Part 1

METSÄKYLILTÄ

Kertomus

Kirj.

HILDA TIHLÄ

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1909.

SISÄLTÖ:

Kulkuri. Noidan neuvo. Tellu. Kaupustelija. Ystävän murha. Rahaa.

Kulkuri.

I.

— Mitä se tyttö taas siellä kiukaalla itkeä jollottaa?

Se oli Rajaportin isäntä, joka niin kysyi.

— No sitä äitiään, vastasi emäntä.

— Mokomaakin äitiä!

— Niin, sanopa muuta, mokomaakin äitiä!

Hetu, pieni, itkevä tyttönen, lopetti itkunsa ja alkoi hiljaa nyyhkytellä. Hän ei olisi tahtonut kuulla keskustelun jatkoa, joka aina oli samallaista, hän ei olisi tahtonut kuulla mitään äidistään. Mutta emäntä oli mieliaineessaan ja jatkoi:

— Sellainen äiti ei ole itkun arvonen, joka jättää lapsensa maailmaan ja katoaa kuin mikäkin teille tietymättömille...

Emännän puheessa oli kuitenkin jotakin, joka tällä kertaa kiinnitti Hetun huomiota. Hän oli aina kuvitellut äidin menneen valtamaantietä pitkin etelään päin, sillä sinne oli tie suorin. Sinne päin näkyi porstuan portailta maailmaa laajalta, näkyi Yläniemen niitty, jonka poikki maantie vaaleana juovana kiemurteli ja niityn takaa häämötti metsä, johon tie katosi. Tietymättömät tiet sitävastoin, joista emäntä mainitsi... Olisikohan äiti kadonnut, kuin Eljilän hullu suutari... tai kentiesi oli äitiä alkanut piru kulettaa, kuten ennen Haalaan hovin ylpeätä tytärtä. Hetun valtasi kauhu äidin kohtalon johdosta ja ensi kertaa hän itse alkoi ihmisten kanssa äidistään puhua. Nukelleen ja Rajaportin vanhalle kissalle hän joskus oli hänestä jutellut.

— Tietääkö emäntä, hän nyt varoen kysyi, missä ne tietymättömät tiet ovat?

— Mistäpä minä ne tietäisin, vastasi emäntä naurahdellen.

— Eiköhän äiti mennytkään tätä tavallista maantietä, Hetu jälleen kysyi.

— Tätä kai. Mitäpä muita teitä se olisi mennyt?

— Niitä tuntemattomia...

— Tämä tie on juuri se tuntematon tie, joka johtaa maailman synnin kuiluihin ja vihdoin helvettiin.

Helvettiin!

Hetu kauhistui. Kiuas, jossa hän makasi, oli kylmä ja hämärä, ja laskeutuva aurinko loi kolkkoa punaa sen kulmille.

Tie kulkee Rajaportin sivutse... ensin se kulkee kirkonkylään, läpi kuusikoiden, koivikoiden, yli mäkien, poikki soiden ja rämeiden. Se käy kauas, se johtaa suuriin kaupunkeihin ja niihin maihin, joista Venäjän reppuryssät tuovat koreita helmiä, silkkisaleteita, kampoja ja muita kauniita tavaroita ja joista Viipurin miehet tuovat renikoita ja mesileipiä. Ja sitten se jatkuu, jatkuu... Ihminen, joka jättää lapsensa ja karkaa kotoaan, kulkee sitä jatkuvaa maantietä yhä eteenpäin, kunnes tie loppuu äkkinäiseen jyrkänteeseen, jonka alla on helvetti, palava helvetti kiehuvine kattiloineen.

— Onko tätä tietä sinne helvettiin hyvinkin pitkältä, rohkeni Hetu vielä kysyä.

— Toisille pitkältä, toisille lyhyeltä, vastasi emäntä, — miten Herra kunkin tien pituuden on määrännyt, ho-hoo.

Aurinko painui metsän taa ja Rajaportin väki kävi levolle. Kiukaalle loikkasi Hetun toveri ja uskottu, vanha Mirre ja asettui hyrräten ja hyväellen hänen viereensä nukkumaan. Lapsi silitteli sen karkeaa, takkuista karvaa ja supisi sille hiljaa:

— Valtamaantien toisessa päässä on sellainen suuri, tulinen järvi, johon...

Hän ei voinut jatkaa, sillä sanomaton kauhistus valtasi hänet. Sydän oli pakahtua ja Hetu alkoi jälleen ääneensä itkeä.

Rajaportin isäntä heräsi hänen itkuunsa ja ärjäsi:

— Oletko jollottamatta!

Hetu vaikeni jälleen, mutta tuskaa, joka sielua poltti, hän ei voinut tyynnyttää.

Oman pienen tyttärensä Helmin oli Rajaportin emäntä opettanut aina illalla maata mentäessä rukoilemaan ja Hetu koetti tuskansa lievikkeeksi käyttää samaa keinoa:

— Rakas taivaan isä, niinkuin sinä ruokit kaarneen poikaset, jotka, jotka...

Sen enempää Hetu ei osannut. Rukouksesta lähti kuitenkin se apu, että ajatukset sekaantuivat äidistä ja helvetistä kaarneen poikasiin.

Minkälaisiahan ne kaarneen poikaset ovat, joita itse Jumala ruokkii...

Kaarneen hän aavisti linnuksi. Varmaankin olivat sen poikaset hyvin, hyvin kauniita kultalintuja, joilla on sievä pesä vuoren rotkossa, mihin itse Jumala taivaasta ruokaa kulettaa. Hetu oli nähnyt Jumalan kuvan raamatussa. Se oli Yijälän vaarin näköinen ukko kasvoiltaan, mutta se kulki paitasillaan, kun taas Yijälän vaarilla oli housut ja takki kuten muillakin miehillä. Jospa hänkin, Hetu, olisi kultanen kaarneen poika, niin hän pyytäisi Jumalan tuomaan äidin hänen luoksensa...

Vihdoin lapsi nukahti ja näki unta. Hän oli olevinaan pieni, kultanen lintu vuoren rotkossa. Aurinko paistoi niin ihanasti, Yijälän vaari lensi ilmassa ja toi hänelle ruokaa, suuren voileivän ja maitoa. Sellaista herkkua! Kun hän sitten nousi pesänsä laidalle syömään, huomasi hän, että pesä olikin maailman lopun jyrkänteellä. Siellä alhaalla kiehui ja kuohui tulinen järvi ja hänen äitinsä oli liekkien keskellä. — Äiti, äiti, alkoi Hetu kaikin voimin kirkua.

— Jos et sinä ole hiljaa, niin et saa olla meillä enää yhtään yötä, kuuli hän emännän sanovan ja kipeä tukkapölly seurasi sanoja. Hän heräsi.

— Kun, kun, kun minä näin äidin siellä kiehuvassa järvessä, sopersi Hetu.

— Siellä sen paikka onkin ja sinunkin, ellet ole hiljaa, torui emäntä poistuessaan kiukaalta.

Hetu nukkui pian jälleen ja kun emäntä hänet aamulla herätti lehmiä metsään viemään ei hän yöllisestä unestaan mitään muistanut.

Aamukaste oli kylmää, ja aurinko, joka punasena helotti taivaan reunalla, oli kylmä. Hetun jalkoja paleli. Lehmät olivat kömpelöitä ja tottelemattomia, ne eivät tahtoneet mennä tietä pitkin, vaan pyrkivät niittylepistöön, johon ne eivät saaneet mennä. Hetu vihasi niitä. Ne olivat ilkeitä elukoita ja niiden takia täytyi hänen aina paraasta unestaan herätä kylmään, kosteaan aamuun.

Ne olivat melkein yhtä vihattavia kuin Hellasen pikku vauva, jota Hetu edellisenä talvena oli saanut tuudittaa ja joka aina itki kun kehto hetkeksikin pysähtyi ja jonka takia Hellasen emäntä Hetua usein tukisti ja löi. Eivät lehmät sentään niin pahoja olleet kuin vauva...

Kun Hetu oli saanut lehmät metsään, oli aurinko jo alkanut lämmittää maata. Märät tiekivet höyrysivät ja tyttösen jalkoja kuumotti. Hänen tuli lämmin ja hyvä olla ja hän alkoi poimia mansikoita suuhunsa.

Niitä oli paljon. Hän valikoi suurimmat ja mehevimmät, mutta sitten tuli hänen sääli pieniä ja raakuleita. Hän ei hennonut heittää niitä ja lopulta hän poimi pelkkiä raakuleita. Suuria hän ei säälinyt, ne olivat niin kypsiä ja ylpeitä. Hetun oli sääli vain niitä, joita hylittiin. Erkkilän hajotetusta mökistä oli muuri jälellä. Se seisoa törötti yksinäisenä autiolla aholla...

Rajaporttiin oli tällä välin tullut muuan kulkueukko ja Hetun saapuessa huoneeseen se paraallaan povasi emännälle kahvin porosta:

— Paljon teille tulee iloa lapsistanne, puhui eukko. — Niistä tulee kaikista rikkaita talollisia ja te itse elätte onnellisena hyvin korkeaan ikään. Kuolemanne on levollinen ja rauhaisa.

Ihania asioita eukko emännälle näki kahvikupin pohjasta. Se ihmetytti Hetua ja hän meni lähemmäksi, kurotti kaulaansa katsoakseen. Silloin vieras eukko huomasi hänet ja sanoi:

— Herran terttu, kuinka kaunis lapsi emännällä on!

— Ei se ole minun lapseni, sanoi emäntä. — Tässä minun tyttöni on.

Emäntä näytti Helmiä, joka seisoi hänen vieressään.

— Suuri tyttö, kehui eukko silittäen emännän lapsen päätä, mutta hän ei sanonut sitä kauniiksi ja se tuntui Hetusta hauskalta. — No kenen se tämä sitten on, hän jatkoi ottaen Hetun syliinsä.

— Se on, selitti emäntä, erään hetkaleen tytär ja sen äiti karkasi tässä toissa kesänä yhden miehen kanssa ja jätti tuon lapsen tänne ihmisten vastukseksi.

Hetu luuli, että vieras sen kuultuaan heittäisi hänet sylistään lattialle. Mutta eukko puristi hänet hellästi rintaansa vastaan ja virkkoi: lapsi raukka!

Se oli aivan outoa ääntä Hetulle ja hän rupesi katkerasti itkemään.

— Älä itke, lapseni, kyllä Jumala sinusta murheen pitää, lohdutti vieras. — Onko lapsen ikävä äitiä?

— On, nyyhkytti Hetu.

— Lapsi rukka, virkkoi eukko puristaen Hetua uudelleen rintaansa vastaan.

Eukko oli tullut kaukaa ja hän kertoi emännälle nähneensä paljon maailmaa. Hän oli ollut ja asunut Helsingissä ja nuorena ollessaan oli hän palvellut merilaivoissa ja käynyt ulkomailla.

— Onko sinne pitkältä, kysyi Hetu ihmetellen.

— On, sinne on hyvin pitkältä, vastasi eukko.

Ja nähdessään lapsen kummastelevan katseen hän kertoi:

— Siellä on aina kesä ja lämmin, siellä ei koskaan ole talvea.

— Onko minun äitini siellä, kysyi Hetu.

— En tiedä, kenties, vieras virkkoi.

— Ettekö ole nähnyt häntä?

—- Siitä on kulunut jo paljon aikaa, kun minä siellä olin. Olin silloin nuori tyttö ja sinun äitisi oli silloin vielä pieni lapsi.

— Mutta mistä te nyt tulette?

— Maailmalta, lapseni.

Se oli ihmeellistä. Sellaista Hetu ei ollut ennen kuullut. Maailmassa oli siis kaksi maailmaa, lämmin ulkomaa ja tämä. Kaukana Yläniemen niityn takana, metsien ja järvien tuolla puolen, siellä varmaankin on se ulkomaa. Hetu olisi mielellään tiedustellut lisää, mutta emäntä käski hänet kitkemään kaalimaata ja hänen täytyi mennä.

Hetken kuluttua tuli eukkokin kaalimaan luo ja antoi Hetulle muistoksi pienen hopearahan.

Hetulla ei ollut koskaan ennen ollut penniäkään rahaa. Sen hän vain tiesi, että rahalla saa vaikka mitä, ja että hopearaha on arvoltaan suurempi kuin kupari. Hän meni huoneeseen, kätki rahansa kiukaan koloon ja tunsi sydämessään suunnatonta riemua.

Kokemuksestaan hän tiesi, että köyhän on paha olla, sen kun täytyy totella rikkaan käskyä. Rikkaan taas ei tarvitse ketään totella eikä mitään tehdä.

Nyt ei hänenkään tarvitse enää mitään tehdä... mutta miten oli tämä toteutettava elämässä? Hetu ei edes uskaltanut odottaa uutta käskyä, vaan palasi kiireesti kaalimaan luokse.

Kun emäntä käskee työhön, on käskyä toteltava ... raha kiukaan kolossa ei lainkaan auta. Olisikohan se ilmaistava ihmisille? Sekin oli vaarallista, ne voisivat ryöstää sen häneltä.

Mutta vaikka kukaan ei tietänyt Hetun aarteesta, oli hän seuraavien päivien kuluessa onnellisempi kuin ennen. Hänen arvonsa oli kasvanut hänen omissa silmissään ja hän ihmetteli itse itseään. Usein kun emäntä tylysti käski hänet tekemään jotakin, tuppasi Hetua naurattamaan. Se oli niin hullunkurista! Emäntä pitää häntä yhä vielä köyhänä Hetuna, eikä tiedä, että hän on rikas.

Eräänä iltana, kun Hetu kiukaalla hypisteli rahaansa, tuli hänen mieleensä jälleen äiti. Jos äiti olisi täällä, niin se kyllä tietäisi, miten Hetu voisi ilmaista rahansa maailmalle kadottamatta sitä. Hän antaisi äidille rahansa ja äiti kyllä osaisi sen avulla hankkia itselleen etuja. Mutta äiti oli kaukana, kenties ulkomailla, siellä siintävän metsän takana, siellä missä ei koskaan ole talvea, — tai ehkä äiti yhä kulkee eteenpäin kunnes tie loppuu siihen tuliseen järveen... kulkee, eikä lainkaan tiedä, että pikku-Hetulla on hopearaha. Jospa se sen tietäisi! Mitähän se sanoisi? Varmaankin se tulisi kovin iloseksi, ottaisi Hetun syliinsä ja pitäisi oikein hyvänä. Näyttääkseen miten hyvänä äiti häntä pitäisi, Hetu otti Mirren syliinsä ja puristi sitä rintaansa vastaan. Mutta Mirre ei tänä iltana ollut hyvällä tuulella, se sähähti vihasesti ja iski kyntensä Hetun poskeen.

— Mikä melu siellä kiukaalla taas on, ärjäsi emäntä.

— Kun Mirre raapasi minua, itki Hetu.

— Mitä sinä sille teit?

— Halasin sitä kaulasta.

— Senkään sikiö, ettet sinä anna sen kissan olla rauhassa. Purisi kurkkusi poikki!

Silloin suuttui Hetu Mirreen, tähänastiseen ainoaan ystäväänsä. Kun sekin oli sellainen, aivankuin toisetkin, vaikka Hetu oli sitä ystävänään pitänyt! — Pure nyt sitten kurkkuni poikki, kun olet noin ilkeä, pure, pure!

Mirre katui tekoaan. Se kihnasi päätään ja selkäänsä Hetun poskeen ja pyysi anteeksi. Ystävyys oli jälleen solmittu.

Mutta hopearaha ja äiti päilyivät Hetun mielessä estäen unen tuloa. Hetulla oli hallussaan pieni viisikolmattapenninen sitä valtaa, joka maailmaa hallitsee. Itse oli hän ihmisenä vielä pienempi, kuin hänen rahansa rahana. Onneksi hän ei sitä tietänyt. Hänen tietonsa oli näitä kahtakin pienempi. Jospa äiti olisi täällä, jospa, jospa... tuli yhtenään hänen mieleensä. Sitten hän muisti rahan antajaa, — sekin oli mennyt. Hän yksin oli jälellä Rajaportin kolkolla kiukaalla ja täällä saa hän olla aina, aina, eikä hän koskaan saa nähdä äitiä...

Aamulla emäntä hänet jälleen paraasta unesta herätti lehmiä viemään. Oi miten Hetua nukutti! Juuri, niin tuntui hänestä, juuri nyt oli hän nukahtanut ja samassa täytyi jo lähteä. Entä jos silmänräpäyksen vielä nukahdan! Hetu painoi päänsä alas.

— Nousetko sinä, vai mitä, kuului emännän kova ääni alhaalta.

— Heti, heti, höpisi lapsi ja rapsutteli jaloillaan päreitä, että emäntä luulisi hänen heräävän, ja nukkui jälleen sikeästi.

— Noinko sinä nouset? — Emäntä oli kiivennyt kiukaalle ja ravisti Hetua tukasta.

Kiireellisesti ja vapisten etsi Hetu koloa muurin välistä pannakseen siihen rahansa, joka oli ollut yötä hänen vuoteellaan, mutta häntä värisytti niin oudosti, silmiä huikasi ja rinnan alle pani niin pahasti, ettei hän löytänyt koloa ja raha jäi hänen käteensä.

Itse asiassa se olikin hyvä, sillä nyt saisi hän rauhassa kirkkaan päivän valossa kyllikseen katsella aarrettaan. Sinä aamuna Hetu tavallista kiireemmin ajoi lehmiä karjapihasta ulos metsään päin. Vasta kun oltiin tultu Rajaportin suvitoukopellon luo, hän pysähtyi rahaansa katselemaan.

Voi, miten se oli soma ja kiiltävä auringon paisteessa! Hän laski sen maahan polulle ja oli löytävinään sen siitä. Hän piilotti sen pienen kiven taa. Nyt oli hän sen kadottanut! Mutta hän ei malttanutkaan etsiä sitä, vaan otti sen pian jälleen ylös, sillä hän pelkäsi todellakin hukkaavansa sen.

Hetun huomio oli niin kiintynyt rahaan, että hän kokonaan unohti tehtävänsä. Suvitoukopellon aita oli vanhaa, monesta kohden kulunutta ja lehmät olivat menneet peltoon.

Hän kauhistui. Veri syöksähti pois hänen kasvoiltaan.

Kiireesti alkoi hän ajaa lehmiä ulos toukopellosta. Mutta se ei onnistunut. Lehmät eivät olleet huomaavinaankaan aidan rikkinäisiä paikkoja, juosta lonkottivat vaan Hetun edellä pitkin ja poikin peltoa. Hädissään Hetu niitä piiskasi, torui, kirosi, — kirosi karkeasti, tunsi vaikutuksen itsessään, ei lehmissä. Sillä lehmille oli yhdentekevää kirosi Hetu tai ei, ne juosta lonkottivat yhä ja tallasivat viljaa. Piru, p----le, s--tana, tulvasi Hetun suusta täysin voimin. Vihdoin hän lakkasi turhasta työstään. Pirut, tuhannen tulimmaiset sa-aa-tanat, syökää nyt sitten!

Juoksemisesta ja mielenliikutuksesta voimattomana hän istahti pellon pientareelle ja alkoi miettiä, mitä nyt pitäisi kotona sanoa. Hän keksi: sanoisinko, että susi tuli metsästä ja ajoi lehmiä, — mutta miten hän selittäisi, ettei susi syönyt lehmiä, tai häntä itseään? Oi, jospa tulisi oikein suuri sudenvotkale ja söisi yhden lehmän, tai vaikka kaikki!

Nyt hän varmaankin saa armottomasti selkäänsä monena päivänä, tai ajavat hänet pois talosta. Mihin hän sitten joutuu? Äkkiä kävi maailma Hetulle niin pieneksi, niin sanomattoman pieneksi. Hän pelkäsi, sydäntä ahdisti ja pellolla lehmät yhä tekivät tuhoaan. Ne söivät, söivät ja niiden vatsat paisumistaan paisuivat. Entä jos ne syövät itsensä pilalle? Hetu oli kuullut puhuttavan, että lehmät toukoon päästessään usein syövät itsensä kuoliaiksi. Hänen mielestään niiden vatsat jo olivat luonnottoman suuret, se oli kamalaa! Tuossa tuokiossa ne halkeavat! Mustikin silmät mulkoilivat oudosti ja Sunnikki ähkyi ilkeästi. Taivaan isä! Hetu juoksi sinne ja tänne hädissään. Lähtisikö hän etsimään apua? Hänet tapetaan, kun hän on laskenut lehmät peltoon. Voi onnettomuutta! voi onnettomuutta! Mitä on tehtävä, kun Rajaportin kaikki lehmät kuolevat? Mistä saavat rajaporttilaiset maitoa? Epätoivossaan hän laskeutui aidan viereen polvilleen ja alkoi rukoilla... Hän ei ehtinyt pitemmälle, kuin: rakas Jumala, — kun onnellinen, pelastava ajatus välähti hänen mieleensä: raha! Olihan hänellä raha! Sen antaa hän Rajaportin isännälle lehmien hinnaksi. Kuolkoot nyt sitten, senkin ilkiöt! — — —

* * * * *

Herra Jumala, missä se on! Hetu katseli käsiään, — rahaa ei ollut missään, se oli kadonnut kuin kesäaamun sumu. Hän ei ensin tahtonut uskoa, että se oli totta. Kuinka se olisi voinut kadota, hänen rahansa, hänen kiiltävä hopearahansa, jota hän vast'ikään oli kädessään pitänyt, katsellut, ihaillut? Missä se oli? Hetu katsoi pilviin — ja sitten painui katse maahan. Maa oli köyhä ja eloton, ei se rikkauksia luvannut. Vihdoin hän alkoi lähemmin tarkastella jälkiään laihossa, missä oli juossut, nosteli kalikoita, käänteli kiviä, mutta rahaa ei näkynyt, se oli kadonnut olemattomiin. Jos se jossakin olisi ollut, olisi sen täytynyt näkyä, sillä se oli niin valkonen, ihmeellinen ja kirkas!

Lehmät yhä söivät laihoa, mutta siitä ei Hetu enää välittänyt. Syökööt laihon, tallatkoot ja kuolkoot, se on heille oikein ja se on parahiksi Rajaportin väelle. Hänen elämänsä oli mennyttä ja hänelle oli yhdentekevää, mitä ympärillä tapahtui.

Hetu ei enää välittänyt mistään, koko maailma sai hänen puolestaan tallaantua, kaikki lehmät ja kaikki ihmiset kuolta ja hän itsekin tahtoi kuolta, juosta kauas maailman loppuun asti ja pudota jyrkänteeltä alas syvyyteen.

Hän alkoi kulkea metsää pitkin. Hän kulki, kulki, joutui yhä syvemmälle tuntemattomiin seutuihin, suureen hongikkoon, aholle, niitylle... eikä hän lainkaan pelännyt. Hänelle oli samantekevää, mikä hänet peri, kunhan vain eteenpäin pääsi.

Vihdoin aukeni hänen eteensä leveä tie, oikea valtamaantie sanomalankoineen ja tolppineen, tuttu sileä tie, joka oli aivan samallainen kuin se, mikä Rajaportin sivutse kulki. Hän pysähtyi hetkeksi ja mietti, miten tekisi: menisikö ylitse sen jälleen metsään, vai alkaisiko kulkea sitä pitkin. Metsä näytti synkältä ja nielevältä, tie oli tuttua ja kutsuvaa. Minne päin hän kulkisi? Yhtäänne oli ahoa, toisaanne kuusikkoa ja hän lähti kulkemaan kuusikkoa kohden.

Tyttönen tunsi itsensä vapaaksi ja milt'ei onnelliseksi. Mietteet ja kuvitteet alkoivat kulkea hänen mielessään. Mitähän Rajaportin väet sanovat, kun lehmiä illalla ei kotiin kuulu? Ne käyvät etsimään, — lehmiä, ei Hetua, mitä ne Hetusta välittävät, kiittävät kun ovat päässeet, — mutta lehmiä ei löydy mistään. Väki etsii, etsii, huutavat: hoi Rusina, hoi Mustikki, Sunnikki hoi! Ei kuulu Rusinan kellonkalketta. Ne kuuntelevat, itkevät, juoksevat ympäri metsää, mutta mitään ei löydy. Vasta toisena päivänä isäntä keksii, että laiho on tallattu, se aavistaa, — Hetun sydän sykki rajusti, — se aavistaa! ja siellä pellon pientareilla ja ojissa makaavat lehmät kuolleina. Isäntä pui nyrkkiä, lyö jalkaansa, repii tukkaansa ja kiroaa. Emäntä itkee ja valittaa ja Helmi ei saa maitoa. Ähä, eipä saa Helmi maitoa, ähä! Kuka käski kiusotella rieskavoileivällä ja lämpösellä maidolla! Ähä, kutti, parahiksi, — ja minä en saa selkääni!

II.

Minä en saa selkääni, minä en saa selkääni, — jalat kulkivat tahdissa sen ajatuksen kanssa.

Pois minä lähden, jos minä olen seuran pahentaja, jos minä olen tämän kylän akkojen rangin alentaja,

oli Hetu kuullut naapurin piian laulavan ja nyt se laulu aivan itsellään johtui hänen huulilleen. Hän lauloi sitä täysin voimin ja metsä täyttyi hänen äänestään. Uudelleen ja uudelleen hän sen lauloi, se tuntui vastaavan todellisuutta. Hän oli ollut seuran pahentaja, kaikki ihmiset olivat olleet ilkeitä hänelle ja nyt hän poistui heidän seurastaan kauas muille maille.

Laulellen oli Hetu kulkenut kappaleen matkaa tietä pitkin, kun hän muisti, ettei hänellä ollut mitään syötävää. Ja samassa kun hän sen muisti, alkoi nälkä kovasti ahdistaa. Kotona Rajaportissa sai hän tavallisesti aamiaiseksi kovaa leipää ja silakansuolavettä piimän kanssa. Hän järsi leipäkannikkansa ympyriäiseksi kuin munan, nuoleskeli sitä, kastoi suolavesikuppiin ja järsi jälleen. Emäntä usein torui häntä siitä, mutta hänen mielestään oli leipä niin syöden oikein maukasta... Nyt söisi hän järsimättäkin...

Tien vieressä kasvoi punasenaan mansikoita. Niitä Hetu söi nälkäänsä. Mutta jota enemmän hän söi, sitä rajummaksi nälkä muuttui. Se raivostui mansikoista ja itsekin hän huomasi, etteivät ne olleet hyviä, ne kun olivat vetisiä, lotkeita ja karvaita.

Maantie yhä jatkui. Hetua jo hiukan pelotti. Entä jos hän onkin joutunut sille väärälle tielle, joka... Ajatus oli kauhistava. Hän koetti laulaa, mutta ääni tuntui heikolta ja ruumista vapisutti. Metsä kahden puolen tietä oli kummallisen hiljasta ja tuonnempana oli syviä, mustia varjoja... Hetu pelkäsi katsoa niitä, mutta vielä enemmän pelotti olla katsomatta. Entä jos sieltä äkkiä ilmestyy joku... tai jos maantie loppuu... tai jos takaapäin joku tulee! Hän oli kuulevinaan salaperäisiä askeleita aivan selkänsä takana. Hän kiiruhti kulkuaan, askeleet selvenivät, kävivät yhä nopeammiksi... ne juoksivat! Hetu ei tohtinut pysähtyä, ei katsoa taaksensa, hän juoksi kuin vimmattu.

Tyttönen oli juossut hengästykseen asti, kun metsästä maantielle ilmestyi mies kirves olalla. Hetu säikähti tunnottomaksi, eikä ensin voinut liikahtaa paikaltaan. Se varmaankin oli murhamies! Jaakkolan patruunan olivat murhamiehet tappaneet metsäisellä tiellä ja ryövänneet. Nopeasti kuin salaman välähdys ja hirvittävän selvästi kulki Hetun kuvituksen läpi, miten käy, kun murhamies hänet murhaa... Se nostaa kirveensä ylös, tähtää Hetua päähän, lyö, ja veri alkaa virrata ja Hetu jää liikkumatta makaamaan maantielle. Murhaaja jatkaa matkaansa, pysähtyy joskus katsomaan taaksensa, jatkaa jälleen kulkuansa ja saapuu muille maille, mutta Hetu ei enää nouse ylös. Tulee pimeä yö, hän yhä viruu verissään, hän on kuollut...

Mies läheni lähenemistään, se oli jo hyvin likellä ja se oli kauhean näkönen. Sen kasvot olivat mustat ja julmat ja se ontui... Hurjasti ponnistaen pääsee Hetu irti huumauksesta ja hyppää maantien ojan ylitse metsään ja piiloutuu kiven taakse, — sillä hän ei tohdi juosta, murhaaja kun voisi ajaa häntä takaa ja iskeä... parempi toki näinkin, maantien vieressä kuolla...

Pahantekijä saapui jo kiven kohdalle, jonka takana Hetu oli piilossa. Hetu kuulee sen askeleet, ne ovat raskaat, onnettomuutta ennustavat, salaperäiset. Rakas taivaan isä, rakas taivaan isä...

Kiven kohdalla murhamies pysähtyy. Hetun sydän lyö kuuluvasti ja kätösillään hän painaa sydäntään, ettei se ilmaisisi murhaajalle piilopaikkaa.

— Mitä se pikkutyttönen sinne kiven taakse? Pelkäätkö sinä minua, kysyi murhamies.

Sen ääni oli ystävällinen ja rauhottava.

— Tule pois vaan, en minä sinulle mitään tee!

Hetu uskalsi jo kurkistaa kiven takaa pahantekijää, jonka ääni oli niin ystävällinen. Se ei ollenkaan näyttänyt pelottavalta. Hiukan häpeissään tyttö hiipi esiin piilopaikastaan.

— Kenen sinä olet tyttö? mies kysyi.

— Minä olen sen Ananiaksen tytär, jonka muija karkasi sen pohjalaisen timpermannin kanssa.

Hetu oli sillä tavoin kuullut itseään esiteltävän.

— Vai sen tytär, kyllä minä isäsi ja äitisi tunnen. Mihin sinä olet menossa?

Hetu ei vastannut. Mitäpä hän olisi voinutkaan vastata, sillä eihän hän tietänyt matkansa suuntaa, ei päämäärää, eikä edes seuraavaa pitäjää.

— Oletko sinä kululla, kysyi mies.

— Olen, Hetu vastasi.

— Tuonne päinkö sinä aiot? — Mies osotti kädellään suuntaa, johon Hetu oli menossa.

— Niin.

— Seuraavaan kylään on tästä toistakymmentä virstaa ja yö jo kohta saapuu, puhui mies. — Tule minun kanssani meille yöksi, niin voit aamulla jatkaa kulkuasi. Mökkini on tässä aivan likellä.

Hän otti Hetua kädestä ja talutti hänet metsäpolulle, jota myöten mökkiin ei ollut pitkältä.

Asunto oli vähäinen ja se oli täynnä pieniä ja vielä pienempiä lapsia. Nuorenpuolinen vaimo laittoi leipää, kaljaa ja suolavettä pöytään miehelleen illalliseksi. Hetua huimasivat ne herkut.

— Kenen sinä olet mukanasi tuonut, kysyi vaimo nähdessään Hetun.

— Pienen kulkijan, joka piiloutui kiven taa minut nähdessään. Sen oli aikomus vielä tänä iltana kylälle.

-— Vai kylälle, ihmetteli vaimo. — Hyvänen aika, mistä sinä tulet?