta tee!

Kun on ruis leikattu ja syyskylvöt tehty, silloin kokenut metsovanhus huomaa kesän ohitse olevan. Kylmemmiksi käyvät aamut, auringon noustessa kimaltelee kuura maassa ja kevääntapaista raittiutta on luonto täynnä.

Silloin ukkometson rinnassa keväiset muistot ja taistelu-into uudelleen elpyvät ja vastustamattomasti aamuhämärässä heikko »kaputus» ilmoille pääsee. Puuhun erakko kuhahtaa, ja kohta keväälliset riemulaulut, metsonsoitimen eri sävelet kuulumaan rupeavat.

Nyt saatat metson soitimelta ampua, jos tehtäväsi tunnet ja — maltillisena pysyt.

Keväästä vanhus laulaa — joka kului, kuudesta kirjavasta kullastaan, koppeloistaan, joitten tähden niin kovasti taistella täytyi, naaraistaan, joiden kanssa kanervikossa iloja piti — — — ja silloin vanhus miltei silmänsä ummistaa, ei kuule eikä paljon näekään, ja nyt sitä lähelle pääset.

Eivät arat naaraslinnut nyt laulavaa urosta kotkotuksillaan varoita, vaan marjamäillä ja metsäpurojen varsilla poikineen huolenpäiviä viettävät. Ei nyt hiiviskelevän metsästäjän huomannut koppelo kohti »hiovaa» metsoa lennä ja siivellään sitä sivahuta, että sekin ajoissa vaaran huomaisi ja lentoon lähtisi — niinkuin niin monasti keväällä tapahtuu. Yksinään vanhus kummallista ylistysvirttään syksyllä soittelee ja sentähden on sen menoja siihen aikaan helpompi tarkastaa.

Tee koetteeksi näin!

Kun ilta elokuun lopulla tahi syyskuun alussa on tyyni ja usvainen, lähdet jonkun kokeneen metsämiehen kanssa, sellaisen seurassa, joka Tapion kukon tavat ja hakolinnun asuinpaikat tarkoin tuntee, rämeniityn laidassa olevaan latoon yöpymään. Kahisevien kuloheinien peitossa nukutte muutaman tunnin ainoastaan toinen silmä ummessa — sillä pimeässä, jo ennenkuin päivä sarastaa, on liikkeelle lähdettävä.

Mustana hämöittää metsä rämeen laidassa ja syksyinen äänettömyys vallitsee. Ei laula kyntörastas nyt kuten keväällä, ei visertele punarinta satakieli kuusikon suruvoittoisia säveliä. Ainoastaan pieksun askel pehmeässä: rahkasammalessa kuiskaten kahisee, joku oksa risahtaa... Kuuloa aina äärimmäisyyteen jännittäen kuljette askel askeleelta eteenpäin. Väsynyt korva yhä pimeyteen kuulostelee, josko toivottua metson »kaputusta» jostain kuuluisi — — —.

Jopa vihdoinkin!

Omituinen ääni — aivan kuin lappeettain vasten pyssynpiippuja olevaa puukonterää varovasti tärähytteleisit tahi kahta kovaa palikkaa vastatusten naputteleisit — — — _kep-pep, kep-pep_, jos kirjaimilla tahtoisit ääntä jäljitellä.

Samalla huomaat päivänkin heikosti koittavan. Tummanharmajaksi käy ympäristö. Jo alat eroittaa kuusikon lehtimetsästä. Kuuluu ison linnun siiven läimäys. Unisesti ensimmäinen rastas räkättää.

Toverisi kintereillä hiivit mieli jännityksessä, samoihin jälkiin tallaten. Pysähdyt silloin, kuin hänkin, astut eteenpäin, kun hän astuu — — —. Jo alat eroittaa eri sävelet metson laulussa ja nyt alkaa vaikein tehtävä, sillä nyt on varovasti lähestyminen. Ensin kuulet tuon äskeisen kep-pep, kep-pep ja sitten sama uudistettuna, mutta hyvin nopeassa tahdissa — se on »käkkärä», johon yhtyy »litkaus». Yhä vielä seisot paikallasi, totisesti maahan katsoen, tämän osan loppua odotellen, sillä heti seuraa »hiominen» ja silloin otat kaksi, kolme pitkää askelta eteenpäin. Korvassasi kuuluu hiominen kuin "_hiisi-hiisi-hiisi_", jolloin vanhus hurmoksiin menneenä tämän maailman miltei kokonaan unhoittaa. Mutta varo, että ennen hiomisen loppua taas seisot kuin pölhö jonkun sopivan puun suojassa. Sillä muutoin lintu lähtee heti. Älä myöskään lähde liikkeelle, ennenkuin hiominen on alkanut, sillä näin syksyllä vanha metso useinkin päättää laulunsa »käkkärällä» ja pysähtyy kuuntelemaan... Ja tätä merkillistä kolmiloikkausta kestää kauvan, mielestäsi sietämättömän kauvan — — —. Kaikesta päättäen pitäisi sinun jo olla hyvällä ampumamatkalla, vaan et näe mitään.

Kuulet sydämesi tykytyksen, kuulet, miten vaatteet hengittäessäsi ruumistasi kihnuttavat, tunnet, miten hikipisara toisensa perästä selkää myöten alas juosten ihoa kutkuttaa — — —.

Vaan pysy levollisena!

Valkenemistaan päivä valkenee ja metsä valveutuu. Jo vihdoin huomaat hämäräisessä männyssä vanhuksen, kaula paksuna kuin turkin hiha, pyrstö levällään kuin rukin pyörä, siivet oksia viistäen ja käyrä nokka hiomisen kestäessä taivasta kohti ojennettuna.

Kannattaa sitä katsella... ja kun olet kylliksesi sitä ihaillut, ojennat — linnun juuri hioessa — pyssysi ja pudotat vanhuksen, joka kovasti rymisten ja oksia katkoen maahan muksahtaa.

Olet tullut tuntemaan salomaan salaisuuksista yhden, astunut korven kummallista elämää askeleen lähemmäs.

NEVALLA

Oletko seisonut pohjoissuomalaisen nevan laidassa antaen silmäsi liidellä yli peninkulmia käsittävän autionnäköisen lakeuden, yli silmänkantamattomiin ulottuvan, vaivaiskoivua, rahkasammalta ja kituvia mäntyjä kasvavan aavikon. Oletko nähnyt noita toivottomia, ikäänkuin nälkääntyneitä rämeitä alkuperäisessä tilassaan, ilman kirveen tai kuokan jälkiä, yökylmien kotipaikkoina, mistä härmäinen halla viljamaille hiipii ja kylmään kouristukseensa maamiehen vaivat sulkee?

Puoleensa ne ainakin minua vetävät, miellyttäviä ne ovat kaikessa kolkkoudessaan ja autiossa köyhyydessään! Sillä vasta siellä tunnen, miten luonto on suuri ja ihminen — vähäinen.

Ei ole nevakaan vaihtelua vailla, ei puutu rämeeltäkään suloutta! Erilaiset ne ovat kukoistuksensa hetkinä, toisenlaiset lakastumisensa aikoina. Joka vuodenaikana — jopa talven kuolinvaippaankin puettuina ne minulle nähtäviä tarjoavat.

Kun kevätlumi sulavetenä solisten kohti nevaa rientää, silloin se tulvan vallassa järvenä lainehtii. Silloin ei silmäni sen vastaista rantaa eroita. Kehyksenä on nääntynyt, naavaturkkinen kuusikko, joka kauvempana yhä matalammaksi käy, näyttää veteen painuvan, avaten näköaloja aina loppumattomiin. Saarina kuihtuvaa mäntyä kasvavat kaarrot ruskeasta vedestä kohoavat. Ja kun laskeva aurinko tulvaveden kultiin pukee ja kevätilma on tyyni ja raitis, silloin kaarroilta kuulen luonnon ylösnousemisjuhlaa vietettävän — kuulen ääniä kummallisia mitä miellyttävimmässä vaihtelussa.

Kuusikon laidassa laulurastas sanarikkaita säveliään laskettelee tynnyrilinnun tilt-talttia takoessa. Siihen yhtyvät urostavin rinkutus sekä viklain vihellykset. Ulompana kurjen kaikuva torvensoitto ympäri rämettä kajahtelee, ja ruskopilvistä kuuluu lepoa hakevien metsähanhien kaakatus. Tyynessä vedenkalvossa uiskentelee vesipääskynen keveänä kuin höyhen, jota tuuli sinne tänne aalloilla ajelee. Ja kun pohjolan kevätyön hieno hämärä hiljalleen rämeelle laskee, silloin pikku varpuspöllö kolmiäänistä nuottiaan vinguttaa, ikäänkuin nevalla soudettaisiin ja airojen hangat naukuisivat.

Mutta jonkun viikon kuluttua järvi katoaa, sorsat häviävät ja vesipääskynen lähtee pohjoisemmille pesimäpaikoilleen.

Näeppä silloin samat seudut alkukesän kirkkaudessa, kun neva pukeutuu ensimmäiseen vienonvaatimattomaan kasvullisuuteensa. Järvestä on tullut tuhatmättäinen tasanko, joka punervankainona, vaikka hieman suruvoittoisena vastaasi hymyilee ja kasvilajeista se on rikkaampi, kuin luulisikaan.

Ensimmäisenä nousee sammalpeitteestä tupellinen niittyvilla — mustapää — ja kohta alkavat monet pajulajit kukkia. Vaivaiskoivu tekee lehteä, suokukka siroja punakellojaan soittelee, kun linnut häitä hankkivat. Jopa kaartojen kanervat, variksenmarjat, peuranjäkälät ja itse valkosammalkin näyttävät elpyvän. Ja lukuisat sarat, juurto-, hivus-, kasti-, liejusarat — kukapa niitä kaikkia jaksaa luetella — vihvilät, piirtoheinät rientävät kohti korkeutta.

On nyt siitepölyä ilmassa ja rakkautta joka mättäällä, riemua ja huolta, taistelua ja kilpailua joka pajukossa, ääntä vaivaiskoivuviidakossa, sillä kesä loihtii elämää kaikkialle.

Nevan lintu, nevanvärinen tunturikurmitsa surumielisiä, valittavia ääniään päästelee, nevan yksinäisyyttä ylistellen. Iloisesti valkea vikla hyklyä huutaa ja pikkukuovi pitkään viheltää. Mättäältä kohoten niittykirvinen vaatimatonta säveltään sirittää, pajukossa urosriekko pesivälle naaraalleen pontevasti puhelee. Mutta kuivettuneen männyn latvassa istuu kaikkien vihollinen, saaliinhimoinen muuttohaukka, terävällä silmällään tarkastellen ääretöntä metsästysaluettaan, joka kohta muurainten kukista valkeankirjavana loistaa. Ja mättäiden väliin, missä harmaa kyy kuin luikerteleva vesisuoni matelee ja sisiliskot mennä viilettävät, ilmestyy vaatimattomia pesiä ja ruskeankirjavia munia, joiden kuoressa jäkäläin ja turvemullan väri on vallitsevana.

Nyt hyönteisetkin lyhyttä ilonaikaa viettävät. Lukemattomina laumoina sääsket hienon musiikin soidessa häätanssiaan survovat ja yninä kasvaa mahtavaksi kööriksi miljoonien väristimien väräjöidessä.

Mutta kun suopursut tuoksumaan ja muurainmättäät kellertämään rupeavat, kun kaartojen puolukat punottavat ja juolukanmarjat mustuvat, silloin alkaa kesän komea kirjavuus kadota. Ei ole enään syksy kaukana. Kohta alkavat pesineet linnut poikinensa hävitä, jo alkaa nevan elämä alakuloisemmaksi käydä. Kukkineet sarat kellastuvat, ja kohta rakentaa ensimmäinen yöhalla kimmeltäviä kuurakiteitä jokaiseen korteen — —.

Jos näet nevan nousevan syysauringon raikkaassa valokylvyssä, voi yksinäisyyden ja kaihon tunne mahdollisesti hetkeksi mielestäsi haihtua. Reippaasti raikuvat lähtöä tekevien kurkien huudot ja nevanlaidassa kuhertaa, puhaltaa mustansinertävä, lyyrypyrstöinen urosteeri. Mutta kun taivas on tasaisen harmajana, kun se matalana miltei metsänlatvoihin yhtyy ja viikkokausia kestänyt vihmasade supistaa näköpiirin, silloin hallanpurema neva on sanomattoman surullinen, köyhä, autio.

Ruskean turveveden ympäröimänä kohoaa mätäs toisensa takana aina loppumattomiin. Alakuloisesti nuokkuu kellastunut sara kolkossa pohjatuulessa, joka kohisten vaivaiskoivikossa syksyn kannelta soittaa ja siltä lehdet riistää. Ruskeata ja harmajaa — kas siinä nevan värit tähän aikaan! Ainoastaan mättään kyljessä punottava karpalo tahi lätäkköön hetkeksi levähtämään laskeutunut tavi suovat silmälle vaihtelua.

Kun itätuulet mustia lumipilviä yli nevan kiidättävät ja ensimmäiset hiutaleet valkeina, keveinä, äänettöminä putoilevat, silloin luonto nevalle kuolinvaippaa kutoo. Ja kohta lepäävätkin sarat ja sammalet, kanervat ja vaivaiskoivut alla kylmän valkopeitteen.

Mutta ei nevalta puutu elämää silloinkaan. Jäniksen jälkiä kulkee viidakosta toiseen, metsäkanoja juoksentelee pitkin lumenpintaa, kettu käy yöllisillä metsästysmatkoillaan nevaakin tervehtimässä ja keveillä, äänettömillä siivillään leijailee valkea tunturipöllö pitkin ääretöntä lakeutta, tavotellen pientä päästäistä tahi valkoista metsäkanaa.

Mutta surullinen on talvipukuinen neva, toivottomalta se näyttää puolihämärän talvipäivän lumivalossa tahi kelmeän revontulen välkynnässä. Toivottomia tunteita se herättää — tahtoisi miltei heittäytyä tuohon pehmeään peitteeseen ja levätä siinä, odottaen kevättä, joka tuntuu olevan niin kaukana, kaukana. Nukkua äänetönnä ja herätä lämpimiin kevättuuliin, kurjen mahtavaan huutoon, viklojen liverryksiin — — — — —

HEIJA-PEKKO

Taru kertoo, että kun Väinämöinen kantelonsa kieliä helähytteli, vaikutti soitto sekä ihmisiin että eläimiin, jopa metsän pedotkin sekä ilman linnut kokoontuivat iloa ikirunojen kuulemaan.

Ei ole meillä enään soittajaa sellaista, joka saattaisi sekä eläinten että ihmisten mielet lumota. Emme enää osaa luonnon ääniä tulkita eikä luonnon äänillä puhua, niinkuin Väinämöinen kanteleellaan saattoi. Siihen olemme liian jokapäiväisiä tahi liian — uudenaikaisia, eläen vieraina luonnolle, tuntematta mitä ympärillämme tapahtuu, syventyneinä kukin omiin tehtäviimme. Harvallapa lienee enää korvaa, jolla saattaisi luonnon suurta sinfoniaa käsittää tahi sen hämäristä, salaperäisistä soinnuista täysin nauttia.

Tunnen kumminkin yhden, joka on perin tutustunut keväisen metsän yhteissoittoon, perin perehtynyt luonnon laulajien puhelutapaan ja lintujen keskusteluihin. Hän ei ole mikään tiedemies, ei hän ole käynyt mitään musiikkiopistoa, sen voi jo päättää hänen vaatimattomasta nimestään — Heija-Pekoksihan kansa häntä nimittää.

Mutta, niinkuin hän itse puoleksi kehuen sanoo: »Jumalan antamana lahjana» hän on kykyään kehittänyt, öitä päiviä korvessa viettänyt oppiakseen ymmärtämään ja puhumaan lintujen kieltä — ja hän oppi!

Kerronpa tässä, miten Pekko oppivuosia metsissä vietti ja mestaruuden alallaan saavutti.

Karjalassa Pekko syntyi, paikkakunnalla, missä laulu elää vielä tänäänkin kansan huulilla. Ruotulapsena hän kasvoi ja jo poikana pahaisena tehtiin hänestä paimen. Seitsemästä kopeekasta taloa kohti hän keväästä syksyyn saakka piti huolta suuren kylän lehmikarjasta, suojellen kutakin suohon sotkeutumasta, kontion kynsiin tahi suden suuhun joutumasta.

Kun aamulla karjankellojen kalkattaessa kylän kujansuusta lähdettiin, silloin pääskyt Pekolle jäähyväisiään visersivät ja kiurut raittiista korkeudesta aamutervehdyksiään livertelivät. Kun takalistoon tultiin, siellä käki väsymättä parhaimpia kevättervehdyksiään lasketteli. Ja ahoilla sekä rinteillä päivää viettäessä, soita ja saloja samoillessa hän kuuli aina uusia ääniä, milloin tuttuja, milloin outoja, milloin niin kaameasti pöyristyttäviäkin, että miltei saivat veret suonissa tyrehtymään, itkun kurkkuun nousemaan.

Korpisuossa hän kuuli, miten soitimen iloja ja ponnistuksia muisteleva metso viimeisiä kaputuksiaan kalahutteli, kaskimailla, miten urosteiri kevään loppuessa muniville naaraille häätanssin nuottia pulitteli, ja rämeen reunassa, vaivaiskoivikossa metsäkana miehen ääntä matkien uhkaili: »poika vätkylä — poika vätkylä», »parrtaa pois — parrtaa pois», »koko pää — koko pää», jonka jälkeen se nauraa kakatteli kuin mielipuoli, että oli aivan kuoliaaksi peljästyttää — — —! Mutta rämeen päällä sinertävässä korkeudessa taivaanvuohi mäkätti kuin paholaisen pässi tahi velhottu vuohi — koska aina näkymätönnä pysyi.

Hän kuunteli noita kummallisia ääniä ja koetti niitä ymmärtää — — ‒. Ja vähitellen Pekko oppikin niitä käsittämään. Tutuiksi tulivat hänelle metsän humisevat salaisuudet, ystäviksi sen arat eläjät toinen toisensa jälkeen muuttuivat.

Äänestä hän kuuli, milloin räkättirastas oli hädässä, kun varis tahtoi pojat viedä, riensi apuun ja harmaatakkinen rosvo pakeni. Hän tiesi tiaisen piipityksestä, milloin varpushaukka oli läheisyydessä, ja huomasi kuinka muutkin pikkulinnut ymmärsivät ottaa varoituksesta vaarin. Ja leppälinnun hätähuudosta hän käsitti, milloin käkönen tahtoi varkain pistää pahanonnen munan vieraaseen kotiin.

Näin Pekko vähitellen pääsi lintujen kielistä perille, mutta — ei osannut puhua mitään vastaukseksi. Hän koetti kurkullaan, vaan äänivarat olivat riittämättömät. Hän koetti viheltää, mutta huulet eivät teroittuneet. Koettipa karaista vihellystään tuohipääpuukkonsa kärkeä vastaan — ääni parani kyllä vähin, mutta peipposen viserrys oli kumminkin sointuvampi.

Kerran, kun koivu taas seisoi vastapuhjenneessa keväisessä lehvässään, kiskoi hän sen vyötä valkeaista paimenvirsuaan paikatakseen. Tuohi juoksi mielellään ja vihreä aluskuori jäi runkoon. Jäipä sen päälle vielä hienon hieno kalvo, läpikuultava ja pehmeä kuin kananmunan kelmu. Sen hän irroitti, katseli sitä hellästi tarkastellen, miltei ystävyydellä, sillä hän rakasti koivujaan ja sääliksi kävi, kun toveriltaan, mielipuultaan riisti sen valkean kauneuden...

»Jospa kalvon ohut reuna paremmin kuin puukonterä vihellystäni karkasisi» — — ‒! Hän koetti — ja siitäpä tuntuikin! Kuinka olikaan, joutui pehmeä kalvo huulien väliin ja kun hän huulensa avasi, kuului maiskahtava ääni — aivan kuin mustasukkainen satakieli hämyisessä lepikossa maiskuttelee. Kokeillen sälyillään, niitä huuliensa välissä milloin tiukentaen milloin höllentäen, syntyi aina uusia ääniä — milloin minkäkin linnun liverryksiä... »Kas tässä pilli, jolla voin vastata lintujen puheluun!»

Ja päivämääriä harjoitettiin yhä paremmalla menestyksellä...

Oltiin taas metsässä laulavassa, kuusikossa kukkuvassa. Käenpiika kutsui kultaansa aurinkoisessa lehdossa... Pekko koetti vaatimatonta konettaan, ikävöivän linnun ääntä matkien — ja katso! Heti oli käenpiika hänen luonaan, luottavaisesti tirkistellen Pekkoa alimmalta koivunoksalta. Läheisessä kuusikossa kyntörastas puoliääneen ja niinkuin hajamielisenä harjoitteli, ollakseen täysissä äänivaroissa illan tullen. Pekko puhui kyntörastaalle: »tuu liki, tuu liki», ja saikin heti vilkkaan vastauksen, kunnes lintu tuli luo, tutustuakseen uuteen toveriin. Mutta samassa huutaa lonkutti räähkälintu, ronkkui nälkäinen korppi. Korpin kielellä vastasi paimen: »täällä on ruokaa!» ja viisas, varovainen rosvolintukin tuli mitään aavistamatta luo, saadakseen osansa saaliista — — ‒.

Yhä enemmän Pekko ihastui. Taipuisilla tuohillaan hän lintujen vaihtelevia kieliä lasketteli, niillä hän lehdon laulajat pakinoille pakoitti.

Kesän toisensa perästä Pekko sälyillään soitteli ja totteleva kalvo muuttui satakieliseksi, tuhatääniseksi hänen huuliensa välissä.

Kun ilta-aurinko metsän puut punottamaan saattaa, silloin Pekko kotia mennessään siivelliset toverinsa levolle soittelee, kun aamuaurinko keltaisena kohoaa, tervehtii hän tuohillaan lehtoa laulavaa. Eikä keskipäivälläkään, kun autereinen metsä äänetönnä uinailee, ja rinteet lämmöstä välmehtivät, kun ajuruoho tuoksuu ja sääski hiljaisuudessa ynisee, hän ole ystäviä vailla. Silloin juttelee hän lehtokertun kanssa, joka koivikossa livertäen kilvan kurkkuaan koettelee.

Ja kun syyspimeät levittävät mustenevan vaippansa yli äänettömän, kellastuneen luonnon, silloin saa Pekko julman keltasilmäisen huuhkajankin, yksinäisen yölinnun puheilleen, sillä Pekko osaa keskustella lintumaailman ylhäisten ja julmienkin kanssa.

Jo ovat vuodet Pekon tukkaan lumiaan siroitelleet. Ei käy hän enää paimenessa niinkuin suurimman osan elämäänsä on tehnyt. Mutta kun kuvernöörit, vallesmannit tahi muut korkeat herrat läpi pitäjän matkustavat, silloin Pekko kievarin kartanolla heille taitoaan näyttelee.

Otsa ja harmaat kulmakarvat rypyssä, silmät puoliummessa, pää hiukan kallellaan hän alkaa — — ‒:

»Kyntörastaan pittää panna näi — — — eiks' se lustist' maiskuttele!»

»Nyt tulloo se olventiputtajalintu, se pannoo näi — — —.»

»Mitehä laulaa se vilulintu, joka villuu toivoo — —?»

»No mitehä' pannoo se palokärk'? Ettehä' vaa' pelästy — — — eiks' se tilli kovast'!»

»Entäs se sievä pääskyne', se pannoo näi' tähä' tappaa' — — —. Eiks' se mänt' sorjast'!»

»Nyt tulloo se vanha piika — — —.»

»Osannookoha' tuota kiuruu panna — — — eiks' kiuru mää' nii'?»

»A koivulintu pannoo näi'—.»

»Näikköhä' pelästytte kuikkaa, sill' o' kova ään' —.»

»Mitehä' se kuika' peräst' pannoo se tiiaine'! Se laulaa kolmell' äänell, välist' näi' —, a toise' kerra' näi' — — —, a kolmas näi’ — — —. Se o' kaikk' sitä yhtä tiiaista!»

Tähän tapaan puhellen Pekko matkii tuohikalvoillaan kuuttakymmentä eri lintua ja kun ne ovat kaikki läpikäyty — lapselikkalinnut, kivehakkaajalinnut, syrjälinnut, Mooseksen sauvan linnut y.m. merkilliset linnut, sanoo hän lopuksi:

»Nyt mi e paan lopuks' taas kyntörastaan, se pittää panna aluks' sekä lopuks', se ku' on oikee sellaista tahtityötä — — ‒.»

Ja parta tärisee huulia liikutellessa, tukka tuulessa harittaa kuin korret heinätukossa, nenä tippuu ja punottaa pakkasessa .. Mutta voitonriemuisena katselee repaleinen taiteilija kuulijakuntaansa ja kysäsee kehuskellen: »Voitteko moittii, ettei mänt' hyväst'? Ka' hyvä työ ei miestä häpäse... on se tuohi sellaista makneettii... koivust' se on se hieno ketto vaa'... se vast' vonkuu, että lasit heläjää... ja tyytyväisenä Pekko nauraa, kun hänen mestaruuttaan kehutaan.

Sillä Pekko _on_ mestari alallaan!

Loihtiihan hän vaikka tuimimpaan talvipakkaseen kaikki keväisen metsän laulajat livertelemään, taivaanvuohet mäkättämään, kuikat hurjansoinnukasta merilauluaan kaiuttamaan — ja helposti herroilta hopeamarkkasen tienaa.

ELÄIMIEMME TALVIPUVUISTA

Tiheään lankeilevat joulukuussa talven valkoperhoset, ja tasaisesti pehmeä lumipeite kasvaa. Yhä valkeammaksi käy korkea havumetsä hiljaisten hiutaleiden pystysuoraan putoellessa — lumilakin matalammille männyille kasvattavat, lumitakin pikku kuusille ja katajoille kutovat. Ja lehtipuiden alastomille oksille pehmeän valkokoristeen, ikäänkuin lämmittävän pumpulilepereen levittävät.

Yhä harmajammaksi, yhä hämärämmäksi — — ‒ loppuu kohta lyhyt talvipäivä ja lumimetsän valkeus putoilevien hiutaleiden harson taa peittyy.

Marjapihlajoista viimeiset punatulkut katoavat, metsänpeittoon heleärintaiset linnut lähtevät yötä viettämään. Yökortteeriinsa — seinän ilmareikään — keltatakkinen, mustaliivinen talitiainen vetäytyy. Kohti lumen painamaa viidakkoa kirjava harakka lentää kahnustaa — vähän on meillä heleänvärisiä lintuja talvella.

Mutta illan kuluessa lakkaa lumentulo ja hiljalleen kohoaa yhä korkeammalle kirkas kuu. Kohta talvinen luonto uudessa asussa esiintyy — metsät, lumilakeudet, aidat, ladot kelmeässä kuuvalossa kylpevät.

Ulos tekee mieli — metsällisiä tervehtimään. Suven puolella on öinen heikko tuuli, nuoskea on lumi, niin että pieksuni jäljet umpeensataneella tiellä kuin vahaan painettuina selväpiirteisinä, sinivarjoisina syntyvät. Hiljaisuus kaikkialla — tuntuu kuin luonto olisi kokonaan jähmettynyt äärettömään äänettömyyteen, kuolemankaltaiseen autiuteen.

Mutta eipä niinkään!

Ovat jo öisen metsän asukkaat jalkeilla, heränneet ovat päiväleponsa jälkeen valkopukuiset. Riistamailleen, ateriapaikoilleen lähtevät jo kärpät, lumikot, jänikset — yhä uusia jälkiä ilmestyy pehmeään lumeen.