Part 4
Neidin kysymykseen, miltä hänestä tuntui, kun pappi niitä juhlallisia sanoja sanoen hänelle ehtoollisen ojensi, vastasi Hetu:
— Minä en osannut ajatella mitään, minusta tuntui kuin olisin ollut poissa maailmasta.
Neiti hymyili rakkaasti. —
Nyt oli Hetu aika-ihmisten kirjoissa... Mitään muutosta ei kuitenkaan tapahtunut hänen elämässään, hän luki, veisasi ja rukoili, kuten ennenkin. Mutta ajatukset olivat saaneet päämäärän, ne kohdistuivat Aholan Eemeliin.
Eräänä pyhänä, kun Hetu palasi kirkosta, hän tapasi Eemelin. Se pysähtyi ja alkoi kävellä tytön rinnalla.
Hetu oli hämillään eikä tietänyt mitä sanoa. Hän oli oppinut puhumaan vain jumalisista asioista, eikä ollenkaan tietänyt, miten maallisista asioista keskustellaan. Hänen vastauksensa olivat lyhyitä ja hän tunsi itsensä tyhmäksi ja kömpelöksi.
Eemeliltä sitävastoin riitti puhetta. Hän näytti tietävän koko maailman asiat, hän muisti hyvin, miten pappi oli saarnannut, lasketteli sukkeluuksia saarnan johdosta ja sanoi papin turhan päiten niin paljon pirua haukkuvan. Hänen, Eemelin mielestä oli ihmisen paras pysyä hyvissä välein niin Jumalan kuin paholaisenkin kanssa. Sillä kyllähän Jumala auttaa, kun sitä avuksensa huutaa, mutta piru on hätäisempi... ja joskus on hätäinenkin apu tarpeen.
Hetun mielestä tuo oli niin sukkelaa. Eemeli oli ihmeellinen mies, kun se noin uskalsi puhua pyhistä asioista. Siten ei Hetu edes ajatellakaan uskaltanut... Tien käänteessä tyttö pysähtyi, sillä hän ei tohtinut antaa Eemelin saattaa itseänsä kotiin asti.
— Pelkäättekö te sitä Sionin harppua? kysyi Eemeli nähdessään epäröivän ilmeen tytön kasvoilla.
— Kuka se on?
— Neiti, tiedän mä.
54
Sionin harppu...! Hetua niin nauratti.
— Enkö saa jälleen joskus tavata teitä? jatkoi Eemeli pitäen Hetun kättä kauan omassaan.
— En tiedä.
— Miks'ette? Eikö teidän ole ikävä niiden hurskaiden seurassa?
— On, vastasi Hetu vapisevin äänin.
— No niin, arvasinhan minä sen. Tulkaa joskus keinulle meidän kanssa!
— En minä tohdi.
— Olkaa menevinänne jonnekin muualle.
— Kantelevat vielä ja silloin minut paha perii.
— Se on tosi se. — Eemeli mietti. — Tulkaa minun kanssani kahden kesken, minä en kieli.
— Minä en milloinkaan pääse.
— Yöllä!
Hetua hirvitti sellainen ehdotus ja hän aikoi jo suuttua ja lähteä tiehensä.
— Kuulkaa, virkkoi Eemeli, minä en tarkota mitään pahaa. Minun on sääli teitä, kun te ette koskaan pääse nuorten seuraan. Minä en ole milloinkaan voinut unohtaa teitä, — hän kiihkeästi jatkoi, — siitä asti, kun teidät ensi kerran näin, olen minä teitä aina muistanut... Ettehän usko minusta mitään pahaa, kun pyysin teitä edes yöllä ottamaan itsellenne vapautta? Sanokaa, ettehän?
— En, vastasi tyttö tahdottomasti.
— Ettekö uskalla luottaa minuun?
— Kyllä, mutta...
— Mennään sitten joskus yöllä!
— Minä en tohdi.
— Niin, te ette luota minuun ja minä kun pidän teistä enemmän kuin koko maailmasta!
Se oli Hetun mielestä mahtava vertaus, sellaista hän ei ollut koskaan kuullut. Eemeli pitää hänestä enemmän kuin koko maailmasta!
— Tuletteko?
— Minä en pääse...
— Akkunasta!
— Niin, akkunasta, välähti Hetun ajatuksiin ja sanat pääsivät itsestään irti.
— Missä teidän akkunanne on, kysyi Eemeli.
Hetu selitti. Se oli puutarhaan päin ja neidin makuuhuoneen akkuna oli aivan toisaalle.
— Minä tulen, alkoi Eemeli selittää, teidän akkunanne alle ja autan teidät alas. Te jätätte akkunan hiukan raolleen, että jälleen pääsette sisään ja minä raivaan jäljet pois nurmikolta ja katson, ettei seinään tule naarmuja.
Poika tuntui tietävän keinot liiankin hyvin, mutta Hetu ei siinä huomannut muuta kuin suurinta kekseliäisyyttä. Eemeli määräsi ajan ja yön, jolloin he tapaisivat toisensa, ja niin he erosivat.
* * * * *
Seuraavina päivinä Hetu ei ollut oma itsensä. Hän oli hermostunut ja häntä kadutti, että oli luvannut mennä yöllä ulos Eemelin kanssa. Siinä oli jotakin ilkeätä... kuitenkin hän odotti sitä hetkeä.
Aika kului hiljaa. Hetu kaipasi ja ikävöi. Suuri salaisuus painosti häntä ja vaikkei hän ollut tehnyt mitään varsinaista rikosta, tunsi hän omantunnon soimauksia rukoillessaan neidin kanssa. Teeskentely hävetti Hetua. Hän olisi tahtonut heti paikalla kiiruhtaa syntisten joukkoon, lukeutua heihin, elää heidän laillansa, mutta hän oli liian kauan ollut jumalinen, ei käynyt laatuun noin yht'äkkiä muuttua. Yhä vielä hänen täytyi rukoilla itselleen Jumalan varjelusta maailman syntien ja viettelysten suhteen. Rukoileminen oli vastenmielistä, se kiusasi, tuskastutti ja painoi hänen mieltänsä.
— Etkö sinä enää rakastakaan Jumalaa samalla lapsellisella luottamuksella kuin ennen? alkoi neiti tiedustella. — Minusta tuntuu, kuin olisi sinun sydämesi kylmentynyt.
Hetun sydän ei ollut kylmentynyt, mutta Jumalaa hän ei ollut koskaan rakastanutkaan.
Rakastiko yleensä kukaan Jumalaa? Neitikin vain enemmän puhui rakkaudesta, kuin sitä tunsi, ja samoin tekivät kaikki muutkin uskovaiset.
Hetu ei ketään rakastanut, hän ei _tahtonut_ ketään rakastaa.
Hän ei tietänyt sitä pelkoa, mikä hänellä oli, sitä vavistusta ja tuskaista odotusta heräävän rakkauden oireeksi.
Vihdoin tuli odotettu yö.
Neidillä oli vieraana muuan saarnaaja ja hän jäi keskustelemaan sen kanssa. Hetu valitti päänsärkyä ja meni aikaseen levolle.
Hänen mielensä kuohui, rinta oli pelvosta särkyä, sydän vavahteli niin kovin joka kerta kun pieninkin rasahdus kuului puutarhasta.
Aivan vain kiusalla neitikin valvoo ja juttelee saarnamiehen kanssa... Voi, miten Hetu vihasi saarnaajia...
Iltayön hetket kuluivat verkalleen, Hetu on menehtyä tuskaansa. Jospa se ei tulisi! Mitä varten oli hän luvannut mennä yöllä ulos Eemelin kanssa... nyt olisi niin ihanaa nukkua rauhassa...
Tai jos se koputtaa akkunaan niin kovaa, että neiti kuulee!
Mutta onko hänen pakko lähteä ulos? On nukkuvinaan, eikä välitä, vaikka Eemeli miten jyskyttäisi! Voihan sitten selittää, että neiti aavisti jotakin ja valvoi koko yön. Olkoon... hän ei ole tietävinään mistään, vaan nukkuu! Onko se hänen vikansa, jos hänen akkunaansa koputetaan... Hetu rauhottui hiukan, ummisti silmänsä, mutta samassa hän kuuli liikettä puutarhasta.
Kiireesti hän nousi ylös ja meni akkunan luo katsomaan. Siellä ei näkynyt mitään... vain hämärä syyskesän yö.
Neiti oli mennyt maata. Hänen hengityksensä kuului selvästi Hetun huoneeseen. Saadakseen tietää, miten sikeästi se nukkui, Hetu yskäsi, ensin hiljaa, sitten kovempaa. Neiti yhä nukkui.
Hetu oli päättänyt olla menemättä ja nukkua, kun Eemeli tulee, mutta varovaisuuden vuoksi hän sentään aukasi akkunan haasta ja raotti sitä hiukan. Sitten hän hiljaa puki yllensä ja alkoi odottaa.
Voi, jospa se ei tulisi! Hyvä taivaan isä, ettei se tulisi!
Yö oli kulunut puoliväliin, eikä ketään kuulunut. Jumalan kiitos!
Kello löi yksi. Vieläkään Eemeliä ei näkynyt. Mitähän sille oli tapahtunut, kun se ei tullut? Entä jos se vain narrasi, piti pilkkanaan...
Hetu yhä odotti. Tuulen kohina puutarhassa saa hänen ruumiinsa värisemään pelon ja onnen sekaisesta tunteesta.
Ketään ei tule...
Hetu oli jo epätoivon partaalla, hän itki, väänteli käsiään, ikävöi. Jospa Eemeli edes hetkeksi tulisi hänen akkunansa alle, että hän saisi nähdä hänet, puhutella häntä... Hän puhuisi sille paljon, paljon asioita... Hetu kuvitteli kauniita sanoja, ihmeellisiä tunteita, jotka hän Eemelille ilmaisisi.
Kuvitteiden keveään horrokseen vaipuneena hän kuuli keveän kosketuksen akkunaan. Hän kavahti ylös, hiipi akkunan luo ja raotti sitä henkeään pidättäen.
— Minä, kuului yön hämärästä ääni. Hetu työnsi akkunan auki. Eemeli oli kyyrysillään akkunan alla seinään litistyneenä. — Tule ulos!
Hän tarttui Hetun vyötäisiin ja nosti hänet ulos akkunasta.
He pysähtyivät hetkeksi kuuntelemaan, mutta kaikki oli hiljaista. He hiipivät puutarhasta maantielle, rantaan, veneeseen.
VIII.
Neiti ei ollut mitään huomannut. Hän ei huomannut vielä toisena, ei kolmantenakaan kertana. Hetu ei enää ollut edes varovainen.
Päivät pitkät hän työtä tehdessään, rukoillessaan, veisatessaan muisteli Eemeliä ja hänen kanssansa vietetyitä öitä. Iltasin hän puristeli ja hyväili itseään tunteakseen uudelleen, miten Eemeli oli häntä puristellut ja hyväillyt. Kaikki se hellyyden kaipaus, joka hänen sydämessään oli lapsuuden kovilta ajoin kätkeytyneenä, koko se tunteen voima, joka luostarin tapaisissa oloissa kasvaneen nuoren tytön sieluun oli salpautunut, oli rajuna ja vastustamattomana raivannut itselleen tien, etsinyt itselleen keinot ilmentyäkseen. Eikä koko maailmassa ollut niin onnellista tyttöä kuin Hetu, ketään naista ei mies milloinkaan niin käheästi ollut rakastanut, kuin Eemeli häntä rakasti. Hetun kävi sääli neitiä, joka ei lainkaan aavistanut mitä oikea rakkaus oli, vaan joka haaveili jotakin sellaista, jota ei milloinkaan saanut nähdä, eikä tuntea. Neiti parka oli niin onneton, sen lempi oli niin kurjaa ja köyhää. Jospa Hetu olisi saanut hänelle puhua omasta rakkaudestaan ja virsien sijasta laulaa omia lemmenlaulujaan! Mutta hän ei saanut, neiti ei olisi voinut sitä käsittää, — suuri ero oli heidän lempensä välillä. Neidin oli kalpeaa, hämärää, sen esine kaukana ja korkealla, Hetun oli kuumaa, voimakasta ja hän sai usein olla rakastettunsa luona, joka silloin kiihkeästi painoi hänet polttavaa sydäntänsä vastaan. —
Neidiltä ei voinut jäädä huomaamatta se palo ja hehku, mikä tytössä oli. Mutta oman nuoruutensa oli hän aikoja sitten unohtanut ja kun hän itse oli kylmä kaikelle tämän maailman hekumalle, ei hän aavistanut asian oikeata laitaa. Hän lainasi omat silmänsä Hetulle ja luuli tytön niiden lävitse maailmaa ja sen synnillistä menoa katselevan. Kun Hetu lauloi taivaallisia lauluja neidin ja tämän uskotoverien seurassa, oli hänen laulussaan lämpöä ja tunnetta ja se lämpö ja tunne sokasi neitiä. Hän luuli Hetun kasvaneen uskossaan.
Eräänä päivänä tuli sinne vieraaksi eukko, joka ei ollut uskovainen. Kamala epäluulo heräsi Hetussa. Entä jos eukko tuntee salaisuuden!
Vieras oli kovin ystävällinen Hetulle, mutta pyysi kahden kesken saada puhutella neitiä.
He keskustelivat kauan ja kun Hetu avaimen reiästä kuunteli, erotti hän neidin sanat:
— Se ei ole totta! Te valehtelette!
Eukon poistuttua viipyi neiti vielä kauan kamarissaan ja kun hän vihdoin tuli ulos, olivat hänen silmänsä punaset itkusta. Hetulle hän oli ystävällinen, eikä puhunut mitään vieraan käynnistä.
— Oliko sillä jotakin asiaa neidille? Hetu varoen kysyi.
— Oli kai... mitä lie ollut ikäviä asioita, vastasi vanhus,
— Lienee puhunut minusta jotakin, — Hetun ääni värähti levottomuudesta.
— Mitäpä sillä lienee ollut sinusta puhuttavaa, neiti tyynesti virkkoi.
Hetun epäluulo katosi.
Kuitenkin, kun Eemelin jälleen piti tulla, oli Hetu jälleen varovainen. Hän öljysi salaa akkunan saranat, kiersi maatamennessään ovensa lukon kahteen kertaan ja kuorsasi niin kovaa, että neidin piti kuulta.
Puolen yön aikaan tuli Eemeli hiljaa ja varoen.
Heikko koputus kuului ikkunaan. Hetu meni neidin oven luo kuuntelemaan, mutta vastoin tavallisuutta vanhuksen hengitystä ei kuulunut. Tyttö hiipi takasin akkunan luo ja pyysi Eemelin odottamaan akkunan alle kyyristyneenä. Sitten hän jälleen alkoi kuunnella.
Vanhuksen vuode ratisi.
Miten saada tietää, nukkuiko neiti, vai ei? Hetu asetti korvansa oven raon kohdalle ja kuunteli koko sielullaan. Vihdoin alkoi sisältä kuulua raskas, tasanen hengitys. Neiti siis nukkui.
Hetu hiipi ulos akkunasta.
* * * * *
Ilkeämielinen nainen oli tahtonut turmella tytön mainetta ja häiritä pyhäin rauhaa, ajatteli vanha neiti mennessään sinä iltana levolle. Kuunneltuaan tytön oven takana, — sieltä kuului kuorsausta, — hän tavallista myöhempään toimitti iltahartautensa ja vaipui pian kevyeen uneen.
Hän heräsi siihen, että puutarhan puolelta kuului hiljasta rapinaa. Hänen tarkka korvansa erottaa akkunan aukeavan.
Hän kuunteli.
Hänen sydämensä löi rajusti, kiihkeämmin kenties kuin koskaan ennen.
Vanhus on juoksemaisillaan ulos. Hän tahtoo estää sen, mitä tapahtuu, — mutta sitten hän hillitsee itsensä. Hän tahtoo saada selvyyden, nähdä asia kaikessa alastomuudessaan ja vasta sitten rangasta...
Neiti menee hiipien alas portaille. Siitä hän näkee, miten kaksi nuorta, notkeata olentoa juoksee rantaan.
Se sielu, jonka Herra oli uskonut hänen huostaansa, luisui pois hänen kädestänsä maailmalle. Portailta hän erotti, miten he irrottivat veneen irti laiturista ja alkoivat soutaa keinulle päin, — hänen vihaamalleen keinulle!
Neitiparan sydän oli murtua surusta. Hän meni kamariinsa ja alkoi rukoilla. Mutta rukous ei auttanut, ajatukset eivät jaksaneet kiintyä, vaan harhailivat sinne tänne...
Uskon takia vangiksi otettu järki pääsi hetkeksi irralleen. Neiti alkoi tutkistella itseään ja sitä, miten hän oli kasvattanut lasta. Oliko hän ehkä laimin lyönyt jotakin, ollut liian lempeä, tai liian ankara kasvattiansa kohtaan. Hän muisteli Hetun käytöstä. Se oli aina ollut hyvää, se oli ollut mallikelpoista! Kasvatuksessa ei _voinut_ olla vikaa!
Ihmissydämen salaisuuksia ei neiti tuntenut. Hän oli vanha, varakas neitonen ja hän oli aina katsellut ja arvostellut ihmisiä pinnalta. Häntä ei kukaan ollut koskaan loukannut, koskaan hän ei ollut pettynyt kenenkään suhteen. Ei koskaan oltu hänelle tehty lupauksia, joita ei olisi täytetty. Hänen sydämessään ei ollut haavottuman arpea. Neiti vanhus luuli ihmisiä sellaisiksi, kuin miltä ne näyttivät. Hän luokitteli niitä: yhdet olivat jumalisia, s.o. siveitä, puhtaita, toiset vähemmän jumalisia ja siitä aina alaspäin synnin ja saastan kuiluihin. Joskus tosin synnin saasta kuohahtaa korkealle, mutta harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ei milloinkaan jumalisiin asti.
Hän oli hyvä nainen. Nuorena oli äiti häneen istuttanut uskonnollisuuden idun, joka pian oli alkanut kasvaa ja rehottaa. Milloinkaan hän ei ollut horjahdellut, sillä äidin silmä oli varoen valvonut hänen askeleitaan keski-iän toiselle puolelle asti. Puhdas ja viaton, hän oli kuin lapsi ja hänen oli vaikea käsittää muuta elämää kuin puhdasta ja viatonta.
Ja nyt tällainen tapaus! Tällainen lankeemus hänen ohjaamassaan ja kasvattamassaan ihmissielussa!
Vanhus aukasi akkunan saadakseen raitista ilmaa, sillä synnin saasta, joka niin läheltä oli häneen koskenut, uhkasi tukahduttaa.
Neiti tiesi, että pahan siemenen täytyi olla lapsessa itsessään, sillä mitkään ulkonaiset olot eivät sitä olleet voineet kylvää. Mutta milloin se oli oraalle päässyt, milloin kasvanut ja kuka oli sitä hoitanut? Hän luuli oras oraalta repineensä irti kaikki paheet juuriaan myöten tytön sielusta, — ja nyt oli niitä kasvanut kokonainen viljamaa. Hän kauhistui pahan valtaa, joka nyt ensi kerran itsensä täydellä todella näytti. Oliko pahuus niin suuri, että se ulottui hänen kotiinsa asti! Hetu oli aina näyttäytynyt hartaaksi, kuten kaikki muutkin, jotka neidin kanssa seurustelivat. Vanhus luuli, että hänen ympäristönsä olisi ollut Herran valittua, maailmasta erotettua kansaa ja nyt... Ehkä oli siellä paljon likaa, jota hän ei aavistanutkaan...
Vaistomaisesti kaipasi vanhus yksinäisyyttä, hänessä heräsi kaipaus entisajan luostarielämään, harmaiden munkkikammioiden kolkkoon yksinäisyyteen, koska kirkkaan taivaan alla, ihanan luonnon helmassa rehotti synti. Hän sulki akkunansa päästäkseen näkemästä alkavan aamuruskon vaaleaa kajastusta, päästäkseen kuulemasta heräävien lintujen ensimäisiä viserryksiä ja tuntemasta aamutuulen virkeätä huountaa.
Samassa muisti hän akkunan, josta Hetu oli mennyt ulos. Hän aikoi mennä sulkemaan sitä, mutta ovi oli sisästä päin sulettu.
Milloinkaan ei neiti ollut vihastunut, sillä hän tiesi, että joka tyhmästi vihastuu, se tekee murhan. Pienenä, kun hänen luontonsa joskus kuohahti, oli äiti sen jumalansanan avulla taltuttanut ja vähitellen oli luonto tottunut pois kaikesta vihasta.
Mutta nyt!
Hetu oli tohtinut sulkea ovensa omalta kasvattajaltaan voidakseen paremmin toteuttaa ilkeät aikeensa. Se ei ollut solvaus vain kasvattajaa vastaan, se oli solvaus Jumalaa ja kotiakin vastaan! Millä oikeudella tohti kukaan sulkea hänen omaa oveansa hänen omassa kodissaan...!
Neiti riuhtasi ovea. Se ei auennut.
Akkuna, niin... Hän meni ulos, kiersi rakennuksen ja saapui Hetun akkunan alle. Se oli raollaan. Hirveätä alennusta tuntien kömpi vanhus sisään akkunasta tytön tyhjään huoneeseen... aivan kuin pahantekijä. Nyt oli hänen mittansa täysi.
IX.
Aurinko oli jo noussut, mutta sen säteet eivät vielä olleet kuivanneet puiden ja ruohojen tuhansia kimaltelevia kastehelmiä. Puutarhassa oli kylmää ja kosteaa.
Eemeli ja Hetu hiipivät hiljaa puutarhan aidan ylitse. Poika painoi viimeisen suudelman tytön huulille ja nosti hänet sitten akkunaan.
Akkuna oli sisältäpäin sulettu. — — —
— Herra Jumala, mitä minä nyt teen?
Eemeli ei vastannut mitään. Hetu huomasi, että hän oli hätäinen ja pyrki pois.
— Sano Jumalan takia, mitä minä nyt teen?
— Mistäs minä sen tietäisin, vastasi Eemeli kylmästi.
Hetu tarttui epätoivoisena hänen hihaansa.
— Tule minun kanssani neidin luo! Sano hänelle kaikki ja sano, että menemme naimisiin!
— En minä... mene sinä vaan yksin, eihän se sinulle mitään voi.
— Minä en uskalla... Rakas, oma ystäväni, tule minun kanssa!
— En, hitto vie, tulekaan! Laske irti! — Eemeli riuhtasi irti hihansa.
Hetu tarttui hänen käsivarteensa.
— Sano edes, mitä minun pitää tehdä!
— Jumaliste, minä en tiedä! Laske helkkarissa irti!
— Kuule, rukoili Hetu, vie minut kotiisi...
— En ikinä! Siellähän se melu vasta nousisikin!
Tyttö kalpeni.
— Sano, milloin me tapaamme toisemme?
— Saa nähdä.
Hetu päästi hänen kätensä. Eemeli pujahti taakseen katsomatta puutarhasta maantielle.
Tyttö jäi yksin seisomaan akkunansa alle.
Huoneista ei kuulunut mitään liikettä. Hetu meni etehiseen odottamaan neidin ylösnousua.
Entisiltä ajoin tuttu välinpitämättömyys oli vallannut hänet, sama tunne, jota hän silloin oli tuntenut, kun hän kruunun rattailla, vangittuna oli tuotu äidin luota kotipitäjään. Ajatustoiminta oli tauonnut, sydämen sykintä seisattunut, painunut niin syvälle, ettei se ollenkaan enää tehnyt kipeää. Täysin tyynenä hän odotti mitä tuleman piti.
Senjälkeen valtasi mielen uhma. Mitä varten häh masentuisi? Miksi tunsi hän kuoleman jäykkyyttä jäsenissään, sydämessään?
Eikö hän jo silloin, kun muut lapset äitiensä selän takana mörköjä pelkäävät, ollut kulkenut halki monien pitäjäin ja kerjäten etsinyt omaa äitiään? Tätäkö hän nyt aika-ihmisenä pelkäsi! Se, mitä oli tapahtunut siitä asti, jolloin nimismiehen rouva hänet toi neidin luokse, oli ollut tyhjää unta, turhaa, vaivaista, ummehtunutta elämää, josta hänen nyt näin raa'asti täytyi herätä kulkeakseen kohti sellaisia kohtaloita, jotka hänelle sopivat.
Mutta seisoessaan siinä porstuan ovea vastaan nojautuneena alkoi rohkeus yhä enemmän pettää. Muistot liikahtelivat, menneisyys kulki kuvina ohitse. Jälleen tuli mieleen äiti... sekin oli hänet hyljännyt... Ja kun hetkisen kuluttua askeleita alkoi kuulua sisältä ei Hetu enää uskaltanut jäädä paikalleen vaan juoksi pois ja piiloutui.
Neiti tuli ulos ja katseli ympärilleen. Hän ei huomannut Hetua, joka oli piiloutunut piharakennuksen sivuun. Neidin mentyä tuli Hetu jälleen esille ja asettui odottamaan.
Monta kertaa hän tarttui oveen astuakseen sisälle, uudelleen ja uudelleen rohkeus petti.
Sisältä kuului neidin laulu:
Kuule sa, syntinen kärsivä, ristille tie vapaa on. Eestäsi kärsi hän kuoleman, ristille tie vapaa on.
Usein oli Hetu entisinä aikoina laulanut sitä laulua, mutta sen merkitystä hän ei ollut huomannut ja nyt se tuntui uudelta. Sydämeen tuli omituinen hellyys, neidin ääni oli niin surullinen ja rakas:
Ma olen niin suuri syntinen, — ristille tie vapaa on, — täynnänsä saastaa maailman, — ristille tie vapaa on.
Veisaajan ääni tärisi, se oli kuin kyynelten tukahduttama. Hetu olisi tahtonut olla mukana veisaamassa, olisi tahtonut rukoilla, itkeä, mutta hän ei tohtinut.
Silloin aukeni ovi. Hetu ei ehtinyt juosta piiloon, vaan jäi paikalleen seisomaan.
Neidin kasvot olivat kalpeat, sen silmät ajettuneet ja itkettyneet, — mutta ne liekehtivät vihaa ja kiihkoa. Hän katsoi pitkäänsä Hetuun ja tyttö painoi katseensa alas.
Vihdoin vanhus katkasi äänettömyyden. Hänen ruumiinsa värisi.
— Ulos!
— Rakas neiti, rukoili Hetu polvistuen ja käsiään ojentaen, antakaa Jumalan nimessä anteeksi!
— Pois... Ulos minun huoneestani, portto!
— Antakaa Jeesuksen nimessä...
— Älä mainitse sitä nimeä! Mene! — Neiti teki liikkeen kuin olisi tahtonut heittää tytön alas portaista.
— Saanko minä ensin selittää...
— Ei sanaakaan! Sinä kurja ja saastanen, äitisi vertanen portto, että sinä kehtaatkin näyttäytyä minulle!
— Jeesuksen...
— Minä olen jo sanonut sinulle, — kirkasi neiti, — että älä mainitse saastasilla huulillasi sitä nimeä! Mene heti pois minun huoneestani, sinä valheen ja saastan pesä!
Hetu olisi mielellään mennyt, mutta hän ei kehdannut käskien lähteä, se olisi ollut niin koiramaista. Välinpitämättömyys, joka jo alussa oli näytellyt itseään, valtasi nyt todenteolla hänet.
— Mitä sinä odotat?
— En mitään. — Hetu seisoi liikahtamatta ja katsoi neitiä silmiin. Tuntui helpommalta, kun oli voittanut pelon.
— Etkö sinä aio lähteä?
— En vielä.
— Etkö! — Neiti aikoi tarttua häneen.
— Älä koske, virkkoi Hetu uhkaavasti.
— Vai et sinä lähde... portto...
— Minäkö portto! — Tytön silmät välähtivät vihertävinä. — Minäkö? Te itse olette! Te, jokaisen saarnaajan... hamasta nuoruudestanne!
Vanhus horjahti ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.
Hetu oli menettänyt malttinsa. Hän tiesi valehtelevansa, mutta hän ei enää ajatellut, mitä sanoi.
Neiti toipui, meni huoneeseensa ja telkesi oven. Nyt oli Hetulla hyvä tilaisuus poistua, kun ketään ei ollut näkemässä eikä ajamassa.
Hän lähti.
Jonkun askeleen päässä hänen tuli paha olla siitä, mitä oli sanonut neidille, ja hän kääntyi takasin. Neiti oli sillä välin pukeutunut ja tuli Hetua vastaan portailla.
— Antakaa anteeksi, neiti, — yritti tyttö sanoa, mutta vanhus käänsi päänsä pois ja lähti kiireesti kulkemaan nimismiehen taloa kohti. Se menee vallesmannilta apua hakemaan, tuli Hetun mieleen ja hänkin alkoi kiirehtiä pois, pois...
Tiellä tuli kaksi eukkoa häntä vastaan.
Toisen niistä hän tunsi samaksi, joka oli käynyt neidin luona. Se tervehti nauraen Hetua:
— Mihin se Aholan tuleva emäntä näin varhaisena aamuhetkenä kiiruhtaa?
Siihen toinen eukko:
— Aholan Eemelillä taitaa niitä emännän ehdokkaita olla joka kyynärän päässä.
Hetuun ei eukkojen puhe tehnyt mitään vaikutusta, paitsi että hän johtui ajattelemaan Eemeliä kulkiessaan kirkonkylän läpi kohti lapsuuden ajoilta tuttua metsää. Hän muisteli, koetti mieleensä johtaa ne lyhyet onnen hetket, joita hänellä oli ollut Eemelin kanssa, mutta uudelleen ja uudelleen Eemeli sekaantui niihin sellaisena, kuin hän oli ollut viime yönä, kylmänä, arkana, kepsumaisena. Ajatukset alkoivat harhailla. Ne kulkivat yhdestä toiseen, mihinkään pysähtymättä, mitään tulosta saavuttamatta. Mitä varten hän oli rakastanut... ja ketä... kenen takia menettänyt kauniin kodin neidin luona...
Neitiä hän ei ajatellut, ei surrut, että oli menettänyt opettajan, kasvattajan, äidin. Hetu oli koditon ja kotia hän kaipasi.
Kylän laitaan päästyään hän pysähtyi, sillä metsä näytti niin tutun kammottavalta. Joskus ennen, kauan, kauan sitten oli hän tutustunut siihen... kamalaan, hämärään, salaperäiseen olentoon, jonka syleilyä hän nyt pelkäsi. Epätietoisena jäi Hetu katselemaan sinne päin, josta oli tullut. Siellä oli kirkko järven rannalla, nimismiehen talo oli sen lähellä ja neidin puutarha tuonnempana, missä koivujen latvat huojuivat taivasta vastaan.
Hetu ei sinne ikävöinyt. Neitiä hän ei ollut oppinut rakastamaan, sen menettäminen ei ollut minkään menettämistä. Eemeli jätti joistakuista onnen hetkistä surkean muiston.
Kukaan ei siellä ollut pahoin kohdellut Hetua, katkeruutta hän ei tuntenut, mutta ei kaipaustakaan, tyhjyyttä vain.
Edessä oli metsä pitkine luikertelevine teineen. Sinne oli hänen kadottava, mentävä tyhjyydestä suureen tyhjyyteen.