Part 1

METSÄNVÄKEÄ

Satuja

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Edistysseurojen Kustannus-Oy, 1919.

SISÄLLYS:

Pihajänis. Ensi lumi. Jänöjussin jouluyö. Kissapataljoona sammakkokaartia vastaan. Koirien kirkko. Kruunajaiset metsässä. Nallen jouluyö. Pappilan hiirien joulu. Niittylato, verkkomökki ja pellon aita. Puputin ihmeellinen retki.

Satu pihajäniksestä.

Pikku jänöjussi oli jäänyt orvoksi. Äiti oli eräänä päivänä eroittanut hänet perheestä ja käskenyt hakemaan metsästä henkielatustaan.

Oli lämmin kesäpäivä, ja jänö lähti suruissaan kuukkimaan aholle, jossa lehmäkarja makasi. Tuntui kurkkua kuristavan, kun äiti oli niin kova, että noin vain laittoi menemään. Miten tässä nyt osaisi oikein aloittaa elämänsä?

Lehmäkarjassa oli vasikka, joka seisoi muista erillään ja miettiväisen näköisenä märehti.

Huomatessaan Jussin astui se muutaman askeleen lähemmäksi ja kysyi:

— Mitäs kuuluu?

— Ei kuulu hyvää tällä kertaa, vastasi jänöjussi kapsahtaen istumaan ihan vasikan eteen. Äiti käski pois lähteä eikä edes neuvonut, miten tässä pitäisi aloittaa.

Jussin silmät samenivat ja pää painui maata vasten.

— Vai laitettiin sinut maailmalle, ynähti vasikka. No, eipä hätää mitään. Olethan sinä jo iso köntti, kyllä sinä toimeen tulet jo yksinkin. Varsinkin kun minä neuvon hyvän olinpaikan, jossa voit aloittaa uutta elämääsi.

— No, neuvo sitten, pyyteli Jussi.

— Älä nyt hätäile. Kun illalla tulevat karjaa kotiin hakemaan, lähdet minun mukaani. Neuvon siellä sinulle pihajäniksen paikan.

— Mikä on pihajänis? kysyi Jussi silmät suurina töllistellen.

— Ka, kun ei tuotakaan tiedä. Pihajänis on semmoinen, jolla on omat ruokamaansa ja olinpaikkansa jonkun talon tai torpan pellossa tai niityssä. Sillä on oma makuuksensa ladon kupeessa, eivät talon koirat siitä välitä mitään, eivätkä lapset laita sille rihmoja eikä loukkuja.

— Vai semmoinen. Kyllä minä lähden tänä iltana mukaasi, virkkoi Jussi iloisena ja heitti kuperkeikan aholla. Siltä oli jo suru unohtunut.

Tuli ilta ja karjatyttö tuli noutamaan lehmiään.

— Nyt lähdetään, sanoi vasikka Jussille. Elä tule aivan minun kintereilleni, pysyttelet vain näkyvissä. Lähellä tarha-aitaa minä sitten eroan muista lehmistä ja vien sinut uuteen paikkaasi.

Lähdettiin sitten menemään, ja Jussi puikki pensaikossa, seuraillen lehmäkarjaa, mutta pitäen erikoisesti silmällä vasikkaa.

Nyt tuli varmaankin tarhan aita. Kiemuroivan lehmisavun takaa näkyi mökin seinä ja kaivon vintti. Ääniä kuului pihasta.

Vasikka kääntyi omille teilleen ja antoi merkkiä Jussille. Pianpa tämä kipasikin hänen kintereilleen ja niin sitä rinnan mentiin vesakossa ja jututtiin.

— Onko siellä hyvät ruokapaikat? kysäisi Jussi.

— No huonoilleko minä sinua nyt veisin, mölähti vasikka. On maailman parhaat ruohopaikat. Tuoretta laihoa ja hienoa heinää ja syksyllä täysi kaurapelto. Kelpaa sun miekkosen siellä elääksesi.

— Onko tuossa mökissä koira? uteli Jussi.

— Onhan se siinä, mutta vanha ja huonokuuloinen ja -näköinen. Kun et ihan nenän eteen mene, niin ei se tiedä mitään. Eivätkä ne pihajäniksiä koirat hätyyttelekään.

Kierrettiin pellon aitovierustaa niityn laitaan, ja eräälle kohdalle, jossa oli kolo aidassa, seisahtui vasikka ja virkkoi:

— Tuossa se nyt on niitty, jossa sun sopii elellä. Menet vain tuosta kolosta ja sitten ojan vartta ladon kupeelle, jossa on sopiva pensas pesän paikaksi. Ja eipä nyt muuta kuin hyvää vointia vain. Käynpähän joskus katsomassa.

Vasikka kääntyi menemään, ja kiitettyään pujahti Jussi niittyyn ja lähti, ojan vartta seuraten, neuvottuun suuntaan. Kylläpä heinä olikin pitkää ja hienoa. Ja miten voimakkaasti se tuoksuikin. Tuota se olikin, jota hän joskus siellä kotiaholla asti oli vetänyt sieraimiinsa ja jäänyt ihmettelemään. Äiti oli silloin puhunut jotain niitystä, mutta hän ei siitä saanut selville sen enempää.

Ja tuossa oli sitten se lato. Katsotaanpa oliko siellä pesän paikka!

Olipas vain. Tiukka närepensas, jonka sisästä ei sopisi näkymään kenellekään. Ja vatun varsikkoa koko seinusta täynnä. Eipä totisesti olisi parempaa pesän paikkaa löytänyt etsimälläkään. Kelpasipa siinä torkahtaa.

Pikku pupu teki kierroksen ladon ympäri, pistäysi latoonkin ja puukkasi kuivaan kerppukasaan, joka kohahti ja rusahti. Sitä säikähtäen ponnahti hän takaisin ladon eteen ja hetkisen kuunneltuaan alkoi kupsehtia heinikossa ja illastella. Lähellä oli oja, josta sai lipaista vettä janoonsa. Ja siinä illastellessa johtui Jussin mieleen, että jospa äiti tietäisi hänen uuden olinpaikkansa, tulisipa varmasti katsomaan. Olisi ruokaa äidillekin...

Sen enempää kumminkaan surua tuntematta ryhtyi Jussi laittamaan pesäänsä kuntoon närepensaaseen ladon kupeella. Saatuaan sen mieleisekseen torkahti hän pää etukäpäläin päälle ja näki unta entisestä kotiahosta ja äidistä.

Eräänä päivänä käydessään juomassa ojan reunalla Jussi näki niityn laidassa kuukkivan samanlaisen jänöjussin kuin itsekin oli. Huomasipa hänkin, koskapa tuli lähemmäksi ja pakinoille lyöttäysi. Tehtiin liitot että elettäisiin yhdessä ja laajennettiin pesää. Pupu oli samanlainen orvoksi jäänyt kuin hänkin, ja päätettiin sovussa elellä uudessa olinpaikassa.

Vierähti muutamia päiviä ja toverukset päättivät tehdä pienen kävelyretken ympäristöön. Ja ensimäinen kävelyretki viehätti niin, että tehtiin toinen, vielä suurempi. Meni monta päivää sillä retkellä.

Kun toverukset palasivat retkeltään, kohtasi heitä kotiin tultua outo näky. Heiniä oli niityltä kerätty pieniin kykkösiin ja kokoihin. Ei missään näkynyt enää suojaavaa, hyvältä tuoksuvaa heinää pystyssä.

— Mistä tässä nyt illastaa, päivittelivät toverukset.

Nyt näkyi torppa ylempää ja torpan pellot, joita ei kumpikaan ennen huomannut niin lähellä oleviksi. Siellä näytti olevan kaurapeltokin. Pitäisi jonakin yönä käydä katsomassa.

Ja jo seuraavana yönä mentiinkin. Riihen ohi mennessä peloitti vähän musta oviaukko ja ovi, jota tuuli heilutteli. Kartanolla ei ollut mitään pelättävää. Ei edes koiraa näkynyt missään. Lehmätarhasta nousi savu ja kellokas makasi veräjällä märehtien. Ka, eikös ollut se vasikkakin siellä! Mentiin pakinoille ja Jussi esitteli uuden toverinsa Puputin ja kiitteli vielä olinpaikan neuvonnasta.

— Enkös sitä sanonut, ynähti vasikka.

Päätettiin tehdä retki joka yö torpan kartanolle ja ruokailla kaurapellossa, joka alkoi olla makeimmillaan. Ja siitä ilosta, kun uusi ruokapaikka oli löytynyt entisen hävitetyn sijaan, heitettiin kaurapellossa kuperkeikkoja ja kilpaa laukattiin ladon kupeelle.

Muutaman päivän perästä sattui taas uusi ihme. Toverukset olivat laukkailleet joka yö torpan kartanolla ja ruokailleet kaurapellossa mistään välittämättä. Päivisinkin jo uskalsivat päivänpaisteiselle niitylle, jossa heinäkeot tuoksuivat. Mutta eräänä päivänä tuli häliseviä ihmisiä niitylle ja alkoivat kantaa heiniä latoon.

Jussiparkojen sydän seisahtui. Aiottiinko kokonaan hävittää heidän mukava olinpaikkansa? Puputti olisi lähtenyt puikkimaan pesästä metsään, mutta Jussi sai sen aikeet estetyksi. Korvat selkää vasten painettuna, silmää räpäyttämättä ja sydän takoen siinä odotettiin, miten tulisi käymään.

Mutta kukaan ei heidän pesäänsä huomannut, ja kun saivat heinät latoon, menivät pihaan ja isäntä jäi vain ladon suuta tukkeamaan.

Poistuessaan käveli isäntä ihan pesäpensaan vieressä. Pisteli punaisia marjoja vattupensaasta suuhunsa ja poistui pihaan kirves kainalossa.

Jo uskalsivat Jussit heilahtaa hieman pesässään. Ehkäpä illan tullen uskaltaisi lähteä liikkeellekin, ehkäpä kaurapeltoonkin. Ja mikäpä oli yön tullen uskaltaessa. Ei näkynyt mitään pelättävää kartanolla. Sai kuukkia ja pyörähdellä vapaasti niinkuin mieli teki.

Ja niin vierähtelivät toveruksien päivät vähitellen syksyä kohti.

Ensi lumi.

Syksyn harmaat ja myrskyiset päivät olivat tulleet huomaamatta. Jänöjussi eleli nyt yksin niityllään, nukkui yksin pesässään. Oli kerran alkusyksystä tehty toverin kanssa tavanmukainen retki takalistolle ja sille tielleen se jäi toveri. Metsämies oli koirineen takalistolla ja mitään aavistamatta oli koira heidän kintereillään ja ajoi ympäri metsiä. Ensin he juoksivat peräkkäin, mutta sitten sovittiin, että erotaan ja eksytetään se räyhäävä peto kintereiltä.

Niin erottiin ja toverin jäljille osui hurtta. Kohta kuului metsässä pamahtavan, ja toveria ei kuulunut sen perästä. Hän oli säästynyt ja pötkinyt pesälleen. Ei sattunut hurtta hänen jälkiään löytämään.

Ja niin kuluivat syksyiset päivät. Lehdet putoilivat puista, ja tuuli rapisutteli niitä ladon nurkissa. Niitä satoi maa ihan keltaiseksi. Ne kahahtivat mukavasti käpälän alla ja niitten kanssa pelatessa kuutamoöinä unohtui melkein kokonaan suru ystävän menettämisestä.

Ja sitten tapahtui ihme. Eräänä aamuna hän huomasi käyneen käpäliensä päät valkoisiksi. Mitä ihmettä se oli? Hän koetti nuoleksimalla poistaa valkoista, mutta se ei lähtenyt. Ja sitten valkoista ilmestyi vähitellen muuhunkin ruumiiseen. Ja kaikki ympärillä kävi sitä vastoin mustemmaksi ja alastomammaksi. Ei ilennyt enää pesästään lähteä liikkeelle muulloin kuin pimeinä öinä, ja silloinkin vain kun tunsi kalvavaa nälkää.

Eräänä yönä sitten rupesi tippumaan taivaasta valkoisia pieniä hiutaleita. Oli siksi valoisaa, että näki niityltä torpan pihaan asti. Ja koko tämä väli oli täynnä tippuvia hiutaleita. Kaura-auman vieressä ruokaillessa huomasi Jussi, että niitä alkoi karttua vähitellen maahan. Tieurat muuttuivat valkoisiksi nauhoiksi ja puista pudonneet lehdet peittyivät nekin vähitellen kokonaan.

Sepäs oli somaa. Jussin teki mieli nauraa kurkun täydeltä. Pesän suulta sitä varsinkin oli soma katsella. Hiutaleita tuli vain yhä enemmän ja enemmän maahan, puiden oksille ja niityn aidalle. Ja kun Jussi hieman torkahdettuaan aamuhämärässä lähti ulos pesästään, oli kaikkialla vain valkoista. Pikku Jussin hupelo ei tietänyt, että oli satanut ensi⁻ lumen. Se ihmetteli ja katseli jälkiään, joita syntyi joka paikkaan, missä vain laukkasi.

Mutta ei vielä nytkään Jussi uskaltanut päivisin lähteä liikkeelle. Vasta kun tuli ilta ja tähdet syttyivät, puikki hän ladon kupeitse niityn aitovarteen ja siitä näreikköön. Valkoinen rutisi nyt somasti käpälien alla. Se houkutteli syvemmälle metsään, jossa lumi sinertävänä ja salaperäisenä hohti puiden oksilla.

Siinä näreikössä kuukkiessaan näki Jussi lumisten oksien alla jotain liikkuvan. Se oli yhtä valkoista kuin lumikin. Pitipä pistäytyä katsomaan.

Ka, mitä ihmettä! Eikös ollutkin entinen Puputti toveri siinä?

Ihan piti nousta takasilleen katsomaan. Se toinen nousi samoin siinä istumaan.

— Onko se Jussi?

— Onko se Puputti?

Mittailtiin vielä silmillä ja tunnusteltiin. Jussi oli lentää selälleen, tuntiessaan entisen toverinsa, jonka jo luuli kuolleeksi. Molemminpuolinen ilo oli valtava ja kuperkeikkojen lomassa kyseltiin toisiltaan kaikkea mitä oli sillä aikaa tapahtunut, kun jouduttiin eroon. — Kun minä luulin, että se metsämies ampui sinut, virkkoi Jussi.

— Samaa luulin minä ja hätäissäni painelin kauaksi korpeen. Makailin monta päivää kivien kolossa ja sitten en enää osannutkaan entisille olinpaikoille. Tällä välin minä olin jo uudessa seikkailussa, mutta pelastin nahkani, kun osasin turvautua koipiini.

— Kerrohan siitä minulle, pyyteli Jussi karistellen käpälillään lunta kuusen oksalta.

— Kerronpahan sitten siellä pesässä. Nyt kisataan, kun tuli lunta, virkkoi Puputti ja lisäsi tepastellessaan:

— Tämä ensi lumi se sai minutkin lähtemään näin pitkälle matkalle, ja onnipa se oli, että tuli lähdettyä. En olisi muuten tiennyt sinun hengissä olevankaan.

Toverukset lähtivät iloisina poikina puikkimaan kotiniitylleen, välillä ryöpytellen lunta käpälillään ja tehden kuperkeikkoja.

— Nyt eivät koirat meitä huomaa, kun tuli lunta, virkkoi Jussi.

— Saattavat jälistä päästä selville, arveli Puputti.

— Sotketaan jälet, näin...

Ja Jussi teki niin hassuja liikkeitä, että Puputin piti nauraa oikein makeasti.

Eipä maltettu pysähtyä pesälle, vaan jatkettiin matkaa torpan kartanolle. Rauhallista oli niinkuin ennenkin. Tuoreita hakoja oli ajettu pihaan ja reki oli kumossa halkokasan vieressä. Tallissa purra rouskutteli hevonen. Eipä ollut mitään pelättävää. Kierrettiin kerran saunan ja tuvan ympäri. Jussi aikoi pistäytyä hullutellessaan tallin ovessa olevasta pienestä kolosta talliinkin, mutta Puputti vakavasti kielteli. Riihen ovi oli raollaan ja sieltä tuoksui lämmin olkien haju. Olipa jäänyt kauralyhde riihen eteen. Siitäpä sopi ohimennen haukata nälkäänsä. Sitten laukattiin taas niitylle, niin että lumi pöllysi.

Eipä kehdannut vielä pesäänkään mennä. Ilo jälleennäkemisestä oli vielä siksi vilpitön, että sen kunniaksi oli vielä laukkailtava niityllä ristiin rastiin. Päätettiinpä pistäytyä vielä metsäänkin.

Ja sielläkös oli elämä herännyt. Ensi lumi oli houkutellut kaikki metsän väet liikkeelle. Oravat pyrähtelivät puusta puuhun, ravahtelivat runkoja myöten ja ryhtyivät toistensa kanssa hippasille. Toisiakin jänöjusseja oli ilmestynyt vesakkoaholle ja kylläpäs siinä tepasteltiin. Kärpät suikkelehtivat pensaasta pensaaseen ja tätä ilakoimista katsellen oli metsokin laskeutunut männyn oksalta alas ja tepasteli kotkotellen toisten joukossa. Mesikämmenkin, maattuaan jo jonkun aikaa pesässään, oli tuntenut tuoreen lumen tuoksun nenäänsä ja lähtenyt pienelle huvikävelylle. Eipä ukko piitannut nyt saalistamisesta, vaan kämmeniinsä vihellellen löntysti eteenpäin.

Mikko Repolainen oli edellisinä öinä vimmatusti saalistanut, mutta nyt, kun siihen olisi ollut kovin hyvä tilaisuus, kun koko metsän karja kuppelehti aholla, ei hän viitsinytkään. Valitsi semmoisen kiven, johon leikki sopi hyvin näkymään, kapsahti kivelle ja jäi siihen istumaan. Katselipahan siinä vain pää kallellaan ilonpitoa.

Entäpä pienet metsähiiret. Nekin hyppivät lumessa ja vikisivät ilosta, vaikka tiesivätkin, että nyt tulee kova talvi ja pakkanen pian puree pientä jalkaa ja nenän päätä.

Riekot olivat karkelosta myöhästyneet, mutta jopa nekin meluten tulivat joukkoon.

— Kopeok, kopeok, kun uni yritti pettää.

— Vokkökökököö, kylläpä tämä nyt on hauskaa.

Teeret eivät kehdanneet laskeutua maahan toisten joukkoon, kun niillä oli ylenmäärin lystiä karistellessaan lunta oksilta toisten niskaan. Missä vain jänöjussit jonkun näreen juurelle pysähtyivät juttuamaan, siihen teeretkin lunta karistamaan heidän niskaansa, naureksien sitten äänekkäästi kepposelleen.

Ensi lumen tuomaa iloa oli joka paikassa. Vasta aamuhämärässä toveruksetkin malttoivat puikkia pesäänsä ladon kupeelle.

Jänöjussin jouluyö.

Olipa kerran oikein vanha pihajänö, jota jänöyhteiskunnassa nimitettiin haltiajänikseksi. Hän oli valinnut olinpaikakseen vasikkahaan, joka oli aivan peltojen vieressä. Ensimäisinä poikakesinään oli hän asettunut asumaan talon läheisyyteen ja kunnialla säilyttänyt nahkansa koirilta ja metsämiehiltä. Paikka olikin turvallinen ja kaikin puolin mukava. Ranta oli lähellä ja siinä saattoi hyvin eksyttää koiran jäliltään syksyllä metsästysaikana. Laukkasi vain vesirajaa niin että vesi pirskui ja pistäytyi sitten rantalouhuun. Siellä sai olla varmasti rauhassa.

Muutamina syksyinä olivat koirat koettaneet saada häntä käsiinsä ja talon pieni poika lankaansa juoksuttaa, mutta kun näkivät turhaksi työnsä, jättivät viimein rauhaan.

Ja sitten on saanut olla omilla oloillaan ja nähdä monta syksyä ja kevättä, kesää ja talvea. Ruokaa on ollut syksyisin ja talvisin kylliksi talon laihopellossa ja kauramailla ja kesällä hienoheinäisillä niityillä. Talvella on ollut erikoisena hauskuutena laukkailla kuutamoöinä talon ympärillä ja pistäytyä välistä tallin oven kolosta vanhan ruunan pakinoille ja käpäläänsä lämmittämään.

Ruuna olikin vanha hyvä ystävä ja kertoili pitkinä talviöinä milloin mitäkin, kun ei jaloiltaan saanut nukutuksi, kun niitä pahojen ilmojen edellä pakotti aina öiseen aikaan.

Oli jouluaaton edellinen yö ja pakkanen oli taaskin ajanut jänöjussin pesästään liikkeelle. Kuun sirppi valaisi hankia ja pakkanen paukutteli aidan seipäissä ja talon seinissä. Kierrettyään talon pariin kertaan, pistäysi jänöjussi taas talliin lämmittelemään.

Vanha ruuna torkkui pää alhaalla parressaan. Ei huomannut jänöjussin tuloa, ennenkuin tämä kosketti käpälällään lerpattavaan alahuuleen.

— Ka, sinäkö se siinä, virkkoi vanha ruuna ja nosti hieman päätään. Rupesi vähän raukasemaan, kun eilen oltiin koko päivä halon ajossa ja matka oli vastamäkeä. Olisi tässä pitänyt ruveta pitkäkseenkin, mutta takaset ovat taas työssä niin jäykistyneet etteivät anna... On siinä tuossa kauralyhteen tähteitä, jos nälkä on. Pekka niitä siihen illalla kuletti.

Jänöjussi silpoi lyhteen tyngästä jyvät suuhunsa ja ruuna torkahti uudelleen. Taas piti nykäistä sitä käpälällä alahuuleen.

— Kuulehan, mitä sinulla huomenna ajetaan? kysäisi jänöjussi ruunalta.

— Jopahan se nyt raukasee... eivätkö ajane heiniä ja halkoja ja sitten Pekka sanoi mentävän joulukuusta hakemaan. Eikö liene jouluaatto huomenna, koskapa Pekka antoi kauralyhteitä. Jouluaaton edellisenä iltana se Pekka aina antaa kauralyhteitä.

— Mikä se joulu on, kerropas nyt siitä, pyyteli jänöjussi.

Ruuna vähän virkistyi, nosti päätään ja päristeli. Häntä huvitti jänöjussin tietämättömyys.

— Etkö sitten tiedä, mikä joulu on, jopa jotakin! Pitänee sitten tässä kertoa aamua odotellessa.

Ruuna päristeli vielä kerran ja aloitti sitten.

— Joulu on semmoinen, että aattona talon naisväet leipovat makeita leipiä, pesevät ja siivoovat huoneita. Aamupäivällä ajetaan minulla pyhiksi heiniä ja kuivikehakoja. Päiväsyötön jälkeen saa Pekka minut, hakeakseen joulukuusen metsästä. Sitten minut jo riisutaankin ja tehdään hyvä ape eteeni. Yöksi tuo isäntä minulle kauroja ja levittää loimen selkääni. Siitä loimen levityksestä saan arvata, että jouluaamuna aiotaan kirkkoon lähteä. Höh, höh, kylläkai ne lähtevät tänäkin jouluna, vaikka minä mieluummin olisin Pekan kansani kotona. Pekka antaisi minulle hyvää heinää ja toisi kädessään taas sitä makeata valkoista leipää.

— Mitä sillä kuusella tehdään? uteli jänöjussi.

— En minä niin varmaan tiedä, mutta Pekka puhuu, että siihen pannaan kynttilät, jotka illalla saunan jälkeen sytytetään. Sanoo Pekka vielä levitettävän kuusen oksia tuvan lattiallekin ja olkipahnoja nurkkaan. Ja hyvälle siellä tuvassa tuoksuu jouluaattona, tiedän minä sen, kun pihamaalla seison ja vedän sitä sieraimiini.

— Lähteekö Pekkakin kirkkoon?

— Lähtee se välistä. Ei se viime jouluna ollut, mutta kaikkina muina jouluina, jotka muistan. Ne ajavat jouluyönä niin kovasti, huokasi ruuna itsekseen.

— Minkälaista siellä joulukirkossa oikein on? kysyi jänöjussi silpoen parresta hienoimpia heiniä suuhunsa.

— En minä paljon hänestä... Silloin kun ovat kirkonaitaan sitoneet kiinni, olen kirkon ovea avatessa nähnyt, että paljon siellä on kynttilöitä tuikuttamassa.

— Etkö veisi minuakin joulukirkkoon? pyyteli jänöjussi.

— Mitenkäpä sinne sinua... Kyllähän sinä tämän matkan laukkaisit, kun mukaan lähtisit.

Sovittiin siinä, että jänöjussi lähtee jouluaamuna mukaan. Ruuna puistaa tiukujaan pihamaalla lähdön merkiksi, jolloin jänöjussin on oltava saapuvilla.

Jussukka heitti hyvillä mielin kuperkeikan parresta tallin permannolle.

— Nyt sinun on jo mentävä. Renki tulee kohta tekemään minulle aamuapetta, virkkoi ruuna.

— Puista sitten tiukuja.

— Kyllä minä...

Jänöjussi pujahti ulos ja parhaiksipa näkyi renki jo tulevankin porstuan ovesta ulos tallille päin. Eipä joutanut muuta kuin aika potkua pesälle painelemaan. Se löi vielä siellä käsiään yhteen ja ärähti. Älysipäs.

Valkeni jouluaatto. Ei ollut pouta, mutta ei vahvassa pilvessäkään. Olipahan vain kipakka pakkanen, että parhaiksi saattoi käpäliensä päällä maaten tareta. Lumihiuteita liihotteli hiljaa ylhäältä. Ne putoilivat verkalleen ja niitä oli hauska katsella.

Tiesihän hän jotain joulusta. Kaikki metsän väethän siitä tiesivät ja juhlivat omalla tavallaan. Olipahan vain ruunalta kysellyt, miten sitä talossa juhlittiin. Nyt pitäisi lähteä kerran katsomaan, minkälaista kirkossa on.

Ilta hämärtyi. Lumi hohti sinertävämpänä ja kauniimpana puiden oksilla kuin muina iltoina. Ja kun tähdet syttyivät sinertävässä korkeudessa, tuikkivat ne kirkkaammin kuin muina iltoina. Juhlahenki oli metsässä. Jänöjussi tiesi, että toverit kokoontuivat tänä iltana yhteiseen illanviettoon, vaan hänpä aikoi pysyä pesässään ja aamulla seurata ruunaa kirkkomatkalle. Näin miettien teki hän tavan mukaisen iltakierroksensa, söi laihoa palohalmeesta ja metsätien varresta heinän helpeitä. Haukkasi lunta päälle ja puikkasi pesäänsä, sivellen käpälillään silmänsä puhtaiksi juhlan kunniaksi.

Jouluyö alkoi jo olla lopuillaan, kun jänöjussi heräsi tiukujen helinään. Kiireesti hän kapaisi pesästään oikopolkua pihaan. Mutta voi surkeus! Ruuna oli jo ehtinyt lähteä ja tiukujen ääni kuului jo kaukaa metsätieltä. Jänöjussi loikkasi metsätielle, mutta tiukujen helinä häipyi yhä kauemmaksi, ja hänen täytyi karvain mielin kääntyä takaisin.

Mieli kävi niin apeaksi, että silmät kostuivat ja hämärtyivät. Miten hän olikin niin raskaasti nukkunut! Kylläkai ruuna oli pihassa tiukujaan jo moneenkin kertaan helistänyt ja sitten nauranut, kun hän niin sikeästi jouluaamuna nukkui.

Jänöjussi lähti harmissaan loikkaamaan metsän halki, minne, sitä hän ei itsekään tietänyt, kunhan vain laukkasi. Hetken aikaa laukkailtuaan tuli hän korven laitaan, jossa oli aita ja pieni pelto. Pellon keskellä oli pieni mökki huurteisen koivun ja lumisen pihlajan alla. Ikkunasta loisti valojuova hangella.

Jänöjussi meni lähempää katsomaan, kurkistipa ikkunastakin.

Tuossa istui vanha mies pienen pöydän ääressä, kirja kädessään, ja pöydällä oli kuusi ja sen oksilla tuikki muutamia kynttilöitä. Vanha mies lauloi jouluvirttä hartaana ja lopetettuaan laski kirjansa hyllylle, kopeloi jotain uunista ja toi sieltä vadin pöydälle, otti sitten nurkkakaapista leipäpalan ja kastaen sitä vatiin, aloitti ateriansa. Eipä ollut ukolla herkkuja, mutta kasvoista loisti suuri tyytyväisyys ja aterioituaan korjasi hän ruuan tähteet ja aloitti taas uuden jouluvirren.

Jänöjussi oli unohtunut ikkunasta katselemaan tupaan. Kun ukko lopetti virtensä, sammutti hän kynttilät ja oikaisihe penkille lepäämään.

Silloin vasta jänöjussi huomasi, että päivä vaikeni. Tilhiparvi pyrähti pihlajaan, jossa punaiset tertut loistivat aamuhämärässä. Ka, olipas ukko laittanut joululyhteenkin! Lintuparvi pyrähti jo siihenkin.

Jänöjussi oli unohtanut kokonaan surunsa, katsellessaan tuvan ikkunasta. Iloisin mielin hän kääntyi äskeiselle polulleen ja verkkaan laukkaili, silpaisten sieltä täältä jotain suuhunsa. Olikin mentävä suoraa päätä laihohalmeeseen aamiaiselle, koskapa kaikki metsän asukkaat näyttivät olevan aamiaispuuhissaan jouluaamun hiljaisessa hämärässä.

Kissapataljoona sammakkokaartia vastaan.

Kissayhteiskunnassa oli ilmestynyt syvää tyytymättömyyttä siitä, että sammakot herrastelivat heidän pyyntimaillaan. Kaikki hiirenpojat joutuivat heidän uhrikseen. Päätettiin pitää asiasta kokous ja kutsuttiin mirrit koolle erään niittyladon taakse.

Kutsua noudateltiin yleisesti. Valtava kissajoukko marssi metsätietä kokouspaikalle ja sangen meluavasti keskusteltiin asiasta, joka oli kohta tuleva kokouksessa esille.

Kun nähtävästi kaikki seutukunnan kissat olivat kokoontuneet paikalle, aloitettiin kokous ja valittiin vanhin joukosta, Alitalon musta Maija puheenjohtajaksi.

Kylläpä oli puhevuorojen pyytäjiä! Hännät pystyssä ja silmät sirrillä pyydettiin puhevuoroja. Maija oli kiivennyt nurkkaa myöten ladon katolle, jossa istui silmäillen mirriparvea. Jokainen heistä tahtoi puhua yhteen ääneen. Maijan piti jo kiivastua.

— Ellette tuki suutanne, heitän päähänne kiven katolta.

Muristiin tyytymättömänä. Mikä tämä Maija luuli olevansa, kun niin uhkaili. Mokomakin mustakylki! Joku jo ehdotti, että valittaisiin uusi puheenjohtaja.

Selvittiin siitä vihdoinkin kokouksen pitoon ja yksimielinen päätös tuli, että oli julistettava sota sammakoita vastaan. Johtajaksi valittiin suuri, kirjava Mikko.