Part 7

En silloin tietänyt, minkä sittemmin opin hyvin tuntemaan, että voi aina edeltäkäsin sanoa, milloin joku peto tai lintu — tai ihminen, jos niiksi tulee — käy päälle, kun tarkkaa sen silmiä. Jonkinlainen tuli leimahtaa silmistä juuri ennen kuin isku tulee, ennen kuin yksikään lihas on jäykistynyt täyttämään aivojen nopeata käskyä. Kun minä kumarruin haavoittuneen linnun tarkan ja kirkkaan katseen lumoamana ja ojensin käteni alaspäin ottaakseni sen ylös, niin sellainen leimahdus näkyi syvältä sen silmästä, niinkuin auringon valon heijastus peilistä, ja minä väistyin vaistomaisesti. Onneksi väistyin. Jokin iski vasten kasvojani kuin salama aukaisten pitkän punaisen haavan poikki vasemman ohimoni silmäkulmasta korvaan saakka. Kun minä hypähdin, niin kuulin huoletonta naurua. »Ole vatuillasi, poika, se voi purra sinua. — Voi, huonosti oli käydä!» ja kasvot kalpeina nähdessään pahannäköisen haavan, jonka haikaran nokka oli tehnyt, seuralaiseni veti minut pois vesiruohikosta, kuin olisi karhu ollut vieressä.

Kiiltonäätä ei ollut vielä saanut tarpeeksi rangaistusta. Se on kärpän heimon suurimpia eläimiä ja on kaksi kertaa niin vihainen ja itsepintainen kuin kärppä. Se kävi taas haikaran kimppuun hyppien sen ympärillä piirissä nopeasti ja hermostuneesti; Quoskh silloin kohotti suuret revityt siipensä kilveksi ja asettui puolustusasentoon. Kymmenkunta kertaa kiiltonäätä hyppäsi ja joka kerta lensi höyheniä ryöppynä ilmaan;' kymmenkunta kertaa jäykistyneet siivet iskivät pysähdyttämään sen hyppäystä, ja joka lyöntiä seurasi nopea keihäänisku. Sitten, kun kiiltonäätä ryömi muristen ruohikossa, hetkisen olematta varuillaan, näin Quoskh-emon ottavan äkkiä askeleen eteenpäin, ensimmäisen hyökkäysliikkeensä — aivan kuin olin nähnyt sen niin usein tekevän loppuhyökkäyksessä sammakkoajossa —, ja sen nokka ampui alas koko pitkän kaulan voimalla. Käheä parahdus seurasi tätä nopeata iskua; sitten kiiltonäätä hoippui pois epävarmoin hyppäyksin kohti metsän suojaa.

Ja nyt, kun vihainen vihollinen oli täydessä paossa, näytti tulinen viha leimahtavan ilmiliekkiin haikaraemossa ja kokonaan vievän voiton entisestä kylmästä harkinnasta. Siivet koholla, niinkuin muinaisajan sotamiehillä kilpi voiton hetkellä, sen koko muoto näytti paisuvan voimasta, kuin sankarin, joka on voittanut taistelussa. Se tavoitti kiiltonäätää aluksi juosten, sitten lisäten vauhtia raskain siiveniskuin, kunnes se sai sen kiinni ja hakaten vimmatusti siivenpäillään ja nokallaan ajoi se takaisin eläimen, joka ei nähnyt mitään ja vain pelon ja vaiston opastamana pyrki veteen. Viisi minuuttia se vielä ahdisti sitä sinne tänne läpi tallatun ruohon, vedestä pensaikolle ja taas takaisin. Joka käänteessä se rääkkäsi sitä, kunnes lehtien kahina kutsui sitä luokseen ja se syöksyi tiheään pensaikkoon, minne eivät haikaran leveät siivet voineet seurata. Ollen nytkin ihmeteltävän valppaana tämä huomasi minut seisomassa lähellä kanootissani, ja ilmeisesti tuhlaamatta ajatustakaan nuorelle haikaralle, joka makasi niin hiljaa ruohikossa aivan sen lähellä, se levitti revityt siipensä ja lensi raskaasti onnellisempien poikastensa luo.

Seurasin kiiltonäädän jälkiä metsään ja löysin sen kääriytyneenä onton kannon sisään. Se teki vain heikkoa vastarintaa, kun minä vedin sen ulos. Kaikki sen vihaisuus oli jo muuttunut tuollaiseksi epämääräiseksi, unianäkeväksi jäykkyydeksi, jonka luonto aina suo lyödyille olennoillensa. Se ei ilmeisesti kärsinyt mistään, vaikka olikin hirmuisesti haavoittunut, se vain halusi saada olla yksin. Molemmat silmät olivat puhki eikä minun tehtäväkseni jäänyt muuta kuin armeliaasti päättää, minkä Quoskh oli jättänyt kesken.

Kun syyskuu tuli ja perhehuolet olivat ohitse, niin majavalammen takana asuva siirtokunta hajaantui; kukin palasi siihen villiin yksinäiseen elämään, josta Quoskh pitää eniten. Kaikkialla hyvin yksinäisillä paikoilla saatoin tavata yksinäisen haikaran vaanimassa sammakoita tai pyytämässä pieniä kaloja syötin avulla tai kuin helmien etsijä hyvin toivein kaivavan pehmeätä mutaa löytääkseen pitkillä varpaillaan simpukoita, tai seisomassa paikallaan ja nauttimassa uneliaasta auringonpaisteesta, kunnes tuli myöhäinen iltapäivä, jolloin haikara mieluummin menee avoimelle paikalle.

Ne eivät enää nukkuneet suuressa pesässä seisoen kuin vartiat vasten iltaruskon tai kuun valoa, vaan jokainen valitsi hyvän paikan rannalla ja nukkui yhdellä jalalla miten parhaiten osasi, odottaen päivän nousua, jolloin taas sai lähteä kalastamaan. Oli hämmästyttävää, miten hyvästi nuoretkin linnut osasivat valita turvallisen paikan. Päivisin ne saattoivat seisoa kuin kuvapatsaat rantaäyrään varjossa tai korkeassa ruohikossa, missä ne olivat melkein näkymättömät vienon värinsä takia, ja odottaa tuntikausia kaloja tai sammakoita luokseen. Yön tullen kukin valitsi itselleen paikan avoimella rannalla, tavallisesti jonkin niemen nenässä, mistä saattoi nähdä sekä ylös että alas ja missä ei ollut korkeata ruohoa, joka olisi voinut tarjota suojaa vihollisille, ja missä pensaat olivat kyllin kaukana, jotta saattoi kuulla lehtien kahinan ennenkuin se eläin, joka sai sen aikaan, oli hyppäämismatkan päässä. Siinä se nukkui turvallisena koko pitkän yön, ellen minä häirinnyt sitä kanootteineni tai jokin muu kulkija. Haikarat näkevät melkein yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin, ja niiden korvat ovat tarkat kuin kärpän, joten en milloinkaan päässyt yllättämään niitä, meloinpa miten hiljaa tahansa. Kuulin vain siipien havinaa ja sitten kysyvän huudahduksen, kun ne purjehtivat ylitseni ennenkuin menivät rauhaisemmille rannoille.

Jos minä kuljin pitäen valoa kanoottini keulassa nähdäkseni, mitä metsänkansaa tapaisin rannalla, niin oli Quoskh ainoa, jota minun ilotulitukseni ei vetänyt puoleensa. Metsävuohet ja hirvet, ketut ja villisorsat, sammakot ja kalat, kaikki näyttivät yhtäläisesti ihastuvan synkästä pimeydestä ääneti loimuavan valon suureen ihmeeseen. Näin niitä kaikkia eri kerroilla ja saatoin liukua melkein niiden päälle, ennen kuin pelko ajoi ne kauas tuon kumman loisteen luota. Mutta Quoskhia ei saanut näkyviin eikä kuuluviin semmoisella keinolla. Saatoin nähdä epämääräisen haamun kaukana valojuovasta tai vilaukselta erottaa kirkkaan silmän, kun se pyöritteli tuuliviiripäätään; sitten tuo epämääräinen haamu kohta nousi pimeyteen häviten. Hetkisen odoteltuani kuulin pääni päältä tai takaa, missä valo ei häikäissyt sen silmiä, haikaran yöhuudon, jossa silloin oli enemmän suuttumusta kuin kysymystä, ja kun käänsin valon ylöspäin niin saatoin erottaa vain vilaukselta sen leveät siivet. Eikä se milloinkaan tullut takaisin, niin kuin törmällä kulkeva kettu, katsomaan uudestaan, mikä minä olin.

Kun kirkkaat kuutamoyöt tulivat, niin Quoskhin villi sydän tunsi outoja tunteita. Päivisin se yhä vietti yksinäistä elämää, jota se eniten rakastaa, mutta yön tullen vanha parveutumisvaisto ajoi sen toverien luokse. Kerran kun kuljeskelin majavalammen seutuvilla kuutamon vienossa valossa, kuulin viiden tai kuuden suuren linnun kiivaasti huutavan haikaran asuinpaikalla, jonka ne olivat hylänneet viikkoja takaperin. Järvi ja etenkin tuo yksinäinen polunpäässä aukeneva pieni lampi oli viehättävämpi kuin milloinkaan ennen, mutta etelästäpäin jokin kutsui niitä. Luulen myöskin, että Quoskh oli kuun lumoissa, kuten niin monet villit eläimet ovat, sillä sen sijaan, että se olisi nukkunut rauhallisesti rannalla, se kulutti aikansa kierrellen järviä ja metsiä ilman päämäärää, huutaen ääneen nimeään tai kutsuen villisti tovereitaan.

Puoliyön aikaan ennen sitä päivää, jolloin muutin leiripaikkaani, olin järvellä viimeistä kertaa melomassa kuutamossa. Yö oli ihana, — kirkas, viileä ja tyyni. Ei aallon värekään särkenyt järven kiiltävää pintaa; hopeanvälkkyvä vedenkalvo viiltosi edelleen ja edelleen minun liukuvalle kanootilleni, johtaen minut sinne, missä suuri metsä seisoi äänettömänä, valvovana, odottavana. Kaikkien sen hämärien, salaperäisten holvien lävitse tulvi ihmeellistä valoa. Erämaa ei milloinkaan nuku. Jos se käy äänettömäksi, niin merkitsee se sitä, että se kuuntelee. Sinä iltana metsä oli jännitettynä kuin odottava repo, vartioiden nähdäkseen, mitä uutta tulisi järveltä, tai mitä kummaa ja salaperäistä sen omien vienojen varjojen alla saattaisi syntyä.

Quoskh oli myöskin liikkeellä kuutamon lumoamana. Kuulin sen huutavan ja meloin ääntä kohti. Se tiesi minun tuloni kauan ennen kuin minä tiesin siitä muuta kuin yöstä kuuluvan äänen, ja liiteli ylös minua vastaan. Ensi kertaa näin sen hämärässä, ja nytkin vain epämääräisenä harmaana varjona, jonka reunoja hopeinen valo vienosti kosketteli. Se lensi suhisten kerran yli kanoottini ja katsahti alas siihen. Sitten se hävisi, ja kaukaa odottavan metsänreunan yläpuolelta, missä salaperäisyys oli syvin, tuli huuto, haasto, arvoitus, yön villi kysymys, johon ei kukaan ihminen ole vielä milloinkaan osannut vastata — Quoskh? Quoskh?

Unk Wunk piikkisika

Aivan telttani takaa tiheiköstä kuuluva kahina herätti minut kevyestä uinailustani. Siellä on taas! Jokin raskas eläin siellä ponnistelee hiljaa eteenpäin sotkuisessa tiheikössä; samalla vanhalta hirsimajalta metsän aukeaman keskeltä kuului hiljaista nakerrusta läpi tyynen yön. Nousin äkkiä istualleni kuuntelemaan; mutta ensi liikahduksesta kaikki oli taas aivan hiljaa. Yölliset kulkijat olivat kuulleet liikuntani ja olivat nyt varuillaan.

Ei ole ensinkään syytä pelätä eläimiä, jotka näin hiipivät yöllä ympäristössä. Ne ovat paljon suurempia pelkureita kuin sinä olet ja näkevät sinut paremmin, niin että jos mennä kopeloit niitä kohti, niin ne luulevat sokeuttasi rohkeudeksi ja pötkivät käpälämäkeen. Kun astuin ulos, niin kuulin kaksi rasahdusta pensaikosta telttani takaa ja puolikuun valossa näin vilahdukselta karhun pentuineen luikkivan metsän suojaan.

Vielä kuului nakerrusta vanhan majan takaa virralta. »Toinen pentu!» ajattelin — sillä olin outo suuressa metsässä — ja hiivin alas tähystämään majan nurkalta, minkä aitaukseen olin pystyttänyt telttani ensi yöksi salolla.

Vanha siirappitynnyri oli aivan hirsimajan takana, suu mustana kuin muste kuunvalossa, ja kaapiva nakerrus kuului yhä aivan sen kohdalta. »Se on tynnyrissä», ajattelin ilostuneena, »ja kaapii kuivunutta siirappia. Nytpä se joutuu kiinni!»

Hiivin majan ympäri niin, että tynnyrin pohja tuli minun ja otuksen väliin, ryömin henkeä vetämättä ja äkkiä keikautin astian suulleen, niin että otus jäi sisään. Siitä nousi töminä, ankara raapiminen ja rätinä. Tynnyri heilui hurjasti ja minä koetin pysyttää sitä alaspäin. Sitten melu hiljeni kokonaan. »Olen saanut sen!» ajattelin, peräti unohtaen emokarhun, ja huusin Simmoa heräämään ja tuomaan minulle kirveen.

Me löimme seiväskehän tynnyrin ympärille, panimme raskaita pölkkyjä painamaan kehää ja kävimme nukkumaan. Aamulla, kun aivot olivat selvemmät ajattelemaan, me päätimme, että karhunpentu on sentään liian vaivaloinen pitää teltassa lemmikkinä; niinpä seisoin valmiina pyssyineni sillä aikaa kun Simmo nosti pölkyt ja katkaisi seipäät pitäen tarkasti silmällä minua nähdäkseen miten pitkälle hän voi jättää henkensä minun kylmäverisyyteni varaan siinä tapauksessa, että pentu olisi suuri ja vaikea käsitellä; sillä intiani ei tee uhkayrityksiä. Yksi seiväs kaatui, tynnyri kellahti kumoon sisästään saamasta sysäyksestä, ja Simmo juoksi tiehensä karjaisten; tynnyristä kömpi ulos suuri piikkisika, suurin mitä milloinkaan olen nähnyt, ja mennä keikutteli suoraan kohti telttaani. Intiani meni sen jäljessä heristellen kirvestään hölmömäistä elukkaa kohti ja mörähteli ilkkuvasti minun karhunpennulleni.

Puolitiessä teltalle Unk Wunk keksi tiellään kappaleen sian nahkaa ja pysähtyi innokkaasti nuuskimaan sitä. Minä tartuin Simmon käteen ja estin häntä iskulla tekemästä loppua saaliistani. Sitten Unk Wunk istuutui aivan keskellemme, otti siannahkapalan etukäpäliinsä ja imeskeli siitä suolaa kaikessa rauhassa aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut eikä ainoatakaan vihollista olisi ollut koko maailmassa. Puoli tuntia myöhemmin se tulla töpötti sisään telttaan, missä istuin korjaamassa parasta lohiperhoani, jonka nälkäinen meritaimen oli repinyt riekaleiksi, ja ajoi kursailematta minut pois omasta virkapiiristäni etsien lisää suolaa.

Sellainen filosofi, jolta ei mikään vankityrmä vie mielenrauhaa eikä mikään vaara kykene riistämään yksinkertaisia huvituksia, ansaitsee enemmän huomiota kuin mitä luonnontutkijat milloinkaan ovat sille suoneet. Päätin paikalla tutkia sitä tarkemmin. Aivan kuin koettaen saada minut luopumaan kaikista sellaisista tuumista ja käyttämään itseään vain pyssyni maalitauluna, se seuraavana yönä melkein pilasi kanoottini nakertamalla reiän sen kanteen etsiessään suolaa, jonka vain sen ahnas nenä oli saattanut vainuta.

Kerran tapasin sen polulla, vähän matkan päässä leiriltä, ja kun minulla ei ollut tähdellisempääkään tehtävää, aioin ajaa sen edelläni kotiin. Tarkoitukseni oli olla vierasvarainen, antaa sille palanen läskiä ja sitten tarkastella sitä samalla kuin itse syön päivähistäni. Heti kun lähdin sitä hätyyttämään se kääntyi ja tuli suoraan säärilleni. Ennen kuin ehdin väistää, se sivahutti minua ilkeästi hännällään niin että muutamia piikkejä jäi sääriini. Sitten ajoin sitä vastakkaiseen suuntaan, jolloin se kääntyi minua päin ja livisti ohitseni; ja kun saavuin leirille, niin se siellä jo suurella touhulla nakersi Simmon kirvesvarren päätä.

Miltä kannalta hyvänsä sen otatkin, Unk Wunk on arvoitus. Se on metsän pohjaan kaiverrettu ikuinen kysymys, johon ei kukaan kykene vastaamaan, problemi, joka käy sitä sotkuisemmaksi mitä kauemmin sitä koettaa ratkaista.

Kaikista villieläimistä se on ainoa, jolla ei ole mitään tajuttua pelkoa ihmistä kohtaan, ja ainoa, joka ei koskaan opi, ei vaistosta eikä kokemuksesta, välttämään ihmistä. Saatat tavata sitä kaikkialla erämaassa, kunnes se tulee toiselle päälle, jos niin saa sanoa, ja sitten sitä et voi löytää mistään. Se viihtyy yksinäisyydessä eikä sure eikä hae kaltaistensa seuraa; mutta joskus sattuu sentään eteesi koko liuta piikkisikoja jonkun vuoren juurella; jokainen lönköttää ympäri piikkejään kalistellen ja hokien nimeään _Unk Wunk! Unk Wunk!_ eikä päiväkausiin muuta teekään.

Tänään se on arka kuin jänis; huomenna se tulee röyhkeästi telttaasi ja karkoittaa sinut sieltä ulos, ellei sinulla satu olemaan nuijaa käsillä. Se ei koskaan tee mitään harkittua, eikä sen matkalla koskaan ole tiettyä -päämäärää; mutta pysäytäpä se hetkeksi vain, niin se panee henkensä alttiiksi päästäkseen vielä askeleen eteenpäin. Ja koeta sitten pakottaa tai houkutella sitä menemään vielä toinenkin askel samaan suuntaan, niin se panee vastaan yhtä itsepintaisesti kuin kaksi sikaa kujalla, ja antaa vaikka tappaa itsensä ennenkuin menee sinne, minne juuri oli pyrkimässä. Se on aivan vaaraton kaikille olioille; kuitenkin se paikallaan maaten tappaa sitä hätyyttävän kiiltonäädän, vieläpä suuren Kanadan ilveksenkin, johon ei mikään muu metsän eläin uskalla käydä käsiksi.

Kaikkien noiden hämmästyttävien vastakohtien edellä käy kuitenkin itse pääkysymys: miksi luonto on ensinkään synnyttänyt tuollaista oliota, ja mitä se sillä tarkoittaa; sillä sillä ei näytä olevan mitään tehtävää eikä tarkoitusta luonnon taloudessa. Hiljattain Mainen lainsäädäntö hyväksyi asetuksen, joka kieltää ampumasta piikkisikaa, sillä omituisella perusteella, että se on ainoa villieläin, jonka voi helposti saada kiinni ja tappaa ilman pyssyä, joten metsässä harhailevan ihmisen ei tarvitse kuolla nälkään, vaan hän saattaa elättää itseään piikkisian lihalla, kuten intianit toisinaan tekevät. Tämä on, puhtaasti hyödyn kannalta, toistaiseksi ainoa ilmaus siitä käsityksestä, ettei Unk Wunk ole mikään epäonnistuma, vaan että senkin olemassaololla saattaa olla tarkoituksensa.

Koetellakseni tuota lakia ja varustautuakseni mahdollisten vastaisten sattumuksien varalta, minä liitin kerran Unk Wunkin ruokalistaani. Se oli inhoittava, ilkeänhajuinen liite, johon vain oikein väkevän juuston harrastaja saattaa olla ihastunut. Laki on epäilemättä hyvä, mutta en juuri voi uskoa kenenkään tuntevan sen johdosta kiitollisuutta paitsi sen, jonka on pakko valita joko kuolema tai piikkisika.

Metsänpedot söisivät sen kernaasti kylläkin, mutta niiltä se herkku on jyrkästi kielletty. Ne eivät voi edes koskettaa sitä saamatta kärsiä seurauksia. Näyttää siltä kuin luonto-emo, tehdessään tuon älyttömän möhkäleen tänne viisaitten maailmaan, olisi pitänyt siitä hellää huolta kuten vähämielisestä lapsesta. Se on ainoa villieläin, jonka ei tarvitse ollenkaan pelätä nälkäkuolemaa. Koko metsä on sen varastoaittana. Silmut ja nuput ilahuttavat sitä siihen vuodenaikaan, jolloin niitä on; ja kun pakkanen käy ankaraksi, lunta kasaantuu paksulti ja kaikki muut eläimet laihtuvat ja tulevat nälästä julmiksi niin Unk Wunk vain kiipee lähimpään puuhun, vuolee vahvoilla hampaillaan puista karkean, ulomman kuoren ja sitten syö kylläkseen pehmeätä sisäkuorta, mikä ravitsee sen täydellisesti ja tekee sen pulleaksi kuin raatimies.

Nälkäisistä pedoista ei Unk Wunkilla ole vähintäkään vaaraa. Tavallisesti ne jättävät sen aivan rauhaan, tietäen, että sen kosketteleminen olisi hullumpaa kuin haukata möhkökalaa tai purra pietari-ulkkia. Jos ne onnettomina maaliskuun päivinä nälän pakottamina lähestyvät sitä vimmoissaan, niin se yksinkertaisesti käpertyy kokoon ja makaa hiljaa haarniskassaan, jota ainoastaan teräshansikas saattaisi vioittumatta tunnustella, ja jossa ei tarkinkaan silmä keksi ainoatakaan saumaa.

Silloin tällöin joku ovela ilves tai kärppä, viisas kokemuksesta, mutta epätoivoinen nälästä, heittäytyy mahalleen maahan Unk Wunkin viereen ja keinottelee varovasti kuononsa tuon hirveän turkin alle, päästäkseen käsiksi kaulaan tai vatsapuoleen, missä ei ole piikkejä. Puraisu pedon voimakkailla hampailla, yksi veren imaisu sen nälkiintyneeseen kurkkuun — ja siinä kummankin eläimen loppu. Sillä Unk Wunkilla on ase, jota ei mikään eränhakija vielä ole ymmärtänyt ottaa lukuun. Sen leveä, raskas häntä on satojen piikkien peitossa, jotka ovat ohuemmat, mutta vielä kuolettavammat kuin sen selkäpiikit; ja kun se heiluttelee tätä asettaan, kuuluu se kalkarokäärmeen kalinalta. Luultavasti tämä kyky sivaltaa hännällä salamannopeudella, samalla kuin piikit vetäytyvät sisään, on antanut aiheen siihen hullunkuriseen harhaluuloon, että Unk Wunk voi ampua piikkinsä matkan päästä, aivan kuin se olisi puristettua ilmaa täynnä —, mikä tietysti on typerää lapsellisuutta, joka pitää ihmiset siitä jonkun verran loitolla.

Toisinaan, kun Unk Wunkia hätyytetään, se peittää kuononsa tällä aseellaan. Useammin se pistää päänsä juuren alle tai lahoon kantoon jättäen häntänsä ulkopuolelle valmiina toimimaan. Vihollisen ensi kosketuksesta häntä näppää oikealle ja vasemmalle nopeammin kuin ajatus, ja iskee vihollisen pään ja kyljet täyteen kuolettavia piikkejä, joista ei pääse irti, sillä mitä enemmän niitä koettaa poistaa, hieroa ja hangata, sitä syvemmälle ne vain painuvat sisään, kunnes tunkeutuvat sydämeen tai aivoihin ja tekevät tehtävänsä. Mooween, karhu, on metsänkansasta ainoa, joka on oppinut pyytämään Unk Wunkia vahingoittamatta itseään. Jos se ollessaan hyvin nälissään tapaa piikkisian, se ei koskaan käy sen kimppuun suoraan — se tuntee piikkien kuolettavan piston liian hyvin, — vaan kiusoittelee ja härnää piikkisikaa syytämällä multaa sitä kohti, kunnes Unk Wunk lopulta kääntää kaikki piikkinsä ulospäin ja makaa hiljaa. Sitten Mooween äärimmäisen varovasti pujottaa käpälänsä sen alle ja äkkitempaisulla viskaa sen lähintä puuta vastaan ja kolhii sen hengiltä.

Jos Mooween löytää Unk Wunkin puusta, niin se toisinaan kiipeää niin ylös kuin oksa kestää sekä nykii ja kiskoo voimakkaasti ravistaakseen piikkisian alas. Tämä on tavallisesti turha yritys, sillä eläin, joka nukkuu sikeästi ja turvallisena puun latvassa ankaralla tuulellakin, ei välitä mitään karhun jykevästä ravistamisesta. Silloin Mooween, jos se suinkin pääsee tarpeeksi lähelle tarvitsematta pelätä putoamista heikoilta oksilta, murtaa poikki sen oksan, jolla Unk Wunk nukkuu ja pudottaa sen maahan. Tämäkin on tavallisesti vallan hyödytöntä, sillä ennenkuin Mooween ehtii kömpiä alas saalistaan tavoittamaan, Unk Wunk on jo ylhäällä toisessa puussa ja nukkuu uudella oksalla aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Toisille pedoille, jotka eivät ole niin vahvoja ja taitavia kuin Mooween, käy perin huonosti, kun ne nälän pakottamina hätyyttävät tätä joutavaa metsän elävää, josta luonto kuitenkin pitää niin hellää huolta. Ansojenvirittäjät ovat kertoneet minulle, että he kevättalvella, jolloin nälkä on ankarin, ovat joskus saaneet satimestaan villikissan, ilveksen tai kiiltonäädän, suu ja kyljet täynnä piikkisian piikkejä osoittamassa, minkälaisessa ruokapulassa ne ovat olleet.

Nämä harvat satimeen joutuneet eläimet kertovat niistä monista hiljaisista taisteluista, joita vain puut ja tähdet ovat nähneet; ja ansojenvirittäjän antama pikainen, varma kuolinisku tekee vain armeliaasti lopun muuten pitkästä ja hitaasta kidutuksesta, joka lopulta päättyisi lumen alla pensaikossa.

Viime kesänä löysin eräästä pienestä erämaan aukiosta kaksi luurankoa makaamassa vieretysten. Toinen oli piikkisian, toinen suuren ilveksen. Viimemainitulla oli kolme piikkisian piikkiä siinä paikassa, missä kurkku oli kerran ollut; yhden piikin varsi oli lujasti kiinni tyhjässä silmäkuopassa; kymmenkunta piikkiä oli sillä tavoin, ettei voinut varmaan sanoa, mitä tietä ne olivat ruumiiseen tulleet. Tässä saattoi turvautumatta sanottavasti mielikuvituksen apuun lukea tarinan nälkäänähneestä ilveksestä, joka oli ollut niin nälissään, että se oli unohtanut kaiken varovaisuuden, ja ateriasta, joka oli maksanut hengen.

Kerran näin hauskan Unk Wunkiin liittyvän näytteen eläinten kasvatuksesta. Kaksi nuorta pöllöä oli metsästämässä emonsa johdolla pitkin vuoren juurta aikaisin iltahämärässä. Näin kanootistani toisen nuorista linnuista liitävän alas jotakin rannan pensaikossa olevaa otusta kohti. Hetken päästä suuri emopöllö seurasi sitä terävin, hätääntynein _huu-huu-huu-huu!_ varoituksin. Nuorempi pudottausi pensaikkoon; mutta emo työnsi äkkiryntäyksellään sen lempeästi syrjään saaliinsa luota ja vei sen ääneti pois metsään. Menin heti paikalle ja löysin nuoren piikkisian pensaikosta, jonne pöllö oli lentänyt, sekä etäämpää rannalta kaksi muuta piikkisikaa syömässä liljanvarsia.

Nähtävästi Kookooskoos, joka vaistomaisesti hyökkää kaikkeen, mikä liikkuu, on saanut viisaammaltaan sen tarpeellisen opetuksen, että muutamat olennot on jätettävä aivan rauhaan.

Se, että tämä opetus on sille tarpeen, näkyi selvästi siitä pöllöstä, jonka muuan ystäväni kerran ampui hämärässä. Piikkisian piikki oli uponnut melkein koko pituudeltaan sen reiteen. Kaksi muutakin piikkiä oli hiljaa painumassa sen ruumiiseen; ja eräs piikki törrötti sen suupielestä kuin hammastikku. Oliko tuo pöllö nuoruuttaan ja tietämättömyyttään, vaiko nälissään heittänyt neuvot tuuleen ja hyökännyt Unk Wunkin kimppuun, ei koskaan saada tietää. Että se oli uskaltanut hyökätä niin suuren eläimen kuin piikkisian kimppuun, näyttää ilmaisevan, että nälkä nähtävästi oli sen, samoin kuin ilveksenkin, siihen pakottanut ja saanut hylkäämään emon opetukset.

Unk Wunk tietää osaltaan niin perin vähän, että täytyy suuresti epäillä, onko se koskaan saanut tuntea metsän koulun kuria. Vetäytyykö se pistäväksi takkiaiseksi pelkästä vaistosta, kuten possum-eläin tekeytyy kuolleeksi, vai onko tuo temppu pitkän opetuksen tulos, on vielä selvittämättä. Onko sen verraton typeryys, mikä tekee sen viholliset aseettomiksi ja pelastaa sen sadoista vaaroista, joissa ei mikään viisaus auttaisi, kenties, samoin kuin laukkujaisen hölmömäinen tyhmyys, vain syvimmän viisauden naamari; vai onko se tosiaankin niin hölmö kuin miltä se näyttää, on niinikään ratkaisematon kysymys.