Part 3

Palattuaan perheensä luo, tunsi isähiiri nenäänsä hienon paistetun lihan lemun. Ruokasalissa kalisteltiin astioita ja kuului vanhan rovastin ääni. Ahaa, olivat kai päivällisellä. Kohta kai tuotaisiin tähteet ruokakonttoriin ja silloin saisi emo ja pojat popsia lämmintä lihaa ja muitakin mukavia ja hän, höperö, oli lähtenyt suotta jäiselle aterialle aittaan. Harmitti vähän. Emo ja pojat vielä naureksivat hänen hätäilylleen.

Siinähän Riitta jo toikin ruuan tähteitä. Kun nyt menisi vain pois. Kas, eikös ollut leipäkorissa tuoretta leipääkin, ja miten herkullisen näköistä oli liha paistiastiassa! Ei muuta kuin käsiksi vain!

Sopipa nyt kylläisenä jäädä odottelemaan jouluherkkuja. Kai niitä jo valmistettiinkin, koskapa keittiöstä tuli niin herkullinen tuoksu nenään.

Hiiriperhe odotti. Vihdoin viimeinkin toi Riitta kopan ja asetti sen hyllylle. Ihan vesi tuli jo kielelle.

Vai rinkilöitä ja pieniä leipiä! Ah, tämäpä mainiota! Maisteltiin. Hiiriemo kehoitti isähiirtä tekemään leivoksista kassaa pyhiksi ja isähiiri ryhtyikin oitis toimeen.

Mutta voi ilkeys! Riitta oli tullut niin hiljaa ruokakonttoriin, ettei kukaan heistä huomannut, ennenkuin tämä löi käsiään yhteen ja hihkasi.:

— Hiiriä! Pitääpä hakea kissa!

— Niin se nyt kävi taas sinun huolimattomuutesi takia, porasi isähiiri emolle. Nyt joutuun piiloon!

Riitta toi kissan ja meni pois. Emohiiri tarkasteli loukostaan, mitä tuo nyt aikoisi. Käpäliään nuoleksi ja näytti tyytymättömältä. Se oli kesken makeinta untaan riepoitettu salin sohvalta tänne. Köyristeli selkäänsä ja vastahakoisen näköisesti asettui vahtiin.

No nyt tuotiin keittiöstä jo torttuja! Olisipas vain päässyt maistamaan! Ihan piti sylkeään nieleksiä.

Mirri ei näyttänyt välittävän nyt saalistamisesta. Sen häntä nytkähti yhtäkkiä ja se nousi köyristellen. Veti sitten käpälällään oven auki ja meni matkaansa.

— Hei vaan! iloitsivat hiirenpojat. Nyt isä ja äiti kantamaan torttuja piiloon ja maistelemaan! Mutta tortut olivatkin niin painavia, että vaivoin sai hiiripari niitä liikkeelle.

— Ponnistapas nyt! kehoitti isähiiri ja torttu vierähti permannolle. Tuli taas torat äidille huolimattomuudesta ja käytiin uuteen käsiksi. Se ei liikahtanutkaan! Parasta oli, että kävi niitä vain siinä syömässä.

— Herra isä! Kun ihan yritti kiinni saada! siunasi emohiiri ja hiiriperhe pujahti taas loukkoonsa. Pappilan nuori poika oli tulla touhunnut ruokakonttoriin ja kahmaissut kouransa täyteen torttuja. Keittiössä mennessään kuului puhuvan hiiristä, ja taas toi Riitta kissan, tällä kertaa toisen, ja silmäili leivoksiaan ja nosti ne toiseen paikkaan.

— Niin se nyt kävi, pahoitteli isähiiri. Jos oltaisiin varovaisempia, ei olisi tuota petoa tuotu. Tunnen minä tuon mirrin siksi, että ei se nyt tehtäväänsä kesken heitä.

Eikä mirri heittänytkään. Koko yön vartioi ja seuraavana päivänä pujahti vain syömässä ja tuli uudelleen.

Vanha Riitta kävi vielä nostamassa leivoksensa uuteen paikkaan. Jätti kumminkin eräänlaiseen laitokseen yhden tortun ja pisti sen aivan heidän kolonsa suulle.

Se oli varmaankin tarkoitettu jouluavuksi.

Ja kun kissa taas pyörähti konttorista pois, riensi isähiiri suoraapäätä haukkaamaan tuosta tortusta. Mutta hän saikin laitoksesta niin ankaran iskun päähänsä, että oli vähällä pyörtyä. Ja kun siitä selvisi, tuli verta nenästä, jota kauheasti pakotti.

— Tämä oli suora murhayritys meitä vastaan, huusi emohiiri. Eipä luulisi noin hävyttömiä ihmisiä olevan ja vielä sitten pappilassa. Parasta, kun lähdemme pois koko talosta. Ei tässä kumminkaan koidu mitään joulurauhaa meille.

Ja niin päätettiin lähteä vierailemaan toiseen taloon, ainakin joulun pyhiksi.

Kohta oli perhe matkalla ja kartanon taitse taivallettiin kirkkoa kohti, joka näkyi metsän takaa. Isähiiri oli arvellut, että se mahtoi olla vielä rikkaampi talo kuin pappila, koskapa oli suurempikin.

— Vik, vik, vik, iii! riemuitsivat hiiripoikaset päästessään maailmaa katsomaan hiukan ulommaksi pappilan nurkkia.

Päästiin kirkon aidan sisään ja isähiiri löysi ensiksi pienen hiiripolun, joka vei kirkkoon. Mitäs muuta kuin rohkeasti sisään, koskapa ei sieltä kuulunut edes mitään liikettä. Polku ja kolo sen päässä vei suoraan sakaristoon. Eipä näkynyt mitään peljättävää. Nurkasta kuului vain rapinaa. Siellä oli varmaankin talon asukkaita.

Messupaitojen takaa pujahti kirkon isäntähiiri ja huomattuaan vieraita, toivotti nämä tervetulleiksi. Kun emäntähiirikin oli tullut paikalle ja tutkittu ja tunnusteltu toisiaan, huomattiin, että oltiin sukulaisia pappilan hiirien kanssa. Samaa sukua, vieläpä ihan läheisiä.

— No tämäpä oli nyt hauskaa, sanoi emäntähiiri ja pyysi vieraitaan lähtemään suurempaan huoneeseen, kirkon puolelle.

— Kylläpä teillä on täällä komeata, virkkoi emohiiri ja katseli kynttiläkruunuja ja pylväitä.

— Taitaa olla muutenkin ruokaisa talo, arveli isähiiri, joka näin nenäkääreeltään hädin tuskin kykeni puhumaan.

— Noo, se on nyt niin, että ruokien kanssa on välistä vähän niin ja näin, mutta toimeenhan me täällä tulemme. Se on kumminkin kaikista parasta, että kissoja ei ole täällä rauhaa häiritsemässä.

— Nehän ne saivat meidätkin jättämään kotimme pappilassa ja sitten eräs laite, puhui emohiiri ja selitti kirkon hiirille koko historian.

Emäntähiiri surkutteli ja isäntähiiri kuohui oikeutettua vihaa.

— Tämä on jo liian hävytöntä! Meidän täytyy vähitellen keksiä keinoja ihmisten petomaisuutta vastaan.

Ilta oli jo hämärtynyt ja emäntähiiri huomasi, että vieraille on tarjottava päivällistä.

— Huvittele nyt vieraita, sanoi hän isäntähiirelle, minun on mentävä laittamaan ruokaa ja sitten vietämme hieman jouluiltaa.

Isäntähiiri lähti näyttelemään kirkkoa vierailleen joka puolelta. Kiivettiin parvekkeelle ja poikahiiret vikisivät ilosta päästessään niin korkealle.

— Vik, vik, vii ii! nyt on joulu! Aamulla tulee suntio kirkkoon ja sytyttää pitkällä puutikulla kynttilät. Sitten meillä on oikein hauskaa!

Pianpa joutui päivällinenkin ja emäntä tuli kutsumaan vieraitaan aterialle sakaristoon.

Isäntähiiri hieroi kynsiään ja puhalteli niihin. Taisipa siellä ulkona olla hieman pakkanen, kylmä tässä talossa oli jouluna niinkuin muulloinkin.

Emäntähiiri oli saanut päivälliseksi yhtä ja toista. Kuu paistoi sakariston ikkunasta suoraan pöydälle, jossa oli kynttilä, vanha kirjan kansi ja kuivunut leipäpala, joka joskus lienee jäänyt suntiolta sakaristoon.

Pappilan hiiret hämmästyivät kirkon hiirien vaatimatonta jouluateriaa, siitä huolimatta käytiin siihen kursailematta käsiksi. Isäntähiiri tarttui halulla vanhaan kirjan kanteen. Se oli hänestä oikein harvinaista mieliruokaa ja emäntähiiri kehoitteli vieraitaan käymään käsiksi kynttilään, jonka tarjoamisesta hän tuntui melkeinpä ylpeilevän. Poikahiiret jyrsivät itku kurkussa kuivunutta leivänpalaa. Eipä totisesti heidän mielestään olisi kannattanut jättää pappilan jouluherkkuja tämän takia. Palelikin niin, että hampaat kalisivat. Kaikki isähiiren syytä, joka oli hölmöyttään mennyt särkemään nenänsä.

Poikahiiret aikoivat jo pyytää äitiä lähtemään heti takaisin pappilaan, mutta kirkon hiiret alkoivat kertoa jouluaamun vietosta heidän talossaan niin ihmeellisiä asioita, että päättivät sitä jäädä katsomaan ja kärsiä tyynesti kehnon jouluaterian ja vilunpuistatukset.

Ateria lopetettiin ja isäntähiiri kehoitti veisaamaan jouluvirttä, mutta emäntähiiri oli saanut nuhaa ja pappilan hiiret olivat siksi huonolla tuulella, että se jäi sikseen. Puikittiin nukkumaan rovastin vanhaan karvalakkiin, joka oli kerran unohtunut sakariston nurkkaan ja päätettiin jouluaamuna nousta varhain ylös.

Kun suntio sitten jouluaamuna sytytteli pitkällä puutikulla kynttilöitä kirkossa, pujahtivat kirkon hiiret vieraineen sakaristosta kirkkoon ja kuoripöydän alle vanhojen messupaitojen poimuihin. Pappilan hiiret olivat jo käyneet julkeiksi ja valittivat äänekkäästi vilua ja nälkäänsä. Mutta olipa mukavaa katsella valojakin, joita syttyi joka puolella kirkossa. Ihan silmiä häikäisi. Eivätpä olleet suotta kehuneet kirkon hiiret jouluaamun komeutta heidän talossaan.

Kun ihmisiä alkoi tulla kirkkoon, pelästyivät pappilan hiiret pahanpäiväisesti ja painautuivat messupaidan syvimpiin poimuihin. Pelko ei suinkaan vähentynyt urkujen mahtavasta äänestä. Isäntähiiri jo hymähteli vieraittensa lapsellisuudelle, josta pappilan hiiriherrasväki tuntui vain tulevan entistä pahemmalle tuulelle.

— Meitä ei ainakaan tämä komeus elätä, kirskui emohiiri hampaittensa välistä. Lähdemme heti pappilaan, kun tulee vain tilaisuus pujahtaa tästä pois.

— Ne makeat tortut, ihan vesi kielelle tulee, ääntelivät poikahiiretkin.

— Ja entäpä rinkelit ja lämmin siankinkku! vinkui emohiiri.

Kirkon hiirien parta värähteli oikeutetusta vihasta. He suorastaan halveksivat noin huonosti kasvatettua hiiriperhettä. Tulevat sitten vielä mokomat vieraiksi, tyhmeliinit.

Ihmiset alkoivat poistua kirkosta ja pappilan hiiretkin pujahtivat tielle hyvästeltyään talonväkensä ja pyydettyään vastavierailulle pappilaan. Heillä kyllä olisi siellä muutakin tarjoamista kuin vanhoja kirjankansia.

— Heisaa, ja nyt sitä mennään!

— Joudumme parhaiksi lämpimälle kinkulle pappilaan. Äh, onpa nyt pakkanen. Minun kipeätä nenääni niin paleltaa. Minä en voi enään luultavasti syödä muuta kuin sokerileipiä, arveli isähiiri.

Olipa hauskaa vikitellä entistä polkua myöten takaisin kotiin, vaikka pakkanen purikin nenää ja jalkaa. Ylhäältä tipahteli pehmeitä lumihiutaleita ja oli muutenkin jouluaamun hämärä kauneimmillaan.

— Vik, vik, vii, ii, ii, rientäkääpä pojat, että joudutaan ennen kotiin kuin herrasväki, kehoitteli emohiiri. Tänään saamme kissaltakin kunniallisen joulurauhan. Kylläisenä makaa se salin sohvalla.

— Ja jouluaterian jälkeen on lämmin torkahtaa ruokakonttorin nurkkauksessa uunilaudan välissä. Emme koskaan muuta pois pappilasta.

— Emme milloinkaan, lupasivat poikahiiretkin.

— Ja jos kirkon hiiret tulevat joulunpyhinä käymään, katamme heille oikein runsaan herkkupöydän näytteeksi, miten meillä eletään, uhkasi emohiiri:

— Niin teemme, vik, vik, iii ja nyt olemme jo perillä.

Hiiriperhe pujahti lumikoloa myöten kartanon alle ja sieltä ruokakonttooriin. Ah miten herkullinen haju tuoksahtikaan sieltä vastaan! Ja torttuvasu oli taas entisellä paikallaan ja lisäksi monta muuta hyvää. Hiiriloukkukin oli jäänyt virittämättä.

Ja isähiiri toivotti hyvää joulurauhaa perheelleen.

Niittylato, verkkomökki ja pellon aita.

Emojänis puhui pojalleen:

— Kun sinä nyt lähdet maailmalle, niin annan sinulle tärkeitä neuvoja.

Poikajänis heilautti korviaan ja kopsahti istumaan, paremmin kuullakseen.

Emojänis jatkoi:

— Kolme seikkaa, joita sinun on tarkoin muistettava, ilmaisen tässä sinulle. Emo neuvoi ne minulle ennen ja nyt saat sinä ne vuorostasi taas tietää.

Karta pellon aitaa, jos jonkun talon, tai torpan pihajänikseksi satut joutumaan. Pellon aita olisi kyllä hyvä ystäväsi, vaan siinä piilee vaaroja. Näes, torpan tai talon pieni poika saattaa virittää hirttolangan pellon aidan rakoon, johonkin aukkoon, josta polkusi olet pujoittanut ja lanka on niin hieno ja hajuttomaksi kuusen havuilla sivelty, että sinä et sitä huomaakaan ennenkuin olet sen silmukassa. Karta siis laittamasta polkuasi niin, että se pujotteleikse aidan raosta. Katsele veräjä ja kulje siitä, se on varminta. Ja jos ei torpan mies aukaisisi veräjää ensi lumen tultua, niin löytyy aina aidassa suurempia aukkoja, jotka eivät ole vaarallisia.

Poikajänö hierasi silmiään käpälällään ja puukkasi emoaan.

— Kiitos vain neuvoistasi, mutta en aio päätäni pahojen poikien lankaan juoksuttaa. Neuvohan ne muut vaarapaikat, jotka ovat ehkä tärkeämpiä.

— Toinen on verkkomökki, jota sinun on kierrettävä. Se on salaperäinen paikka ja sen seinustalla isoisäni sai surmansa. Siitä lähtien sitä on meidän suvussa kartettu ja sinä saat vuorostasi neuvoa poikasi sitä karttamaan.

— Mutta mehän olemme Puputin poikain kanssa heittäneet kesäisinä päivinä kuperkeikkaa ihan verkkomökin seinustalla, eikä mitään vaaraa ollut näkyvissä, arveli poikajänö. Verkkoja oli vain seinustalla kuivumassa, eikähän niissä mitään pelättävää...

— Kesällä se ei olekaan vaarallinen, mutta talvella, virkkoi emojänis. Vanha äijä, verkkomies, virittää vasta ensi lumen tultua loukkunsa verkkomökin seinustalle ja sitä on vaikea välttää, jos lähelle tulee. Verkkomies etsii metsästä makeita syöttövarpuja, taikoo ne, ja kun tulet lähelle, niin jo alkaa sinua vetää ja pian olet salaperäisen pyydyksen uhrina.

— Mutta kertoihan setä Puputti olevan metsässäkin isojen kuusien juurella tällaisia pyydyksiä. Eivätkö ne ole yhtä vaarallisia?

— Ovat kyllä, mutta niissä ei ole verkkoukon taiat vetämässä. Sattuuhan joskus, että niihinkin eksyy tuhma Jussi menemään, muka herkutellakseen makeilla varvuilla, mutta me viisaammat aina kierrämme. Ja ne ovat helppoja huomatakin kuusien juurelta.

— No se kolmas on varmaankin vielä hirveämpi vaaran paikka, uteli poikajänis.

— Se onkin vain hyvä ystävä ja toveri ja siksi siitäkin on minun sinulle puhuttava ja opastettava, että tietäisit. Tulehan, että näet.

Ja emojänis loikkasi muutaman askeleen ja kiipesi kivelle, poikajänö perässään.

Vähän matkan päässä alanteessa näkyi niitty ja lato sen keskellä.

— Tuo lato tuolla — ja emojänis osoitti käpälällään — on hyvä ystävä ja toveri, jota ei tarvitse peljäten karttaa. Siihen voi aina luottaa ja sen kupeelta, olkoon niittylato missä tahansa, löytää aina rauhallisimman pesäpaikan.

Syksyllä, kun muualta loppuu hieno heinä, löytää sen pullottavasta aukosta maukasta pureksittavaa ja talvella sen ovi on aina meille jussikoille avoinna. Ja kun hevosmies keväällä valoisana huhtikuun iltana ottaa ladosta viimeiset heinät häkkiinsä, jättää hän aina tukon ladon nurkkaan hienointa nurmea meidän varalle. Kesällä ei liiku sen seutuvilla ketään muita kuin pieni metsähiiri ja kun heinäaika tulee ja niittymiehet tuovat eväänsä ladon ovelle, ei silloinkaan tarvitse pelätä. Saa aivan rauhassa kupsehtia siinä lähettyvillä ja katsella heinäväen liikkeitä.

Satuin viime kesänä tuon saman ladon kupeelle silloin, kun niittymiehet tulivat, ja ei ollut mitään hätää. Isäntä vain nauraen osoitti minua ja virkkoi.

— Kas jussukkaa, kun on valinnut ladon kupeelta makuupaikan itselleen. Olehan siinä... kyllä tässä sovitaan...

Niittylatoa ei lähesty koirat syksyisillä ajoretkillään ja kettu juoksee talvella sen ohi, peläten ladossa piilevän jotakin salaperäistä. Jos oikein rauhassa tahdot asua, niin valitse yksinäinen niittyladon sivusta makuupaikaksi, lopetti emojänis neuvonsa.

Tulipa sitten talvi ja poikajänis oli asettunut torpan hakaan asumaan. Niittylatojen kupeet oli jo vallattu häneltä ja hän tahtoi elellä yksin omassa ympäristössään. Torpan pellossa oli laihoa ja siitä sai mielinmäärin illastella.

Äidin neuvoa muistaen oli pikku pupu karttanut aidan rakoja ja polkenut latunsa veräjästä laihopellolle. Torpan pieni poika asetti lankansa kuten muinakin talvina samaan aidan rakoon, josta oli tottunut jussukoita saamaan. Mutta eipä uusi asukas polkenutkaan latuaan sitä kautta, vaan veräjästä.

— Sepäs ihme on, mietti poika, tarkastellessaan pyydystään ja jänön latua, joka kiersi kaukaittain aukkoa aidassa. Taitaapa olla haltiajänis, koska osaa olla noin viisas.

Ja turhaan hän odotti koko talven saalista. Muutettuaan langan polulle, muutti jussukkakin taas polkuaan.

Samoin kävi verkkoukollekin. Tuhmat jussit olivat joka talvi eksyneet hänen pyydykseensä verkkomökin kupeella, mutta nyt oli majoittunut seudulle jänö, joka oli muita viisaampi, ja osasi kiertää kaukaittaan hänen loukkunsa. Ei edes makeimmatkaan syöttövarvut houkuttaneet häntä.

Jänöjussi kasvoi ja lihoi ja eleli kesäisin omassa haassaan ja niittyladon kupeella, jonka oli valloittanut itselleen. Toverit kävivät tervehtimässä ja pyytämässä mukaansa, vaan äidin neuvoja muistaen pysyi hän ystävänä oman niittylatonsa kanssa ja talvisin polki poikien harmiksi aina latunsa kaartaen paikkoja, missä tunsi lankoja ja loukkuja laitetuksi.

Ja nyt on jussukka jo vanha ja harmaantunut. Hänestä on tullut haltiajänis, jolle ei yritetäkään enää ansoja virittää ja jota koirat eivät kehtaa syksyisinä päivinä olinpaikaltaan ajella.

Puputin ihmeellinen retki.

Puputti oli taas jäänyt yksin latonsa kupeelle. Toveri oli lähtenyt kerran yksin tepastelemaan läheiseen korpeen ja siellä pistänyt päänsä loukkuun, jonka torpan mies oli virittänyt.

Puputtia suretti ystävänsä surkea kohtalo. Mitä varten hänen olikaan tarvinnut yksin lähteä ruokaa hakemaan. Oli lähtiessään sanonut: — Odota, minä kapaisen hakemassa tästä läheltä oikein maukasta pureksittavaa.

Ja eihän Puputti aavistanut, että näin tulisi käymään.

Ja nyt hän oli yksin. Suru painoi yksinäisinä pakkasöinä niin, ettei kehdannut lähteä edes lämpimikseen hyppelemään. Ruokakaan ei maistunut.

Tuli sitten eräänä päivänä ladon kupeelle harakka. Loikkasi ensin katon harjalle ja huomattuaan Puputin, tuli pakinoille.

— Mitä sinä suret, kun noin alakuloiselta näytät? kysyi harakka.

— Sattui tässä toverille ikävä kuolema, ja sepä se niin surettaa... pisti näet päänsä loukkuun.

— No, ainahan sitä sellaista sattuu, eikä siinä suru auta. Taisi olla ihan läheinen sukulainen, jos lie ollut ihan oma toveri, arveli harakka.

— Oma oli, kaikkia muita parempi, virkkoi Puputti ja pyyhkäsi käpälällään silmäkulmaansa.

— Joutavia suremaan, naurahti harakka. Lähde matkoille avaraan maailmaan, kyllä siellä suru haihtuu.

— Olenhan, naapuri, tässä sitä itsekin ajatellut, mutta mitenkäpä sitä, kun ei ole toveria... taitaa yksin käydä hankalaksi.

— Eikö mitä, mietti harakka ja hypähteli. Saa siellä toverin, jos haluaa, saa vaikka minkälaisen. Ja ei muuta kuin lähtee nyt heti vain, ettei suru ehdi päätä sekoa. Hyväpä nyt on hypelläkin, kun hanki kantaa.

Ja hyvästeltyään ja toivoteltuaan Puputille onnellista matkaa, lensi harakka tiehensä.

Oli keväthankien aika ja yöt olivat jo valoisat. Puputti mietti pesänsä suulla maaten, lähteäkö maailmalle, vai olisiko parempi jäädä kotiniitylle.

Yht'äkkiä hän teki päätöksen ja loikkasi pitkillä hypyillä metsään. Hanki kantoi ja tuntui hauskalta loikkia hämärässä yössä.

Ja niin Puputti jatkoi matkaansa kohti etelää, halki metsien ja ahojen suorana viivana kuin viivottimella vetäen. Oudot seudut vetivät ja viehättivät ja kun aamu valkeni, oli hän jo kaukana kotiniityltään.

Keskipäivällä hanki upotti hieman ja Puputin täytyi pysähtyä lepäämään. Ei näkynyt mitään peljättävää pienen ahopyörylän seutuvilla. Metsätie luikersi ahon halki ja sen viereen oli tippunut hienoa heinää metsämiehen kuormasta. Siitä sai maukkaan aterian ja kiven kolosta löytyi vettä, jota sai lipaista janoonsa.

Kun ilta tuli ja hanki koveni, lähti Puputti taas jatkamaan matkaansa. Jäsenet olivat vertistyneet ja niinkuin kerä kieri hän eteenpäin.

Tulipa sitten eteen aukeama, jonka laidassa kulki leveä tie. Puputti loikkasi tielle, huomaamatta sitä ennenkuin oli jo melkein yli pääsemässä. Mitä ihmettä? Tietä pitkin kulki rinnan kaksi mustaa nauhaa, jotka olivat yhtä etäällä toisistaan. Puputti pyörsi säikähtyneenä takaisin ja painautui rämeen juurelle. Mitähän se oli?

Hetkisen perästä uskalsi hän loikata tielle uudelleen. Piti ihan käpälällään koettaa sitä mustaa nauhaa. Puuta se ei ollut, taisi olla rautaa. Puputti töllisteli ja huomasi nyt pylväitä, joita myöten kulki hieno rihma. Mitähän se oli? Taisi olla samaa rihmaa, jota poikaset virittelivät metsään tallatuille poluille ja aidan rakoihin. Se lauloi somasti tuulessa ja se näytti jatkuvan loppumattomiin.

Tämäpäs ihmeellistä oli!

Puputin siinä töllistellessä tulla tupsahti metsästä pieni koiran retus. Jänö alkoi pakoon laukata.

— Älähän pelkää, en minä sinulle pahaa tee, usahti Mikki, joka oli koiran nimi. Minä olenkin vain tällainen pieni kartanokoiran retus, rakki, niinkuin sanotaan ja sellaisena jänöjussien ystävä. No, tulehan pakinoille.

Puputti näki, että Mikin silmistä loisti pelkkä ystävyys ja hän loikkasi lähemmäksi.

— Mihin sinä olet matkalla? kysyi Mikki, katsellen kallella päin Puputtia.

— Läksin vähän maailmaa katselemaan. Taisi tässä tulla tien pää, koskapa on näin ihmeellisiä vehkeitä — ja Puputti viittasi käpälällään mustanauhaiselle tielle — ettei niitä tällainen salonasukas ymmärrä.

Mikki nauroi niin, että vedet kihosi silmiin.

— Sehän on rautatie, etkö sinä sitä tiedä. Sitä myöten pääse vaikka mihin. Ei muuta kuin nousee kamareihin, joita on useita peräkkäin ja sitten huh! antaa vain mennä!

Puputin silmät oli pyöreinä kuulemastaan.

— Jopa se on ihmeellinen tie. Pääsisiköhän tuohon mukaan? Tahtoo käpälät heltyä keväthankia hypätessä.

— Kyllä pääsee, tiesi Mikki. Olen minä monta kertaa kulkenut. Ei muuta kuin hyppää sen kamarin katolle, niin eivät tiedä mitään. Jos haluat, voin lähteä sinua opastamaan. Ja joudanpa tästä koko matkallekin mukaasi. Hauskempi on kahden kulkea, kun ei ole puutetta puhetoverista.

Sovittiin yhteisestä matkasta, joka päätettiin tehdä lähikaupunkiin ja niin jäätiin odottamaan liikkuvaa kamaria, jonka katolle Mikki lupasi hinata uuden ystävänsä.

Juna tuli ja seisahti halkopinojen viereen, josta oli mukava pääsy vaunun katolle. Mikki hyppäsi sinne ensin ja Puputti loikkasi perästä. Samassa jo juna lähtikin liikkeelle ja Puputti painautui ihan kattoa vasten ja pyysi Mikkiä pitelemään kiinni, ettei vain putoaisi.

— Hii, eikö ole hauskaa? kysyi Mikki.

Puputti ei uskaltanut virkkaa mitään, niin kovin häntä pelotti. Ajattelipahan vain, että olisipa pitänyt luottaa omiin käpäliin tahi kääntyä takaisin koko matkalta.

Oltiin jo lähellä kaupunkia ja Puputti pelkäsi kovin kiiluvia tulia, joita näkyi joka puolelta. Ne näyttivät ihan ahnaan pedon silmiltä ja Puputti olisi jo loikannut metsään, ellei Mikki niin lujasti pitänyt häntä kiinni.

Juna pysähtyi ja matkatoverit loikkasivat kinokseen.

— No, mitä siinä töllistelet, kivahti Mikki. Nyt ollaan perillä ja mennään kaupunkia katselemaan. Ka, tule nyt.

Voi, miten Puputti pelkäsi. Hän ei uskaltanut silmiään räpäyttää ja takaset eivät tahtoneet totella. Hypyistä tuli kummallisia kepsahduksia ja Mikkiä jo rupesi naurattamaan.

— Kyllä näkee, että et ole maailmaa nähnyt, virkkoi hän Puputille.

— Parasta olisi ollut näkemättä... Mennään, hyvä Mikki, pian takaisin. Minulla on jo niin nälkäkin.

— Kyllä täällä ruokaa saa, vakuutti Mikki. Tuossa on jo heinänrippeitä ja aina sitä löytyy muutakin.

Mutta eihän Mikin esittelemät ruuat Puputille kelvanneet. Ne haisivat lialle niin että puistatti. Ilkeä löyhkä tuli joka puolelta nenään, jota vähänpäästä piti pyyhkäistä käpälällä.

Ihmisiä liikkui kapeissa solissa ja hevosilla ajettiin. Ei uskaltanut mennä sinne, tiesi Mikki, eikä Puputti halunnutkaan. Siitä loukostaan vain katseli ja tunsi hiukasevaa nälkää. Tuli mieleen kotiniitty ja hienotuoksuinen heinä ladossa. Ihan sydäntä kouristi kotioloja ajatellessa.

Illan hämärtyessä lähtivät toverukset liikkeelle ja kohta oli meluava poikajoukko heidän kintereillään.

— Ota nyt pitkiä askelia, kehoitti Mikki ja niin mentiin niin että vilisi. Mutta pojatkin pysyivät kintereillä. Puputin sydän oli seisahtua pelosta, mutta hän koetti parastaan pysyäkseen Mikin perässä.

Pojat jäivät jo muutamassa pimeässä loukossa ja Puputti huohotti niin, että henki oli katketa. Mikki naureksi seikkailulle, mutta Puputin rintaa kouristi koti-ikävä niin rajusti, ettei voinut sanaakaan lausua. Jos hän onnistuisi vielä ehjin nahoin pääsemään tästä oudosta paikasta, niin ei koskaan enää lähtisi pahaa maailmaa katselemaan.

— Jokohan sitä sitten palataan takaisin, ehdotti Mikki ja sai hyväksyvän silmäyksen Puputilta.

— Mennään pian, ihan heti. Metsässä saa jotain purtavaa ja siellä saa rauhassa levähtää.

— Mehän ajamme taas sillä mukavalla ajopelillä, virkkoi Mikki. Pitää vain katsoa, että pääsee taas kiipeemään salaa katolle. Mutta Puputti ei sanonut lähtevänsä siihen kyytiin. Mikki houkutteli ja kun ei tullut siitä apua, heilautti halveksien häntäänsä ja loikkasi menemään.

— Hyvästi, vanha hupelo! minä ainakin ajan herroiksi.