Part 2

Toisen löytöni jälkeen minulla oli tapana iltapäivisin mennä järvelle, lähelle kilien piilopaikkaa ja odottaa kanootissani, että emo tulisi esiin ja ilmaisisi minulle, minne se oli jättänyt pienokaisensa. Kilit varttuivat ja lihosivat, mutta emo kuihtui imettämisestä, niin että se näytti vallan nälkiintyneeltä. Odottaessani kanootissani saatoin monesti kuulla pensaikon rytisevän, kun se juosta hyrrytti suoraan alas lammelle melkein huolettomasti, ja sitten näin sen pujahtavan esiin vettä reunustavan pensasverhon lomasta. Pikaisella silmäyksellä tai ilmaa nuuskaisemalla se tutki, oliko ranta selvä, että saattoi hypähtää liljapatjalle. Toisinaan kanootti oli selvästi näkyvissä, mutta se ei huomannut, kun se nyhti meheviä silmuja ja varsia ja nieleksi niitä kuin nälkäinen susi suurella ruokahalulla. Silloin minä meloin rantaan ja lähdin sen tulomatkalla jättämien jälkien suuntaan tarkkaan etsimään kilejä.

Ainoastaan kaksi tai kolme kertaa onnistuin ne löytämään. Poikaset olivat jo villiintyneet; ne olivat unohtaneet koko meidän ensi tapaamisemme, ja kun minä näyttäydyin tai jos oksa murtui liian lähellä niitä, niin ne sujahtivat nuolena pensaikkoon. Toinen juoksi aina suoraan tiehensä, valkea lippu koholla; se muisti opetuksen. Mutta toinen meni mutkitellen, pysähtyi joka käänteessä katsomaan taakseen ja tutkimaan minua silmin ja korvin.

Tuollainen tottelemattomuus saattoi loppua vain yhdellä tavalla. Näin sen kyllin selvästi eräänä iltapäivänä, jolloin pikku veikon tarina olisi loppunut lyhyeen väijyvän Upweekisin, kuloseutujen tumman ilveksen käpälän iskusta, jos minä olisin ollut tavallinen metsänkävijä. Oli myöhäinen iltapäivä, kun tulin yli harjun matkalla lammelle pitkin metsävuohenpolkua, ja loin katseeni alas pitkään, kapeaan laaksoon, jossa kasvoi reheviä marjaisia pensaita ja siellä täällä törrötti tulenkärventämä puu, ikäänkuin lisäämässä paikan autiutta.

Aivan minun alapuolellani söi ahmiva metsävuohi; ainoastaan takaruumis näkyi pensaikosta. Katselin sitä hetken, sitten kumarruin ja aloin nelinkontan ryömiä sitä kohden, nähdäkseni kuinka lähelle pääsisin ja mitä uutta saisin oppia. Mutta jo ensi liikahduksella (siihen asti olin seisonut liikkumattomana kuin kanto harjulla) kili, joka nähtävästi oli koko ajan vahtinut minua piilopaikastaan, juoksi esiin ja päästi ilmoille terävän varoittavan vihellyksen. Emo kohotti päänsä ja katsoi suoraan minuun aivan kuin se olisi ymmärtänyt merkinannosta enemmän kuin minä olin luullut mahdolliseksi. Ei se epäröinyt eikä etsinyt hetkeäkään. Sen silmät suuntautuivat suoraan minuun, aivan kuin kilin huuto olisi sanonut: »Äiti, takanasi, polulla toisen harmaan kallion luona!» Sitten se ponnahti pois kuin vieterin viskaamana yli juurien ja kallioiden, ja kiiti vastapäiselle kunnaalle korskuen käheästi joka askelella. Valpas kili seurasi laukaten kerrassaan loistavalla tavalla.

Emon ensimmäisen hälyytyskorskahduksen kuuluessa pensaikko rasahti lähellä emon syömäpaikkaa ja toinen kili juoksi näkyviin. Tunsin sen heti — se oli se tomppeli-kili — ja tiesin myös, että se oli vitkastellut liian kauan voidakseen enää lähteä seuraamaan lippua. Nyt se oli hämmennyksissä, säikähdyksissä, vallan tolaltaan. Se kiiti nuolena ylös metsävuohenpolkua, mutta väärään suuntaan, suoraan minua kohti, ja ehti jo kahden hypähdyksen matkan päähän ennenkuin se huomasi ihmisen, joka ryömi polvillaan sen edessä ja levollisesti piti sitä silmällä.

Kun se näki tuon oudon ilmiön, niin se pysähtyi paikalla ja näytti minusta kutistuvan yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Sitten se vetäytyi kyljittäin suuren kannon luo, piilottautui juurien sekaan ja seisoi hiljaa kuin pölkky, — kaunis viattomuuden ja uteliaisuuden kuva, kehyksenä kuusenkannon karkeat, ruskeat juuret. Piilottautumisen ja hiljaapysymisen taidon se oli ensinnä oppinut. Mutta toisen taitonsa, jota se nyt juuri olisi eniten tarvinnut, se oli aivan kokonaan unohtanut.

Viisi minuuttia me katsoimme siinä toisiamme silmää räpäyttämättä. Sitten sen ensimmäinenkin taito unohtui. Se hiipi kyljittäin taas polulle, astui minua kohti kaksi vaappuvaa, lyhyttä askelta ja polki somasti vasemmalla etujalallaan. Se oli nuori uros, joka osasi tuon polkemistempun ilman opetusta. Se on ikivanha keino saada toinen liikkumaan, saattaa hänet melulla ja uhkaavalla liikkeellä näyttämään, mikä olet miehiäsi ja mitä tuumia haudot. Mutta kun ihminen ei sittenkään liikahtanut, niin kili säikähti omaa rohkeuttaan ja luikki pakoon pitkin polkua. Kaukaa vastakkaiselta kummulta kuulin emon kutsuvan sitä. Mutta se ei ottanut kutsua varteen, se tahtoi omin neuvoin päästä asioista perille. Siinä se taas oli polulla ja tarkasteli minua. Minä otin nenäliinani ja huiskutin hiljaa; silloinpa se juoksi takaisin katsomaan tätä kummaa, pysähtyen vähän väliä tarkastelemaan ja polkien pikku jalallaan näyttääkseen minulle, ettei se ollut pelkuri.

»Pikku tomppeli, minä pidän sinusta», minä ajattelin», sillä se voitti minun sydämeni puolelleen, kun se siinä seisoi ja katseli lempeillä silmillään ja polki pikku jalallaan. »Mutta», ajattelut edelleen, »miten olisi sinun jo nyt käynyt, jos karhu tai ilves olisi nostanut päänsä yli harjanteen? Ensi kuussa jo loppuu rauhoitusaika; silloin tulee tähän metsään metsästäjiä ja niistä muutamat jättävät sydämensä kotiin vaimojensa ja lastensa luo. Sinä et voi luottaa heihin, usko minua, pikku rukka. Emosi on oikeassa, sinä et voi heihin luottaa.»

Ilta oli jo pitkällä. Emon ääni kaikui yhä tuskaisempana ja vaativampana yli pimenevän vuorenrinteen. »Ehkäpä», ajattelin, sillä tunsin äkkiä piston omassatunnossani, »ehkä tein sinulle väärin, pikku veikko, kun annoin sinun tuntea suolan makua silloin ja opetin sinua luottamaan olioihin, joita tapaat erämaassa.» Niin käy useinkin, kun menemme sekaantumaan luonto-emon asioihin, sillä hänellä on omat syynsä järjestää asiat niin kuin ne ovat järjestetyt. »Mutta ei! Teitä oli silloin kaksi siellä pesässä, toinen, — joka nyt on tuolla emonsa kanssa, missä sinunkin pitäisi olla —, se tietää, että vanhat lait ovat paremmat kuin uudet ajatukset, varsinkin uudet ajatukset tyhmän nuorukaisen päässä. Sinä olet aivan väärässä, pikku tomppeli, huolimatta somasta uteliaisuudestasi ja pikku jalkasi sirosta poljennasta, joka valtaa kokonaan sydämeni. Ehkä minä olen syyllinen sittenkin; joka tapauksessa opetan sinua nyt paremmin.»

Näin ajatellessani otin suuren kiven ja viskasin sen alas pitkin kallion rinnettä niin että jyskyi ja kolisi, suoraan sitä kohti. Sen pöyhkeys meni kuin puhallettu. Sen lippu kohosi ylös, ja se laukkasi tiehensä yli puunrunkojen ja kallioiden pitkin vuoren kuvetta. Kohta senjälkeen kuulin, miten emo juoksi suuressa kaaressa, kunnes hajuaistinsa avulla löysi sen ja vei pois vaaralliselta alueelta.

Se, joka elää muutamia viikkoja erämaassa ja pitää auki silmänsä ja korvansa, huomaa pian elävänsä keskellä lakia ja järjestystä, vaikka näyttää sillä kuin sokea sattuma siellä vallitsisi. Ja tämä järjestys on paljon vanhempi kuin se, johon hän itse on tottunut, eikä siihen ole hyvä sekaantua. Mieleni oli levoton kun nyt kuljin pitkin metsävuohenpolkua hiljaisessa hämärässä, eikä minun mielihaikeani vähentynyt, kun keksin eräällä puunrungolla, noin neljänkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä kili ensinnä oli näyttäytynyt, suuren ilveksen jäljet ja paljon metsävuohenkilin karvoja ja luunsiruja, jotka kertoivat selvin sanoin, mitä ilves oli syönyt keskiyönateriakseen.

Alhaalla, saman metsävuohenpolun alemmassa päässä, missä se päättyi lampeen, josta villieläimet tavallisesti joivat, oli pieni puro. Tämän puron suun kohdalla oli lammessa, kallioiden keskellä, syvä kohta, ja siinä eli muutama suuri taimen. Siellä olin eräänä iltana noin pari viikkoa myöhemmin ja koettelin pyytää noita suuria taimenia seuraavaksi aamiaisekseni.

Ne olivat viisaita kaloja. Ei tarvinnut yrittääkään onkia niitä päivällä. Ne tunsivat kaikki minun perhoseni; ne osasivat erottaa uuden jenny-lindin vanhasta kimalaisesta jo ennen kuin perho kosketti vettä ja näyttivät tietävän täydellisesti sekä vaiston että kokemuksen avulla, että se kaikki oli petkutusta. Sitä paitsi oli vesi lämmintä; taimenet pysyttäytyivät hiljaa eivätkä halunneet nousta. Yön tultua oli kuitenkin toisin. Jotkut taimenet lähtivät silloin syvänteestä ja viillettelivät pitkin rantoja matalassa vedessä nähdäkseen, mitä herkkupaloja pimeä saattoi tarjota, yöperhosiako vai jonkin kurnuttavan sammakon tai unisen karpin. Jos silloin sytytit nuotion rannalle ja heitit ongen valojuovaan, syöttinä valkosiipiperhonen, niin saatoit väliin saada suuren taimenen.

Se oli viehättävää urheilua aina, nousipa taimenia tai ei. Siinä piti kalastaa korvillaan ja pitää enin osa älyä käsissään, valmiina äkkiä vetämään, jos hetki tuli, vaikkapa vasta tuntia myöhemmin kuin onki oli heitetty. Monesti et näe kalaasi ensinkään, kuulet vain rajun molskahduksen kun se sukeltaa syvyyteen perhoinesi. Toisinaan taas, kun tuollaisen sukelluksen huomatessasi äkkiä nykäiset, nousee perhosi tyhjänä tai takertuu pohjarisuun; ja etäämpänä, missä valojuovan reunaväreet häipyvät pimeään, saatat silloin nähdä terävän aaltokeilan kiitävän pois. Se kertoo sinulle, että taimenesi olikin vain myskimajava. Se uiskentelee hiljaa vedenkalvossa, mutta nähdessään sinut ja nuotiosi se saattaa läimähyttää hännällään veteen ja saada sinut hypähtämään. Sillä tavoin myskimajava yön pimeässä pääsee selville sinusta, mikä olet ja mitä aiot tehdä.

Koko ajan kun kalastat, on suuri pimeä metsä ympärilläsi hiljaa ja kuuntelee. Ilma on täynnä ääniä ja tuoksuja, jotka pääsevät valloilleen vasta yöllä, jolloin ilma on kasteinen. Oudot huudot, kutsuvat äänet ja kirkaisut kuuluvat pitkin mäenrinteitä, ne sukeltautuvat esiin vedestä, tipahtelevat alas ilmasta yläpuoleltasi, ne saavat sinut ihmetellen kysymään, mitä metsänväkeä onkaan ulkona näin myöhään ja mitä se puuhaa. On hyvä kalastaa yöllä, yhtä hyvä kuin päivälläkin, sillä aina menet kotiin sydän ja pää täynnä, vaikkapa vasu olisikin tyhjä.

Seisoin hyvin hiljaa nuotioni ääressä ja varroin suurta taimenta, joka vasta oli tarttunut perhooni ja päästänyt sen irti epäluuloisena. Silloin kuulin äkkiä varovaista kahinaa takaani pensaikosta. Käännyin heti ja näin kaksi suurta kiiluvaa täplää pimeässä; ne olivat metsävuohen silmät. Sitten kuului pikainen rasahdus, ja alempana kiilui kaksi muuta kekälettä, jotka säkenöivät ja välkkyivät ihmeellisin värein, ja sitten niitä ilmestyi vielä kaksi. Silloin tiesin, että siellä oli metsävuohi ja sen kaksi kiliä. Ne olivat juomamatkalla ja seisoivat nyt kuin lumotut ihmettelemässä valoa ja sen luomia tummia varjoja, jotka tanssivat ja kiitivät kohti metsän villieläimiä aivan kuin säikyttääkseen niitä, mutta hyppäsivätkin vain niiden yli ja taas takaisin, ikäänkuin kutsuen niitä ottamaan osaa tuohon äänettömään leikkiin. Paneuduin hiljaa polvilleni nuotioni viereen ja sysäsin siihen suuren koivuntuohikierukan, joka heti leimahti kirkkaasti palamaan valaisten koko ympäröivän metsän. Tuolla kuusen alla, missä hetki sitten oli ollut pelkkä synkkä varjo, seisoi emo silmät kiiluvina valoa ihmetellen; milloin se tuijotti silmää räpäyttämättä tuleen, milloin liikahti levottomasti ja pärskähytti kysyvän puhalluksen, kun varjot kiitivät tanssimaan sen poikasten kanssa, jotka seisoivat ihan emon takana, yksi kummallakin puolella.

Tätä kesti vain hetken. Sitten toinen kili — minä tunsin sen tomppelin tulen valossakin kuonosta ja vaaleapilkkuisesta synnyinpuvusta — tuli suoraan minua kohti, pysähtyi kiiluvin silmin töllistelemään loimuavaa tulta ja polki pikku jalallaan varjoille näyttääkseen, että se ei niitä pelännyt.

Emo kutsui sitä hätäillen, mutta se tuli yhä lähemmäksi, polkien somasti jalallaan. Emon levottomuus kasvoi. Se juoksi edestakaisin puoliympyrässä, varoitti, kutsui ja mäkätti. Kun kili sitten tuli emon ja tulen väliin ja sen pieni varjo kasvoi aina mäenrinteelle saakka, missä emo jo oli, ja kun emo näki kuinka kaukana kili oli siitä ja kuinka lähellä tulta, silloin emo äkkiä pääsi tulen lumoista ja käreä _k-a-a-a-h! k-a-a-a-h!_ huuto raikui läpi metsän kuin revolverin laukaus. Samalla se kiiti tiehensä, ja valkea lippu välkkyi kuin aallon harja yössä oppaana pienokaisille.

Toinen kili seurasi sitä heti, mutta tyhmyrikili vain vilkaisi sivulleen nähdäkseen minne emo oli mennyt ja tuli sitten valoa kohti, tuijotti ja polki jalkaa typerästi ihmetellen.

Minä katselin sitä vähän aikaa ja ihailin sen kauneutta, sen sulavia liikkeitä, sen pehmoisia korvia, joiden ympärillä näkyi kirkas vaalea soikio, ja sen ihmeellisiä silmiä, jotka kimaltelivat kuin tulen hehkuttamat sateenkaaret. Kaukana takanapäin emo huudellen juoksenteli edestakaisin mäen rinnettä. Yhtäkkiä ääni muuttui, siihen tuli vaaraa tietävä sävy; ja taas kuulin, kuinka se kutsui seuraamaan ja kuinka pensas rasahti kun emo viilletti ohi. Muistin ilveksen ja sen edellä kerrotun surullisen pikku tarinan, jonka olin lukenut kaatuneen puun rungosta. Arvelin, että nopeimmin voisin pelastaa tuon nuoren vuohenhoukkion, jos potkaisisin nuotioni hajalle ja menisin sitä kohti. Kun nyt ihmetuli hävisi pimeyteen ja ihmisen tuoksu tuli sen sieraimiin lammen hengähdyksen mukana, silloin pikku kili kiiti pois, mutta voi, suoraan pitkin metsävuohen polkua, kohtisuoraan sitä suuntaa vastaan, jota emo juuri oli lähtenyt.

Viisi minuuttia myöhemmin kuulin emon kutsunnan, outo sävy äänessä, siltä taholta, minne kili oli mennyt, ja läksin varovasti metsävuohenpolkua pitkin tiedustelumatkalle. Harjun huipulla, mistä polku laski alas pimeään kapeaan laaksoon ja missä polun kummallakin puolen oli tiheä pensaikko, kuulin kilin vastaavan emolleen minun alapuoleltani suurten puiden keskeltä ja ymmärsin heti, että jotakin oli tapahtunut. Valittava hätähuuto kuului lakkaamatta synkän kuusikon pimennosta. Emo juoksi sen ympäri kaaritellen ja kutsui sitä tulemaan luokseen, mutta kili pysyi paikallaan ja selitti, ettei se voinut tulla ja että emon oli tultava sen luokse. Siten huudot kulkivat edestakaisin kuuntelevassa yössä: — _huu-uh_, »tule tänne!» _bla-a-a, blr-r-t_, »en voi, tule sinä tänne!» _ka-a-a-h! ka-a-a-h!_ — »vaara, mukaan», — ja sitten ryske pensaikosta, kun emo kiiti pois toisen kilin seuraamana. Sen oli pakko pelastaa edes toinen kilinsä, kun toinen oli jätettävä saaliiksi yön rosvoille.

Oli kylläkin selvää, mitä oli tapahtunut. Erämaan äänillä on kaikilla merkityksensä, kun vain osaa ne tulkita. Kun itsepäinen kili oli juossut läpi pimeän metsän, olivat sen harjaantumattomat jalat sattuneet harhaan eivätkä osuneetkaan oikeaan asemapaikkaan, ja niin se nyt makasi jonkin suuren tuulenkaataman puun alla jalka poikki varoittavana todistuksena emon toisesta opetuksesta, jota se oli niin kauan laiminlyönyt.

Minä hiivin hiljaa sitä kohden tunnustellen pimeässä tietä puiden lomitse ja vähän väliä pysähtyen kuuntelemaan kilin ääntä osatakseni suunnan. Äkkiä raskas kahina kiiri mäkeä alas ja meni ohitseni aivan vierestäni. Jokin, joka ehkä oli askelten töminää, raskasta, vaikka melkein äänetöntä eteenpäin työntymistä, jommoista vain yksi ainoa eläin metsässä saa aikaan, tai ehkä jokin outo tuoksu kosteassa ilmassa ilmaisi minulle heti, että tarkemmat korvat kuin minun olivat kuulleet huudon, että Mooween, karhu, oli jättänyt mustikkamaansa ja lähtenyt ajamaan tottelematonta metsäkiliä, jonka se kuulemansa perusteella tiesi nyt pimeässä joutuneen erilleen vartioivasta emosta.

Minä palasin takaisin polulle ääneti — vaikka Mooween ei kuule eikä huomaa mitään, jos sillä on saalis edessään — juoksin kanootilleni noutamaan pyssyäni. Tavallisissa oloissa karhu on arka kuin jänis, mutta minä en ollut koskaan ennen tavannut sitä näin myöhään yöllä enkä tiennyt miten se menettelisi, jos ottaisin siltä sen saaliin. Riippuu muuten paljon siitä, millä mielellä eläintä lähestyy. Jos sen tekee arasti, epäröiden, niin eläin sen tietää; jos taas lähestyy nopeasti, ääneti ja päättävästi, pyssynperä lujasti puristettuna olkaa vasten, hana vireessä ja etusormi keveästi liipaisimella, niin eläin tietää senkin, saat olla varma siitä. Joka tapauksessa ne ainakin menettelevät niin kuin ne tietäisivät, ja voit huoletta seurata sitä sääntöä, että millä mielellä hyvänsä oletkin, peloissasi, epäröivänä tai rohkean päättäväisenä, niin suuri ja vaarallinenkin eläin oivaltaa sen heti ja omaksuu vastakkaisen tunteen oman toimintansa ohjeeksi. Tämän olen erämaassa tullut monesti kokemaan. Kerran tapasin karhun kapealla polulla — mutta siitä kerrottakoon vasta toiste.

Huudot olivat vaienneet, metsä oli aivan äänetön ja pilkko pimeä, kun tulin takaisin. Kävelin niin nopeaan kuin suinkin, huolettomasti ja varomatta mitään, sillä millaisen melun saisinkin aikaan, luulisi karhu sitä joka tapauksessa epätoivoisen emon nostamaksi. Niin tulin siihen paikkaan, mistä olin kääntynyt takaisin. Siitä menin varovasti edelleen, suunnanmäärääjänä eräs suuri harjulla oleva puu, joka erottautui taivasta vasten, käyden yhä hiljemmin ja hiljemmin, kunnes juuri erään suuren tuulenkaataman puun lähellä oksa murtui jalkani alla. Vastaukseksi siihen kuului puun toiselta puolelta mörähdys ja loikkaus — ja karhu ryntäsi ryskyen mäkeä ylös kantaen jotakin, jonka selvästi kuuli kahahtelevan ja laahaavan pensaikossa, kunnes ääni vaimeni heikoksi kaukaiseksi töminäksi ja metsässä oli taas hiljaista.

Koko pitkän yön kuulin telttaani järven poukaman toiselle puolen, miten emo aika-ajoin huuteli. Se tuntui juoksentelevan edestakaisin pitkin harjua niillä paikoin, missä murhenäytelmä oli tapahtunut. Sen hajuaisti kertoi karhusta ja ihmisestä, mutta mitä hirmuista oli tehty sen pienokaiselle, sitä se ei tiennyt. Pelkoa ja epätietoisuutta kuvastui siitä äänestä, joka vyöryi alas harjulta ja tuli vesien yli pieneen telttaani.

Päivän valjettua menin takaisin samaan paikkaan. Helposti löysin sen kohdan, johon kili oli kaatunut. Mykkä sammal kertoi sen tuskaisista ponnisteluista; ja muutama veritahra osoitti paikkaa, josta karhu oli sen kaapannut. Tallattu sammal ja kaatunut ruoho, tahratut lehdet ja tukko hienoja karvoja siellä täällä tuulenkaataman puun katkenneiden oksien kärjissä puhuivat selvää kieltä. Jäljet menivät vastamäkeen, villiin, epätasaiseen seutuun, missä niitä oli mahdoton seurata.

Kun kiipesin viimeistä harjua palatessani takaisin järvelle, niin kuulin kahinaa pensaikosta ja sitten sellaisen oksan napsahduksen, minkä metsävuohen astunta saa aikaan. Emo oli vainunnut minut. Se kulki ja kaarteli nyt ympärilläni ottamassa selvää, olisiko sen kadonnut kili minun seurassani. Ei se vieläkään tiennyt, mitä oli tapahtunut. Karhu oli säikähyttänyt sen pitämään entistäkin tarkempaa huolta siitä kilistä, josta se vielä oli varma. Toinen oli yksinkertaisesti häipynyt suuren metsän salaperäiseen hiljaisuuteen.

Siinä, missä polku kääntyy alaspäin ja järvi on näkyvissä, näin sen selvästi seisovan puoleksi pensaikkoon piiloutuneena ja katselevan tarkasti minun vanhaa kanoottiani. Samassa se näki myöskin minut ja hypähti pois. Lähellä tiheikköä, jonka minä olin juuri sivuuttanut, se kajahutti ilmoille vireän _k-a-a-h, k-a-a-h!_ huutonsa ja liehautti lippunsa ylös. Tiheikkö suhahti, terävä _k-a-a-h!_ vastaus kaikui, toinen kili syöksähti esiin piilosta, jonne emo oli sen kätkenyt. Se porhalsi emon jäljissä pitkin harjua, hyppi kuin suuri punakettu kiveltä toiselle, kiiri kuin haukka yli tuulenkaatamien puiden, satutti askeleensa aina emon jälkiin ja piti pikku kuononsa tiukasti alhaalla käyttäessään toista hyödyllistä taitoaan: valkoisen lipun seuraamista.

Ismaques kalasääski

_Uiit, uiit, tsi'vii! Uiit, uiit, uiit, tsi'viiii!_ kimakka ääni kaikui pääni päällä. Se oli Ismaquesin metsästyshuuto. Olin parastaikaa kalastamassa. Katsahdin taivaalle ja näin suurten siipien leijailevan ylitseni, ehdinpä vielä huomata sen silmissä tutkivan välähdyksen, kun se katsoi kanoottiani ja takanani olevaa viileää kivikoloa nähdäkseen, olinko saanut mitään. Jos se huomasi kalaläjän — hopealäikän mustalla kalliolla, minne viskelin säyneitä, joita ongin karhun syötiksi — niin se pudottausi alemmaksi kummissaan katsomaan, miten minä menettelin. Jos taimen ei ottanut nykäistäkseen ja sen terävä silmä ei nähnyt kanootissani vilahdustakaan punaista ja kullan viiristä, niin se pyörähti pois ja kirahti ystävällisesti _k'ouii!_, miltä on hyvän kalaonnen toivotus ammattitoverille. Sillä Ismaques ei ole kateellinen eikä vahingoniloinen. Se elää sovussa maailman kanssa, ja jos nakkaat maihin suuren taimenen, niin on se siitä hyvillään silloinkin, kun se itse on nälkäinen ja pesässä kirkuvien poikasten melu vihloo sen sydäntä.

Ihmettelenpä, mikä kalastuselinkeinossa on se, joka näyttää muuttavan itse leopardin pilkutkin, joka muuttaa miehen mielen samalla kuin se saa hänet kiiruhtamaan purolle silmujen turvotessa keväällä. Katsoppa vain Keeonekhia, saukkoa. Ennenkuin siitä sukesi kalastaja, se todennäköisesti oli julma, verenhimoinen ja ilkeänhajuinen, kuten kaikki näädänheimon eläimet. Nyt se elää sovussa koko maailman kanssa, on puhdas, ystävällinen ja leikkisä kuin kissanpoikanen ja uskollinen kuin koira, jos sen kesytät. Ja katsoppa Ismaquesta, kalasääskeä. Ennenkuin siitä tuli kalastaja, sitä tietenkin vihattiin, kuten kaikkia muitakin haukkoja sen julmuuden ja rosvoilemisen takia. Sen siipien varjokin jo sai arat menemään piiloon. Närhit ja varikset rääkyivät sille »varas, varas», ja kotka kajahutti sotahuutonsa ja syöksyi esiin valmiina tappeluun. Nyt pikkulinnut rakentavat pesänsä sen suuren tuvan risujen lomiin ja ovat sen siipien suojassa varmassa turvassa. Sillä pöllö ja haukka ja metsäkissa ovat jo aikoja sitten oppineet pysyttäytymään poissa Ismaquesin olinpaikoilta.

Ei ainoastaan linnut, vaan ihmisetkin tietävät Ismaquesin muuttuneen. Tunnen tuskin yhtään metsästäjää, joka ei poikkeaisi tieltään ampuakseen haukan, mutta tälle saman julman heimon siivelliselle kalastajalle ne toivovat sydämestään hyvää onnea, silloinkin kun näkevät sen nousevan raskaasti juuri siitä syvänteestä, missä heidän suuri taimenensa asuu ja minne he aikoivat heittää perhonsa auringonlaskussa. Koko Uuden Englannin etelärannikolla tervehtivät kalastajat suurella ilolla sen tuloa — joka on säännöllinen kuin itse almanakka. Ainakin yksi valtio, jossa kalasääski on hyvin yleinen, suojelee sitä lailla, ja meidän puritani-esi-isämmekin, jotka eivät näy laatineen eikä totelleen mitään metsästyslakeja, katsoivat siihen ystävällisin silmin ja asettivat sen poikkeusasemaan, vaikka he muuten pitivät kaikkien eläinten tappamista luvallisena. Heidän kunniakseen mainittakoon, että heidän keskuudessaan kerran »julkisesti nuhdeltiin» erästä nuorta herraa Eliphalet Bodmania, joka nähtävästi oli Belialin poika, siitä, että hän oli väkivaltaisesti ruudilla ja kuulalla tappanut yhden kalasääsken ja ilkivaltaisesti pirstonnut pesän ja munat.