Part 2

— Rajaportista. — Melkein heti Hetua kadutti, että oli maininnut sen nimen. Hänellä oli omat syynsä pitää se nimi salassa, mutta hän ei ollut vielä tottunut maailmaan, eikä tietänyt, miten sen kanssa on meneteltävä. Kuitenkin hän aavisti, että vastaisuudessa oli paras pitää monet asiat salassa ja keksiä niiden tilalle uusia.

— Rajaportista asti, huudahti vaimo jälleen. Oletko sinä tullut sieltä asti tänään?

— Olen.

— Se on sen Ananiaksen tytär, selitti mies, sen, jonka...

— Vai sen, ehätti vaimo aivankuin tahtoen estää miehensä selittelyä. — Ovatko rajaporttilaiset ajaneet sinut pois?

— Ovat, vastasi Hetu.

Se kävi mainiosti. Hän oikein ihmetteli, miten sujuvasti se sana solahti hänen suustansa.

— Mitä varten ne sinut ajoivat, jatkoi vaimo tiedustelujaan.

Hetu ei tietänyt, miten vastata, sillä hän ei ollut tottunut monta kertaa perätysten valehtelemaan.

— Kun lehmät... kun, kun lehmät sotkivat kauramaan.

— Kyllä minä sen Rajaportin joukon tunnen, äityi vaimo puhumaan, ne ovat ilkeitä ja kovasydämisiä ihmisiä. Varmaankin ovat lähettäneet tuon lapsen kauramaata lehmiltä varjelemaan ja sitten... eikö olekin niin?

— On, todisti Hetu.

— Ja sitten kun sinä et voinut sitä varjella, antoivat sinulle selkään ja ajoivat maantielle?

— Niin.

— Arvasinhan minä sen. Kyllä minä ne tunnen! Ei sääliä ollenkaan turvatonta kohtaan...

— Älä sinäkään turvatonta turhilla puheilla ravitse, vaan kysy, onko sen nälkä, keskeytti mies.

— Onko sinun nälkä?

— On.

Vaimo antoi Hetulle suuren kimpaleen leipää, kaatoi kalakupista suolavettä pienempään astiaan, toi suuren kipollisen kaljaa ja käski syömään.

Hetua ei tarvinnut kahdesti käskeä.

— Etkö sinä ole saanut ruokaa koko päivänä, kysyi vaimo nähdessään miten Hetu ahmi.

— En, vastasi lapsi.

— Minullekin suuri leivänkimpale, tuli nyt pieni pojantyllerö pyytämään.

— Ja minullekin! — Ja minulle!

— Oletteko siinä mankumatta, torui äiti.

— Kun vieras tyttökin sai niin suuren palan! Miksi äiti vieraalle antoi enemmän kuin meille, napisivat lapset.

— Hyi teitä, että turvatonta kadehditte, ärjäsi isä ja muuttui aivan valkoseksi kasvoiltaan.

— Jumala voi rangaista teitä ja tehdä teidätkin turvattomiksi, säesti äiti.

Lapset olivat hiljaa. Katein silmin he katsoivat, miten leipäkannikka Hetun käsissä nopeasti pieneni.

— Mihin sinä, kultaseni, oikein aiot mennä, vaimo Hetulta kysyi.

— En tiedä.

Vaimo huokasi. Hän istuutui akkunan ääreen, otti pienimmän lapsensa syliinsä ja kääntyi katselemaan ulos metsään.

Illallinen oli syöty. Vaimo toi olkia huoneeseen, hajotti ne permannolle, levitti raidin niiden päälle ja käski lapset nukkumaan. Pian oli Hetukin sikeässä unessa.

Aamulla hän heräsi siihen, että mies sanoi vaimolleen:

— Anna sen raukan nukkua rauhassa, kauanko se tästä kirkolle kulkee.

— Nukkukoon, vastasi vaimo hiljaa.

Hetu piti silmiään kiini ja oli nukkuvinaan, vaikka uni jo oli kaukana hänestä. Milloinkaan ennen ei hän ollut tuntenut itseään niin virkeäksi kuin tänä aamuna, huolimatta siitä, että aurinko paistoi akkunasta huoneeseen tuolla kylmällä tavallaan, joka ennen oli tehnyt ylösnousemisen vastenmieliseksi.

— Anna tämä sille raukalle, kun se lähtee, sanoi jälleen mies kuiskaten.

Hetu olisi mielellään heti herännyt nähdäkseen mitä se oli, jota mies käski hänelle antaa, mutta hän ei kehdannut näyttää uteliaisuuttaan, vaan oli yhä nukkuvinaan.

— Mitä sinä näin paljon, kun itselläkin on puute, kuuli hän vaimon sanovan.

— Eriika, — miehen ääni tuntui vakavalta ja hiukan vihaselta, — jos minun lapseni joskus mieron teitä kulkevat, niin toivoisin heille osotettavan armeliaisuutta... Miten voisin toivoa omilleni sitä, jota en itse toisille osottaisi?

— Anna anteeksi, virkkoi vaimo.

Mies lähti ulos, vaimo seurasi häntä ja samassa Hetukin jo oli ylhäällä.

Hetken kuluttua vaimo tuli takaisin huoneeseen ja alkoi laitella tulta takkaan.

— Joko sinä heräsit, hän virkkoi. — Etkö ole väsynyt? Olisit nukkunut vielä hetken.

Hän ei puhunut mitään siitä, mitä mies oli käskenyt antaa ja Hetua epäilytti, tokko se antaisikaan.

— Nyt minä lähden! Hyvästi!

— Odota, sanoi vaimo, minä annan sinulle ruokaa, ennenkuin lähdet ja keitän päälle kuumaa kahvia.

— Minullekin, minullekin, — ja minulle! Äiti kulta, minullekin kahvia, alkoi kuulua lattialta ja kaikki lapset olivat siinä tuokiossa yläällä ja kiekkuivat äidin ympärillä.

— Kylläpä herättiin, kun oli kahvista puhe, nauroi äiti.

Kun Hetu oli syönyt ja juonut, lähti vaimo saattamaan häntä maantielle. Hetu aprikoitsi, mitä se mies oli käskenyt antaa, jota vaimo ei antanut. Maantiellä vaimo vihdoin antoi: se oli aivan samallainen hopearaha, kuin se, minkä Hetu oli kadottanut.

— Onko tämä aivan minun omani, kysyi lapsi ilosta menehtyen.

— On, vastasi vaimo. — Jumala olkoon kanssasi ja suojelkoon sinua kaikilta vaaroilta ja vastuksilta, ja johtakoon askeleesi armeliasten ihmisten luo.

Hetu tarttui vaimon kaulaan ja puristautui kiihkeästi hänen syliinsä.

— Hyvästi lapsi, sanoi vaimo itkien. — Jos tiesi joskus tästä kulkee, niin poikkea meille ja muista aina, että miten kova ja kolkko olleekin maailman tie, niin yksinäsi et sinä koskaan kule, Jumala on aina kanssasi. Älä pelkää mitään. Hän on heikkojen ja pienten turva. Hyvästi, läpsi!

Hetu alkoi astella eteenpäin. Hän oli ilonen ja tyytyväinen, sillä olihan hän taas rikas. Mies oli varmaankin löytänyt hänen rahansa ja nyt se oli jälleen oikealla omistajallaan. Se oli Jumala, joka rahan oli Hetulle toimittanut miehen käden kautta. Jumala, Jumala... Maailman tie on kolkko ja kova. Kolkko se oli ollut eilen, jalkoja oli pakottanut, päätä huimannut. Kovempi se oli, maailman tie, kuin tavalliset metsäpolut, mutta ei sentään niin eksyttävä... Jumala kulki mukana kovalla maailman tiellä, sen oli Hetu kokenut, koska Jumala oli rahankin takaisin toimittanut kaurapellon kalikoiden alta. Olipa hauska että oli metsästä tälle tielle osunut. Hetu uskoi Jumalaan ja oli hänelle kiitollinen.

Tyttönen kulki ja kulki ja tie oli pitkä. Se oli äärettömän pitkä. Varmaankin oli hän jo kulkenut ulkomaan ohitse ja minne lienee tullutkaan, kun suuri monitaloinen kyläkunta aukeni hänen eteensä. Kylän keskellä oli korkea, tornikattoinen talo. Se oli kirkko.

Oli jälleen ilta ja Hetu poikkesi komeaan, punaseksi maalattuun taloon ja pyysi yösijaa itselleen. Hänet osotettiin pirttiin, missä talonväki parhaillaan aterioitsi. Kukaan ei siellä huomannut pientä tulijaa, joka pysähtyi ovensuuhun seisomaan.

Hetua hiukan pelotti suuri pirtti ja se väen paljous, joka siinä oli. Hänen oli kova nälkä, mutta hän ei uskaltanut ilmaista sitä. Tuntui aivan mahdottomalta sanoa mitään niin laajassa huoneessa outojen ihmisten parissa. Varmaankin pirtti kamalasti kumahtaisi, tahi jotakin muuta ihmettä tapahtuisi, jos Hetu jotakin puhuisi.

Väen syötyä eräs nainen korjasi ruokia pois pöydältä, miehet ojentelivat itseään, haukottelivat ja vetäytyivät vähitellen ulos, naiset jäivät pirttiin. Muuan kipeäsilmäinen eukko tuli Hetun luo ja kysyi, kenen tyttö hän oli ja mitä hänellä oli asiaa.

Viimeiseen kysymykseen Hetu vastasi ensin, sanoen ettei hänellä ollut mitään asiaa. Ensimäiseen hän ei heti vastannut. Mutta vaimo ei lopettanut tiedustelujaan ja kun Hetu ei ollut keksinyt itselleen sopivampaa esittelytapaa, täytyi hänen sanoa:

— Minä olen sen Ananiaksen tytär, jonka vaimo karkasi sen pohjalaisen timpermannin kanssa.

— Vai sen, virkkoi kipeäsilmäinen eukko ja näytti ikäänkuin ihastuvan. — Kuulkaa, hän milt'ei huutaen selitti toisille pirtissä oleville naisille, tämä on sen Ananiaksen tytär sieltä Kailaan kylästä, jonka vaimo pari vuotta sitten karkasi sen korean pohjalaisen kanssa!

Sen kuultuaan toisetkin naiset vilkastuivat ja tulivat katsomaan Hetua.

— Vai sen tytär! Oletko sinä kuullut mitään äidistäsi? — Mitä isäsi sanoo äidistäsi? — Onko sinun ikävä sitä?

Sitten alettiin arvostella Hetun äitiä.

— Se olikin semmonen harakka aina, se ihminen. Ananias parka, kai se sen takia juodakin alkoi ja varastaa. Eikö isäsi ole istunut varkaudesta linnassakin?

— On, vastasi Hetu.

— Mitä se taas varastikaan?

— En minä tiedä.

— Miks'et sinä tiedä, muuten vain et sano! Tyttö on vanhempiensa puolella!

— Kuinkas muuten, säesti joku.

— Onpa sillä tytöllä vanhemmat, ihmetteli kolmas. — Mihin sinä olet menossa?

— En tiedä.

— Etkö tiedä? Mitä sinä täältä haet?

Viimeinen kysymys tuntui Hetusta ilkeältä ja häneltä pääsi itku.

— Älkää nyt kiusatko tyttöparkaa, kyllähän tuon tiedätte, mitä se hakee, virkkoi joku naisista. — Tyttö on kerjuussa.

— Oletko sinä kerjuussa?

— En, sai Hetu itkun lomasta sanotuksi.

— No mitä sinä sitten haet?

— Pyytäisin yösijaa ja ruokaa.

— Pyytäisit yösijaa ja ruokaa, matkivat naiset, — etkö sinä sitten kerjää?

— Minä maksaisin, vastasi Hetu ja näytti rahaansa.

Naiset alkoivat yhteen ääneen nauraa. Se loukkasi kovin Hetua. Mitä nauramista hänen rahassaan oli.

— Et sinä pitkälle tuolla rahalla pääse, sanoi kipeäsilmäinen eukko. — Ole nöyrästi kerjäläinen, jos et voi isompaa rahaa näyttää!

Hetu olisi mielellään ollut vaikka mikä, sillä nälkä ahdisti kovin.

Kukaan ei käskenyt häntä istumaan, ei jäämään yöksi, mutta kukaan ei kieltänytkään. Hän istuutui penkille ja odotteli siinä muiden levolle menoa. Pöydältä oli korjattu kaikki muu ruoka paitsi röykkiö leipiä ja kalakuppi, jotka olivat siihen jätetyt aamiaista varten.

Hetu ryhtyi suunnittelemaan.

Saa nähdä jääkö keitään yöksi huoneeseen ja jos jää, niin keitä? Kipeäsilmänen eukko valmisteli vuodetta uunin nurkkaan. Näkyyköhän pöytä vuoteelle ja kuorsaakohan eukko nukkuessaan?

Ennen oli Hetu kauhistunut kuorsaavia ihmisiä. Ne muuttuivat nukuttuaan hirviöiksi, jotka suustaan päästelivät ahmivaa, uhkaavaa murinaa. Nyt hän toivoi, että eukko kuorsaisi hyvin kovaa.

Hänen toiveensa toteutuivat. Pirttiin ei jäänyt ketään muita, kuin hän ja eukko, joka tuota pikaa alkoi raskaasti ja jyrisevästi vedellä henkeään.

Hetu hiipi pöydän luo. Mutta kun hän ojensi kätensä ottaakseen leipää, taukosi eukko yht'äkkiä. Kauhusta tyttönen aivan jähmettyi, veti kätensä pois ja odotti... Jumalan kiitos! Eukon hengitys oli vain hiukan salpaantunut, jälleen se karheasti tuhisten pääsi irralleen ja jatkui entistä voimakkaammin. Hetu otti leipää, se sattui olemaan suuri kimpale. Hän pisti kätensä kalakuppiin, — käsi tuli täyteen kuivia, suolasia särkiä. Hän hiipi entiselle paikalleen ja alkoi syödä.

Se oli Hetun ensimäinen varkaus ja ihanilta maistuivat sen hedelmät. Antakoon se Jumala, joka kovalla maailman tiellä kulkee hänen kanssansa, hänelle anteeksi, sillä Hetu oli niin pieni ja nälkäinen.

III.

Hetu oli vaeltanut useita päiviä, kulkenut ohitse kolmen kirkon ja ollut yötä monessa paikassa.

Eräässä talossa, jossa hän itselleen yösijaa pyysi, oli emäntä katsonut tuikeasti silmiin ja kysynyt:

— Rakastatko sinä Jeesusta?

Kyllähän Hetu tiesi, miten sellaisiin kysymyksiin vastataan, mutta hän ujosteli. Tuntui oudolta ja arveluttavalta vastata, kun ei varmasti tiennyt, osaisiko hän sen tehdä jumalisella äänellä. Tavallisella äänellä jumaliseen kysymykseen vastaaminen taasen oli syntiä, jota Hetu ei suurin surmin tahtonut tehdä.

— No, rakastatko sinä Jeesusta, kovensi emäntä.

— Rakastan, vastasi Hetu hiljaa.

— Kenen tyttö sinä olet?

— Jumalan.

— Niin, niin, ja kenen kanssa?

— En minä tiedä.

— Ohhoo tyttö parkaa, virkkoi emäntä. — Entä osaatko sinä rukoilla?

— Osaan.

— Miten sinä teet kun sinä rakoilet?

— Minä panen käteni ristiin, käyn polvilleni ja rukoilen, selitti Hetu.

— Se on oikein. Sinä olet hyvä tyttö, kun sinä rukoilet. Jumala ei koskaan hylkää sinua, jos sinä aina rukoilet.

Siinä talossa emäntä piti Hetua hyvänä ja antoi ruokaa, mutta toisessa paikassa, kun emäntä kysyi »kenen tyttö sinä olet» ja kun Hetu vastasi »Jumalan», alkoi emäntä nauraa ja sanoi itsekin tietävänsä, että Jumala on kaikkien isä, ja kysyi, että eikö Hetulla sen parempaa isää ollutkaan. — Entä onko sinulla äitiä?

— Ei. - Hetu ei enää esitellyt itseään.

— Tyttö parka! Kyllä on kurjaa, kun noin pienellä tytöllä ei ole muuta turvaa eikä omaista kuin Jumala.

Hetu mietiskeli tätä asiaa astellessaan jälleen metsäistä tietä.

Hänelle oli sanottu, että Jumala on varma suoja, ja nyt sanottiin, että kyllä on kurjaa, kun ei ole muuta turvaa kuin Jumala. Ja totta se oli. Eihän Hetulla ollut mitään tietoa tai käsitystä Jumalasta. Milloinkaan hän ei ollut häntä nähnyt, ei koskaan kuullut hänen ääntänsä. Ihmiset, jotka hänestä puhuivat, eivät varmaan itsekään olleet häntä nähneet.

Hetulla ei ollut muuta turvaa kuin tämä Jumala, — ja se oli heikko turva. Tyttösellä oli pieni rahansa vielä tallella todistamassa taivaallisen isän huolenpitoa, mutta kulkiessaan oli hän tullut tuntemaan rahansa arvon: se oli niin vähäinen ja mitätön, ettei siitä kukaan välittänyt. Hän oli yksin ja turvaton ja sellaisenaan oli hänen tultava toimeen.

Jumalisten parissa piti olla jumalinen, ilosten joukossa ilonen, rohkeiden rohkea, se oli ainoa apu.

* * * * *

Pitkällä taipaleella Hetu jälleen tapasi miehen. Sitä hän ei ollenkaan pelännyt. Hän ei enää pelännyt murhamiehiä, eikä varkaita: mitäpä ne häneltä varastaisivat ja murhattavaksi hän oli liian pieni ja turvaton. Hän alkoi rohkeasti astella miehen rinnalla ja oli ilonen, että oli saanut seuraa, sillä pitkät erämaat olivat ikäviä, kun kyliä ei näkynyt, eikä taloja, ja kun usein epäilytti, tokko niitä enää tulikaan.

Mutta miten lie ollut, — hetkisen kuluttua Hetua sittekin alkoi pelottaa. Miehessä oli jotakin outoa.

Se naurahteli itsekseen, katseli häneen niin omituisesti, ei kysellyt Hetun nimeä, eikä mitään muutakaan, itse vaan puhui ja lisäksi ylen kummallisia asioita. Sanoi nähneensä metsässä suuren karhun ja jalopeuran, kertoi olevansa niin rikas ja mahtava, että puut hänelle tuulessa kumarsivat ja ihmiset hänet nähdessään pakoon juoksivat. Mies kertoi hirmu-olennoista, joita hän oli metsässä tavannut, ja enkeleistä, jotka olivat muuttuneet piruiksi, kun hän niiltä pyysi rahaa.

— Kaikki enkelit, jotka eivät anna rahaa, ovat piruja, puhui mies. — Kun minä saan itselleni paljon rahaa, niin minä ostan itselleni maailman ja olen itse sen maailman kuningas, ja kaikkien enkelien, jotka eivät anna rahaa, pitää kuolemalla kuoleman. Ha-haa! Kuolemalla kuoleman! Kuka sinä olet, kuka, kuka?

Miehen muoto oli muuttunut kamalan näköiseksi ja hänen silmänsä verestivät. Hän sieppasi maasta käteensä suuren kiven.

Hetu pelästyi, mutta ei tohtinut liikahtaa paikaltaan.

— Oletko sinä piru-enkeli, kysyi mies.— Oletko? Jos sinä olet piru-enkeli, pitää sinun kuolemalla kuoleman!

— En minä ole kuin ihminen, vastasi Hetu.

— Sinä olet enkeli! Minä näen sen. Sinun ohimoillasi on kultanen kruunu ja sinun silmäsi ovat kuin tulipatsaat!... Oletko sinä enkeli, niin anna minulle rahaa, että minä saan ostaa maailman ja sen kunniani Hetu ojensi miehelle rahansa.

Mies heitti kiven metsään, tarttui kiihkeästi rahaan, pisti sen suuhunsa ja nielasi. Sitten hän polvistui ja alkoi rukoilla Hetua, kuin Jumalaa.

— Rakas Jumalan enkeli, kun minä olen syönyt sinun rahasi, muutun minä rahaksi ja minulla on valta koko maailman ylitse. Rakas taivaan enkeli, rakas taivaan enkeli!

Mitenkähän se pitää minua enkelinä, ajatteli Hetu, joka ei ollut koskaan nähnyt mielipuolta ihmistä. Olisinkohan minä muuttunut enkelin näköiseksi?

Mies katsahti vielä kerran arasti tyttöseen ja lähti sitten juoksemaan metsään.

Jännitys laukesi Hetu huoahti syvään.

Mutta sitten tulvahtivat hänen päällensä kaikki ne hirmutunteet, jotka vaaran suuruus oli kätkenyt, ja kauhistuneena lähti hänkin juoksemaan eteenpäin pitkin tietä.

Milloinkaan ei taival ollut tuntunut niin pitkältä kuin nyt, ei metsä, ei aho, ei niitty niin satumaiselta. Milloin tahansa voi niistä ilmetä kummajaisia, paholaisia, piru-enkeleitä ja vaikka mitä. Hetu ikävöi kylää ja ihmisiä.

Vihdoin alkoi kyläkunta näkyä. Se oli kaukana vielä, mutta yksinäinen talo oli likellä. Hetu kuuli takanaan kovaa mölinää ja askeleita, ja kun hän katsoi, näki hän äskeisen miehen juoksevan luoksensa. Hetu juoksi jälleen, niin että maa vilisi jalkojen alla ja ehti parahiksi taloon, ennenkuin mies hänet saavutti. Tyttönen meni pirttiin ja vaipui tunnottomana permannolle. — — —

— Olipa hyvä, että se ehti tänne, kuuli hän jonkun sanovan.

— Sen olisi voinut käydä pahoin, vastasi toinen.

Hetu yritti nousta istumaan, mutta hänen päätänsä huimasi ja silmiä painosti ja hän nukkui jälleen.

Kun hän heräsi, oli hän täysin levännyt ja raitis. Hänestä tuntui kuin olisi kaikki ollut pahaa unta.

Ystävällinen vaimo tarjosi Hetulle ruokaa ja kysyi, mitä se mies oli sanonut. Hetu kertoi ja vaimo selitti hänelle, että se raha oli se, joka auttoi ja että Jumala oli sen rahan kautta pelastanut Hetun hengen. Mies oli hullujenhuoneesta karannut ja oli jo tappanut yhden lapsen metsässä. Nyt oli hän jälleen saatu kiinni ja viety hullujenhuoneeseen.

Sitten vaimo kysyi, mistä Hetu oli kotoisin ja kenen hän oli lapsi.

Mutta säikähdyksestä oli pieni vaeltaja unohtanut hiljattain opitun kekseliäisyytensä ja hän vastasi entiseen tapaansa, että hän oli sen Ananiaksen tytär, jonka vaimo karkasi sen pohjalaisen timpermannin kanssa.

— Senkö, huudahti vaimo ihmeissään ja kertoi toisillekin tuvassa olijoille, kenen tyttö Hetu oli.

— Siellähän se on Ananiaksen akka Lahdessa, tiesi eräs ilkeän näköinen mies kertoa. — Siellähän se Lahdessa harjottaa seulakauppaa, hän nauraen lisäsi.

Oliko äiti kauppiaana Lahdessa! Voi, miten Hetu ihastui! Nyt hän meneekin sinne!

— Eikö siinä äidin kaupassa myydä muuta kuin seuloja? hän kysyi.

Kaikki räjähtivät nauramaan hänen kysymykselleen.

Varmaankin oli se hyvin tyhmä kysymys. Mutta mistä hän olisi tiennyt, ettei seulakaupassa saanut myydä muutakin, kuten rintasokeria, rusinoita, veskunoita, ja renikoita? Kaiketi niitä toki oli edes kaupanpäällisiksi äidin puodissa.

— Onko sinne Lahteen kuinkakin pitkä matka? Hetu kysyi.

— Kyllähän sinne matkaa on, vastattiin.

— Minne päin on mentävä tullakseen Lahteen? kysyi tyttö jälleen.

— Tästä vain tuonne päin, viikon matka.

— Tyttö on menossa oppimaan äidistään seulakauppaa, sanoi äskeinen ilkeä mies ja kaikki jälleen nauroivat.

— Se on vielä liian pieni, virkkoi muuan vanha mies katsoen säälien Hetuun.

— Nuorena oppii, vanhana muistaa, vastasi ilkeä.

Hetu ihmetteli, miten ne niin nauraen ja pilkallisesti puhuivat hänen äitinsä seulakaupasta. Ja mistä syystä olisi hän liian pieni seuloja myymään? Kun joku tulee puotiin ja pyytää ostaa seulan, antaa hän sen, ottaa rahan ja panee laatikkoon. —

Iloisin mielin lähti Hetu talosta, lähti vaeltamaan viikon mittaista taivalta äidin luo Lahteen. Nyt hän oli saanut matkalleen määrän, joka oli viikon päässä. Hetu osasi laskea sataan ja hän tiesi, että viikossa on seitsemän päivää. Jokaisen päivän illalla on hän yhtä päivää lähempänä matkansa loppua.

IV.

Suloista oli kulku äitiä ajatellessa, tie oli valkonen, kukat sen varsilla kirkkaita. Aina oli äiti ollut hyvä Hetulle ja tyttönen muisteli, millaista oli ennen ollut äidin kanssa. Nytkin äiti ottaa hänet syliinsä, silittelee päätä, syleilee, suutelee, eikä kukaan enää saa lyödä tai tukistaa Hetua, sillä äiti toruu Hetun puolesta.

Niin saapui hän hellän herkissä kuvitelmissa Lahteen. Se oli iso kylä, suurempi kuin mitä Hetu koskaan ennen oli nähnyt.

Hän alkoi ihmisiltä tiedustella, missä hänen äitinsä seulakauppa oli. Ihmiset nauroivat, eivätkä tietäneet ja Hetua jo epäilytti, tokko äitiä Lahdessa olikaan.

Vihdoin eräs vaimo selitti, että lähellä sahaa, Korven mökissä asui muuan lutka, varmaankin se on sinun äitisi, koskapa olet hänen näkösensä. Vaimo neuvoi tien ja Hetu meni sinne.

Hän löysi äidin.

Huone oli pieni. Äiti makasi sängyssä ja muuan juopunut mies istui pöydän ääressä ja lauloi.

— Äiti, äiti, huudahti Hetu ja hänen sydämensä sykki ilosta ja onnesta.

Äiti säikähti, eikä tullut ollenkaan iloseksi. Mies hämmästyi ensin, rupesi sitten nauramaan ja kysyi:

— Onko neidillä noin suuri tyttö?

Siihen äiti ei mitään vastannut ja mies lähti nauraen pois.

Silloin äiti otti tytön syliinsä ja alkoi itkeä.

— Voi sinua, lapsiparka, mitä varten sinä tulit minun luokseni? Olisit pysynyt siellä oikeiden ihmisten luona. Enhän minä voi sinua kanssani kulettaa. Mene, pieni kultani, takasin!

— En minä tahdo mennä, äiti, minä tahdon olla sinun luonasi. Äiti on niin hyvä, muut ihmiset ovat olleet niin pahoja, puhui lapsi. — Minä en koskaan enää eroa äidistä, en koskaan. Siellä yhdessä kylässä sanoivat äidillä olevan seulakaupan, sanoivat minua liian pieneksi, — enhän minä liian pieni ole, etten minä osaisi seuloja myydä? Enhän olekaan, äiti? Suuri tyttöhän minä olen! Mitä äiti itkee? Eikö äidillä olekaan kauppaa? Minä kerjään äidille ruokaa ja olen niin kiltti, enkä syö paljon, vaan annan äidille osani. Minun on ollut niin ikävä äitiä, niin kovasti ikävä, mutta nyt ei minun ole koskaan enää ikävä, — älä itke, äiti! Onko äidin ollut ikävä, kun äiti itkee?

Hetu oli onnellinen.

Hän oli onnellinen saadessaan jäädä äidin luo, olla joka päivä hänen kanssaan, nähdä häntä, kuulla hänen ääntänsä.

Ei hän ollenkaan vihotellut, vaikka äiti joskus, kun vieraita tuli, telkesi hänet konttoriin. Tiesihän Hetu, että vieraiden mentyä äiti ottaa hänet pois konttorista ja on sitten niin hyvä. Hän ei voinut käsittää, miksi äiti häntä hyväillessään aina itki, niin että oli kuolta. Oliko äiti kipeä?

Äiti oli käskenyt, että Hetun piti vieraiden aikana kutsua häntä tädikseen, ja sanonut, että jos joku kysyy, kenen tyttö hän oli, niin pitää Hetun sanoa olevansa äidin veljen tytär. Se oli Hetun mielestä niin mukavaa, että ihan nauratti. Ihmiset luulevat äitiä hänen tädikseen.

Sattui sitten eräänä iltana, kun äiti oli ulkona, että huoneeseen tuli kaunis, hyviin vaatteisiin puettu mies ja kysyi, oliko Fanny kotona. -— Äidin nimi oli Saara, mutta vieraat kutsuivat häntä Fannyksi.

— Fanny ei ole kotona, vastasi Hetu.

— Kenen tyttö sinä olet, kysyi vieras.

— Minä olen äidin veljen tyttö.

— Vai niin, vai olet sinä äidin veljen tyttö. Entä kuka se äiti on?

Hetupa ei sanonut. Hän keksi miehen tahtovan tietää, oliko äiti hänen äitinsä, vai ei.

— Oletko sinä Fannyn veljen tytär, kysyi vieras.

Siihen Hetu kyllä uskalsi vastata:

— Olen.

— Entä kuka sinun äitisi on?

— Enkä sano.

— Ei sinulla äitiä olekaan!

— Onpa!

— Eipä.

— Onpa! — Hetua alkoi kovasti naurattaa. Kinaaminen vieraan kanssa oli niin mukavaa.

Vihdoin tuli äiti. Hän muuttui vieraan nähtyään iloseksi, mutta mies oli synkistynyt. Hän työnsi äidin pois luotansa ja sanoi äitiä valehtelijaksi ja huonoksi naiseksi. Äiti itki ja puhui kauniisti sille vieraalle ja vihdoin he leppyivät.

Kun mies oli mennyt pois, otti äiti Hetun syliinsä ja oli parempi kuin milloinkaan ennen, puhui kuolemasta ja muista surullisista asioista, hyväili ja suuteli. Sitten äiti asetti Hetun maata, polvistui vuoteen ääreen, itki ja rukoili. — — —

Aamulla ei äitiä ollut missään. Kaikki äidin vaatteet olivat pois seiniltä ja huone tuntui vieraalta.

Hetua pelotti.

Kiireesti nousi hän ylös vuoteeltaan, pukeutui ja lähti ulos. Pihassa oli mökin emäntä, jolta äiti oli huoneen vuokrannut, ja se ilmotti Hetulle, että äiti oli mennyt pois, teille tietymättömille sen miehen mukana, joka illalla oli käynyt.

— Mihin äiti meni? kysyi Hetu tuntien jäytävää tuskaa.

— Jumala sen tietää. Kyllä se nyt niin pakeni, ettet sinä sitä löydä.

Äiti oli poissa. Se oli kamala totuus. Poissa jälleen ja hän, Hetu, jälleen yksin. Hetu meni huoneeseen, mutta se oli kolkko kuin sieluton ruumis ja hän pelkäsi sitä. Hän meni ulos, siellä oli tyhjää ja vierasta.

Ihmisiä kertyi hänen ympärilleen ja kaikki ne katsoivat ja säälivät häntä ja puhuivat pahaa äidistä. Siinä oli paljon ihmisiä, mutta Hetusta tuntui kuin olisi hän ollut yksin synkällä, öisellä taipaleella, ihmiset vain lisäsivät sen autiutta, aamu-aurinko sen mustuutta. Hän ei voinut itkeä, vaikka rinnassa alituiseen itku kierteli. Häntä ahdisti, sydämeen kävi kipeää ja hän olisi tahtonut kovasti huutaa, kirota, tahi itkeä, mutta mitään hän ei voinut.