Part 2
Retkelle oli lähdettävä jo seuraavana aamuna. Ja kun pitkä matka olisi vaikea marssimalla mennä, päätettiin pyytää Mikkolan suurta koiraa kyytimään käsikärryillä matkuetta. Aamulla jo varhain päätettiin lähteä. Aseen sai itsekukin valita mieleisensä.
Tiesivätpä sammakotkin ajoissa tästä mirrien puuhasta ja päättivät järjestäytyä hekin puolestaan. Ei tarvinnut edes kokousta pitää, kaikki liittyivät vaaran suuruuden vuoksi sammakkokaartiin, jonka päälliköksi valittiin rumin joukosta, oikein vanha rupisammakko.
Ja kun saatiin tietää sekin, että kissat aikoivat ajaa heitä vastaan komeasti kärryillä, päättivät he ottaa auton, että näyttäisi komeammalta.
Valmistettiin kaikki seuraavaa päivää varten. Johtajat, lähetit ja vakoilijat. Ei puuttunut muuta kuin aseita. Mutta hyviä mukulakiviähän oli maantien ojassa. Ne kyllä kelpasivat.
Tuli sitten seuraava päivä ja sotaliikkeet aloitettiin molemmin puolin. Kissapataljoona lähti ensiksi liikkeelle. Ja kun matkalle lähtijöitä karttui niin paljon, että kaikki eivät mahtuneet käsikärryille, joita Mikkolan suuri Moppe veti, niin nuoremmat marssivat jalkaisin, niinkuin sotamiehet ainakin. Aseeksi oli saanut mikä mitäkin, yksi kapustan, toinen hierimen, kolmannella keikkui olalla puntari ja neljäs heilutti luudanvartta, niin että aseistus oli täysin mallikelpoinen.
Marssittiin eteenpäin ja odotettiin sammakkokaartin hyökkäystä. Olihan selvää, että sammakot, jotka olivat niin häijyjä, ensiksi hyökkäisivät, varsinkin kun olivat saaneet tiedon kissojen liikekannalle panosta.
Ja siellähän sammakkokaarti jo tulikin mahtavasti ja eivätkö pahukset ajaneet oikein autolla! Kissapataljoona nosti hurjan sotahuudon ja hoputtivat Moppea eteenpäin. Mutta Moppe, joka oli lähtenyt vain kyytimään, eikä tappelemaan, karisti valjaansa, jättäen kissakuorman maantielle, samalla loikkien nauraen metsään.
Siinäkös äläkkä syntyi. Toiset huusivat sammakkokaartille, että väistyä pois tieltä, toiset lähtivät Mopen jälkeen, kurittamaan petturia, joka jätti heidät häpeällisesti keskelle tietä.
— Poistukaa tieltä ja meidän pyyntimailtamme! huusivat kissat kohti kurkkua.
— Pois alta! Me tässä herroja ollaan, kiljuivat sammakot ja ajoivat uhitellen autollaan muutamien mirrien varpaille.
Mirrit alkoivat hutkia aseillaan sammakoita kukkuroillaan olevaa autoa, vaatien metsästysmaitten luovutusta heidän yksinoikeudekseen.
Mutta hyvin järjestetyssä armeijassa on malttia ja reippautta. Sammakkojohtajat perääntyivät ja vahvistivat hyökkäystä. Kissapataljoona köyristi selkäänsä voiton huumeessa ja marssi eteenpäin.
Mutta voi surkeutta! Nyt ne rupikonnat jo taas hyökkäsivät heittäen kiviä tiheänä sateena kissojen pataljoonaan. Päitä ja silmiä puhkeili, hierimet ja kauhat jäivät tielle ja yksi toisensa perästä alkoi pötkiä karkuun. Kohta oli ratkaiseva voitto sammakoilla, jotka eivät kylliksi osanneet riemuaan ilmaista.
Häpeissään, hännät alhaalla, päät ja käpälät kääreissä palasivat mirrit sotaretkeltään. Tien vieressä taistelun kulkua seurannut Mikko Repolainen virnisteli heille ja harakat nauroivat tien kahden puolen. — Ylpeys käy aina lankeemuksen edellä, huusi vielä Repolainen mirriparoille, jotka valitellen marssivat kotiinsa.
Koirien kirkko.
Kylän koirat, Moppe, Mikko ja Julle keskustelivat kerran kirkkomatkasta, joka oli päätetty tehdä ensi sunnuntaina.
— Minusta olisi mukavampi istua venheen kokassa, kun toiset soutavat. Nythän kuljetaan venheillä kirkoissa, kun ei ole moottoreita eikä muitakaan vesikulkuneuvoja näin sota-aikana, puhui viisaasti Moppe, pieni pihakoira.
— Niin minustakin, virkkoi Julle, iso villakoira. Satuin kerran hevoskyydillä kirkkoon lähtemään ja ruumiini tuli ihan kipeäksi. Ajoneuvoissa huojutti niin, että ihan pahaa teki. Parasta, että ensi sunnuntaina lyöttäydymme venheen kokkaan, kun taloista kirkkoon lähtevät, vai mitä sanoo Mikko?
Mikko, nulikkamainen jäniskoira murahti. — Samapa minulle on, miten mennään. Omasta puolestani kyllä pidänkin enemmän hevoskyydistä, varsinkin talvella. On niin mukava haukahdella hevoselle, joka ottaa aina silloin tuiman ravin.
Näin oli tuumittu ja kerran tehty yritys kirkkoveneen kokkaan. Mutta se oli ollut turha vaiva koiraparoiille, venemiehet olivat potkaisseet heidät maalle ja ulisten jäivät nämä katselemaan menijäin jälkeen.
Matka oli liian pitkä lähteä jalkasin taivaltamaan ja päätettiin jäädä odottamaan talvea. Pianhan se tulikin ja silloin toverukset vartomaan tilaisuutta kirkkoon päästäkseen.
— Ja silloin minä istun kuskille ja näytän, miten saan hevosen laukkaamaan, uhkasi Mikko.
Tulipa sitten tilaisuus. Moppe oli kuullut eräänä päivänä tuvassa sanottavan, että renkipojan on mentävä kirkolle. Silloin Moppe juoksuttamaan sanaa toisille, että lähtökuntoon valmistautuvat. Ja kun poika ajoi raudikolla, niin yks' kaks' hyppäsivät koirat tienvierestä rekeen ja Mikko asettui kuskille. Poika nauroi eikä kehdannut ajaa koiria pois reestään. Olihan lämpimämpi koirien kupeessa kovalla pakkasella.
Ja niin sitä mentiin kirkonkylään. Moppe haukahteli ahkeraan kuskilla ja ruuna ravasi niin että tierat paukkuivat. Mikko ja Jullekin jo ihastuksesta haukahtelivat ja poika nauroi. Luminen metsä tien kahden puolen vain vilahteli kun reki tulista vauhtia luisti eteenpäin.
Päästiin kirkonkylään ja kun oli sunnuntai, kirkkokin oli tulijoille avoinna. Koirat menivät kirkkoon ja kiertelivät ihmeissään katsellen joka paikkaa. Olipa soma talo, kun penkkejäkin oli permanto täynnä. Ja sitten semmoiset soittovehkeet! Ihan selkäpiitä karmi niitä kuunnellessa.
Mutta suntio huomasi koirat ja suurella kuhmurakepillään ajoi heidät ulos kirkosta. Ei auttanut sekään, että Julle uhkaavasti murisi ja Mikko haukahteli. Julle sai vielä suntiolta kengän korolla iskun takapäähänsä kirkon ovella.
— Samapa se, tuumivat toverukset. Onhan tämä komeus nyt nähtynä. Parasta, kun tehdään oma kirkko sinne kotimökille, niin ei tarvitse kenenkään siellä meitä pois ajella.
— Niin tehdäänkin ja tulkoonpas sinne suntio, niin näytetään sille, murisi Julle.
Matka tosin oli näin talvella hauskaa kirkolle, mutta kun ei aina onnistuisi hevoskyytiäkään saamaan, niin parasta oli ryhtyä rakennustyöhön heti.
Mentiin taas samaa kyytiä kuin aamullakin ja päivällisen syötyä pääteltiin käydä kylän koirien kanssa keskustelemassa asiasta.
Pidettiin kokous, jossa Julle toimi puheenjohtajana.
— Suntioiden ilkeys on teille kaikille tunnettu ja se kuuluu olevan joka paikassa samanlaista, niin minä ehdotan, että rakennetaan oma kirkko ja käydään heti käsiksi rakennustyöhön.
Haukahdettiin ja muristiin tyytyväisyydestä. Julle oli sitten mainio! Osasi puhua kuin mies ja saada innostumaan. Heti vain työhön käsiksi.
— Ja mitä käytetään rakennus aineena? kysyi Julle nuoleksien tyytyväisenä partaansa. Kiitos oli hänelle kuin makea herkkupala.
— Jaa, miten sen rakennusaineen kanssa, aprikoivat toiset, heilutellen mietteissään häntäänsä.
— Ehdottaisin tehtäväksi lumesta, haukahti Julle, kannatetaanko?
Ihan ulistiin ilosta. Se tuo Julle oli sitten nerokas keksimään! Lumesta tietysti! Ei olisi puutetta rakennusaineesta.
Seuraavana päivänä koottiin kaikki kylän koirat ja kun sattui vielä suvi sää, oli mainio aloittaa rakennustyö. Hyvin se sujuikin, ja kun piskit olivat muutaman viikon puuhailleet, niin jopa eräänä päivänä vietettiin harjaorren nostajaiset. Julle puhui hyvästä sovusta, joka oli vallinnut rakennustyössä ja toivotti kirkolle pitkää ikää.
Ja seuraava päivänä saatiin katto valmiiksi, eikä puuttunut enää muuta kuin risti vain kiinnitettäisiin harjalle.
— Minä vanhimpana joukosta pyytäisin sen työn osakseni, pyysi Julle. Samalla saan sieltä yläilmoilta lausua läsnä olijoille jonkun mieleenpainuvan sanan.
Julle kiipesi kirkon harjalle risti kainalossaan. Mutta katto oli rakennettu hutiloimalla ja Julle muksahti sieltä katon mukana alas. Satuttipa vielä pahasti kuononsa ja koipensa.
— Minä jo varoitin teitä, rakkaat seurakuntalaiset, huonosta työstä, ulisi Julle. Näin tässä kävi. Käpälä on poikki ja kuono kaikki kappaleina. Vieköön nyt ristin harjalle kuka vain uskaltaa.
Neuvoteltiin asiasta ja jätettiin katon korjaus toiseen kertaan. Kellään ei ollut halua lähteä sinne putoamaan.
Tulipa sitten keväiset lämpimät ilmat. Seuraavana sunnuntaina päättivät koirat lähteä toimittamaan kirkkonsa juhlalliset vihkiäiset.
Mentiin paikalle, mutta voi ilkeys! kirkosta ei ollut muuta jälellä kuin pahainen hyhmätönkkö ja sekin romahti näkymättömiin ja suli auringon paisteessa vedeksi.
— Tämäpä oli nyt sangen surullinen juttu, muristiin yleisesti. — Kuka se neuvoi semmoisen rakennusaineen?
— Tuo Jullehan se oli niin viisas, haukahti Mikko.
Julle lähti häntä koipien välissä jurppimaan pois paikalta, toisten jäädessä surullisina tuijottamaan kirkkonsa raunioita, vesilammikkoa ja hyhmäriekaleita sammalmättäiden keskellä.
Kruunajaiset metsässä.
Pikku Pentti kiipesi äidin polvelle.
— Kuulehan äiti, miksi karhua sanotaan metsän kuninkaaksi? kysyi hän.
— Siksi, kun se on mahtavin ja väkevin kaikista metsän asukkaista.
— Onko sitten kuningas aina väkevin kaikista?
— On tämä metsän kuningas.
— Onko karhu sitten oikein kruunattu kuninkaaksi?
— Onpa kyllä. Tahtoisit varmaankin, että kertoisin siitä.
— Kerro sitten, mutta oikein hauskasti.
— Jos vain osaan. No, kuule nyt sitten.
Eräänä syksyisenä päivänä kiistelivät kettu, susi ja ilves, kuka olisi heistä voimakkain. Päätettiin koettaa. Susihan siinä voitolle jäi voimassa, mutta ilves sukkeluudessa. Tuli koppelo kokoukseen, lentää kohautti hongan oksalle ja uteli, mistä on kysymys. Sanottiin kiistainen asia koppelolle. Susi kehaisi koetuksessa voitolle päässeensä ja virkkoi viimeiseksi:
— Minä olen voimakkain metsässä.
— Hah, hah, nauroi koppelo, kylläpä vähän tiedät. On se vielä yksi, joka on sinua voimakkaampikin. Kämmenellään se sinut rutistaa.
— Kuka se on? kysäisi susi hieman nolona.
— No karhupa tietenkin.
— Vähänpäs kyllä, väitteli susi. Tulkoon koettamaan. Olkoon sitten kuningas metsässä, jos voimakkaammaksi jää.
Kutsuttiin karhu voimain koetukseen.
Valittiin tervaskanto, joka piti nostaa ylös maasta.
Susi kävi ensiksi koettamaan. Hukka parka reutoi ja tempaili niin, että hiki tippui otsalta. Ärähteli ja suuttui voimattomuuteensa, karjasi karhulle:
— Ei se nouse sinultakaan!
Karhu kävi vuorostaan koettamaan. Sylkäsi kouriinsa ja iski ne kantoon. Jopa kanto rusahteli arveluttavasta. Tarttui uudelleen ja karjasi. Silloinpa kanto keikahti kumoon ja kontio voitonriemusta hihkasi, niin että metsä kajahti.
Voimain koetusta oli koko, metsän väki hirvestä hiirenpoikaan asti katsomassa. Osoitettiin karhulle suurta suosiota.
— Kontio on voimissa väkevin. Susi saa hävetä.
— Kontio kuninkaaksi!
— Suostuuko kontio meidän kuninkaaksemme? kysyivät kurki ja koppelo, niiaten ja kumartaen mesikouran edessä.
— Kun minä vain osaisin, mörähti karhu. Kyllähän minä koettaisin jokaista suojella ja auttaa taitoni ja kykyni mukaan.
Tapahtui kuninkaan vaali, ja kontio huudettiin kuninkaaksi.
— Nyt ei sitten muuta kuin kruunajaisvalmistuksiin, kotkotti koppelo kannon nenässä. Kuka valitaan juhlan valmistajaksi ja juhlamenojen ohjaajaksi?
— Koppelo ohjaamaan juhlan valmistusta ja Mikko Repolainen juhlamenojen ohjaajaksi!
Kaikki olivat yksimielisiä ja puheenvuoroja ei tarvinnut käyttää.
— Käydäänpä sitten valmistuksiin käsiksi ja kaikki minua auttamaan, komensi koppelo. Ylihuomenna on adventtijuhla, se sopii mielestäni kruunajaispäiväksi. Työhön joka kynsi!
Valikoitiin kaunein paikka korvessa valtaistuin saliksi. Ympärillä oli kaunista kuusikkoa ja hongikko oli seininä joka puolella. Juhlasalin keskeltä kohosi valtava mätäs, jonka nenässä törrötti tasapäinen tervaskanto. Oltiin taaskin yksimielisiä, ettei parempaa paikkaa juhlasaliksi voisi löytää.
— Ja nyt koristamaan valtaistuinta, komensi koppelo. Sammalta, kauneimpaa mitä löytyy, kantamaan joka-ainoa. Hukka saa toverineen taitella kuusen oksia ja tuoda paikalle. Me Repolaisen kanssa niitä järjestämme mielemme mukaan.
Työ alkoi ja hyvin se sujuikin. Olipa siinä elämää. Teeret, metsäkanat ja muut linnut repivät sammalta ja kantoivat kannon juurelle, jossa oli toinen työväki, Repolainen eukkoineen ja poikineen ja pari kurkea puuhaamassa. Koppelo kääntelehtihe kannon nenässä ja neuvoi, miten työ oli suoritettava. Susi tovereineen kantoi kuusen oksia paikalle ja hän murisi tyytymättömänä. Hän oli ollut kokonaan eri mieltä kuninkaan vaaleissa, ja näin jouduttuaan häviölle, päätti hän mielessään tehdä kepposet uudelle kuninkaalle.
Oli vain yksi päivä kruunajaisiin ja työtä tehtiin kuumeisella kiireellä. Hirvi lähetettiin pyytämään Tapiota, juhlapäiväksi koristamaan juhlasalin lumikoristeilla. Oravat kantoivat naavoja, joilla valtaistuin oli päätetty verhota. Jänöjussit tepastelivat tietä laitellen, jota myöten hallitsijan oli määrä saapua paikalle. Olipa siinä iloista touhua. Kontio hyvillä mielin salaa katseli ja susi poikineen kadehti.
Seuraavan päivän iltana oli kaikki valmiina, katseltiin ja ihasteltiin valtaistuimen suuremmoisuutta. Sammalista ja havuista oli kaikki valmistettu koppelon taitavalla johdolla. Poistuttiin juhlapaikalta, luvaten aamulla jo aikaisin saapua nallea odottamaan.
Mutta hukka mietti jutkua itsekseen. Oli siitä jo puhunut tovereilleenkin ja saanut heidän suostumuksensa ja kannatuksensa. Oli huomattu, että kanto, jolle valtaistuin perustettiin, oli laho ja muutenkin huojuvalla perustalla. Kun vähän kaivettaisiin vain maata sen alta, olisi hyvä pyydys siinä valmiina kontiolle. Nurin niskoin siitä kellahtaisi siihen noustuaan.
Yön tultua ryhdyttiin tuumaa toteuttamaan ja kaivettiin kannon alta maata pois ja asetettiin kanto lahojen pönkkien varaan. Sitten laitettiin kaikki taas jälleen paikalleen.
— Saa siitä tuleva kuningas aikamoisen pyöräyksen, naureksi yksi ilkeän työn tekijöistä.
— Hyvä, ettei selkäänsä katkaise, arveli toinen.
Poistuttiin ilvehtien ja odotettiin aamua.
Mutta taivaalta alkoi tipahdella suuria lumihiuteita ja yön tullen tuli pyry. Aamupuolella lakkasi lumen tulo ja Tapio, jolta oli viimeistä kaunistelua pyydetty, siirteli taivaan verhoja, että tähdet pääsivät tuikkimaan. Pakkasukkoa pyyteli vielä Tapio avukseen ja kohta paukahteli metsässä hänen kuhmurainen keppinsä, kun hän rakenteli huurrevaippoja puihin ja kuningasistuimen ympärille.
Ja kun tuli aamu ja aurinko nousi, kimalteli juhlasali ja koko metsä komeimmissa timanteissaan. Metsänväki ryhmittyi valtaistuimen ympärille odottamaan mesikämmentä.
Hetken kuluttua tulikin kurki eellimäisenä ja hänen perässään kontio tallustellen hitain ja arvonsa mukaisin askelin paikalle. Kurki otti juhlallisimman ilmeensä ja kumarteli kontiolle.
— Herra kuningas, suvaitkaa nousta valtaistuimellenne, koko metsä palvelee nöyränä alamaisena teitä.
Karhu kiitti kunniasta ja luottamuksesta, jota hänelle oli osoitettu ja alkoi kavuta kannon nenään. Mutta hukka tovereineen naureksi salaa kouraansa ja jännityksellä odotti, miten nallelle kävisi.
Kontio pääsi kannon nenään, joka alkoi jo arveluttavasti raskaan painon alla huojua. Koppelo laski kanervanvarsista ja jäähileistä tehdyn kruunun hänen päähänsä ja aikoi ruveta puhetta pitämään, mutta silloinpa istuin petti ja nalle kellahti korkealta alas mättään juurelle suurella ryskinällä.
Hukka päästi tovereineen iloisen naurun, mutta toiset kävivät sanattomiksi hämmästyksestä.
Nalle oli satuttanut selkänsä kiveen ja hirveästi ärjyen kömpi hän jaloilleen, karjasi vielä niin, että siivekkäät koholle hypähtelivät ja kävi kourin käsiksi valtaistuimeensa ja hajoitti sen perustuksiaan myöten.
Mikko Repolainen oli salaa seurannut hukan työtä ja suhahti nyt koppelon korvaan tapahtuneesta petoksesta. Koppelo otti nyt puhevuoron ja kiirehtien karhulta pyytämään anteeksi, ilmaisi yleisölle hukan salajuonet. Samalla pyysi hän, että nalle olisi heidän kuninkaansa kaikesta huolimatta.
Hukka käskettiin koko sukunsa kanssa poistumaan ja kun tämä oli muristen vaatimuksen täyttänyt, voitiin jälleen ryhtyä juhlaa jatkamaan.
Iltapäivällä, kun istuttiin yhteisellä juhla-aterialla, suli nallen mieli jo täydellisesti, kun hänelle tarjottiin makea vasikkapaisti marjojen kanssa.
Ja siitä lähtien on nalle ollut metsän kuningas eikä hänen valtaansa käy enää kukaan riistämään.
Nallen jouluyö.
Nalle oli joulun edellisenä päivänä kääntänyt kylkeään ja nukahtanut uudelleen. Mutta seuraavana yönä oli pakkanen paukutellut niin korvia särkevästi, että nalle oli herännyt ja haukotellut pitkään ja sitten ärjähtäen ponnahtanut pesästään ulos. Olihan se tosin vastoin tavallisuutta, että hän unensa katkaisi keskellä talvea, vaan olipa tässä vielä aikaa maatakin, jos hieman pistäytyisi töllistelemään, mitä nyt metsässä oikein puuhattiin, koskapa pakkasukkokin niin mahtavasti moukaroi.
Nalle istui takasillaan ja haisteli ilmaa, kylläpä oli tiukka pakkanen! Ihan nenänpäähän otti. Kas, miten metsäkin oli vahvassa huurteessa ja luntakin näytti olevan kovin vahvasti. Eikös kuukin näyttänyt naamaansa metsän takaa. Olipa laihtunut. Ei ollut kuin puolikas naamasta jälellä.
Mitähän, jos tekisi pienen kierroksen metsässä. Hyväksi se kai olisi, kun jäsenetkin tahtovat jäykistyä. Ja olipa korea kuunvalokin metsään vetämässä.
Nalle vihelsi kämmeniinsä, joita pakkanen oli hieman puraissut, ja lähti sitten löntystelemään. Ääh, miten jäykäksi ne takaset taas olivat tulleetkin! Ja kylläpä hankikin upotti. Taitaisi olla parasta, jos kääntysi pesäänsä takaisin.
Nalle oli löytänyt metsätien ja tarkasteli sitä. Ähäh, sepäs kannatti. Pitääpä katsoa, minne se menee.
Nalle löntysteli ja raapaisi mennessään pihkaa puun kupeesta suuhunsa. Vihoiteli ja ärähteli, kun huurretta sattui niskaan karisemaan puitten oksilta.
Ka, mikäs sieltä nyt tuli kelkkansa kanssa? Ihminen taisi olla, mikä lienee partaniekka. Heh, eiköhän liene ihan vanha joulu-ukko liikkeellä. Olipas vain!
— Hyvää iltaa, ukko! Mihin sinä taas tuon kelkkasi kanssa taivallat? kyseli nalle, lyöden olalle vanhaa joulu-ukkoa kämmenellään, niin että tämä oli hankeen tuiskahtaa.
— Sitäpä vanhaa tointani hoitelen. Pitäisi vain jouduttaa kilteille pojille ja tytöille näitä tavaroitani. Mutta mitä vanha veli nyt aikoo, kun on pesästään noussut. Varmaankin jonnekin joulunviettoon?
— Onko nyt sitten joulu? kysyi nalle ihmeissään.
— Sitä se on, kun aina makaa, ei tiedä joulustakaan mitään. Aatto-ilta on toki parhaillaan. Pitäisi tässä näitä viimeisiä tavaroitani joutua jakelemaan. Hauskaa joulua vain sinulle!
Joulu-ukko lähti kelkkoineen eteenpäin ja nalle jäi siihen ihmettelemään. Vai oli nyt joulu, sepä mukavata! Pitääpä katsoa, vieläkö metsässä vietetään joulua niinkuin ennenkin.
Nalle tassutteli ja puhalteli kouriinsa Kovinpa se pakkanen nyt tungetteli. Ihan huurteeseen veti naamankin. Kas, eikös olekin metsän väki liikkeessä. Tuosta on Repolainen loikkinut joulupaistin hakuun ja metsäkanat kuppelehtivat tuolla niityllä.
Nalle vihelsi ja riekot vastasivat: — Väkkärä, kärä, kää, pakkanen on. Teeriparvi kotkotti ja karisteli lunta koivusta hänen hartioilleen. — Malttakaahan, ärähti nalle, jospa pääsen sinne puuhun, niin...
— Jäykätpä ovat takasesi, ilvehtivät koppelot. Tassuta vain siellä maassa.
Nalle tunsi tulevansa juhlatuulelle. Olikin virkistävää lähteä kerran talvessa jaloittelemaan, varsinkin näin jouluyönä. Kah, jänöjusseja, mitä iloaan pitävät! Kylläpä niillä on hauskaa.
Puputit, huomattuaan nallen, tulivat ja ympäröivät hänet piiriin keskelleen, ja sitten aloitettiin joululaulu.
Hei, hei, nalle kulta, nyt on joulu, metsänväeltä jo loppui touhu, kilvan käymme kaikki karkeloon. Kopsis, tupsis, metsän vanha ukko, laita pesäs päälle lumilukko, hei, hei, kaikki joutaa karkeloon.
— Menettekö siitä! tuhahti nalle ja hotaisi jussukoita kämmenellään, mutta nämä vain jatkoivat piiriään ja teeret ja metsot karistelivat lunta lisää hänen hartioilleen. Eivätkös pienet lumilinnan tontutkin kuulleet, että nalle on lähtenyt liikkeelle. Lumisten näreitten alta alkoi kiilua iloisia silmiä ja nauravia suita ja kohta tontut lehahtivat jänöjussien kanssa samaan piiriin. Ja nytkös laulettiin niin että metsä kaikui. Nalle hörähteli, mutta ei osannut suuttua, vaikka pikkutontut jo nykivät häntä turkistakin.
Ja koko metsänväki tuli leikkiä katsomaan. Hukka kiipesi isolle kivelle ja Repolainen tovereineen nousi ladon katolle näytelmää kallella päin seuraamaan.
— Mitäs nyt keksitte, mörähti nalle hyväntuulisesti, kun laulu oli loppunut.
— Nyt lähdemme saattamaan mesikämmentä pesälleen, sanoivat jänöjussit. Ja kun nalle katsoi parhaaksi tämän iltakävelyn lopettaa ja kääntyi pesälleen, lähtivät ensin jänöjussit, sitten tontut ja näiden perään koko metsänväki. Olipa komea saattue nallella.
— Mutta ettekö pahanilkiset tarjoa mitään syötävää minulle? ärähti nalle, olisipa nyt vasikanpaistia ja puolukoita!
— Niitä herkkuja emme sulle saa, mutta muuta hyvää tuomme, kun istut vain odottamaan.
Nalle istui tien viereen ja mietti mitä hänelle tarjottaisiin. Jokohan toisivat ihan jouluherkkuja.
Kylläpä metsässä kävi rapina, kun irroitettiin pihkoja puista. Ja kohta tontut kantoivat sylin täydeltä pihkaa ja sulloivat sitä nallen suuhun.
Nalle maisteli. Mitä? Pihkaahan se oli, pätö herkkua, ja vielä jouluyönä. Eipä kestinkiä kehdannut kehua. Parasta, kun lähtee untaan jatkamaan.
Ja nalle lähti löntystelemään hieman tyytymättömänä muristen, kun juhlakestitys oli ollut niin keskinkertaista laatua. Ja metsänväki seurasi kulkueena pesälle saakka, jossa vielä molemmin puolin toivoteltiin rauhan joulua metsänväelle ja nallelle hyvää unenjatkoa.
Pappilan hiirien joulu.
Vanhassa pappilassa oli joulun edellisenä päivänä pantu kaikki mullin mallin. Vanha Riitta oli oikein suursiivoustuulella, niinkuin aina ennenkin suurien juhlien edellä. Mutta nythän oli tulossa kaikista suurin juhla ja vanha Riitta sai oikein poskensa punakoiksi puuhatessaan.
Hiiriperhe oli asunut jo vuoden pappilassa. Ruokakonttorin komeroissa oli hyvä piileksiä vaanivalta kissalta ja sieltä löytyi yhtä ja toista hyvin makeata maisteltavaakin. Hiiriemo tiesi, että joulu oli tulossa. Se oli puhunut siitä pojilleenkin ja kaikin odottivat he nyt,, milloin ruokakonttorin hyllylle ilmestyisi jouluherkkuja. Vesi kielellä kuvaili hiiriemo niiden makeutta pojilleen.
Hiiriemo ei ollut muistanut ollenkaan juhlien edellä käypää suursiivousta. Niinpä hän nytkin hämmästyi, kun pappilan palvelijat kolistelivat huoneissa luutineen ja vesisankoineen ja tulivat viimein ruokakonttoriinkin, vanha Riitta komennellen ja koluten hyllyillä. Eivätkös pistäneet kynsiään ihan joka komeroon! Hiiriemon täytyi sukkelasti käyttää pieniä jalkojaan, päästäkseen pakoon.
Aikansa touhuttuaan ne menivät ja hiiriemo palasi jälleen katselemaan minkälaista siellä nyt oli. Kylläpä olivatkin osanneet panna kaikki hyllyt ja komerot puhtaiksi. Haisi vain luudalta ja vedeltä eikä yhtään ruoka-aineilta. Mitä tässä nyt suuhunsa pistäisi jouluherkkuja odotellessa. Isähiirikin tuli työstä jo päivälliselle ja tahtoi ruokaa. Pojatkin siinä jo nälissään vikisivät.
— Mistä minä nyt teille ruokaa annan, kun kaikki on näin puhdasta, valitteli hiiriemo. Parasta on kai ruveta odottamaan jouluherkkuja.
Isähiiri jupisi huonosta taloudesta ja pujahti koloonsa. Oli kai mentävä aittaan nakertamaan raakaa lihaa. Hän olikin ollut sinne sopivaa koloa etsimässä ja päivälliselle lähtiessään löytänytkin. Raaka liha ei tosin maistuisi kovinkaan hyvältä, mutta nälkä siitä toki lähti. Ja isähiiri pujahti kolostaan seinän alitse lumipolulleen ja aittaan. Huh! kylläpä siellä oli kylmä ja liha niin jäässä, että hampaita paleli! Mitä se oli! Tuliko sieltä joku? Pakkanen taisi vain nurkissa paukutella.