Part 3

Oliko tämä viimeksimainittu teko myös tehty »väkivaltaisesti ruudilla ja kuulalla», pamauttamalla pesä hajalle vanhalla pyssyllä, vai yksinkertaisesti poikien tavalla kiipeämällä puuhun, sitä eivät turhantarkat vanhat kaupunginasiakirjat kerro. Mutta kaikki tuo osoittaa, että rannikolla asuvat esivanhempamme olivat hyväsydämisiä ihmisiä, että he suhtautuivat tähän kelpo kalastajaan, joka rakensi pesänsä heidän kynnyksensä edustalle, melkein samoin kuin saksalainen maalaisrahvas suhtautuu haikaraan, joka rakentaa pesänsä heidän savupiipulleen, ja pitivät sen tuloa hyvän onnen ja runsaan saaliin enteenä kalastajille. Kaukana erämaan sydämessä, missä Ismaques, jota ei puute eikä yltäkylläisyys ole turmellut, pesii ja kalastaa, aivan kuin sen esi-isät tuhansia vuosia sitten, tapaa vielä saman kunnon linnun, joka kiihoitti meidän poikamaista mielikuvitustamme ja voitti puolelleen meidän rannikolla asuvien esivanhempiemme sydämet. Vastapäätä järven rannalla olevaa leiriäni, missä eräänä kesänä kauan oleskelin kauniin paikan ja runsaan kalansaaliin takia, oli kalasääskipari rakentanut pesänsä vuoren rinteellä olevan suuren kuusen latvaan. Tämä lintupari se joka päivä kierteli kanoottini yllä tai kallioiden kohdalla minun kalastaessani katsomassa, miten minä jaksoin ja joka kerta poistuessaan ne kirahtivat ystävällisesti _tsi'vii! tsi', ts'viiii!_ »Onnea ja hyvää kalansaalista!» Tarvittaisiin paljon todisteita ennenkuin tulisin vakuutetuksi siitä, etteivät ne pitäneet minua kalastajatoverinaan ja vilpittömästi iloinneet seuratessaan minun menettelytapojani ja menestystäni.

Aluksi menin pesälle, en niin paljon tutkiakseni kalasääskiä kuin luodakseni pikaisen silmäyksen metsän arkaan villiin elämään, joka on piilossa useimmilta silmiltä. Kalan saalis oli hyvä, ja molemmat emälinnut olivat taitavia kalastajia. Niin kauan kuin poikaset olivat kasvuiässä oli kuusenlatvan suuressa pesässä aina kalaa viljalti. Ylijäämä tästä yltäkylläisyydestä, päät, luut ja tarpeettomat jätteet, oli viskattu pesästä maahan nälkäisten saaliinhakijain herkkupaloiksi. Niinpä vesikko jätti sammakkometsästyksensä purolla tuntiessaan hyvää lemua ilmassa. Haisunäätä kömpi alas mäkimailtaan ja ilmaisi tulonsa kumealla huudolla. Kärpät, ja kerran muuan harmaa vanha mäntynäätä, liian raihnainen ja reumatinen harjoittamaan tuottavaa puissa metsästämistä, hiipivät pensaikosta hankkimaan elatustaan omin luvin. Metsäkissat torailivat kuin riiviöt makupaloista; monesti öisin kuulin niiden riitelevän siellä. Ja kerran iltamyöhällä, varjojen tummetessa, kun minä pysyttelin piilossani kalliokossa, näin suuren ilveksen hiipivän pensaikosta ja aivan kuin se olisi itsekin puuhiaan hävennyt käyvän nuuskimaan noita kalanjätteitä.

Se oli kaikesta päättäen sen ensimmäinen retki. Se ei tiennyt, että tämä ateria oli vapaa, vaan luuli kaiken aikaa olevansa varastamassa jonkun toisen omaa. Sen liikkeet, hätkähdykset, kuuntelemiset, sen hiljainen murina itsekseen, olivat näkemisen arvoiset. Se oli suurempi kuin mikään muu lähitienoon eläin, eikä sillä ollut mitään pelon syytä; mutta kaikki eläimet tuntevat suurta kunnioitusta metsästyslakia ja toisen oikeuksia kohtaan, ja sen tunsi tuo kissakin. Sillä oli kalannälkä, mutta niin suuri kuin se olikin, sen jokainen liike osoitti, että se oli heti valmis karkaamaan käpälämäkeen ilmestyipä miten pieni olento tahansa kirkaisemaan sille vasten naamaa: »Tuo on minun!» Kun se myöhemmin perehtyi tapoihin ja kalasääskien vieraanvaraisiin juhla-aterioihin, jotka olivat tarjolla jokaiselle tulijalle, se saattoi tulla kylläkin rohkeasti ottamaan osansa, mutta nyt, kun se liikkui varkain, pysähteli ja kuunteli arasti, se tarjosi eläinten oikeuskäsitteistä kuvan, joka sellaisenaan korvasi pitkät vahtitunnit.

Mutta kalasääsket itse ansaitsivat suurempaa huomiota kuin niiden kutsumattomat vieraat. Ismaques, ollen kaikessa kunniallinen, avioituu eliniäkseen ja palaa joka vuosi samalle pesälle. Olen tavannut yhden ainoan poikkeuksen tästä säännöstä. Se oli kalasääski, jonka tunsin poikavuosinani, ja joka eräänä kesänä menetti puolisonsa tapaturmaisesti, ajattelemattoman urheilijan pyssystä. Ismaquesin suru oli ilmeinen, välinpitämätönkin sen huomasi. Sen saattoi kuulla sen ikävöivästä, kysyvästä huudosta, jota se kaiutti halki hiljaisen kesäisen metsän, ja sen siipien liikkeistä, kun se lensi kauas toisille vesille, ei kalastamaan, sillä Ismaques ei koskaan kalasta naapurinsa alueilla, vaan etsimään kadonnutta puolisoaan. Monet viikot se kulki tällä tavoin, haki ja huhuili kaikkialta, mutta lopulta yksinäisyys ja muistot kävivät sille ylivoimaisiksi. Se jätti seudun paljon ennen muuttoaikaa. Seuraavana keväänä tuli taas lintupari sille seudulle, korjasi vanhan pesän ja alkoi kalastaa lammessa. Kalasääsket yleensä karttavat toistensa kalavesiä, ja varsinkin vanhaa pesää ne suurella kunnioituksella välttävät; mutta tämä pari tuli ja valtasi pesän muitta mutkitta, aivan kuin olisi sopinut edellisen omistajan kanssa, joka ei koskaan palannut.

Vanha kuusi vuoren kupeella oli ollut monta vuotta minun kalastajaystävieni hallussa. Kuten tavallista on, se oli saanut uhrata elämänsä noiden lintujen takia. Kalanrasva niiden alituisista aterioista oli imeytynyt kuoreen ja valunut yhä alemmaksi ja syvemmälle, niin että se haittasi nesteiden nousua ja vihdoin ehkäisi niiden kohentumisen kokonaan. Silloin puu kuoli, ja oksa toisensa jälkeen joutui pesänrakennusaineeksi. Rosoiset murtuneet oksanlatvat kertoivat kaikkialla, miten ne oli katkaistu haukkojen tarpeiksi.

Se rakennustaiteenhaara, josta nämä katkenneet oksanlatvat tietävät kertoa, on aivan omintakeinen. Siihen saattaa joka kevät kukin itse perehtyä, kun vain käy katsomassa lintuja niiden pesänrakennuspuuhissa. Perustukseen käytetään suuria tikkuja. Sellaisia on maassa kaikkialla, mutta Ismaques ei koskaan laskeu maahan, jos se suinkin voi sitä välttää. Silloinkin kun se lentäessään metsän yli pudottaa tavallista raskaamman kalan, se vain katsoo pahoilla mielin sen putoamista, mutta ei seuraa sitä. Sillä saattaa olla nälkä, mutta sen suuret koukkukynnet eivät koske maahan. Se ei osaa käydä, ja se menettää maassa kaiken voimansa. Siksipä se kääntyy takaisin ja pyytää kärsivällisesti tuntikaudet saadakseen tappion korvatuksi.

Kun se tarvitsee tikkuja pesänsä rakentamiseen, niin se etsii puun, missä on kuivuneita oksia, ja sitten murtaa ne poikki painollaan. Jos oksa on sitkeä, niin se kohoo korkealle sen yläpuolelle ja putoo sieltä kuin kanuunan kuula, tarttuu kynsillään oksaan ja naksahuttaa sen iskunsa voimalla poikki. Kahdesti olen metsästä kuullut paukauksen, joka on ollut melkein kuin pistoolin laukaus, ja se on johdattanut minut paikalle, mistä Ismaques on puolisoineen keräämässä rakennusaineita. Paukaus oli vain oksan naksahdus, kun se katkesi suurien lintujen pudottautuessa sille. Kerran se pudottausikin liian huimasti ja tuli miltei maahan asti. Kovasti se sai räpytellä siipiään ennenkuin se taas pääsi niiden varaan ja liiti iloisesti pois pidellen neljän jalan pituista tikkua tiukasti kynsissään.

Linnuilla on vielä toinenkin mainio taito, jonka huomasin siellä syksyllä, tavallista myöhemmin tullessani järven poikki. Kun Ismaques muuttaa pitkäksi talvikaudeksi etelään, niin se ei jätäkään taloaan ilman muuta alttiiksi talven tuulille, vaan tilkitsee pesänsä päällystän lujasti vahvoilla tuoreilla oksilla. Epäilyttävät oksat poistetaan ja niiden sijaan pannaan uudet, niin että koko rakennus on kunnossa talven myrskyjä vastaan. Kun pesä sitäpaitsi aina on hyvin kyllästetty öljyillä, jotka tekevät sen kestäväksi sadetta vastaan, niin on se Ismaquesin palattua taas vähällä vaivalla valmis asuttavaksi. Ismaques rakentaakin elinkaudekseen ja tietää syksyllä matkalle lähtiessään, että ellei odottamattomia vahinkoja satu, niin on talonhaltijalla keväällä kotiinsa palatessaan vastassaan vanhojen muistojen rauhaisat tervetuliaiset. Tekevätkö kaikki kalasääsket näin vaiko ainoastaan nämä kaksi Suurella Squatuk-järvellä asuvaa — mitkä muuten olivat erittäin viisaita lintuja —, en osaa sanoa.

Minne nuoret linnut joutuvat, on minulle niinikään salaisuus. Suhteet kotiin ovat hyvin vahvat, ja poikaset elävät vanhempien kanssa paljon kauemmin kuin useimpien muiden lintujen poikaset; mutta kun kevät tulee, niin vain vanhat linnut palaavatkin kotipesälle. Nuoret tulevat luullakseni kyllä takaisin samoille tienoille, mutta jos kotilampi on pieni, niin ne eivät rakenna pesää sen rannalle eivätkä tunkeudu samoille vesille. Samoin kuin jäälinnuilla ja ristisorsilla, näkyy myös kalasääskillä olevan sääntönä, että kullakin lintuparilla on oma lampensa tai osa lampea; mutta minkälaisen vanhan vesiasetuksen mukaan ne löytävät ja määräävät osuutensa, siitä ei vielä olla selvillä.

Pesässä oli sen löytäessäni kaksi poikasta. Minun oli tapana tarkastaa niitä milloin ei ollut mitään liikettä pensaikossa piilopaikkani lähellä. Ne olivat onnellisia, kimakkaäänisiä pikku vekkuleita, lihavia ja maailmaan tyytyväisiä. Joskus ne saattoivat istua tuntikausia pesän reunalla ja katsella suippojen puunlatvusten yli alas järvelle; suuri, humiseva vihreä maailma, ohikiitävät linnut, valon väike lainehtivan järven pinnalla ja etäisten vuorten tumma samea sini, kaikki tuntui niistä ihmeellisen mielenkiintoiselta, päättäen niiden eleistä ja innokkaasta piipityksestä. Samalla saattoi leveä siipipari leijailla näkyviin. Silloin nekin levittivät siipensä hajalleen ja alkoivat kiihkeästi piipittää — _pip, pip, tsivii' tsip, tsiviiii!_ »saitko sinä sitä? Onko se suuri, emo?» Niin ne saattoivat varpaisillaan vaappua suuren pesän reunalla ja kurkottaa kiihkeästi kaulojaan nähdäkseen vilahduksenkin saaliista. Väliin vain toinen emälinnuista lähtee kalastamaan ja toinen jää siksi aikaa pesää vartioimaan. Mutta jos saalis on niukka, menevät molemmat linnut järvelle saaliin pyyntiin. Silloin emo, joka on suurempi ja vahvempi kuin uroslintu, kalastaa pitkin rantoja ja niin lähellä pesää, että se samalla kuulee ja näkee poikaset. Uros saattaa toisinaan liidellä kauas järvelle aina laskujoen suulla olevalle taimensyvänteelle saakka, missä suuret säynävät asustavat, etsimään parempia kalavesiä. Jos silloin sattuu vahva tuuli puhaltamaan, niin saat nähdä hauskan purjehdustaidonnäytteen, kun se palaa takaisin kaloineen. Se ei koskaan lennä suoraan tuulta vasten, vaan kulkee luovien eteenpäin, aivan kuin se olisi oppinut tuon taidon tarkkaamalla rannikon kalastajia kun he luovien purjehtivat satamaan. Jos sitä lähemmin kiikarilla katsot, niin näetpä, että se aina kulettaa kalansa pitkittäin, pää edellä, jotta tuuli ja ilma pääsevät mahdollisimman vähän haittaamaan kulkua.

Sinä varmaan alat yhä enemmän kunnioittaa Ismaquesta, kun näet, miten hyvin se osaa ruokkia poikasiaan, miten ne kasvavat ja lihovat. Jos kala on suuri, niin se revitään kappaleiksi ja syötetään palasittain poikasille, ja yhden syödessä vartoo toinen vuoroaan mallikelpoisen maltillisesti. Ei siinä tyrkitä eikä ahmien tavoitella ensimmäistä tai suurinta palaa, kuten on laita kultarintakertun pesässä. Jos kala on pieni, niin se annetaan kokonaisena yhdelle poikaselle, joka paloittelee sen parhaansa mukaan ja pistää poskeensa, mutta emolintu liitää takaisin lammelle toista etsimään. Toinen poikanen seisoo sillaikaa pesän laidalla, piipittää hyvää onnea emolle ja vartoo vuoroaan, nähtävästi vähääkään aikomatta siepata vieressä olevan siskon osaa.

Aivan sääskien alapuolelle Ismaquesin tupahirsien lomaan oli eräs närhipari rakentanut pesänsä ja elätti siinä poikasiaan niillä runsailla muruilla, jotka rikkaan pöydältä putosivat. Oli hauskaa ja jännittävää nähdä, miten tuo harvinainen ystävyys muutti närhin luonnetta. Deedeeaskhilla, sininärhillä, ei ole ainoatakaan ystävää metsänväen joukossa. Kaikki tietävät, että se on varas ja juonittelija, ja ajavat sen armotta pois, milloin tapaavat sen pesänsä läheisyydessä. Mutta suuret kalasääsket lausuivat sen tervetulleeksi ja luottivat siihen, ja närhi osoittautui täysin tämän harvinaisen luottamuksen arvoiseksi. Se ei koskaan pyrkinyt varastamaan poikasilta, ei silloinkaan, kun emolintu oli poissa, vaan tyytyi, kun sai poimia poikasilta varisseet palat. Ja runsain mitoin se maksoi takaisin Ismaquesille velkansa pitämällä silmällä pesää ja vieläpä koko vuoren rinnettä. Metsässä ei tapahtunut mitään, mitä närhi ei tiennyt; se muistutti näin ennen kaikkea valpasta terrierikoiraa, joka tietää, että sen tarvitsee vain haukkumalla kutsua avuksi suurempi voima, joka kykenee karkoittamaan kaikki vaarat. Kun metsänväkeä tuli alas vuorelta herkuttelemaan puunjuurelle tippuneilla kalanpäillä, niin Deedeeaskh laskeutui niiden joukkoon kirkumaan ja hääräilemään tyydyttämättömän uteliaana. Niin kauan kuin ne ottivat vain omansa, ei närhi nostanut melua. Se oli vain vahtimiehenä mukana ja antoi kuokkavieraiden katkerasti tuntea erehtyneensä, jos ne osoittivat halua heittää pahansuopia silmäyksiä ylös pesään. Kerran, kun kanoottini liukui pitkin rantaa, kuulin närhin tutun hätähuudon. Kalasääsket leijailivat järvellä tähystelemässä, viiluisiko kaloja lähellä pintaa ja syöksyivät heti pesälle hälyytyksen kuullessaan. Minä painauduin kauemmaksi järvelle ja näin sieltä, kuinka kalasääsket lensivät pienessä ympyrässä puunlatvojen yllä ja päästivät kiukkuisasti teräviä ja lyhyitä parahduksia. Sitten ne alkoivat ankarasti ahdistaa jotakin eläintä — luultavasti kiiltonäätää, joka oli kiipeämäisillään puuhun. Minä läksin hiipimään paikalle nähdäkseni, mitä oli tekeillä, mutta ennenkuin ehdin perille, olivat ne jo karkoittaneet tunkeilijan tiehensä. Kuulin kuinka toinen närhistä seurasi rosvoa kauas metsään ja piti suurta hälinää ilmaistakseen siten Ismaquesille miten etäällä se nyt oli. Toinen närhi oli sillaikaa pikku poikasiensa luona suurten tummien siipien varjossa. Pian Deedeeaskh palasi taas takaisin, oli innoissaan ja kertoi omalla tavallaan suurella touhulla, että se oli ajanut tuon lurjuksen aina sen pesälle saakka ja että se tästä lähtien pitää sitä tarkasti silmällä.

Jos suuri haukka tuli lähettyville tai jos nuori pöllö jonakin pimeänä iltana liikkui lähimetsässä, nosti närhi hälinän, ja kalasääsket palasivat heti järveltä. Oliko Deedeeaskhilla suurempi huoli omista poikasistaan kuin nuorista kalasääskistä, sitä en ollenkaan voi tietää. Kalasääskien käyttäytymisessä sellaisissa tilaisuuksissa oli omituisesti pelkoa ja uhmaa sekaisin. Emo oli pesässä, Ismaques itse kierteli pesän yläpuolella, ja kummatkin kirkuivat kimeitä uhmaavia vihellyksiä. Mutta höyhenpeitteisen rosvon kimppuun ne eivät koskaan käyneet niinkuin ne olivat käyneet kiiltonäädän kimppuun, ja mikäli minä huomasin ei se ollut tarpeen. Kookooskoos, pöllö, ja Havahak, haukka, saattoivat olla hyvinkin nälkäisiä, mutta kun ne näkivät noiden suurien siipien kaartelevan pesän yläpuolella ja kuulivat kimeän taisteluhuudon, niin ne kaikkosivat kiireesti muille metsästysmaille.

Oli vain yksi ainoa vihollinen, joka tuotti kalasääskille varsin vakavaa haittaa; kuitenkin sekin tapahtui olosuhteisiin nähden mahdollisimman lievällä tavalla. Se vihollinen oli Cheplahgan, kotka. Kun se oli nälkäinen eikä ollut itse löytänyt mitään ja sen kaksi poikasta pesässä kaukana vuoristossa halusi vaihteeksi kalaa, niin se heitti siipensä tuulen varaan ja kohosi yläilmoihin, mistä se näki kalasääsket järvellä kalastamassa. Hiljaa leijaillen se saattoi vartoa tuntikausia, kunnes näki Ismaquesin saavan suuren kalan. Silloin se syöksyi alas kuin nuoli ja kävi käsiksi Ismaquesiin terävillä kynsillään, kuten rosvo ainakin. Oli aivan turhaa koettaa paeta. Toisinaan Ismaques yritti, mutta suuret mustat siivet kiepsahtivat eteen ja läimähyttivät selvän ja ankaran varoituksen. Niin pako aina raukesi. Viisaana lintuna Ismaques pudotti kalansa, kotka syöksyi sitä tavoittamaan ja saavutti sen monesti ennen kuin se ehti veteenkään. Mutta se ei koskaan vahingoittanut kalasääskiä eikä koskaan häirinnyt niiden pesää. Siten ne saattoivat sentään jotenkuten tulla toimeen yhdessä. Cheplahgan sai silloin tällöin kalaa omalla röyhkeällä tavallaan, ja kunnon Ismaques, joka ei koskaan kauan kärsinyt nälkää, käänsi pian asian parhainpäin. Tästä näkyy, että kalastus oli myös opettanut Ismaquesille kärsivällisyyttä ja viisasta elämänfilosofiaa.

Närhit eivät koskaan puuttuneet näihin otteluihin. Joskus ne kajahuttivat kimakan varoitushuudon silloin kun Cheplahgan syöksyi alas siniseltä taivaalta Ismaquesin niskaan; mutta ne näyttivät hyvin tietävän, miten tuon epätasaisen taistelun täytyi päättyä. Ne kinastelivat siitä aina keskenään, enkä minä koskaan päässyt selville, mitä niiden torailu tarkoitti.

Mitä itseeni tulee, niin olen varma siitä, ettei Deedeeaskh koskaan päässyt varmuuteen, mitä minusta oli ajateltava. Alussa kun minä tulin seudulle, ne saattoivat huutaa apua ja hätyyttää kalasääsket liikkeelle lentelemään pesänsä ympärille ja tutkimaan keltaisilla silmillään, mikä vaara alhaalta pensaikosta oli uhkaamassa. Mutta kun muutaman kerran olin piilottautunut enkä vähimmälläkään tavalla ollut häirinnyt pesiä enkä nälkäisiä maankiertäjiä, jotka herkuttelivat kalasääskien runsaasta ylijäämästä, niin Deedeeaskh katsoi minut laiskaksi, vaarattomaksi olennoksi, jota kuitenkin sieti pitää silmällä. Se oli yhä edelleenkin utelias tietämään, mitä minä siellä tein. Toisinaan, juuri kun luulin närhien olevan jossain kaukana, ne olivatkin oksalla aivan pääni päällä ja tarkastelivat minua hyvin tutkivasti. Kun lähdin poispäin, niin närhi saattoi tulla jäljessäni aina kanootilleni saakka, mutta se ei enää hälyyttänyt kalasääskiä, ellen jollain oudolla liikkeellä herättänyt sen epäluuloa. Mutta kun silloin kalasääsket näkivät minut, niin ne kääntyivät yhden kirahduksen päästettyään takaisin, aivan kuin olisivat tietäneet, ettei minusta ollut niille mitään vaaraa. Ne olivat nähneet minut niin usein kalastamassa, että varmaankin luulivat ymmärtävänsä minua.

Muuan omituinen tapa oli näillä linnuilla, jommoista en koskaan ennen ollut huomannut. Toisinaan näet, kun oli tulossa sään muutos, tai kun linnut itse ja heidän poikasensa olivat syöneet itsensä kylläisiksi, Ismaques saattoi kohota suunnattoman korkealle, teki siellä hitaita kaarroksia, leveät siivet pingoitettuina lujasti tuulta vasten, aivan kuin se olisi ollut tavallinen kanahaukka, joka liitelee omaksi huvikseen ja mietiskelee maailman asioita katsellen niitä syrjäisenä ja niin etäältä, etteivät ne siihen koske. Äkkiä, kuuluvasti ja terävästi viheltelemällä ilmaisten aikeensa, se saattoi pudottautua tuhannen jalan verran alaspäin kuin lyijyvaaja, mutta pysähytti sitten vauhtinsa puolitiessä, tuli pesälle kuusen latvaan liidellen ristiin rastiin, pyörähdellen, sukeltaen, kuperkeikkoja tehden, villisti vihellellen ja haltioissaan huudahdellen, — aivan kuin urosteiri tulee pyörien ja liverrellen alas korkeudesta lepän juurelle ruskean puolisonsa luokse. Sitten Ismaques saattoi nousta uudestaan ja toistaa huiman temppunsa, kun sen kookkaampi puoliso taas pysyi hiljaa kuusen latvassa ja pikku kalasääsket kurkottivat varpaisillaan pesänreunalta ja piipittäen ihmettelivät ja ihastelivat isän loistavaa taidonnäytettä.

Epäilemättä tämä kuuluu Ismaquesin kevättapoihin, joilla se koettaa saada ihailevan silmäyksen puolisonsa terävistä keltaisista silmistä; mutta minä huomasin sen vielä useammin tekevän näin siihen aikaan, jolloin pikku kalasääskien siivet alkoivat venyä ihmeteltävän pitkiksi ja se koetti puolisonsa kanssa kaikilla hyvänsuovilla tavoilla houkutella niitä jättämään pesän. Olen miettinyt — saamatta ensinkään tukea oletukselleni, eikö se vain koettanut tällä merkillisellä tavalla herättää poikasien lentohalua, näyttämällä niille, miten ihmeteltäväksi lentotaidon saattoi kehittää.

Pienien kalastajien koulutus

Tuli päivä, jolloin istuessani kalastamassa kalliolla huomasin emo-kalasääsken äänen muuttuneen, kun se tuli liitäen minun kalastuspaikalleni, — _Tsip tri'vii. Tsip tsip, tsi'viiii!_ Se oli ilmeisesti kalastajien tavallinen huuto, mutta siinä oli uusi sävy, riemun ja tyydytyksen sävy, joka tahtoi sanoa, että katsoppas tänne! Ennenkuin saatoin kääntää päätäni, sillä kala nyki paraikaa, tuli perässä toisia ääniä, — _Pip, pip, pip, tsp'iii! Pip, tsi'vii! Pip, tsi'viiii!_ Se oli kummallinen sekasotku, joukko yhtaikaa kuuluvia hyvänonnentoivotus-huutoja; päätäni kääntämättä tiesin nyt. että kaksi uutta kalastajaa oli liittynyt pyyntikuntaan.

Emolintu — sen voi paikalla tuntea siitä, että se on suurempi kooltaan ja sen rintatäplät ovat tummemmat — kääntyi minua kohti, kun minä katsahdin tulijoita lausuakseni ne tervetulleiksi, ja lensi suoraan pääni ylitse, ja pienokaiset lentää räpsyttelivät lystikkäästi sen takana. Kaksi päivää aikaisemmin, jolloin minä läksin retkelle toiselle järvelle pyytämään suurempia taimenia, pikku kalasääsket seisoivat vielä pesän reunalla, korvat kuuroina aikuisten lintujen vakuutuksille, että oli jo tullut aika käyttää suuria siipiä. Viime kerran ne nähdessäni kiikarillani oli emolintu toisessa puussa, isä toisessa, kummallakin mukanaan kala, jota ne näyttivät poikasille viettelevän lyhyen välimatkan päästä, kehoittaen niitä kalasääskien kielellä tulemaan ottamaan kalaansa; nuoret linnut puolestaan venyttivät nälkäisinä siipiä ja kaulaa ja koettivat viheltää kalaa luokseen, kuten vihelletään koiraa yli kadun.

Minun poissa ollessani olivat emon kepposet ja kärsivällisyys tehneet tehtävänsä. Poikaset lensivät jo koko hyvin. Nyt ne olivat ensimmäistä kertaa kalanpyyntiä oppimassa, ilmeisestikin; ja minä lakkasin kalastamasta, antaen täyn vaipua pohjamutaan — missä ankerias tuotapikaa sotki koukkuni vanhaan juureen — katsoakseni, miten linnut menettelivät. Sillä kalastus ei ole Ismaquesilla vaistossa, vaan se on yksinkertaisesti harjoituksen tulos. Aivan samoin kuin nuoret saukot tunsivat nekin jokapäiväisestä kokemuksesta vain, että kala oli niiden oikea ruoka, eikä teiret ja jänikset. Jos ne jätetään yksikseen ja erittäinkin jos niitä ruokitaan lihalla ja sitten päästetään vapaiksi, ne siirtyvät suoraapäätä vanhaan haukkojen tapaan ja lähtevät ajamaan saalista metsästä, mikä on paljon helpompaa. Kalaa pyytämään niitä on opetettava ensi päivästä lähtien, jolloin ne jättävät pesän. Ja jokaisen on kerrassaan jännittävää katsoa, mitenkä se käy päinsä.

Nuoret kalasääsket lensivät raskaasti pieniä säännöttömiä ympyröitä, pälyten harjaantumattomilla silmillään vettä tehdäkseen ensimmäisen syöksynsä. Niiden yläpuolella leijaili emo-lintu levein tasaisin siivin, viheltämällä ohjaten aloittelijoiden suuntaa. Kalaa oli runsaasti, mutta siinä ei vielä ole kyllin kalasääskelle, jonka on nähtävä saaliinsa kiitävän lähellä pintaa, jotta se voi ajatella syöksymistä. Kalat hyppelivät järvessä ja aurinko paistoi kirkkaasti. Pienillä kalastajilla oli täysi työ, kun ne kirkkaassa ilmassa pitivät silmällä liikettä järven pinnalla. Niiden silmät eivät vielä olleet kyllin nopeat huomaamaan, milloin piti syöksähtää. Jokainen valonheijastus syvyydestä alhaaltapäin sai ne huutamaan: _pip! pip!_ »Tuossa on!» _pip! pip!_ »Tuossa menee!», niinkuin poika, jonka onkea ensi kerran kala nykii. Mutta emon lyhyt kirkas vihellys pysäytti ne ennenkuin ne ehtivät alkaakaan pudota. Silloin ne lentää räpsyttivät ylös emon luokse tehden innokkaasti vastaväitteitä ja vakuuttaen, että ne kyllä osaisivat ottaa kalan aivan varmaan, jos vain emo antaisi niiden koettaa.

Kun ne liitivät minun ylitseni, niin toinen poikasista sattui huomaamaan minun välkkyvän kalakasani kalliolla. _Pip, tsi'viii!_ se vihelsi, ja ne tulivat molemmat alas kuin raketit. Niillä oli nälkä, siinä oli kalaa aivan kynnen tavoitettavissa, eivätkä ne olleet ensinkään huomanneet minua, joka istuin hyvin hiljaa kallioiden keskellä. _Pip, pip, pip, hurraa!_ ne piipittivät alas tullessaan.