Part 9

Hajaantumisen vaisto oli jo saanut niissä jalansijaa. Päivän kuluessa ne luultavasti olivat olleet syömässä erikseen pitkin mäenrinnettä, mutta varjojen pidentyessä ne olivat tulleet uudelleen yhteen, ottaakseen rauhassa vastaan erämaan yön vanhan kumppanuuden turvissa. Ja minä olin onneksi ollut kyllin hiljaa kalastaessani, jotta olin voinut kuulla, kun johtaja rupesi kutsumaan niitä kokoon ja ne puolestaan vastailivat sieltä ja täältä syöntipaikoiltaan.

Hetken päästä heitin niiden ajamisen — ne olivat liian nopsia minulle tiheässä lepikossa — ja menin notkosta ylös harjulle. Siellä juoksin pitkin metsävuohenpolkua ja kiersin alas niiden edelle erääseen seeteritiheikköön, jonne arvelin niiden ehkä aikovan yöpyä.

Jopa kuulinkin niiden tulevan — _Vit-kvit? Pr-r-r, pr-r-r-r, prut, prut!_ — ja näin viiden kuuden linnun juoksevan nopeasti. Pieni johtaja huomasi minut samassa ja piiloutui näkyvistä. Useimmat parvesta seurasivat sitä, mutta eräs lintu, uteliaampi kuin muut, hyppäsi kaatuneelle rungolle, pingoitti itsensä suoraksi kuin jänne ja silmäili minua kiinteästi. Pieni pyssyni pamahti suoraan sen päähän, ja minä pistin mielihyvin laukkuuni lihavan linnun.

Äänen kuuluessa toinen peltokana, ihmetellen tuota outoa paukahdusta, lensi tuuheaan kuuseen, painautui lähelle runkoa ollakseen piilossa, seisoi ja kuunteli innokkaasti. Odottiko se kuulevansa tuon äänen taas, vai oliko se säikähdyksissään ja odotti johtajan kutsua, sitä en voi sanoa. Ammuin sen päätä kohti nopeasti ja näin sen liitävän viistoon kohti mäenrinnettä ja sitten kuulin tuoksahduksen ja näin höyheniä lentävän ilmassa, mistä kaikesta tiesin, että se oli pahasti haavoittunut.

Seurasin sitä mäkeä ylöspäin siipien räpinän opastamana, kunnes tämä ääni hävisi tiheään pensaikkoon ja ryteikköön. Sieltä etsin sitä kymmenen minuuttia tai kauemmin, mutta turhaan. Sitten istuuduin kuuntelemaan hiljaisuudessa pitkäksi aikaa; mutta lintu oli piiloutunut johonkin koloon tai muuhun piilopaikkaan, mistä ei pöllönkään olisi ollut helppo sitä löytää. Pahoillani käännyin takaisin kohti notkoa.

Lähellä vieressäni oli kaatunut runko, oikealla puolen oli toinen. Molemmat rungot muodostivat suuren kulman, ja latvat olivat yhdessä rinnettä ylöspäin. Niiden välissä oli useita suuria puita kallionlohkareiden ja pensaiden keskessä. Kiipesin toista kaatunutta puunrunkoa myöten noin kahdeksan tai kymmenen jalkaa korkealle maasta, tarkasti silmilläni etsien irrallista ruskeata höyhentä, joka olisi voinut opastaa minut kadonneen peltokanani luokse.

Äkkiä runko allani alkoi hiljaa vaappua. Pysähdyin hämmästyneenä etsimään tämän kumman keinumisen syytä; mutta rungolla ei ollut mitään, paitsi minua. Hetken päästä läksin edelleen ylöspäin katseellani etsien peltokanaa. Taas runko keinui, tällä kertaa kiivaasti, niin että olin pudota. Silloin panin merkille, että toinen puunrunko oli kaatunut niin, että sen keskikohtaa kannatti suuri kallionlohkare ja latva oli minun runkoni latvan alla. Toisen rungon tyvipäästä jokin vipusi latvaa ylöspäin. Siellä oli jokin eläin, ja minulle kävi välähdyksessä selväksi, että se oli kylliksi raskas saamaan jykevällä vivullaan minun painoni kohoamaan. Hiivin eteenpäin päästäkseni näkemään erään suuren puun taitse, ja siellä toisella rungolla, vähemmän kuin kahdenkymmenen jalan päässä minusta, seisoi suuri karhu koetellen tehdä käännöksen voidakseen päättää, mennäkö eteenpäin vaiko taaksepäin epävakaisella polulla.

Se huomasi minut samassa hetkessä kun kasvoni tulivat näkyviin puun takaa. Sellaista hämmästystä, sellaista ihmettelyä olen harvoin nähnyt eläimessä. Pitkän ajan katsoimme toisiamme silmästä silmään. Sitten se alkoi kiertyä uudelleen, ja puunrungot huojuivat ylös ja alas. Taaskin se katsahti toisella rungolla seisovaa outoa eläintä, mutta puun takaa katsovat kasvot eivät olleet liikkuneet eivätkä muuttuneet. Silmät katsoivat kiinteästi sen silmiin. Säikähtynein liikkein se syöksähti pensaikkoon, ja ellen olisi sukkelaan tarttunut erääseen oksaan, olisi tuo äkillinen loikkaus viskannut minut taaksepäin kalliokkoon. Sen hypätessä kuulin nopeata siipien sätkytystä. Seurasin sitä pelokkaasti tietämättä, missä karhu nyt oli, ja pian oli toinenkin peltokana laukussani veljensä vieressä.

Muu parvi oli tällä välin hajaantunut laajalle. Yhden tai pari löysin ja seurasin niitä, mutta ne piiloutuivat tiheään lepikkoon, missä en voinut löytää niiden päitä kylliksi nopeasti ehtiäkseni tähdätä. Ammuttuani turhaan kerran tai pari menin takaisin kalastamaan.

Metsä ja järvi oli taas rauhallisena. Taimenet olivat tauonneet syömästä oikulliseen tapaansa. Paikalla vallitsi suuri hiljaisuus, jota ei minun äänekkään kelani surina kertaakaan keskeyttänyt, ja hämärän varjot kävivät yhä tummemmiksi ja pitemmiksi, kun taaskin peltokanojen vieno, hiipivä, kysyvä pakina kuului lähenevän lepikosta. Johtaja oli tiheimmässä pensaikossa — tunnin kuluessa olin oppinut erottamaan sen erikoisen _prut, prut_ äänen — ja mäenrinteeltä sekä leppärämeiköstä ja rantapensaikosta vastaili hajaantunut parvi. Sieltä kuului _kvit_, täältä _prut_, ja sen jälkeen sukkelaa siipien pärinää. Vähitellen kaikki tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi.

Minun piti vielä saada kolmas peltokana nälkäisille miehilleni, siksi hiivin sukkelaan takaisin leppärämeikköön. Sieltä löysin pienen metsänotusten polun ja ryömin sitä pitkin nelinkontan koettaen varovasti lähestyä johtajan yhä jatkuvaa kutsua.

Keskeltä matalain tummien leppien muodostamaa tiheikköä, täydellisen pensasaidan ympäröimänä, löysin sen vihdoin. Se seisoi kaatuneen puun tyvellä liikkuen nopeasti ylös- ja alaspäin levittäen siipiään, pyrstöään ja alullaan olevaa kaulatöyhtöään ikäänkuin se olisi rummuttanut, ja välillä se aina päästi omituisen kutsuntaäänensä. Sen yläpuolella pitkässä rivissä samalla rungolla istui viisi muuta peltokanaa aivan hiljaa; vain silloin tällöin, kun johtajan huutoon kuului vastaus, ne käänsivät päätään ja kuuntelivat tarkkaavasti, kunnes pensaikko avautui ja uusi lintu istuutui niiden rinnalle. Sitten kuului uusi kutsu ja kaukaiselta mäenrinteeltä heikko _kvit-kvit_ ja siipien rapinaa vastaukseksi, ja taas lensi peltokana nopein siivin sekä asettui rungolle toveriensa viereen. Nämä aukaisivat vieraanvaraisesti rivinsä antaakseen sille tilaa, sitten koko rivi taas kävi rauhalliseksi johtajan toistaessa huutojaan. Vain päät kääntyivät puolelta toiselle heikkojen vastausten kuuluessa.

Rungolla istui lopulta yhdeksän lintua. Kutsunta kävi äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi, mutta moneen minuuttiin ei kuulunut mitään vastausta. Parvi kävi levottomaksi, johtaja juoksi rungoltaan pensaikkoon ja taas takaisin kutsuen äänekkäästi. Rungolla istuvassa lintuparvessa alkoi kuulua hiljaista pakinaa, ensimmäinen keskeytys niiden outoon äänettömyyteen. Toisten oli vielä määrä tulla, mutta missä ne olivat ja missä ne viivyttelivät? Alkoi käydä myöhäiseksi, ja pöllö oli uhannut, ja yöpymispaikka oli vielä kaukana. _Prut, prut, pr-r-r-riiii_, kutsui johtaja, ja pakina taukosi, koko parven kuunnellessa.

Kallistin korvani mäenrinnettä vasten, myöskin kuunnellakseni viivyttelijöitä, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Paitsi alhaalla lentävän koskelon kirkunaa ja muuatta oksan napsahdusta — joka oli liian terävä ja raskas pikku jalkojen aikaansaamaksi — metsä oli aivan äänetön. Kääntyessäni taaskin katsomaan runkoa kohti, tunsin kyljelläni jotakin lämmintä ja pehmeätä. Silloin tiesin; ja tämän tiedon keralla sain äkkiä piston tuntooni. Tunsin itseni syylliseksi ja asiaan kuulumattomaksi täällä hiljaisessa metsässä. Johtaja kutsui, ja parvi odotti niitä kahta joukkoon kuuluvaa, jotka eivät enää koskaan vastaisi kutsuun.

Makasin tuskin kymmenen metrin päässä rungosta, jolla tuo murheellinen pieni näytelmä tapahtui hämärän valossa. Suuri hiljaisuus kävi syvemmäksi ja syvemmäksi, ikäänkuin erämaa itse olisi osoittanut myötätuntoa ja vaimentanut äänensä kuunnellakseen. Kerran, kun näin ensi vilahduksen linnuista, olin jo kohottanut pyssyni ja tähdännyt suurinta peltokanaa päähän, mutta uteliaisuus näkemään, mitä ne tekivät, pidätti minua ampumasta. Nyt oli syvempi tunne vallannut mieleni; pyssy liukui kädestäni ja oli huomaamattomana vieressäni, varisseilla lehdillä.

Taaskin johtaja kutsui. Linnut kohottautuivat suoriksi kuin rivi harmaanruskeita kuvapatsaita, jokainen silmä kirkkaana, jokainen korva tarkkana, kunnes jokin epämääräinen pelon ja vaaran tunne veti ne yhteen. Ne laskeutuivat maahan tiheäksi ryhmäksi, kaikki paitsi johtaja, joka seisoi niiden yläpuolella, ilmeisesti laskien ne yhä uudelleen ja uudelleen ja välillä lähettäen kutsunsa pimenevään metsään.

Otin toisen linnuista laukustani ja aloin silitellä sen pörröytyneitä ruskeita höyheniä. Miten kaunis se oli ja miten täydellisesti väriltään ja muodoltaan mukautunut siihen ympäristöön, missä se oli elänyt! Ja minä olin ottanut siltä hengen, ainoan, mitä sillä oli. Sen kauneus, ja jotakin syvempää ja salaperäistä, jota on kaikessa, joka elää, oli mennyt ainiaaksi. Kaiken kesää se oli juoksennellut iloisilla pikku jaloillaan, nauttinut luonnon yltäkylläisyydestä, kutsunut riemukkaasti tovereitaan, kun ne hiipivät koolle ja hajalle innokkaasti etsien läpi valojen ja varjojen. Pelko toiselta puolen ja emon ehdoton totteleminen toiselta puolen olivat olleet ne kaksi tekijää, jotka olivat määränneet sen elämän kulun. Niiden johtamana se oli kasvanut väkeväksi, tarkaksi ja valppaaksi, oppinut täydelleen tietämään, milloin piti juosta, milloin lentää, milloin taas piilotella liikkumattomana suletuin silmin, kun vaara kulki läheltä ohi. Ja nyt, kun se oli täydessä voimassaan, kun se jo saattoi yksinään kiitää läpi erämaan valppaana ja itseensä luottavana, — hetken uteliaisuus, katsahdus tuohon outoon eläimeen, joka oli seissyt niin hiljaa seeterin juurella, oli tuottanut sille tuhon. Johtajan huuto kaikui kutsuvana, kutsuvana läpi metsän, mutta se ei enää välittänyt siitä.

Höyheniä hivelevä käsi oli käynyt hyvin helläksi. Minä olin ottanut siltä hengen, nyt minun täytyi koettaa vastata sen puolesta. Sitä ajatellessani kohotin päätäni ja päästin selvän _kvit-kvit_ äänen, kuten juokseva peltokana. Heti paikalla johtaja vastasi; parvi juoksi taas rungolle, ja päät kääntyivät minua kohti. Päästin toistamiseen äänen, ja nyt parvi hyppäsi maahan ja makasi tiheässä ryhmässä; johtaja taas nakkautui suoraksi puunrungolle ja oli liikkumaton kuin vieressä oleva kanto.

Huudossani oli jotakin nurinkurista, linnut olivat epäluuloisia, kun eivät tietäneet, mikä vaara oli pitänyt niiden kumppaneita niin kauan ääneti ja nyt ajanut ne pois tummasta lepikosta. Hetken ne kuuntelivat tarkasti; sitten johtaja hyppäsi rungoltaan ja asteli varovasti minua kohti, pysähtyen, piiloutuen, kuunnellen, hiipien, kaartaen kauaksi toiselle puolelle ja taas takaisin vähän lähemmäksi, kunnes se äkkiä kohottautui näkyviin ruohikosta katsoen minua suoraan kasvoihin. Kaksi pitkää minuttia se seisoi räpäyttämättä silmääkään. Sitten se hiipi sukkelaan takaisin, päästäen hiljaisen, hämmästyneen, kysyvän _kvit-kvit_ äänen. Sitten heikko merkkiääni, jota minä tuskin saatoin kuulla, sitten sukkela liike, — ja parvi pyrähti lentoon eri tahoille hiljaiseen ystävälliseen metsään.

Kymmenen minuttia myöhemmin minä olin piiloutuneena tiheään pensaikkoon, katsoen suureen kuuseen, missä töin tuskin saatoin erottaa johtajan seisomassa korkealla oksalla varjokuvana lännen ruskoa vasten. Olin seurannut sen nopeata lentoa, ja makasin taas kuuntelemassa sen ääniä, kun se kutsui parveaan yöpuulle. Näreiköstä ja mäenrinteeltä ja kaukaa hiljaisen järven rannoilta ne vastailivat, ensin heikosti, sitten selvemmin, ja pian alkoi kuulua siipien rapinaa kun linnut saapuivat.

Mutta olin jo nähnyt ja kuullut kyllikseni, jopa liiaksikin mielenrauhalleni. Hiivin poispäin läpi notkon. Innokkaat kutsuäänet seurasivat minua vielä kanootillenikin. Ensin valitus, ikäänkuin rauhaisa järvi, hiljainen metsä ja hämärän vieno kauneus olisi kaivannut jotain; sitten hiljainen kysymys, joka aina kuului peltokanan _kvit_ huudossa, ikäänkuin vain minä olisin voinut selittää, miksi kaksi ääntä ei enää vastannut iltahuutoon, kun varjot pitenivät.

Umquenawis Mahtava

Umquenawis Mahtava on salojen herra. Metsänasukkaista ei yksikään ole puoleksikaan niin suuri kuin se; ei millään ole niin tarkat aistimet vainuamaan vaaraa, eikä voimia niin peloittavia puolustautumaan vaaralta, kuin sillä. Niinpä se ei pelkää mitään, vaan liikkuu läpi suuren metsän kuin valtias; ja kun näet sen ensimmäistä kertaa erämaassa viillettämässä valtavana ja äänettömänä tietään jättiläispuiden lomitse tai puskevan kuin suuri veturi läpi pensaikon ja yli tuulenkaatamien puiden, kuono koholla tuulta vainuamassa, leveät sarvet taaksepäin heitettyinä mahtavilla hartioilla, ja kuivuneet puut, jotka sattuvat tielle, murtuvat rytisten sen rynnätessä, ja lepän oksat rapisevat ja napsahtelevat sen haaraisia sarvia vasten, — kun näet sen tuollaisena, niin jotakin sinussa nousee sotilaan tavoin tekemään kunniaa ja lausuu: »Herra Hirvi!» Ja vaikka kädessäsi on pyssy, ei sen kuolemaa tuottava suu koskaan kohoa. Tuo suuri pää suunnattomine sarvikruunuineen on liian suuri mihinkään huoneeseen. Ripustettuna typerästi seinälle täynnä sälyä olevaan huoneeseen, kuten sen usein näkee, nuo kerran elävien räikkätorvien kaltaiset korvat rypyssä, nuo kerran niin tarkat ja pienet silmät pullistuneina ja suuri turpa vallan suhteettomaksi venytettynä, se on väärässä ympäristössä, epämuotoinen ja ruma. Sillä ei ole sen enempää ja tuskin yhtään sen ylevämpää tarkoitusta kuin päänahalla villi-ihmisen wigwamin orrella. Ainoastaan erämaassa, takanaan puolen tonnin painoisen voimaauhkuvan ruumiin vastustamaton sysäys, allaan rytisevä pensaikko ja yllään korkean kuusikon mahtavat holvit, siellä tuo pää saattaa ylläpitää sitä suurenmoisen voiman vaikutusta, joka kuuluu Umquenawis Mahtavalle erämaan metsissä. Vain täällä se on kotonaan; ja vain kun sen näkee tähystelevän levollisen majesteetillisena yksinäiseltä paikalta hiljaisen järven rannalta tai syöksyvän peloittavaa menoaan läpi säikähtyneen metsän, saa sen näkeminen sydämen pamppailemaan ja hermot soimaan nopeassa tahdissa ja hitaan veren liikkeeseen aina sormenpäihin asti. Siellä sen nähtyäsi palaat tyydytettynä leiriisi ja jätät mielelläsi Umquenawiksen sinne, missä se on, etkä ensinkään halua viedä sitä rahtivaunussa kotiin ystäviesi ihmeteltäväksi.

Vaikka Umquenawis on erämaan herra, niin on kaksi seikkaa, ja vain kaksi seikkaa, joita se välistä pelkää: ihmisen haju ja pyssyn ilkeä pauke. Sillä hirvivaltiasta on metsästetty, ja se on oppinut tuntemaan pelon, joka oli ennen sille tuntematon. Mutta jos menet syvälle erämaihin, minne ei vielä metsästäjän jalka ole eksynyt ja missä tuohitorven rämähdystä seuraava pyssyn pamahdus ei vielä milloinkaan ole rikkonut hämärän hiljaisuutta, niin saatat löytää sen vielä sellaisena kuin se oli ennenkuin pelko tuli; siellä se saattaa kutsuessasi tulla ryskyen pitkin vuorenrinnettä eikä tee kaarroksia päästäkseen vihollisestaan tuulen alle; ja siellä, kun se on sillä päällä, se ajaa sinut kiireimmän kaupalla lähimpään puuhun, johon sinä menet niinkuin orava ketun ahdistamana. Kerran näin sen semmoisella päällä hätyyttävän pientä jäntevää opasta, joka kapusi kuuseen lumikengät jalassaan; eikä milloinkaan karhu ole tehnyt sitä temppua sukkelammin, vaikka miehen jalat olivat käärityt niin epämukaviin verhoihin.

Olimme myöhään eräänä iltapäivänä sauvomassa vastavirtaa kohti suurta järveä salovirran yläjuoksulla. Kaukaa takaamme kuuluva koskien kohina ja lähellämme vuolaan virran lorina, sauvoimien rytmilliset molskahdukset ja pienen kanoottini lipinä vasten aallon väreitä olivat ainoat äänet, jotka häiritsivät salon hiljaisuutta. Olimme ääneti, niinkuin aina ovat miehet, joille salo on puhunut syvintä kieltään ja joille virta voi ensi käänteessä tuoda odottamattomia yllätyksiä.

Äkkiä, juuri kun kanoottimme kokka työntyi ohi erään niemen nenän, se törmäsi suoraan virran yli uivan suuren hirvilehmän päälle. Simmo mörähti hämmästyneenä, ja hirvi pysähtyi kääntyen katsomaan meitä. Siinä se seisoi, suurena kysymysmerkkinä kuonosta hännän päähän saakka, sillä välin kun kanootti liikkui kyljittäin suuren rantakallion alle ja jäi siihen hytkimään paikalleen sauvoimet lujasti pohjaan työnnettyinä.

Olisi jo ollut aika leiriytyä, ja järvi oli vielä kaukana. Muutaman minutin ääneti katseltuamme annoin lähtökäskyn, ja kanootti työntyi ylöspäin. Mutta suuri hirvi ei lähtenytkään metsään, niin kuin hyväntapaisen hirven olisi luullut tekevän, vaan hyökkäsi suoraan meitä kohti. Simmo huitoi kokasta sauvoimellaan ja me muut huusimme viiteen ääneen; mutta hirvi läheni vain, aivan rauhallisena, nähtävästi tahtoen saada selon, mikä se kumma oli, joka juuri oli tullut virtaa ylös ja häirinnyt juhlallista hiljaisuutta.

»Paras olla hiljaa; suuri hirvi käy joskus päälle», mutisi Noel takanani; ja me laskimme takaisin kallion suojaan odottamaan mitä tapahtuisi, antaen suuren eläimen tehdä niin kuin sitä halutti.

Kymmenen minuttia me vielä koetimme kaikin tavoin, uhkauksin ja houkutuksin, saada hirveä pois tieltä, jopa lopuksi lähetimme kuulan sipaisemaan vettä sen alta; mutta vihaista jalanpoljentaa lukuunottamatta ei tullut mitään vastausta, eikä se osoittanut vähintäkään halua luovuttaa meille kulkuväylää. Silloin muistui mieleeni eräs temppu, jonka olin sattumalta oppinut kauan sitten. Hyppäsin rantatörmälle ja kiipesin hirven yläpuolelle pensaikkoon piiloon ja aloin taittaa oksia, ensin hiljaa, sitten yhä äänekkäämmin, niin kuin joku olisi ollut pelkäämättä tulossa metsän läpi. Ensimmäisen epäilyttävän rätinän kuullessaan hirvi säpsähti, epäröi, lähti hermostuneesti poikkivirtaan, levittäen sieraimiaan ja heristäen suuria korviaan saadakseen selvää, mitä rätinä oli, ja kun äänet yltyivät, niin se kiiruhti yhä enemmän ja enemmän. Pian virta oli vapaa, ja kanoottimme halkoili taas väreileviä matalikkoja, mutta hirvi jäi uteliaana katselemaan puoleksi kätkeytyneenä lepikkoon.

Tämä temppu on joskus hyvä. Kaikki eläimet pelkäävät oksan rasahdusta. Mutta ei pidä koettaa sitä yöllä uroshirven kiima-aikana, kuten minä kerran tein tietämättäni. Silloin se luulee sinua kiusoittelevaksi puolisokseen ja tulee päin kuin myrsky ja ajaa sinut kuin säikähtyneen apinan lähimpään puuhun, ennen se ei ole tyydytetty.

Seuraavan tunnin kuluessa näimme kanootistani seitsemän hirveä, vanhoja ja nuoria; ja laskiessamme maalle hämärän tullen leiripaikallemme suuren järven rannalle, oli maihinnousupaikalla suunnattoman uroshirven tuoreet jäljet. Vettä pulppusi vielä niihin, mistä näkyi, että se oli juuri meidän lähestyessämme lähtenyt paikalta.

Mistäkö tiedän, että se oli uros? Tähän vuodenaikaan hirvihärät kulkevat lakkaamatta ja sorkkien kärjet ovat kuluneet pyöreiksi. Lehmät taas, jotka ovat koko kesät, eläneet eriksensä opettaen kömpelöille vasikoillensa salon ääniä ja hajuja ja muuta mitä niiden on tarpeen tietää, kulkevat paljon vähemmän; niiden sorkat ovat sen vuoksi tavallisesti pitkäkyntiset ja terävät.

Kolme kilometriä leirimme yläpuolella oli pieni puro, jonka toisella puolella oli lepikkoa ja toisella synkkä varjoisa kuusikko — ihanteellinen paikka hirvien koulusaliksi minä ajattelin löytäessäni tämän paikan muutamia päiviä tulomme jälkeen. Rannalla olikin jälkiä oikein kosolta ja olin heti varma siitä, että kun vain odotti kylliksi kauan, niin sai nähdä emon vasikkoineen ja ehkäpä vilaukselta katsahtaa sellaiseen, mitä ihminen ei ole milloinkaan, ennen nähnyt, nimittäin kuinka hirviemo opettaa pienokaisilleen, miten piiloutua, miten liikkua ääneti ja huomaamatta pensaikossa, missä ei luulisi ketun voivan hiipiä itseään ilmaisematta, miten laukata yli tuulenkaataman puun, miten taivuttaa nuori koivu tai vaahtera ja pitää sitä allaan niin kauan kuin syö lehtiä sen latvasta, — ja koko joukon muuta, mitä jokaisen hirven täytyy osata ennenkuin se kykenee pitämään huolta itsestään suurella salolla.

Menin sinne eräänä iltapäivänä kanootillani, tartuin muutamiin liljanvarsiin pitääkseni pienen alukseni paikallaan ja kyyristyin niin, että ainoastaan pääni näkyi laitojen ylitse, ja koko vene oli aivan kuin vanha tuulen ajama puunrunko. Se aika oli lähellä, jolloin tiesin hirvilehmän käyvän nälkäiseksi, mutta vielä oli liian valoisa tuoda vasikoita avoimelle rannalle. Kun olin tunnin odottanut, niin lehmä tuli varovasti puron vartta alaspäin. Se seisahtui äkkiä nähdessään kelluvan rungon, tarkasteli sitä pari kolme minuttia, höristellen korviaan. Sitten se alkoi halukkaasti syödä liljanvarsia, joita koko ranta oli täynnä. Kun se meni takaisin, niin seurasin sitä, oppaanani milloin oksan naksahdus, milloin pensaanlatvan heilunta, milloin levottoman korvan värähdys tai pensaiden välistä näkyvä suuri tumma haamu. Pysyttelin koko ajan tuulen alla ja annoin tuon suuren eläimen tietämättänsä opastaa minua sinne, missä sen pienokainen oli piilotettuna.

Sadan metrin päässä rannasta oli kaatunut puu, jonka latva kaartui maahan kahden pienen kuusen päälle muodostaen matalan pesän, joka oli niin pimeä, että pöllö tuskin olisi nähnyt mitä sisällä oli. »Tuossa on se paikka», ajattelin itsekseni; mutta emo sivuutti sen, näköjään huomaamatta, miten hyvä paikka se oli. Viidenkymmenen metrin päässä se kuitenkin kääntyi ja tuli kaartaen takaisin tuohon paikkaan, tarkoin nuuskien ja höristellen korviaan tullessaan minua kohti.

»Ahaa! Vanha hirven temppu», minä ajattelin, muistaen, miten ajettu hirvi ei koskaan asetu lepäämään ensin kaartelematta kauas taaksepäin jälkiensä suuntaan, mutta tuulen alla niistä, saadakseen turvallisen matkan päästä tutkia, onko sitä kukaan seuraamassa. Kun se lopulta paneutuu maata, niin se asettuu lähelle polkuaan, mutta niin, ettei sitä näy sieltä; näin se kuulee tai vainuaa jäljestä tulijan. Kun metsästäjä sitten tulee paikalle, mistä hirvi kääntyi takaisin, niin se on jo kilometrien päässä, samoten myötätuuleen vinhaa vauhtia. Metsästäjä leiriytyy silloin siihen, missä se oli maannut ja jatkaa aamulla jälkien seuraamista.

Kun hirvilehmä kääntyi ja läksi kaarrellen takaisin, niin olin varma siitä, että löytäisin sen vasikan kuusen alla olevasta pesästä. Mutta eikö se löytäisi minua sen sijaan ja ajaisi minua pois alueeltaan? Ei voi milloinkaan olla varma siitä, mitä hirviemo tekee, jos se löytää ihmisen vasikkansa läheltä. Tavallisesti ne pakenevat, mutta toisinaan ne juoksevat ihmistä kohti. Mutta minä olin jo vuosikausia koettanut päästä tutustumaan opetukseen hirviemon pienessä koulussa. Nyt laskeuduin kontalleni ja ryömin myötätuuleen pysytelläkseni poissa emon vainun ulottuvilta, jos suinkin mahdollista.