Part 8
Yhä enemmän olen taipuvainen pitämään edellistä vaihtoehtoa todennäköisempänä. Se on tietämättään oppinut makaamisen tärkeyden. Tuhannet polvet lihavia ja terveitä piikkisikoja ovat opettaneet sille, miten mieletöntä on rimpuilla, reistailla ja ponnistella maailmassa, jonka joku vieras on järjestänyt ja josta ilmeisesti sama joku on vastuunalainen. Niinpä se ei ponnistele turhia, vaan elää syvässä rauhassa. Mutta tästä tulet toiseen kysymykseen, mikä vie merten taakse tutkimaan hindulaisfilosofiaa. Tosiaankin, jos sinulla on yksi kysymys kun tapaat Unk Wunkin ensi kertaa, niin on sinulla niitä kaksikymmentä, kun olet sitä tutkinut vuoden tai pari. Sen pykälä metsän päiväkirjassa alkaa kysymysmerkillä ja päättyy kysymysmerkkiin, ja mikä on jätetty sanomatta, sen korvaa pelkkä ajatusviiva.
Yhden ainoan kerran olen huomannut Unk Wunkin osoittavan järkiperäisesti suunniteltua pyrkimystä, kun se koetti opettaa kahdelle nuorelle piikkisialle uimisen yksinkertaista taitoa, — jota piikkisiat muuten harvoin käyttävät ja joka ei näy olevan niille ensinkään välttämätön. Ajelehdin kanootillani pitkin rantaa, kun huomasin emopiikkisian ja sen kaksi poikasta, — okainen pari tosiaankin, — järveen ulottuvalla pölkyllä. Emo oli tuonut ne sinne antaakseen niiden maistaa liljan silmuja, jotta ne helpommin vieraantuisivat. Kun ne olivat poimineet ja syöneet kaikki silmut ja varret, joihin ne ulottuivat, niin se töytäisi varovasti kummankin pienokaisensa veteen. Kun ne alkoivat ponnistella päästäkseen takaisin, niin emo tyrkkäsi ne uudelleen, pudottausi itse niiden rinnalle ja opasti ne eräälle kauempana rannasta olevalle pölkylle, missä oli enemmän liljoja.
Lukuisten onttojen piikkien kannattamina ne kelluivat korkkikimpun tavoin veden pinnalla, ja meloivat helpommin kuin mikään muu eläimen poikanen, minkä olen vedessä nähnyt. Mutta oliko tämä todella uintiharjoitus, vaiko vain opastus huolehtimaan itsestään ja syömään vesoja, on vielä ratkaisematta. Lukuunottamatta muuatta yksin elävää vanhaa piikkisikaneroa, jolla oli hämmästyttävä tapa huvittaa itseään ja peloitella muita metsän eläjiä, tämä oli ainoa hitunen ennakkohuolehtimista ja selvää harkintaa, minkä olen koskaan huomannut piikkisiassa.
Laiskurin kujeet
Outo rapiseva lehtien kahina pysäytti minut äkkiä kun kapusin eräänä iltapäivänä pyökkirinnettä, nähdäkseni, mitä metsänväkeä tapaisin joukoittain varisseita terhoja syömässä. _Pr-r-r-rush, pr-r-r-r-ush!_ — kuin kummallinen sekoitus oravan jalkojen rapinasta ja kotkan siipien pehmeästä suhinasta. Ääni läheni hetki hetkellä ja kävi selvemmäksi. Piilouduin hiljaa lähimmän puun taakse katsomaan ja kuuntelemaan.
Jokin tuli mäenrinnettä alas. Mutta Mikä? Ei se ollut minkään eläimen juoksua. Ei mikään tuntemani eläin, ellei se ollut tullut pähkähulluksi, pitänyt ikinä tuollaista meteliä ilmoittaen olinpaikkansa jokaiselle. Ei se ollut oravien tepastusta eikä teirilintujen kuoputusta äsken pudonneiden lehtien seassa. Miten ne vuoroin rapsuttavat ja taas ovat hiljaa, on kyllä tuttua. Ei se liioin ollut karhu, ravistelemassa kypsiä pyökinterhoja alas puusta; siksi se ei ollut tarpeeksi raskas, mutta liian raskas vaanivan metsänrosvon astunnaksi. _Pr-r-r-r-ush, svish! thump!_ Jokin mursi raskaasti pensaan oksia ja sai aikaan kahisevan lehtisateen; sitten kieri oksien alta esiin jotain, jommoista en ollut ikinä ennen nähnyt, — raskas, harmahtava pallo, kooltaan kuin kapan vetävä vasu, niin lehtien peitossa, ettei voinut sanoa, mitä siinä oli sisässä. Se oli kuin suuri kattila, joka oli sivelty liimalla ja pantu vierimään alas mäkeä, jolloin sen kylkiin oli tarttunut varisseita lehtiä. Niin tuo kumma olio vyöryi aivan jalkani vieritse päristen, kallisten, suurentuen ja tullen yhä takkuisemmaksi sitä mukaa kuin lehtiä kasaantui sen kylkiin, kunnes se lopulta tuli jyrkän rotkon pohjaan ja jäi siihen.
Hiivin varovasti sen jäljessä. Yhtäkkiä se liikahti, ja pallo aukeni. Takkuisesta möhkäleestä sukeutui suuri piikkisika. Se ravisteli, venytteli ja hoiperteli, aivan kuin se olisi ollut pökerryksissä pitkästä vyörymisestä; sitten se mennä mutkitteli sinne tänne pitkin mäen juurta, piikeissään pudonneita lehtiä, näyttäen kyllin suurelta ja oudolta peloittamaan minkä hyvänsä vastaantulijan metsässä.
Tässä metsänväen tyhmin esitti uuden juonen ja antoi ratkaistavaksi uuden problemin. Kun tapaat piikkisian ja kiusaat sitä, niin se tavallisesti vetäytyy suureksi neulatyynyksi, jok'ikinen piikki törröttämässä ulospäin, peittää päänsä okaisella hännällään ja makaa hiljaa, tietäen hyvin, ettet voi koskettaa sitä mihinkään saamatta vakavia ikävyyksiä. Oliko sitä nyt kiusannut jokin eläin ja se oli vetäytynyt käppyräänsä jollakin äkkijyrkällä töyräällä ja silloin menettänyt tasapainonsa ja lähtenyt kierimään vasten tahtoaan pitkää mäkeä alas? Vai oliko sen maha täynnä makeita terhoja, laiskuuttaan pyörinyt alas päästäkseen kävelemisen vaivasta? Vai onko Unk Wunkilla enemmän älyä kuin luulisikaan ymmärtää mäenlaskun huvia ja pyörrytyksen nautintoa?
Mäellä ei ollut mitään ei kahinaa eikä muuta merkkiä metsästävästä eläimestä, joka olisi voinut vastata kysymykseeni. Niinpä lähdin seuraamaan Unk Wunkin tarkoituksetonta vaellusta pitkin mäenrinnettä.
Pieni liikahdus etempänä vilahti silmiini; samassa näin jäniksen puikkelehtivan ruskeitten sananjakojen seurassa. Se tuli hiljaa meitä kohti, hyppien ja hypähdellen ja nuuskaisten joka pensaikkoa, kunnes se huomasi meidän tulomme ja nousi takajalolleen kuuntelemaan. Kun Unk Wunk tuli näkyviin kauttaaltaan piikkeihin tarttuneiden kuolleiden lehtien peitossa, niin jänis hyppäsi huiman korkealle paneutuen makaamaan paikalleen, luullen olevansa piilossa sananjalkojen seassa.
Kulkue läheni. Montaques kohotti perin uteliaana varovasti päätään sananjalkojen seasta ja asettui taas pystyyn istumaan, etukäpälät ristissä rinnalla, silmissään pelko ja hämmästys oudon eläimen takia, joka kahisteli eteenpäin lehtihetaleineen. Hetken jänis oli kuin pölkky paikallaan, sitten se porhalsi pensaikkoon pitkin säikkynein loikkauksin, ja minä kuulin sen laukkaavan vimmatusti kaaressa ympärillämme.
Unk Wunk ei tuosta kohtauksesta häiriintynyt, se vain käveli sinne tänne, minne sen typerä kuono milloinkin sitä opasti. Kuten kaikki muutkin piikkisiat, joita olen seurannut, ei tälläkään näyttänyt olevan mitään tehtävää, ei mitään matkan määrää koko suuressa metsässä. Se kulkea löntysteli laiskasti ristiin rastiin, niin kylläisenä, ettei se syönyt ainoatakaan pyökin terhoa, joita se nirsosti nuuskien etsi lehtien alta. Silloin tällöin se sieppasi kappaleen kuorta sylkäistäkseen sen taas pois. Kerran se lähti mäenrinnettä ylös, mutta se oli liian jyrkkä täysimahaiselle laiskurille. Sitten se yritti alaspäin, mutta rinne ei ollut tarpeeksi jyrkkä, jotta se olisi voinut vieriä käärönä alas. Äkkiä se kääntyi takaisinpäin katsomaan kuka seurasi jäljissä.
Seisoin aivan hiljaa, ja se mennä löntysti pari kolme kertaa ohitseni jalkojeni juuresta unisesti vilkaisten minuun. Sitten se tahtoi nuuskia pyökin terhoa, joka oli jalkani alla, aivan kuin minä olisin ollut sille yhtä merkityksetön kuin Aleksanteri oli Diogeneelle.
En ollut koskaan hieronut ystävyyttä piikkisian kanssa; — se on liian okainen ystävyydenosoituksiin — mutta nyt aloin pienellä kepillä tutkia sitä lähemmin, ihmetellen, eikö tuosta keihäs- ja pistinkasasta löytyisi kohtaa, jota se antaisi mielellään kahnuttaa. Heti ensi kosketuksesta se käpristyi palloksi, kaikki keihäät joka puolella pystyssä, kuten jättiläistakkiaisella. Ei tarvinnut ajatellakaan, että sitä voisi mihinkään kohtaan koskettaa saamatta kymmenittäin piikinpistoja. Vähitellen kuitenkin, kun keppi kepeästi raapi sitä ja löysi sen keihästen lomasta kutkuavan kohdan, se aukeni kääröstään ja työnsi taas kuononsa jalkani alle. Se ei halunnut pyökinterhoa, se tahtoi vain haistaa sitä. Unk Wunk on samanlainen kuin sika. Sillä on hyvin vähän muita harrastuksia kuin syöminen, mutta jos se lähtee jonnekin tai ryhtyy johonkin, niin se aina vie aikeensa perille. Sitten minä kumarruin koskettamaan sitä käsin.
Tämä oli erehdys. Se huomasi muutoksen kosketuksessa heti. Sekin vainusi käteni suolan maun, jonka takia Unk Wunk heittää koko velttoutensa ja kävelee kilometrimatkoja, jos niikseen tulee. Se koetti raapia kättäni ensin käpälällään, sitten suullaan, mutta minä pelkäsin liiaksi sen suuria leikkaavia hampaita salliakseni sitä. Sen sijaan kosketin sitä korvien takaa, pujotellen käteni sen paksun piikkitiheikön läpi, koetellen varovasti, miten helposti niitä voisi nyhtää pois.
Piikit olivat hyvin höllästi kiinni, ja jokainen väkäpäinen piikki oli terävä kuin neula. Kaiken, mikä vähänkin voimakkaammin painautui niitä vasten, ne lävistivät helposti, oat saattoivat irtautua nahasta ja uurtaa tiensä helposti puhki sen onnettoman käden, käpälän tai kuonon, joka kosketti niitä. Jokainen piikki oli kuin etelämerensaarelaisen miekka, puoli pituutta terävissä väkäsissä. Kerran tultuaan lihaan se saattaa kaivertautua itse syvemmälle, ellei sitä voimakkaasti nykäissyt pois huolimatta kovasta tuskasta ja hirveästä repeilystä. Ei ihme, että Unk Wunkia ei peloitakaan mikään, kun se kääriytyy palloksi, ylt'ympäriinsä sellaisten peloittavien aseiden suojaan.
Käsi liikkui hyvin varovasti hipuen alas sen kyljille, ollen nyt Unk Wunkin nopsan aseen ulottuvilla. Siinä oli tuhansia okia, karheita kuin sahan terä, risteillen eri suuntiin, mutta kaikkien kärjet ulospäin. Unk Wunk oli ilmeisesti kiukuissaan, kun se ei saanut haluamaansa suolaa. Kun käsi tuli hännän ulottuville, niin se huitaisi sillä salamannopeasti. Olin vatuillani iskun suhteen, mutta en ollut tarpeeksi nopea. Kohta kun kuulin kalisevan loksahduksen, joka muistutti terässatimen raksahdusta, vedin käteni pois. Kaksi piikkiä sain kuitenkin siitä käteeni, ja kymmenkunta oli takkini hihassa. Hyppäsin pois edestä kun se kääntyi, ja niin vältin kaksi pikaista hännän iskua sääriini. Sitten se kiertyi taas takkiaiseksi, ja jokainen piikki tuntui ivaillen uhmaavan: »Kosketa, jos uskallat!»
Minä vedin ne kaksi piikkiä äkillisellä tempaisulla pois kädestäni, työnsin kaikki muut hihani läpi, ja käännyin taas Unk Wunkiin päin, imien haavoittunutta kättäni, jota kirveli kovasti. »Oma vikasi kaikki tyynni», puhelin itselleni, pidättäytyen sivaltamasta kepilläni sitä kuonoon, sen ainoaan haavoittuvaan kohtaan.
Unk Wunk puolestaan näytti unohtaneen koko välikohtauksen. Se avautui hitaasti kerästään ja mennä löntysteli pitkin mäen juurta piikit säröllään ja kalisten, ikäänkuin ei koko metsässä olisi mitään senkaltaista kuin vihollinen tai utelias ihminen.
Sillä oli tällä kertaa jokin tuuma päässään ja se etsiskeli jotakin. Kun seurasin sitä aivan sen kintereillä, niin se tuon tuostakin kohosi pientä puuta vasten, silmäili sitä vakavana sekunnin tai pari ja jatkoi taas matkaansa tyytymättömänä. Tuulenviima oli tullut alas vuorelta ja liikutteli puiden latvoja sen yläpuolella. Unk Wunk katseli vakavasti huojuvia oksia ja kiirehti sitten katsomaan seuraavaa pientä puuta, nousi etukäpälillään sen runkoa vasten ja seurasi elottomin silmin liikuntoa yläpuolellaan.
Vihdoin se löysi, mitä se halusi, — kaksi hoikkaa puunalkua, jotka kasvoivat lähekkäin ja hankasivat toisiaan kun tuuli heilutti niitä. Se kiipesi kömpelösti toiseen, korkeammalle ja korkeammalle, kunnes hento latva taipui sen painosta toista vesaa vastaan. Sitten se kurottautui ja tarttui etukäpälällään toisen vesan latvaan kiinni samalla tarrautuen takakäpälillään lujasti ensimmäiseen ja makasi siinä yhdistäen siten puiden latvat toisiinsa, samalla kuin tuuli alkoi kiikuttaa sitä tuossa omituisessa kätkyessä.
Se heilui yhä huimemmin. Kun puiden latvat erosivat toisistaan, niin se pingoittui ohueksi kuin lanka, piikit tiiviisti kylkiä pitkin, kun taas puiden latvat löivät yhteen, niin se rutistui kokoon litteäksi kiekoksi, piikit ojossa ulospäin, kuten litteäksi tallatulla takiaisella. Näin se heilui tuntikauden, kunnes tuli liian pimeä nähdä tuota venymistä, litistymistä, venymistä, litistymistä, joka teki aivan sen vaikutuksen kuin tuuli olisi soittanut hanuria. Sen ainoa sävel oli kuitenkin vain ajoittainen luikkaava tyytyväisyyden mörähdys jonkun erittäin hyvän pingoituksen jälkeen tahi kun liike muuttui päinvastaiseksi ja molemmat puut heiluivat vastakkain huimasti ja riemukkaasti.
Silloin tällöin sävel sai vastauksen etäämmältä harjanteen rinteeltä, missä jokin toinen piikkisika tuuditteli itseään uneen korkeassa kehdossaan. Myrsky oli tulossa, ja Unk Wunk, joka on metsän parhaimpia ilmapuntareita ennakolta ilmoittamaan säänmuutokset, huuteli sitä kaikkien kuultavaksi.
Siten olin kysymykseeni saanut odottamattoman vastauksen. Unk Wunk oli sinä iltapäivänä ulkona kujeilemassa ja oli kieritellyt mäkeä alas nopean liikkeen ja siitä seuraavan pyörryttävän tunteen ilossa, kuten muutkin metsänasukkaat tekevät. Olen joskus katsellut nuoria kettuja, joiden luola oli jyrkällä kallionrinteellä, ja nähnyt niiden pyörivän alas toinen toisensa jälkeen, välistä vaihtaen ohjelmaa siten, että yksi pentu kieppui niin nopeaan kuin suinkin ja toiset laukkasivat vieressä näppien ja nykien sitä siinä sen tehdessä aivoja hämmentäviä kuperkeikkojaan.
Tuo kaikki on luonnollista, mitä kettuun tulee. Sellaista mielijohdetta saattaa odottaa viisaalta pikku päältä. Mutta kuka luulisi Unk Wunkin kierivän alamäkeä ja iskevän piikkinsä täyteen kuivia lehtiä peloittaakseen metsänasukkaita? Ja milloin se on oppinut käyttämään puunlatvoja keinunaan ja tuulta keinunsa liikevoimana?
Ehkä — koska useimmat metsänasukkaiden taidoista ovat opetuksen tuloksia, eikä vaiston — sen emo opettaa sille joitakin asioita, joita me emme ole vielä koskaan nähneet. Jos niin on laita, on Unk Wunkilla unisissa, tyhmissä aivoissaan enemmän kuin olemme uskoneetkaan, ja sillä, jonka onnistuu ensimmäisenä löytää ja nähdä piikkisian koulu, tulee olemaan varsin mielenkiintoinen oppitunti.
Peltokanain iltahuuto
Eräänä syyskuun iltapäivänä olin kalastamassa järven reunassa olevassa syvänteessä koettaen senkin seitsemällä tavalla puidenvarjojen pidentyessä houkutella vanhaa taimenta ottamaan perhojani. Niitä eli siellä koko joukko tummassa lähteessä vesikasvien seassa, missä kylmä lähteensilmä pulppusi pohjasta; niitä kalastaessa oli kalamiehen mieliala milloin nyreänä, milloin hilpeänä, riippuen siitä, millainen kalojen mieliala kulloinkin oli.
Päiväkausia ne saattoivat maata syvässä varjossa vesikasvien seassa, tyhmän tai äkäisen välinpitämättöminä. Silloin ei mikään niitä voinut viekoitella. Perhot, madot, sirkat, ampiaiset, kaikki hienon hiussiiman päähän ripustettuina, kulkivat vapani vetäminä hienoja aallon väreitä tehden niiden päällitse tai laskeutuivat somasti niiden luokse; mutta ne vain pyörähtivät nyrpeinä syrjään, kylläisinä kuin Ahab kuningas silloin kun hän käänsi kasvonsa seinään päin, eikä tahtonut syödä leipää. Säyneet ja kiiltosalakat ja ahvenet tavoittelivat perhoja tai ajoivat toinen toisiaan huimasti karkeloiden kielletyssä vedessä, jonka viileä tuoreus näytti niitä juovuttavan. Tarvitsi vain pyöräyttää kanootti lähelle lammen varjoista päätä ja vetäistä vapansa kerran yli avoimen veden, kun jo tiesi, saiko sinä päivänä syödä taimenta vaiko ei. Jos pienet kalat tavoittivat perhoja, niin oli sama vaikkapa lähti kotiin tai luontoa tutkimaan; taimenia ei silloin tarvinnut odottaa. Mutta ei voinut milloinkaan tietää, koska muutos tapahtui. Vähimmästäkin aiheesta toisinaan — ilman viilentymisestä, hiljaisten tuulen väreiden henkäyksestä, ja pilven varjon kosketuksesta — saattoi noiden syvällä vesiruohojen joukossa uinuvien täplikkäiden Ahabien mieli muuttua. Jokin sokea, tuntematon varoitus saattoi käydä läpi syvänteen ennenkuin yksikään taimen vielä oli liikahtanut. Jos silloin sattui katsomaan kanootin laidan ylitse, niin näki, miten pienet kalat kiirehtivät päätä pahkaa pois etsimään turvaa matalasta vedestä, jättäen syvänteen sen tyrannimaisille isännille. Silloin oli aika viskata onkensa; taimen oli nyt valmis nykäisemään.
Ikäviä tunteja saattaa silloin seurata kalastajalle hauskat hetket. Kolminaulaisen kalan molskahdus ja useiden pienempien nouseminen vedestä toisensa jälkeen saa heittämään ongen yhtä mittaa. Mutta kohta taas saattaa tulla sellainen aika, että voi yhtä hyvin säästää vaivansa, joista ei ole muuta iloa kuin että taimenet oppivat tuntemaan paraitenkin laaditut perhoset. Ne saattavat hyökätä niitä kohti, pyörähtää niiden alitse tai hypätä niiden ylitse, milloinkaan tarttumatta. Ne leikkivät vedenpinnalla kelluvilla lehdillä; niiden ihmeellinen silmä äkkää ohi lentävän sääsken varjon veden hopeakalvossa, ja niiden leveä pyrstö singauttaa ne ylös kaappaamaan niitä; mutta ne eivät halua muuta kuin leikkiä tai harjoitella, eivätkä ne koskekaan perhoihin. Jonakin päivänä kuitenkin tulee kärsivällisyytesi runsaasti palkituksi. Siima viuhahtaa, perho putoaa pehmeästi syvänteen kaukaisempaan reunaan sitten kela alkaa surista. Kuin kaikuna tähän ääneen kuuluu rauhalliselta mäenrinteeltä äänekäs korskunta, siellä elävä metsävuohi kiitää säikähtyneenä matkaansa kutsuen kilejä tulemaan jäljessä. Mutta sitä tuskin huomaan; päälläni ja käsilläni on liiaksi työtä kun koettelen estää suurta taimenta menemästä vesikasvien sekaan, missä se varmasti pääsisi irti heikoista kojeistani.
Sinä iltapäivänä, josta kirjoitan, eivät taimenet olleet leikkisällä tuulella, mutta ei myöskään äkämystyneitä. Siitä huolimatta ne olivat nälkäisiä. Ensin heittämäni hyttysonget eivät saaneet mitään huomiota osakseen. Tämä oli hyvä merkki: pienet kalat oli ilmeisesti ajettu pois. Suurempia perhoja seurasi sitten, mutta taimenet eivät niillä leikkineet, eivätkä myöskään lähteneet niiden luota. Ne seurasivat varovasti jalan päästä aina lähelle rantaa kunnes ne näkivät minut ja pyörähtivät takaisin viileään syvyyteen. Ne olivat ilmeisesti epäluuloisia; ja alempien eläimien kuten ihmistenkin suhteen on sellaisissa tapauksissa paras sääntö toimia luonnollisesti, rauhallisemmin kuin tavallisesti, ja suoda niille aikaa päästä epäluulostaan.
Kun siinä odottelin ja perhoni lepäsivät vesikasvien seassa lähellä kanoottiani, kuului mäenrinteeltä omituisia ääniä — _Prut, prut, pr-t-r-rt! Vit-kvit? Vit-kvit? Pr-r-rt, pr-r-rt! Ooo-it, ooo-it? Pr-r-riiii!_ Viimeinen ääni oli nopeaa siipien pärinää. Ja nuo omituiset äänet, puoleksi kysyvät, puoleksi äärimmäiseen varovaisuuteen verhoutuneet, tuntuivat liikkuvan edestakaisin pensaikossa. »Parvi peltokanoja, töyhtöpäisiä teirilintuja», minä ajattelin ja käännyin kuuntelemaan tarkkaavaisemmin.
Varjot olivat käyneet pitkiksi, ilmoittaen illan tuloa. Toisiinkin korviin kuin minun olivat nuo mielenkiintoiset äänet saapuneet. Nopea varjo lankesi vedenpinnalle, ja ylös katsoessani näin suuren pöllön purjehtivan ääneti vastakkaiselta kummulta ja istuutuvan kulopuun oksalle, mistä näki yli lammen. Kookooskoos oli ollut nukkumassa synkässä kuusessa; sieltä äänet herättivät sen, ja se lähti paikalla liikkeelle, ei metsästämään — oli vielä liian valoisa — vaan ottamaan selkoa, missä saalis oli ja seuraamaan sitä ääneti lintujen yöpuulle, minkä luokse se aikoi piiloutua odottamaan, kunnes hämärä kävisi synkemmäksi. Sen kaiken saatoin nähdä sen asennosta, kun se kurkisti eteenpäin, heilutti pyöreätä päätään sinne tänne, niinkuin koira, joka vainuu saalista, ja se merkitsi lintuparven paikan huolellisesti ennenkuin se aikoi lentää lähemmäksi.
Mäenrinteellä olivat innokkaat äänet hetkeksi vaienneet, ikäänkuin jokin kuudes aisti olisi varoittanut lintuja olemaan ääneti. Pöllö oli hämmästynyt; mutta minä en uskaltanut liikkua, koska se katseli suoraan minun ylitseni. Jokin vieno ääni, liian vieno minun korvilleni, sai sen kääntämään päätään, ja sinä hetkenä minä sieppasin pienen luodikkoni, joka oli edessäni kanootissa. Juuri kun se levitti siipensä mennäkseen tutkimaan uutta ääntä, pieni pyssy pamahti, ja se möksähti raskaasti rannalle.
»Yksi rosvo vähemmän», minä ajattelin, kun samassa kanootti pyörähti kepeästi veden pinnalla. Kuului raskas molskahdus, katsomatta jäänyt siimani jännittyi tiukasti, ja minä tartuin vapaan nostaakseni suuren taimenen, joka oli vahtinut perhojani piilopaikastaan vesikasvien seasta, kunnes sen epäluulo oli hävinnyt, ja ensimmäinen heikko liike sai sen syöksähtämään ylös.
Kymmenen minuuttia myöhemmin se oli kanootissani, missä saatoin tyydytyksekseni katsella sitä. Odottelin, että syvänne taas rauhoittuisi, kun pensaikosta kuului uusi ääni, nopea _plop, lop, lop, lop, lop,_ joka muistutti uppoavan pullon synnyttämää ääntä, kun vesi tulvii sisään ja ilma ulos.
Siellä, mistä ääni kuului, oli puro, pieni laiska virta, joka oli eksynyt lepikkoon ja unohtanut soittonsa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että jokin eläin seisoi vedessä juomassa, ja sai puron ääntämään veden juostessa sen jalkojen yli. Meloin kanoottini sinnepäin nähdäkseni, mitä se oli. Silloin kuului sieltä peltokanojen _vit-kvit?_ ja lepikon keskeltä näkyi vilaukselta niiden valppaita hiipiviä liikkeitä ja tarkkoja silmiä. Puron luokse tultuaan ne olivat vaihtaneet vienon pakinoivan rupatuksensa, jonka avulla parvi pysyttelihe koolla pensaikon sotkuisessa kulossa, omituiseksi juoksevaksi ääneksi, joka on niin yhtäläinen kuin veden lirinä yli sammaleisten kivien, että se olisi pettänyt minut kokonaan, ellen olisi nähnyt lintuja. Oli kuin ne olisivat koettaneet muistuttaa pientä lepikon puroa siitä sävelestä, jonka se oli jättänyt taaksensa kauas vuorenrinteelle.
Nytpä olin saanut leiriltä lähtiessäni ankaran määräyksen tuoda pari kolme peltokanaa sunnuntaipäivälliseksemme. Pieni joukkoni oli vähän kyllästynyt ainaiseen taimeneen ja säilykeruokiin; hiljakkoin olin heille toimittanut hiilillä paistettua teiriä, mutta sen maku oli vain saanut mieheni himoitsemaan lisää sitä lajia. Niinpä jätin lammen ja onkivapani, juuri kun taimenet alkoivat syödä, ja hiivin pyssyineni lepikkoon.
Siellä oli niitä ainakin kaksitoista lintua, täysikasvuisia jo, mutta vielä yhdessä, vaikka useimmat poikueet jo olivat hajaantuneet omille suunnilleen ja yksinäisiä lintuja tapasi tuon tuostakin kulomaalla. Koko kesän, niinkauan kuin marjoja on runsaasti, parvi pysyttelihe koolla, syystä että kymmenen paria rauhallisia silmiä saattaa paljon paremmin löytää turvaa yllätyksiltä kuin yksi säikähtynyt silmäpari. Jokaista parvea johtaa silloin sen emo rajattomalla vallalla, ja seuraamalla niitä saattaa tehdä omituisia ja erittäin mielenkiintoisia havaintoja peltokanojen opetustavoista. Jos emolintu saa surmansa, joko pöllön, haukan tai näädän saaliiksi joutuen, niin parvi silti pysyy koolla niin kauan kuin marjoja on, ja rohkein tai taitavin siitä rupeaa johtajaksi. Mutta syksyn tullen, kun linnut ovat oppineet, tai ainakin luulevat oppineensa tuntemaan kaikki erämaan näyt, äänet ja vaarat, hajaantuu parvi. Osaksi tähän on syynä tarve etsiä laajempia laidunmaita, kun ruoan saanti käy niukemmaksi, osaksi se johtuu luonnollisesta kapinoimishalusta emon arvovaltaa vastaan. Sitä näet ei mikään lintu eikä nisäkäs mielellään siedä opittuaan pitämään itse itsestään huolta.
Seurasin niitä nopeasti, vaikka varovaisesti, läpi loppumattoman tiheän lepikon, joka reunusti pientä puroa, ja sain oppia niistä yhtä ja toista, joskaan en saanut yhtään tilaisuutta käyttää pyssyäni. Niiden emo oli poissa; johtajana oli punapilkkuinen lintu, kooltaan pienin koko parvesta. Se vei niitä läpi tiheän pensaikon juosten, ryömien ja piilottautuen, yhtä mittaa pitäen minua silmällä, mutta kuitenkin pysytellen vaaran ulottuvilta. Johtaja puhui niille kaiken aikaa; se oli omituista kieltä, livertelyä ja viheltelyä, ja linnut vastailivat takaisin kysymyksin tai huudahduksin, milloin pääni hetkeksi ilmestyi näkyviin. Missä pensaikko oli tihein, siihen ne jäivät odottamaan, kunnes olin miltei niiden päällä, jolloin ne pyyhkäisivät näkyvistä; ja missä oli palanen aukeata maata, siinä ne pyrähtivät äänekkääseen lentoon tai liitivät kaatuneelta puun rungolta nopeasti piiloon äänetöntä lentoa, jonka teirilinnut osaavat niin hyvin, kun niiksi tulee.