Part 4

Mutta emo-lintu, joka oli huomannut minut kalakasoineni jo heti ensi kierroksellaan, liiti nopeasti väliin ja kirkui omituisella toruvalla, puoleksi vihaisella, puoleksi hätäisellä äänellä, jommoista en ollut kuullut sen milloinkaan ennen käyttävän, _tsip, tsip, tsip! tsip! tsip!_. — Ääni kävi kerta kerralta terävämmäksi ja kimakammaksi, kunnes poikaset tottelivat sitä ja kääntyivät pois. Kun katsahdin ylös, olivat ne juuri pääni päällä ja katselivat minua innokkain ihmettelevin silmin. Sitten emo johti ne laajassa kaaressa loitommaksi ja puheli niille viisain rauhallisin vihellyksin ennenkuin se opasti ne takaisin pyyntiyrityksiin.

Nyt ne liitelevät ympyröitään aivan erään kalaparven yläpuolella. Toinen poikasista näkee kalan ja laskeutuu alemmaksi seuraamaan sitä. Emokin näkee sen ja huomaa, että kala on kohoamassa pinnalle ja jättää viisaasti nuoren kalastajan yksin. Tämä on liian lähellä vettä nyt, välkkyvät ja tanssivat aallot hämmentävät sitä. Kalan hopeavälke häipyy sen näkyvistä aallonharjan kimmellykseen. Emolintu kohoaa korkeammalle ja viheltää poikasenkin ylemmäksi, mistä se voi nähdä paremmin. Mutta sieltä näkyy kala taaskin, ja poikanen, nälissään ja maltittomana, kokoo siipensä hyökkäykseen. _Tsip, tsip!_ »odota, se menee alas», varoittaa äiti. Mutta nuori lintu on liian nälissään odottamaan ja syöksyy alas kuin nuoli. Se on tuskin metrin päässä vedenpinnasta, kun suuri vaahtopää aalto nousee ja säikähyttää sitä. Se epäröi, tekee käännöksen ja lentää räpsyttää lystikkäästi poispäin. Silloin vaahtopään alta näkyy taas hopeavälke. Lintu syöksyy alas paikalla, — _uh! buu!_ — niinkuin poika, joka ensi kerran sukeltaa. Se on hyvän aikaa poissa näkyvistä, jolloin jo kaksi aaltoa vyöryy sen ylitse, ja minä pidätän henkeäni odottaessani sen ylösnousua. Sitten se tulee esiin pärskyttäen ja pudistellen, ja tietenkin ilman kalaa.

Kun se nousee raskaasti, niin emo, joka on liidellyt sen yläpuolella vihellellen neuvoa ja rohkaisua, pysähyttää vauhtinsa kerrassaan lyömällä kerran siipensä ilmaa vasten. Se on nähnyt saman kalan ja huomannut, miten se pujahti tiehensä kun poikanen syöksyi veteen ja näkee sen nyt kalaparven reunalla, missä karpit leikkivät. Se tietää, että nuoret oppilaat menettävät helposti intonsa, ja että nyt oli aika rohkaista sitä. _Tsip, tsip!_ »odota, minä näytän sinulle», se viheltää; — _Isiiiip!_ lopussa terävä korostus, minkä äänen pian huomasin ilmaisevan hyökkäystä. Huutaessaan se kokoo siipensä ja ampuu alaspäin molskahtaen voimakkaasti veteen poikkipäin aaltoa, jää sen alle ja nousee ylös toiselta puolelta pitäen kynsissään suurta säynävää. Pienokaiset seuraavat, viheltävät ihastustaan ja puhelevat sille, että ehkäpä nyt on aika palata pesälle ja katsoa tätä kalaa, ennenkuin jatketaan kalastamista. Mikä tietenkin merkitsi sitä, että ne tahtoivat syödä sen ja mennä maata täysin tyytyväisinä hauskaan kalastusmatkaansa; ja sillä olisi päästy sen päivän opinnoista.

Emolla on kumminkin toiset tuumat viisaassa päässään. Se tietää, etteivät poikaset vielä ole väsyneet, vaan ainoastaan nälkäisiä, ja että on vielä opetettava paljon, ennenkuin säyneet lakkaavat parveilemasta ja kalasääsket voivat palata rannalle. Se tietää myöskin, etteivät ne ole vielä oppineet niitä kahta asiaa, joita oppimaan se toi ne: että kala on aina otettava kun se nousee pinnalle, ja syöstävä veteen aina etupuolelta aaltoa vastaan, harjan alle. Se pitää kalaa lujasti kynsissään, kumartuu hitaasti lentäessään ja lyö sen koukkupäisellä nokallaan tainnoksiin yhdellä iskulla selkärankaan. Sitten se pudottaa sen takaisin aaltoihin. Nousten kallioni huipulle minä saatan silloin tällöin nähdä sen liikuskelevan lähellä veden pintaa.

_Tsiiiip!_ »koetappas nyt», se viheltää.

_Pip, pip!_ »tuossa menee!» huutaa se poikanen, jonka koe äsken epäonnistui, ja se syöksyy alas ja sukeltaa veden alle mallittomuudessaan unohtaen neuvot ja esimerkin ja edellisen kokemuksensa.

Taaskin aallot lyövät sen ylitse, mutta emon vihellyksessä on tyytyväinen sävy, joka kertoo minulle, että se näkee poikasen ja että tämä tekee tehtävänsä hyvin. Kun se hetken päästä tulee taas näkyviin pyristen ja tirskuen, niin se pitää kiinni kalastaan ja kirkuu ilosta. Se lentää pois matalaa raskasta lentoa pesälle. Emo kaartelee hetken sen yläpuolella ollakseen varma, ettei saalis ole liian raskas; sitten se palaa toisen aloittelijan luokse ja liikkuu edestakaisin kalaparven reunoilla.

Nyt käy selväksi minunkin silmilleni, että nuoret kalasääsket ovat luonteeltaan perin erilaiset. Ensimmäinen oli innokas, itsepäinen ja malttamaton; toinen on tyynempi, voimakkaampi ja tottelevaisempi. Se tarkkaa emoa, se ottaa varteen merkit. Viisi minuttia myöhemmin se tekee komean, mallikelpoisen hyökkäyksen ja nousee ylös kaloineen. Emo viheltää kiitosta laskeutuessaan sen rinnalle. Seuraan niitä silmilläni kun ne pakisten keskenään kuin kaksi vanhaa tuttavaa menevät hiljaista lentoa yli vaahtopäiden ja kohoavat suippenevien puunlatvojen päällitse pesälle.

Nyt ovat päivän opinnot lopussa, ja minä menen takaisin täkyongelleni saatuani uutta ihmettelemisen aihetta noilta kalastajaveljeskunnan siivellisiltä jäseniltä. Kenties on mietteissäni myöskin kateutta kun solmin uuden koukun entisen sijaan, jota ankerias sillä hetkellä varmaankin juuri koetti nyhtää pois leuastaan syvällä mudassa. Olisipa minua vain joku opettanut tuolla tavalla, niin varmaan olisin nyt parempi kalanpyytäjä.

Seuraavana päivänä, kun emo tuli poikasineen järvelle kalaparven luo, oli niille valmistettu yllätys. Puolen tuntia olin jo ollut odottamassa niiden tuloa. Ismaquesin kalanpyynnissä oli muutamia seikkoja, jotka hämmästyttivät minua ja hämmästyttävät minua vielä nytkin. Jos se olisi pyytänyt kalat nokallaan, siihen tapaan kuin koskelo ja saukko, niin olisin ymmärtänyt sitä paremmin. Mutta pyytää kalaa — jonka uinti on nopea kuin salama veden alla — jaloillaan, voimatta veteen tultuaan nähdä kalaa yhtä vähän kuin jalkojaan, siihen tarvitaan hämmästyttävää laskutaitoa. Ja minä olin keksinyt juonen, jonka avulla toivoin saavani selville, mitenkä se tapahtui.

Kun kalastajat luovivat näkyviin ja niiden innokas kirkuminen kuului niiden edellä yli järven, niin minä meloin kiireesti järvelle ja laskin irti puolen tusinaa säyneitä matalaan veteen. Olin pitänyt niitä hengissä niin kauan kuin mahdollista suuressa sangossa, ja niissä oli vielä niin paljon henkeä jäljellä, että ne kykenivät liikuttelemaan eviään lähellä pintaa. Kun kalastajat saapuivat, istuin paraikaa kalliokossa, kuten tavallista, odotellen emolinnun _tsi'vii_ huutoa. Mutta minun viisas keinoni ei vienyt mihinkään tuloksiin, paitsi mahdollisesti siihen, että linnuilta meni sen päivän opinnot pilalle. Ne näkivät syöttini paikalla. Toinen poikasista sukelsi suin päin, meni veden alle, menetti kalansa, kohosi, syöksyi taas. Sillä kertaa se sai sen ja meni tirskuen matkaansa. Toinen odotti otollisinta aikaa, tuli veteen pitkällä sukkelalla syöksyllä ja sai kalansa menemättä veden alle. Harjoitus oli lopussa melkein ennen kuin se oli alkanutkaan. Emo kaarteli ympäri muutamia hetkiä ihmeissään katsellen, kun nuoret kalamiehet lentää räpsyttivät rinteen yli pesälle. Jotakin oli hullusti. Se oli kalastanut kylliksi kauan tietääkseen, että menestys merkitsi jotain muutakin kuin hyvää onnea; ja tämän aamun menestys oli ollut liian helppo. Se liiteli hitaasti yli matalikon pannen merkille, että kalat olivat paikassa, minne ne ilmeisesti eivät kuuluneet, ja laskeutui epäluuloisesti tarkastamaan muuatta suurta säyneitä, joka kellui maha ylöspäin vedenpinnalla. Sitten se syöksähti veden alle, minne minun katseeni ei voinut seurata sitä, tuli takaisin, silläkin kala mukanaan, ja seurasi poikasia pesälle.

Seuraavana päivänä viritin ansan uudelleen samalla tavalla. Mutta emo, jolla poikasten opetus yksin oli silmämääränä, muisti eilisen päivän ansaitsemattoman menestyksen ja tuli tutkimaan, jättäen poikaset kaartelemaan etäisemmälle rannalle. Siellä olivat kalat taaskin matalassa vedessä, ja tuolla — aivan liian helppoa — oli kaksi kuollutta kalaa kellumassa aalloilla. Se teki äkkiä käännöksen ja meni takaisin ikäänkuin se ei olisi nähnyt mitään, vihelsi oppilaansa luokseen ja liiti niiden kera toisille kalapaikoille.

Tuota pikaa kuulin toisesta paikasta niiden piipitykset ja terävän, lopussa kohoavan _tsiiiip_-huudon, mikä oli emon syöksymismerkki. Meloin paikalle kanootillani ja löysin ne kaikki kiertelemässä ja sukeltelemassa kalaparven kohdalla, missä tiesin kalojen olevan pienempiä ja vikkelämpiä ja missä oli liljakaislikkoa, joka tarjosi pakosataman, minne ei mikään haukka voinut niitä seurata. Parikymmentä kertaa näin niiden hyökkäävän onnistumatta, emon kaarrellessa niiden yläpuolella tai rinnalla viheltäen neuvojaan ja rohkaisuaan. Ja kun ne vihdoin tavoittivat kalansa ja kantoivat sen pois vuorelle päin, niin niiden siipien lyönneissä ja viheltävissä kirkaisuissa kuului sellaista riemua, jommoista ei ollut voinut huomata edellisenä päivänä.

Emo seurasi niitä matkan päästä ja tultuaan minun kalaparveni kohdalle poikkesi vielä kerran katsomaan siellä olevia kaloja. Kolme oli nyt kellumassa kahden asemasta; muut — mitä niistä oli jäljellä — ponnistelivat voimattomina vedenpinnalla. _Tsip, tsi'viii!_ se vihelsi halveksivasti: »runsaasti kalaa täällä, mutta ei tästä ole kalastukseen.» Sitten se syöksyi, meni veden alle, tuli ylös mukanaan suuri säyne — ja oli samassa omilla teillään, jättäen vain veden räiskeen ja avartuvan ympyrän nauravia, tanssivia, kiusoittavia aallonväreitä kertomaan minulle, kuinka se tavoittaa kaloja.

Kun karhu tulee vastaan

Kun karhu tulee vastaasi, niin siinä hämmästyy aina kaksi, toinen olet sinä ja toinen on karhu. Sinä retkeilet suurissa metsissä ja olet ehkä juuri etsimässä Mooweenia; ehkäpä kovasti haluat ja ikävöit nähdä sitä; mutta kun astelet mustikkaista polkua ja se yht'äkkiä on edessäsi, sulkee sinulta tien ja katsoo tarkkaan sinua silmiin saadakseen selvän hankkeistasi, silloin tunnet luullakseni samaa kuin ihminen, jonka on tapana iltaisin katsoa sänkynsä alle, onko siellä varas, ja joka nyt tosiaankin löytää varkaan kyyristyneenä juuri sieltä, missä on aina kuvitellutkin sen olevan.

Mooween puolestaan pitää sinua aina silmällä, jos se kerran on saanut tietää sinun liikuskelevan hänen metsissään. Ei silti, että se erikoisesti haluaisi tavata sinua! Se on kuin laiska mies, joka etsii työtä, mutta kaiken aikaa toivoo hartaasti, ettei saisi. Karhu on hyvin vähän utelias — vähemmän kuin mikään muu metsän asukas. Se rakastaa yksinäisyyttä; ja niinpä, jos se ajaakin sinua takaa päästäkseen selville olinpaikastasi, se aina pyrkii rehellisesti jättämään sinulle niin suuren liikkumisalan kuin mahdollista, mutta itse hiljaa pujahtamaan syvemmälle metsän yksinäisyyteen. Kun tämä sen halu on paljon suurempi kuin sinun turha uteliaisuutesi nähdä jotain uutta, niin sinä harvoin tapaat Mooweenia sielläkään, missä se eniten asustaa. Tämä on sitä runollista oikeudenmukaisuutta, jota tapaat kaikkialla suurilla saloilla.

Minusta näyttää yhä selvemmältä, ettei luonto jakele lahjojaan yksinomaan olioiden tarpeen, vaan paljon enemmän niiden halun mukaan. Tuo halu on harras — sitäkin hartaampi, kun kullakin eläimellä tavallisesti on vain yksi erikoishalu — mutta sen voimaa ja vaikutusta emme vielä ole oppineet arvioimaan. Pöllön siipi ei ole äänetön siksi, että se sellaista tarvitsisi — eihän se tarvitse sitä sen enempää kuin haukkakaan, jonka siipi ei ole äänetön —, vaan ensi sijassa luultavasti sen vuoksi, että se niin sydämensä pohjasta haluaa äänettömyyttä liidellessään läpi hiljaisen hämärän. Samoin on laita pantterin jalan, samoin metsäkauriin silmän ja suden nenän, jonka koko ihanne on haistaa hyvin; ja niin on jokainen muukin erikoiskyky, jonka villieläimet ovat saaneet luonnolta, syntynyt etupäässä siten, että niitä hartaasti on haluttu pitkän kehityskauden kuluessa.

Tämä teoria mahdollisesti selittää muutamia Mooweenin omituisuuksia. Luonto, jakaessaan lahjojaan yksilöiden halun mukaan, muistaa karhun rauhan- ja yksinäisyydenrakkauden ja varustaa sen senmukaisesti. Karhu välittää vähät nähdä sinua tai ketään muutakaan; sentähden sen silmät ovat niin pienet sen heikoin puoli tosiaankin. Se haluaa palavasti päästä tekemästä tuttavuutta kanssasi ja ylipäänsä päästä kaikesta seurasta paitsi omastaan; sentähden sen nenä ja korvat ovat ihmeellisen tarkat ottamaan selvän lähestymisestäsi. Monesti, kun luulet olevasi aivan yksin metsässä, on Mooween lähelläsi. Tuuli on tuonut tiedon sinusta sen sieraimiin; huolettoman astumasi ääni on aikaa sitten saapunut sen tarkkoihin korviin, ja se on hävinnyt, kun sinä saavut, ja jättänyt sinut meluinesi, uteliaisuuksinesi ja muine mielihaluinesi. Sen piiloutumiskyky on niin paljon suurempi kuin sinun etsimiskykysi, ettei se tosiaankaan koskaan luule tapaavansa sinua. Sentähden, jos äkkiarvaamatta tulet sitä vastaan, sen hämmästys on samassa suhteessa suurempi kuin sinun.

Se, mitä karhu tällaisessa harvinaisessa tapauksessa tekee, ei riipu niin paljon siitä itsestään kuin sinusta. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta se todennäköisesti tuntee aivan päinvastaista kuin sinä. Jos sinä olet rohkea, niin se on pelokas kuin jänis. Jos sinä hätäännyt, niin se tietää aivan tarkkaan, mitä sen on tehtävä; jos sinä vapiset pelosta, niin se ei pelkää ensinkään; jos sinä olet utelias, niin se on perin arka, ja kuten kaikilla muillakin villieläimillä, on sillä erinomainen kyky lukea sinun ajatuksesi. Tuntuu kuin se tarkalla, läpitunkevalla katseellaan näkisi aina sinun sielusi sisimpään saakka. Ainoa poikkeus tästä sattuu silloin kun tulet karhua vastaan ilman pelkoa tai uteliaisuutta, kun haluat hoitaa vain omat tehtäväsi, ikäänkuin se olisi vieras ja yhdentekevä sinulle. Tämän harvinaisen mielentilasi se ymmärtää täydellisesti — sillä sehän on juuri sen omakin mielentila — ja hiipii hiljaa tiehensä, aivan kuin se ei olisi sinua nähnytkään.

Mooween näyttää joka tilanteessa olevan heti selvillä, miten on meneteltävä, sen ei tarvitse epäröidä tai hapuilla. Kun jokin äkkiä äännähtää oudosti sen takana sen rämpiessä pitkin rantaa, niin se hyppää päistikkaa pensaikkoon piiloon, aivan kuin ääni olisi laukaissut sen alla olevan vieterin. Jäljestäpäin se kyllä saattaa tulla takaisin ottamaan selvää, mikä sen niin säikäytti. Istu silloin aivan hiljaa, niin se istuutuu takakäpälilleen, katsoo ja vetää ilmaa syvälle sieraimiinsa saadakseen selvän, mikä sinä olet. Hyppää sitä kohti kirkuen ja huitoen juuri kun se tulee näkyviin, niin se ryöpähyttää roskaa ja likaa taakseen sinua vasten, lyö kyntensä maahan saadakseen paremman otteen ja luikkii tiehensä kuin säikytetty koiranpentu.

Kulkiessasi läpi syksyisen metsän tai seuratessasi kiireesti joitakin jälkiä, kuulet välistä äkkiä äänekästä kahinaa ja huojuvan puun rytinää metsäiseltä harjulta yläpuoleltasi, aivan kuin pieni tuulispää olisi hetkeksi asettunut huvittelemaan lehvikköön ennen lentoon lähtöään. Jos silloin menet ääntä kohden, niin tapaat Mooweenin seisomassa suurella pyökin oksalla väkevillä etukäpälillään tarrautuneena puun suippenevaan runkoon ja hurjasti ravistamassa puuta saadakseen kypsiä pyökinpähkinöitä putoamaan. Putoavien hedelmien rapina on Mooweenin korville sellaista musiikkia, ettei se ensinkään kuule sinun tuloasi eikä huolettomasta käynnistäsi murtuvien oksien rasahduksia.

Jos nyt huudat ystävillesi, iloissasi siitä, että Mooween nyt vihdoinkin on vallassasi, niin saat uuden yllätyksen. Ja tämä tuo mieleen neuvon, jota on välttämättömästi noudatettava: älä koskaan ole karhun alapuolella kun huudat. Jos se on penikka, niin se kapuaa puuta ylöspäin sukkelammin kuin orava ja piiloutuu lehtien sekaan niin lähelle latvaa kuin suinkin. Mutta jos se on suuri karhu, niin se mätkähtää alas sinun päällesi ennenkuin aavistatkaan. Se ei kapua alas hiljaa, vaan putoo koko painollaan. Kuten Uncle Remus sanoo — jolla hauskan kertomiskykynsä ohella on tarkka tuntemus eläinten tavoista —: »Karhu se liukuu puoliväliin puunrankoa ja sitten heittäytyy ihan irralleen, ja rätkähtää maahan kuin säkki! Luulisi hengen menevän semmoisesta täräyksestä.»

Mutta miten onkaan, ei se koskaan romahda maahan vainajaksi suuresta painostaan huolimalta; eikä putoaminen myöskään vähääkään hidastuta sen toimintaa, mikä on salamannopea heti kun jalat koskettavat maata. Samoin kuin pesukarhu, joka saattaa pudota uskomattoman korkealta vähääkään itseään vahingoittamatta, niin Mooweenkin tupsahtaa maahan pehmeästi kuin suuri tyyny; mutta juuri maahan tullessa sen kaikki lihakset yhtäkkiä jännittyvät, ja se ponnahtaa kuin kumipallo lähimpään tiheikköön.

Kahdesti olen nähnyt sen niin putoavan. Ensi kerralla oli kaksi melkein täysikasvuista pentua samassa puussa. Meidän kirkaistessamme toinen kimmahti ylöspäin; toinen tuli alas semmoisella vauhdilla, että mies, joka pyssyineen oli valmiina ampumaan, hypähtikin henkensä kaupalla pois karhun tieltä; ennenkuin hän ehti karistaa hämmästyksen silmistään, oli Mooween jo mennyt, ja vain kuusien alimpien oksien huima huojunta näytti enää, minne se oli paennut.

Koko tämä Mooweenin aivojen pikainen päättämiskyky tällaisissa harvinaisissa tapauksissa, jolloin se näin äkkiarvaamatta tulee ihmistä vastaan, on sen emon huolellisen kasvatuksen tulos. Jos sinun joskus onnistuu tarkata emokarhua ja sen pentuja siten, ettei niillä ole mitään aavistusta sinusta, niin saat nähdä kaksi luonteenomaista seikkaa. Ensiksikin, jos ne ovat kulussa — ja Mooween on metsän väsymättömin vaeltaja — huomaat, että pennut kulkevat aina ihan emon kintereillä ja matkivat sen kaikkia liikkeitä hullunkurisen tarkasti, puhaltavat kun se puhaltaa, hypähtävät kun se hypähtää, nousevat pystyyn takajaloilleen, etujalkojen riippuessa velttoina, ja kurottavat kuonoaan ylös ilmaan juuri samalla kertaa kuin emokin. Sitten ne vetäytyvät hiljaa rannikolta ystävällisten leppien suojaan, kun emon hienoon nenään tulee tieto, ettei rannikko etäämpänä ole aivan vaaraton. Siten ne oppivat tuntemaan salon äänet ja tuoksut ja ohjaamaan toimintansa senmukaisesti. Ja toiseksi, jos ne ovat leikkimässä, niin näet, että emo tarkkaa pentujensa jok'ainoaa liikettä aivan yhtä yksityiskohtaisesti kuin ne hetki sitten tarkkasivat emoa. Se istuu etukäpälät eteen ojennettujen takakäpälien välissä ja katselee suuri pää kallellaan niiden jokaista nyrkkeilyn, painin ja kiipeämisen otetta sellaisella ilmeellä, kuin olisi se itse noita temppuja niille opettanut ja nyt kuulustelisi, miten hyvin ne osaavat läksynsä. Väliin joku poikasista saa aimo läimäyksen, jota ei voi ymmärtää muulla tavoin kuin että pentu teki jotakin hullusti, vastoin selvää opetusta.

Ainoastaan silloin, kun Mooween tapaa jotain outoa, tai joutuu tilanteeseen, joka on kokonaan ulkopuolella kaiken sen, mitä sille on opetettu, tulee vaisto ja luontainen äly kysymykseen. Silloin saattaa nähdä tuon itseensäluottavan metsänvaeltajan osoittavan ensi kerran epäröimisen merkkejä. Kerran yllätin sen rannalla, minne se oli tullut ottamaan sinne jätettyjä metsävuohen kappaleita. Heti ensi hälinästä se hypähti piiloon päätään kääntämättä, kuten pentuna ollessaan oli kymmeniä kertoja nähnyt emon tekevän. Sitten se pysähtyi ja kolme tai neljä sekuntia katsoi vaaraa suoraan silmiin — sellaista en ole nähnyt minkään muun karhun tekevän. Se epäröi hetken, olisiko kanoottini nopeampi kuin se ja vaarallinen. Lopuksi se pääsi varmuuteen siitä, että sillä ainakin oli hyvät edellytykset onnistua, hyppäsi takaisin, sieppasi saaliinsa ja laahasi sen metsään.

Toisen kerran lapasin sen kapealla polulla, missä sillä ei ollut tilaa sivuuttaa minua eikä se myös ollut halukas kääntymään takaisin, sillä jokin minun takanani veti sitä voimakkaasti eteenpäin. Tämä lyhyt kohtaus antoi minulle karhun luonteen ja vaistojen tutkimiseen parhaan tilaisuuden, mitä milloinkaan olen saanut. En kuitenkaan tahtoisi toista kertaa tavata sitä niin läheltä.

Se tapahtui nopeajuoksuisella Pienellä Lounaisella Mirimichi-joella salon sydämessä. Aivan telttani yläpuolella, vähemmän kuin kilometrin päässä, oli lohikoski, jossa, mikäli tiesin, ei kukaan ollut ennen kalastanut. Joen toinen ranta oli meikein pystysuoraa kallionseinää, jota vasten virta löi kuohuen ja laski mahtavasti kohisevana koskena alas suureen, hiljaiseen lampeen. Jyrkän rantakallion juurella oli komeita lohia, jotka ponnistelivat nuolennopeassa virrassa; mutta siitä huolimatta olisi minun perhosonkeni voinut yhtä hyvin heittää Yukonvirtaan. Vastakkaisella rannalla ei voinut kalastaa — siellä ei ollut tilaa heittää onkea maihin, ja virta oli liian syvä ja voimakas kahlattavaksi — ja sillä rannalla, missä lohia oli, ei ollut tilaa seisoa. Jos minulla olisi ollut matkassa kaksi oivaa intiania, olisin mennyt kanootillani nopeaan virtaan kalastamaan intianien pysyttäessä kanoottia kekseillä kohdallaan. Mutta minulla ei ollut kahta oivaa intiania, ja se yksi, joka oli mukanani, ei halunnut ryhtyä uhkapeliin. Niin poistuimme nälkäisinä, miltei nähden ja kuullen suurten, merestä vasta nousseiden kalojen molskeen.

Eräänä päivänä, kun seurasin erästä piikkisikaa nähdäkseni minne se oli menossa, tulin kapealle polulle, joka kulki muutaman sataa metriä pitkin kallion reunaa, aivan lohipaikan yläpuolella ja noin neljänkymmenen jalan päässä tuimasta koskesta.

Minulla oli ongenvapani mukanani, ja yrittämättä heittää sitä pudotin perhoni virtaan ja annoin kelan kieppua auki. Kun siima suoristui, kohotin vavan päätä ja annoin perhoni tanssien ja hyppien liukua pitkin pintaa pyörteeseen suureen kallionkoloon. Yhtäkkiä viidenkolmatta naulan painoinen kala tarttui onkeeni; mutta siinä samassa se myöskin meni virran mukana alaspäin, enkä minä täpärältä paikaltani saanut sitä estetyksi. Alaspäin se meni, ponnahti huiman korkealle ylös vedestä ja komealla vauhdilla huristi koko siimani kelasta aina loppusointuun asti, ja silloin tapsi katkesi kuin hämähäkin lanka.

Käärin siiman kelaan pahoilla mielin, pohtien itsekseni sitä ratkaisematonta kysymystä, olisinko koskaan voinut nostaa lohtani kolmenkymmenen jalan syvyydestä, vaikka sen olisinkin saanut väsytetyksi. Sitten, koska ihmisen luonto on heikko, panin onkeeni vahvan, kaksinkertaisen tapsin ja pudotin virtaan toisen perhon. Jospa en saisikaan lohta, niin kannattihan uhrata perho ja tapsi, kun sai tuntea sen nykäyksen ja nähdä sitten sen peloittavan menon myötävirtaan ja miten se hyppi, hyppi, aivankuin Endorin noita olisi ratsastanut sen pyrstöllä luudanvartensa asemasta.

Vilkas, nuori lohi iski suinpäin kiinni toiseen perhooni, ja kun siima oli vahva, sain sen väsytetyksi virrassa ja kuletin kallion juurelle, kun se oli vallan lakannut sätkyttelemästä ja hyppimästä. Minun oli mahdoton päästä alas, sentähden aloin paikaltani käsin lappaa siimaa ja vetää kalaa suoraan ylös. Lohi tuli helposti siksi kunnes sen pyrstö nousi vedestä; silloin se nyki ja tempoi liiaksi, perho heltisi ja lohi hävisi pyörteeseen; se läimähytti vielä leveällä pyrstöllään näyttääkseen minulle, kuinka suuri se oli.

Aivan alapuolellani suuri kivi kohotti päätään ja hartioitaan virran pyörteestä. Kanoottini nuoraa pitkin saattaisin helposti kavuta sille kivelle ja olla varma seuraavasta lohesta. Takaisin pääsy olisi vaikeampi, mutta lohen takia kannattaa nähdä vähän vaivaakin; niinpä jätin onkeni siihen ja läksin takaisin leirille noutamaan vahvaa nuoraa, jota oli vyyhdessä kanoottini keulassa. Päivä oli kulunut jo pitkälle iltapuoleen, ja minä kiiruhdin pitkin polkua, koko huomio tällä vaarallisella tiellä kiinnitettynä jalkoihini — ylläni jyrkkä kallio ja allani huima virta — kun yhtäkkiä minut säikähytti äänekäs _huu-uh_. Siinä polun käänteessä, ei täyden kymmenen metrin päässä, seisoi suuri karhu ja pysähytti minut kerta kaikkiaan, sulkien tieni aivan yhtä täydellisesti kuin jos itse vuori olisi suistunut eteeni.