Part 3

Minkätähden äiti jätti minut, vaikka minä olin niin kiltti, sai Hetu tuskaisten tunteittensa lomitse ajateltua. — Jätti minut, oman, pienen tyttönsä ja vei mukanaan sen miehen. Miksi äiti jätti... mistään ei tullut vastausta lapsen vaikeroimiseen.

* * * * *

Oli tullut ilta.

Hetu yhä pysyttelihe äitinsä asunnon läheisyydessä. Hän ei tiennyt minne mennä. Kotopuoleen hän ei enää tahtonut, eikä voinut lähteä, matka sinne oli liian pitkä.

Hänen oli lähdettävä kulkemaan pois päin, eteen päin, sinne kai oli äitikin mennyt... Ehkä tapaakin hän äidin!... Hetu tuli milt'ei iloseksi siitä ajatuksesta. Hän tapaa äidin! Ja kun hän vielä kerran pääsee äidin luo, niin pyytää hän oikein kauniisti, ettei äiti hylkäisi, vaan pitäisi hänet aina luonansa, eikä hän sitten koskaan enää nuku sikeästi, ettei äiti pääse karkaamaan...

Hetu oli juuri lähtemäisillään yön selkään, kun eräs mies, jonka lakissa oli keltanen merkki ja vyöllä miekka, tuli kutsumaan häntä vallesmannin puheille. Hetu tiesi, että vallesmanni on sellainen, joka sakottaa, ja hän ei tahtonut lähteä. Mies houkutteli ja sanoi vallesmannin antavan Hetulle kahvia ja vehnästä ja ruokaa.

— Jos se sakottaa, epäili lapsi.

— Ei se sakota, vastasi mies, se on niin kiltti, tule nyt!

— Minä menen äidin luo, virkkoi Hetu päättäväisesti, minä en tule teidän kanssanne!

— Se lähettää sinut hevosella äidin luo!

Hetu seurasi poliisia nimismiehen luokse.

Siellä Hetu sai kahvia ja paljon vehnästä ja niin hyvää ruokaa, ettei hän ollut uneksinutkaan sellaista.

Aamulla otti nimismies häntä kädestä kiinni, talutti ulos ja nosti rattaille, sen rouva toi ison nyytin evästä ja käski ajajan pitää hyvää huolta lapsesta.

— Viekö se nyt minut äidin luo? kysyi Hetu.

— Vie, — ja samassa lähti hevonen liikkeelle.

Hetua ihan nauratti, niin hauskalta tuntui, kun sai istua rattailla ja ajaa jyryyttää äidin luokse. Hän säästää kaikki eväänsä äidille, mutta sille miehelle, joka äidin vei, hän ei anna mitään. Hetu vihasi sitä miestä, se oli niin ilkeä...

V.

Kun tuskat nousevat yli sen määrätyn rajan, minkä ihminen niitä jaksaa kantaa, silloin loppuu tuskien tunto ja kuoleman kaltainen tyyneys tulee sijalle.

Pieni Hetu ei vielä ollut täyttänyt kymmentä vuotta, kun hän huomatessaan istuvansa kruunun rattailla, jotka veivät häntä kotipuoleen, — siihen paikkaan maailmassa, joka monelle ihmiselle on niin rakas, — jo oli tyhjentänyt pohjaan kärsimysten kalkin. Hän ei tuntenut mitään, ei ajatellut, eikä välittänyt mikä kohtalo häntä perillä uhkaisi Rajaportin lehmien takia. Eikä hän enää ikävöinyt äitiään, ei vihannut sitä miestä, joka äidin oli vienyt. Elämä oli sammunut hänen sielustaan.

Sellaisessa tilassa hän oli, kun kyyditsijä ilmotti, että oltiin tultu perille, Hetun kotipitäjän vallesmannin taloon. Ja kun kyytimies käski Hetun nousta rattailta ja mennä sisään huoneeseen, totteli lapsi vähintäkään pelon merkkiä osottamatta. Herra, jonka eteen hän joutui, oli suuri ja tuimannäkönen ja muulloin olisi Hetu vapissut sellaisen edessä, mutta nyt oli hänelle yhdentekevää, minkä näkönen se oli.

— Kuinka sinä olet Lahteen joutunut? kysyi nimismies käyden aivan punaseksi kasvoiltaan.

Hetu oli vaiti.

— Vastaa, kun minä kysyn!

Tyttönen ei puhunut mitään. Hän milt'ei toivoi, että vallesmanni niin vihastuisi, että löisi häntä. Vaistomaisesti Hetu halusi saada tuntea edes tuskaa.

— Etkö sinä saa sanaa suustasi! ärjäsi nimismies tuimasti.

Silloin astui kansliaan nuori, lempeä rouva, joka tyttöseen viitaten virkkoi miehelleen:

— Lapsiparkahan on puolikuollut pelosta. Kohtele sitä hyvin ja puhu sen kanssa kauniisti.

— Sano nyt, miten sinä jouduit Lahteen, uudisti nimismies koettaen hillitä ääntään.

— Minä kävelin sinne, vastasi Hetu tuskin kuuluvasti.

— Mitä varten sinä sinne kävelit?

— Äitiäni hakemaan.

— Mistä sinä tiesit, että äitisi oli Lahdessa?

Jälleen oli Hetu vaiti.

— Mitä varten sinä karkasit Rajaportista?

— Kun ne lehmät repesivät kuoliaiksi, vastasi Hetu hiljaa.

— Mitä, mitkä...?

— Ne Rajaportin lehmät.

Rouva alkoi puhua vallesmannin kanssa ruotsia, tämä naurahti ja muuttui ystävällisemmäksi.

— Luulitko sinä, että ne lehmät kuolivat siihen pieneen kauramaan pahaseen?

— Luulin. Eivätkö ne kuolleetkaan?

— Eivät. Ja nyt sinä olet turhan takia tehnyt kunnalle sellaisen vahingon, että sen täytyy maksaa sinun kyytisi Lahdesta tänne, — torui nimismies, mutta hänen äänensä ei ollut enää vihanen.

Kuulustelun jälkeen Hetua kestittiin, kuin olisi hän ollut hyväkin vieras. Hetu muuttui vähitellen avomieliseksi ja kertoeli matkastaan ja seikkailuistaan. Mutta kun nimismies sanoi lähettävänsä hänet takasin Rajaporttiin, alkoi Hetu itkeä, eikä sanonut enää koskaan menevänsä sinne, ei suurin surmin. Jos hänet sinne viedään, niin karkaa hän heti jälleen ja kulkee kauas, niin kauas, että maailma loppuu ja hän putoaa jyrkänteeltä alas tuliseen järveen. Kysymykseen, miksi ei hän tahtonut mennä Rajaporttiin, ei Hetu muuta vastannut, kuin ettei hän tahdo, ei vaikka mikä olisi.

Nimismies keskusteli hetkisen rouvansa kanssa, rouva vei Hetun kamariin ja alkoi siellä kahden kesken tiedustella syytä, minkä tähden Hetu pelkäsi Rajaporttia.

— Ne ovat niin pahoja minulle, uskoi Hetu.

— Lyövätkö ne sinua, tiedusteli rouva osaaottavasti.

— Lyövät ja repivät tukasta.

— Miksi? Oletko sinä paha ja tottelematon?

Siihen ei Hetu sanonut mitään.

Rouva silitti hänen päätänsä ja kiitti häntä totuutta rakastavaksi lapseksi.

— Kerro nyt minulle oikein tarkkaan, miten ne sinua kohtelevat, niin ehkäpä sinun ei tarvitsekaan mennä sinne. Minä uskon sinua. Kerro nyt!

Hetulla oli vilkas mielikuvitus ja matkalla oli hän oppinut yhtä ja toista ihmisten suhteen. Hänen ei tarvinnut paljoakaan miettiä kerätäkseen koko joukon kaskuja siitä, miten häntä oli kohdeltu. Toivo siitä, ettei hänen enää tarvitsisi mennä Rajaporttiin, lisäsi valeiden vauhtia.

— ... ja kerrankin löi se isäntä minua kirveellä, kun minä ikävöin äitiäni.

— Suuri Jumala, mitä puhut sinä, lapsi?

— Löi se.

— Mihin se sinua löi?

Hetu oli vastaamaisillaan: »päähän», kun hän muisti jalassaan olevan arven, joka oli syntynyt ärtyneestä ajoksesta.

— Se löi minua jalkaan.

— Näytä, mihin paikkaan.

Hetu näytti. Rouva vaaleni mielenliikutuksesta. Hän heittäytyi sohvalle ja alkoi itkeä. Oi, miten se Hetua huvitti! Näin oli aina meneteltävä tällaisissa tapauksissa!

Rouva meni pois, mutta palasi hetken kuluttua miehensä kanssa ja yhdessä he alkoivat tarkastella arpea.

— Ei sinun enää tarvitse mennä Rajaporttiin, siitä pidän minä huolen, — sanoi vallesmanni vihasella äänellä, mutta Hetu tiesi, ettei se enää ollut vihanen hänelle vaan rajaporttilaisille. Jospa se sakottaisi niitä!

Toistaiseksi Hetu sai jäädä nimismiehen luokse.

Eräänä päivänä ajoi Rajaportin isäntä sisään vallesmannin pihaan. Hetu näki hänet jo kaukaa ja säikähti kovasti, sillä nyt arvasi hän joutuvansa tilille puheistaan. Mutta sitten meni pelko ohitse ja sen sijalle tuli jälleen tunteeton kylmyys. Tyynesti hän alkoi suunnitella uutta karkuretkeä. Kun tulee pimeä yö ja kun toiset nukkuvat, hiipii hän alas kiukaalta, ottaa mukaansa leipää ja kalaa ja katoaa yön pimeyteen iäksi, iäksi...

Kansliasta kuului nimismiehen ja Rajaportin isännän äänet vihasina, kiihtyneinä.

Ovi aukeni, nimismies tuli ja talutti Hetun kansliaan ja näytti arpea tytön jalassa.

— No, entä tämä, hän ärjäsi, entä tämä? Miten voitte te tämän selittää?

— Siinä oli vihelmöivä ajos, jota se poti monta viikkoa, vastasi isäntä. — Näkeehän sen hullukin, ettei se mikään kirveen jälki ole.

Nimismies tarkasti kauan arpea ja kysyi vihdoin Hetulta, oliko siinä ollut ajos.

— Olenko minä lyönyt sinua kirveellä, hä? kysyi osaltaan Rajaportti.

Kysymyksiä seurasi pitkä hiljaisuus.

— Milloin minä olen sinua kirveellä lyönyt, sano! ... Minä en ole ikinä tuohon tyttöön kynnellänikään kajonnut, sen minä teille, herra vallesmanni, ilmotan. Mutta se tyttö on niin konsteihinsa oppinut, että se panee viisaimmankin pään pyörälle. Kyllä siitä tulee toinen äitinsä, sanokaa minun sanoneeni ja vielä te itsekin, herra vallesmanni, tulette sen huomaamaan, jos ette ennen, niin ainakin sitten, kun sen kahleisiin kytkette.

— Puhu nyt, Hetu, virkkoi vallesmanni koettaen olla ystävällinen. — Sano nyt tämän isännän läsnäollessa, onko hän lyönyt sinua?

Hetu ei vastannut.

— Kun ei ole lyönyt, ei ole mitä valittaa, uhosi isäntä. — Tulkoon yksikään ihminen ja todistakoon että minä olen sitä lyönyt...

— Onko emäntänne lyönyt sitä, keskeytti nimismies.

— Jos tuota joskus lie kohlassut... lyö se omaakin lastaan, silloin kun se on kurin tarpeessa. Sen enempää ei vaimonikaan ole sitä hakannut, kuin mitä ristillinen velvollisuus perheen äidiltä vaatii. Minä en ole koskaan ollut oikeuden kanssa missään tekemisissä, niinkuin arvoisa herra vallesmanni sen hyvin tietää, ja jos minä nyt tekemisiin joudun, niin kunnialla siitä selviydyn.

Nimismies tiesi sen ja siksi hän tyynesti virkkoi:

— Velvollisuutensa voi ihminen helposti niin täyttää, ettei laki niistä pääse mitään sanomaan, mutta läheskään kaikki ei ole siinä. En tahdo sanoa, että olette kirveellä lyönyt tuota lasta, — sen hän on itse keksinyt, — mutta minä tiedän varmasti, että te olette syypää siihen, että lapsen on täytynyt moinen vale keksiä. Hän on pieni, turvaton taimi ja sellaista pitää kohdella hellävaroen ja kasvattaa rakkaudessa.

Isännän katse kulki paikasta toiseen ja hän oli vetäytynyt ovensuuhun. Siinä hän kovensi itsensä:

— Herra vallesmanni on hyvä ja koettaa itse rakkauskasvatustaan tuohon lapseen, minä en sitä kiellä. Mutta minulle ei herra vallesmannin tarvitse sellaista opettaa, ei se teidän virkaanne kuulu. Pitäjässä on kallis pappi. Vast'ikään minä vein sille kymmenykset.

Isäntä poistui hyvästiä sanomatta ja keskustelut Hetun suhteen raukesivat siihen. Tyttönen jäi yhä edelleen lainvalvojan turviin.

VI.

Hetu oli kaunis lapsi, varsinkin herrasväen mielestä. Hänellä oli vaalea tukka, kalpea, hiukan tummahko hipiä ja suuret, totiset silmät, joiden väri oli epämääräinen. Väliin ne silmät olivat vaaleansiniset, väliin vihertävät, illalla, valkean valossa ne näyttivät mustilta.

Nimismiehen oli sääli niin kaunista lasta, josta, jos se saisi rauhassa kehittyä, epäilemättä tulisi ihastuttava ihminen. Toisaalta hän hyvin tunsi Rajaportin kaltaiset maalaisisännät: ei mitään sääliä, ei ainuttakaan hyvää sanaa turvatonta kohtaan.

Sentähden päätti nimismies hankkia Hetulle kodin kokonaan toiselta taholta.

Kylässä asui muuan vanhanpuoleinen säätyläisneiti. Se oli harras uskovainen ja hänen huvilansa oli kaikkien kuleskelevien saarnamiesten tyyssija. Vallesmannin mielestä oli tämä neiti itse täydellisyys ihmishaamussa ja hänen luoksensa hän rouvansa mukana lähetti Hetun muutamana kauniina päivänä.

Mitä Hetuun tulee, ei hän lainkaan saanut yhtä ihanaa kuvaa neidistä, kuin mikä vallesmannilla oli. Hetusta tuntui, kuin olisi ilma neidin huoneissa haissut joltakin pilaantuneelta herkkuruoalta ja neidin silmissä hän oli näkevinään jotakin, jota aikaihminen kutsuisi vaivatta syntyneeksi kärsimykseksi. Mutta Hetu oli tehnyt melkosia kokemuksia elämässään, — hän tunsi liian hyvin erotuksen entisen elämänsä ja nykyisen välillä ollakseen tyytymätön pikkuseikkoihin. Hän oli tullut tuntemaan, miten sulosta on nukkua puhtaalla vuoteella puhdas paita yllä ja miten hauskaa on aamulla saada kahvia ja oikeata ruokaa oikealta pöydältä. Sydän sykkien uutuuksien odotuksesta hän tukahdutti ensimäisen vastenmielisyyden tunteen, jonka hänen tuleva kotinsa hänessä synnytti.

Mutta kun neiti oli niin liian lempeä, liian hyvä ja kun se alituiseen hymyili, hymyili... hymyili ihan ilman syytä, — ei Hetu voinut sille mitään, että hänet väkisin valtasi mieliala, joka oli kuin katumusta siitä, ettei ollut mennyt takasin Rajaporttiin.

Nimismiehen rouvan lähdettyä alkoi neiti heti kertoa Jeesuksesta, joka rakastaa kaikkia hyviä lapsia, sellaisia, jotka sitä rukoilevat. Senjälkeen hän kertoi, miten Jumala ihmeellisellä tavalla auttoi köyhää leskeä, jolla oli kahdeksan lasta.

Vanhin lapsista oli nimittäin jumalinen ja kun perheen ainoa lehmä oli kuollut ja kun suuri kurjuus vallitsi mökissä, alkoi se uskovainen lapsi rukoilla Jumalaa. Se rukoili, rukoili niin kauan, että väsyi ja kun se sitten nousi ylös polviltaan, niin sanoi se äidilleen, että älä sure, äiti, kohta tulee apu.

— Ei, lapseni, vastasi epä-uskoinen äiti, ei meille apua tule. Jumala on meidät hylännyt.

— Äiti ei saa noin puhua, sanoi tyttö. — Jumala ei ole hylännyt meitä. Rukoillaan, rakas äiti, yhdessä!

Äitiä liikutti tytön puhe ja yhdessä he lankesivat polvilleen. Siinä heidän rukoillessaan aukeni ovi ja huoneeseen astui eräs suuren kartanon omistaja, pitäjän rikkain mies. Kun hän näki äidin ja lapsen polvillaan rukoilemassa, vuotivat suuret kyyneleet hänen silmistään ja hän sanoi:

— Jumala varmaankin on johdattanut askeleeni tänne. Oletteko puutteessa?

— Olemme, vastasi vaimo. — Meillä on suuri hätä, kun mökissä ei ole palaakaan leipää ja kun ainoa lehmämme kuoli eilen.

— Älkää surko, vastasi se rikas isäntä, minä lähetän teille toisen lehmän ja säkillisen jauhoja.

Näin pelastui kokonainen perhe nälkään kuolemasta yhden pienen tytön rukouksen avulla, lopetti neiti kertomuksensa. — Eikö ollutkin se pieni tyttö oikea jumalanlapsi, hän lisäsi ja katsoi Hetuun nähdäkseen, minkä vaikutuksen kertomus oli tehnyt.

Hetu aikoi vastata, mutta hillitsi samassa itsensä ja oli vaiti.

— Mitä sinä aioit sanoa? kysyi neiti hymyillen.

— Minkätähden Jumala antoi sen lesken lehmän kuolta? lapsi arkaillen tiedusteli.

— Jumala koettelee sillä tavoin ihmisten uskoa. Kärsimysten kautta usko vahvistuu.

— Niin, intti Hetu rohkeammin, mutta mitä varten se Jumala sen rikkaan lähetti?

— Kun sillä oli antaa.

— Miks'ei se koetellut sen rikkaan uskoa?

Neiti ei käsittänyt, mitä Hetu oikeastaan tarkotti ja Hetu puolestaan ei osannut selvästi selittää. Kysymys painui hiljaisuuteen.

Mutta itsekseen Hetu mietti asiaa ja hänen sydäntään viiltelivät vihaset ajatukset. Kun hän illalla neidin kanssa rukoiltuaan meni levolle, hautoi hän yhä vielä samaa ajatusta, että mitä varten Jumala, jolla on valta ja voima, antoi lesken lehmän kuolta... Olisihan se voinut tappaa siltä pitäjän rikkaimmalta mieheltä sen yhden lehmän... tai vaikka kaikki! Ja miks'ei Jumala, kun se sai tietää, miten kovasti se pieni tyttö osasi rukoilla, lähettänyt suoraan taivaasta paljon, paljon rahaa, miksi se lähetti sen rikkaan... Hetu kuvitteli, miten hyvä se rikas oli olevinaan, kun se antoi lehmän köyhälle, — vaikka sen tietysti _täytyi_ antaa, koska kerran Jumala niin tahtoi.

* * * * *

Aamulla neiti tuli Hetun vuoteen ääreen.

— Nouse nyt kauniisti ylös, hän virkkoi, pese kasvosi ja pue päällesi. Sitten me rukoilemme!

Pienen orvon kasvatus oli alkanut.

Rukouksen jälkeen mentiin neidin huoneeseen, jossa kaksi nuorta, haikeannäköstä miestä istui.

— Tässä nyt on se tyttö, josta olen puhunut, esitteli neiti Hetua.

Miehistä oli toinen vakava ja totinen. Hän istui hiljaa kädet ristissä, ei puhunut paljon, eikä muutenkaan herättänyt erityistä huomiota. Mutta toinen, josta neiti näytti pitävän enemmän, oli vilkas ja levoton. Hänellä oli suuri, terävä nenä, leveät, keltaset hampaat ja hänen silmänsä kulkivat alinomaan esineestä esineeseen.

He istuivat koko kesäisen päivän huoneessa, veisasivat, rukoilivat ja vähän väliä heille tarjottiin kahvia tai ruokaa. Silloin kun he söivät ja joivat ja myöskin pisempien virsien aikana sai Hetu olla kyökissä auttamassa palvelijaa, mutta rukouksien ajaksi käskettiin tyttönen sisään, jossa piti polvistua ja kuunnella, miten neiti ja terävänenäinen vuoron perään rukoilivat.

Hetun mielestä se oli hauskaa.

Rukouksien sisällöstä hän ei tosin paljon ymmärtänyt. Saarnaaja vain alinomaan puhui emännästä, jolla se tarkotti neitiä, ja rukoili hänelle Jumalan siunausta, koska hän niin paljon tekee Jumalan valtakunnan hyväksi. Ja neiti puolestaan pyysi taivaan isää muistamaan etenkin näitä veljiä, jotka koko elämänsä ovat isälle uhranneet.

Mutta joskaan sanat eivät Hetuun tehneet suurta vaikutusta, niin vaikutti rukoilijain ääni ja olento sitä enemmän. Siinä oli jotakin pitkää, venyvää, itkunsekaista, joka vaikutti sen, että kuulijan nenänvartta alkoi kirvellä ja sieramista tippua vettä.

Varsinkin muuttui saarnaaja rukoillessaan oudon näköseksi. Ensin se pani silmänsä kiinni, sitten se hiukan niitä raotti ja silmien sijasta näkyi jotakin kellertävää, talista, kiiltävää, joka liikkui, liikkui... Joskus välähtivät silmät esiin, naama on venynyt puolta pitemmäksi ja suusta sataa. Tuon tuostakin se nielasee jotakin, silloin lakkaa satamasta, mutta alkaa pian jälleen.

Kun saarnaaja illalla, pois lähtiessään puhui Hetulle Jeesuksesta ja käski hänen olla kiitollinen neidille, joka oli ottanut hoitoonsa hänen sekä sielunsa että ruumiinsa, pärskytti se suustaan niin paljon sylkyä Hetun kasvoille ja vaatteille, että tyttösen tuli paha ja ilkeä olla.

* * * * *

Milt'ei joka päivä kävi saarnaajia ja heidän mukanaan kulki paljon muitakin ihmisiä, kansaa kaikenlaista, niin että ensi aikoina jonkunlainen markkinatunnelma alituiseen vallitsi Hetun sielussa. Ihmiset olivat aina pyhävaatteissa, söivät hyvää ruokaa, joivat ehtimiseen kahvia ja kaikesta sai Hetukin osansa. Siitä edestä oppi pieni kulkutyttö rukoilemaan, veisaamaan ja kuuntelemaan jumalisia keskusteluja. Kun vieraat hänelle sanoivat »halleluja», vastasi Hetu »amen». Ensin hän kaihtoi sitä sanaa, niiasi vain ja punastui, mutta kun vieraat ja neiti itse käskivät hänen rohkeasti vastata, tottui hän pian.

Siten tuli Hetusta jumalanlapsi. Hän rukoili, veisasi ja kuunteli, — ajatuksilla oli silloin niin hyvä tilaisuus vapaasti harhailla.

Ne ajatukset, ne olivat sangen häilyviä. Syyskesä kului, tuli talvi, ja kun ei mitään erinomaista hauskuutta enää ollut nähtävänä, eivät mietteet juuri milloinkaan pysähtyneet Hetun luokse, vaan samoilivat kaikkialla. Väliin ne olivat oman maan metsissä, kedoilla, maanteillä, väliin kaukana ulkomaalla... siellä lämpösessä maassa, missä ei milloinkaan ole talvea ja missä lintuset vuoden ympäri laulavat ja kukat kukkivat. Tai jos ajatukset joskus pysähtyivätkin Hetun luokse, olivat ne kovin vallattomia, kinasivat keskenään ja tekivät yhden kepposen toisensa jälkeen. Mitähän Jumala ajattelee, kun sitä noin kehutaan, saattoivat ne kesken hartainta rukousta sanoa, — onkohan se mielissään? Ajatukset olivat silloin täynnä naurua.

Itse oli Hetu totinen ja vakava, ei lainkaan mietteidensä kaltanen. Neidillä oli toiveita hänen suhteensa, sillä tyttö saattoi väsymättä lukea pitkiä kappaleita postillasta ja ympärilleen vilkumatta seurata saarnojen juoksua. Hetu näytti niin luontevasti kasvavan elämäänsä, hän oli niin nöyrä ja tyytyväinen, eikä hän nähtävästi kaivannut elämälleen mitään muutosta tai vaihtelua.

Osakseen oli tyttö vähitellen saanut kaikki palvelijan tehtävät, mutta siitä huolimatta hän sentään oli enemmän kuin palvelija. Neiti sanoi pitävänsä Hetua kuin omaa lastansa ja kaikki myönsivät, että niin oli.

VII.

Kuleksija Hetussa kätkeytyi, jumalanlapsi kasvoi ja varmistui. Mutta vuosien vieriessä kasvoivat myöskin ajatukset ja ne olivat kuleksijan puolella.

Jota hiljasempaa ja jumalisempaa ympäristö oli, sitä enemmän mietteet villiintyivät, — ne eivät enää hetkeksikään pysähtyneet Hetun luokse.

Eivät ne enää kulkeneet ulkomailla, eivät kovin kaukana kotimaassakaan, ne pyrkivät omaan kylään, vertaistensa seuraan.

Akkunaan näkyi järventaus keinuineen, illoin kuului järven yli raikasta naurua, hälinää ja laulua. Siellä ajatukset viihtyivät. Talvi aina vaimensi kuohuvaa voimaa, talvi oli pitkä ja pimeä, saarnoille sopiva, mutta jälleen ja jälleen tuli kevät, uudelleen ja uudelleen ajatukset yltyivät ja yhä herpaisevammalla voimalla ne sieluun tunkeutuivat.

Kun tytöt ja pojat tulivat keinulta, he ikäänkuin ivaten katsoivat Hetuun.

Varmaankin oli niillä ollut kovin hauskaa!

Heidän joukossaan oli muuan kaunis poika. Se ei milloinkaan katsonut ivaten Hetua, vaan näytti olevan pahoillaan siitä, ettei Hetu ollut mukana. Sen katse oli surullinen ja houkutteleva.

Varmaankin oli siellä ihana olla!

Mutta neiti ja neidin ystävät puhuivat hyvin pahaa järventaustan keinusta ja rukoilivat, että Herra armahtaisi niitä, jotka siellä kulkivat. Keinu oli neidin mielestä suuri synnin ja saastan paikka ja pimeyden ruhtinasta nuoriso siellä palveli.

— Kiitä sinä, lapseni, Jumalaa, hän Hetulle puhui, kiitä Jumalaa, joka sinut kuin kekäleen on maailman synnin tulesta siepannut. Näes, lapseni, sielua eivät maailman lasten riemut tyydytä, se kaipaa... se kaipaa jotakin parempaa, jotakin pyhempää.

Hetun sielu kaipasi keinulle nuorten joukkoon. Se inhosi parempaa ja pyhempää.

— Tekeekö sinun mielesi keinulle? kysyi neiti.

— Ei, vastasi Hetu huoaten.

— Niin, huokaa, huokaa vain, lapsi, maailman syntien suuruutta!

Kun Hetu täytti viisitoista vuotta, alkoi neiti valmistaa häntä rippikouluun. Neiti puhui niinä aikoina paljon rippikoulun merkityksestä ja sakramenttien suuresta pyhyydestä.

— Sinä olet tähän asti ollut lapsi, hän puhui, mutta kun sinä saat sen armon, että pääset osalliseksi siitä kalliista sakramentistä, joka on herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri, niin astut sinä ulos lapsuuden maailmasta Jumalan valtakunnan todellisuuteen. Sinä teet liiton Jumalan kanssa ja olet itse vastuunalainen jokaisesta sanasta, askeleesta ja teosta, joka ei ole Jumalan mielen mukanen. Mutta kaikki me ihmiset olemme heikkoja, eikä meidän elämämme, vaikka se hyväkin olisi, ole täydellisyydelle otollinen, sille täydellisyydelle, joka on Jumala, ja sentähden on meillä hänen kallis poikansa Jeesus, jonka kautta armo on meille annettu. Siis joka hetki, jok'ainoa silmänräpäys tulee sinun huoata Jeesuksen puoleen että hän armahtaisi sinua ja olisi laupias sinun heikkoutesi tähden.

Neiti oli aina ollut hyvä Hetulle, mutta mitään hellyyttä Hetu ei häntä kohtaan tuntenut. Heidän välinsä oli aina pysynyt uskonnollisen kylmänä, eivätkä vanhuksen sanat nytkään mitään vaikuttaneet. Hetu ei tuntenut mitään juhlallista jumalanliiton lähestymistä, tunsi vain tulevansa aika-ihmiseksi.

Rippikoulua kesti kaksi viikkoa ja Hetu oli siellä paras. Hän osasi aina antaa oikean vastauksen papin kysymyksiin ja hänen käytöksensä oli mallikelpoista, hän kun oli tottunut hiljaa kuuntelemaan. Joka ilta tuli neiti häntä vastaan, kun hän palasi kirkosta. Vanhus pelkäsi ja varoi, ettei tyttö vain joutuisi maailman lasten viettelysten pauloihin. Ja kotona sai Hetu kertoa, mitä pappi kunakin päivänä oli häneltä kysynyt ja miten hän oli papille vastannut. Neiti oli tyytyväinen vastauksiin, joskus vain sanoi: olisit vastannut niin ja niin, se olisi ollut vielä parempi.

Huonoin ja vallattomin oppilas rippikoulussa oli se sama poika, joka Hetua katseillaan oli keinulle houkutellut. Häntä kutsuttiin isäksi, syystä että hän oli jo kahdeksantoista täyttänyt ja kävi toista vuotta rippikoulua. Milloinkaan se ei osannut oikein vastata, mutta sen vastaukset olivat enimmäkseen sukkelia ja naurua herättäviä.

Pappi ei ollut milloinkaan ankara sitä kohtaan.

Eemeli Ahola, se oli pojan nimi, oli suuren kotitalonsa ainoa poika ja, kuten kerrottiin, vanhempainsa ainainen surun esine. Miten syvää tuo suru hänen suhteensa oli, sitä ei varmasti voitu päättää, sillä usein sai äiti pakahtuakseen nauraa pojan kujeille ja isää taas lohdutti se usko, että poika vanhemmiten kyllä talttuu. Sellainen oli hänkin, isä, nuorena ollut.

Hetu oli huomannut, että Eemeli katsoi häneen useammin kuin muihin tyttöihin. Usein heidän katseensa kohtasi toisensa ja Hetun sydän alkoi silloin oudosti sykkiä. Kun sitten saapui se suuri hetki, jolloin Hetu ensi kertaa polvistui alttarin ääreen, ei hän ollenkaan enää muistanut hetken pyhyyttä. Hän ajatteli koko ajan, että tuleekohan Eemeli samaan pöytään, vai kaukaako katselee. Hän oli tuntevinaan Eemelin katseen ja hänen kasvojansa poltti.