Part 3

KNIPPERDOLLINK. Gerdt! Kuka on tämä mies?

GERDT. Hän on meidän! Päästäkää hänet, ystävät, tuossa on perkeleen asiamiehet! (Osoittaa Marttia ja Niiloa, jotka pakenevat ovesta. Uudestikastajat tavoittelevat heitä nyrkit sojossa. Gerdt kääntyy ovelta Olavin puoleen. Portto on vetäytynyt muutamaan nurkkaan. Windrank nukkuu yhä pöydän alla. Olavi pysähtyy mietteissään keskilattialle.)

GERDT (heittäytyy uuvuksissa eräälle penkille). Tämä on raskas työ, Olavi!

OLAVI. Ja mitä olette tehneet?

GERDT. Olemme tehneet puhdasta, asian aluksi!

OLAVI. Se käy teille kalliiksi.

GERDT. Vielä olemme voitolla! Koko kaupunki on liikkeessä. Rink tekee meidän työtämme Yrjänän kappelissa. Kuuleppas, onko kuningas sinut lähettänyt meitä vastaan?

OLAVI. On!

GERDT. Se oli järkevästi tehty!

OLAVI. Huomenna saarnaan uudessa saarnastuolissa!

GERDT. No, miten hoidat sinä kuninkaallista virkaasi! Tässä sinä yhä seisot ristissä käsin!

OLAVI. Tuo uskonveljesi kirkkoon huomenna.

GERDT. Tuleeko siitä korkeapaavillinen saarna?

OLAVI. Minut on tänään julistettu pannaan!

GERDT (rientää syleilemään Olavia). Jumala sinua siunatkoon, Olavi! Se oli uudestisyntymisen kaste.

OLAVI. Minä en vielä ymmärrä teitä. Miksi te käytte tietänne kuin villipedot? Tehän häpäisette kaiken pyhän!

GERDT (ottaa maasta säretyn pyhäinkuvan). Onko tämä mielestäsi pyhä? Joku pyhä Nikolaus, luulemma! Onko siis Kristus Jeesus tullut maailmaan ja elänyt turhaan, kun vielä palvellaan puupölkkyjä? Onko tämä muka Jumala, tämä, jonka voin hakata palasiksi? Katsos!

OLAVI. Mutta se on pyhä kansan silmissä!

GERDT. Niin oli myös kultainen vasikka, niin oli Zeus, niin oli Thor ja Oden myös; ja kuitenkin kukistettiin ne maahan! (Huomaa porton.) Kuka on tuo nainen? Vai niin, se on se, joka minun täytyi pelastaa tänne kapakkaan! Olavi! Sanoppas minulle muuan asia. Onko kuningas ostanut sinut?

OLAVI. Jätä minut rauhaan, Gerdt. Minä vihaan sinua!

GERDT. Kuka on tuo sika, joka maata röhöttää tuolla?

OLAVI. Kun seison sinun edessäsi, kutistun minä kokoon. Mene pois minun luotani! Minä tahdon täyttää oman kutsumukseni, enkä sinun!

GERDT. Kuule, ystäväni...

OLAVI. Sinä koetat kytkeä toisiinsa meidän kohtalomme!

GERDT. Kuule mitä sanon...

OLAVI. Sinä olet kietonut minut näkymättömään verkkoon; sinä julistat minut uudestikastajaksi. Miten voin minä vastata tästä kuninkaalle!

GERDT. Mille kuninkaalle?

OLAVI. Kustaa Eerikinpojalle.

GERDT. Vai niin -- hänellekö! Jää hyvästi, Olavi! Sinä saarnaat siis huomenna!... Mitä varten viipyy tuo nainen?... Jää hyvästi. (Menee.)

OLAVI. Jumalanko vai perkeleen asioita hän ajaa?

PORTTO (lähestyy Olavia, lankee polvilleen). Sallikaa minun kiittää teitä!

OLAVI. Kiitä ainoastaan Jumalaa, joka on pelastanut sinun sielusi, ja älä usko että sinun rikoksesi on tänään sovitettu. Rukoile voimaa kantamaan kirousta koko elämäsi ajan! Jumala on sinulle antanut anteeksi -- ihmiset eivät anna koskaan! (Tarttuu hänen käteensä ja taluttaa ovelle.)

MARTTI (näyttäytyy rautaovessa, sitte Olavin äiti ja Kristiina, Gerdtin tytär). Olemme varmaan erehtyneet tiestä!

ÄITI (huomatessaan Olavin ja porton, hämmästyneenä). Olavi, Olavi!

KRISTIINA. Kuka on tuo nainen? Hän näyttää niin onnettomalta!

MARTTI. Lähtekäämme tästä riettauden pesästä.

OLAVI (käännähtää ja juoksee ovelle, jonka Martti sulkee). Äiti! Äiti! (Hän juoksee ulos toisesta ovesta; näyttämö pimenee.)

VÄLIVERHO.

Kirkonovi avautuu jälleen varovasti ja suntio (urkujenpolkija ja kirkonvartia) vaimoineen astuu sisään, lyhty kädessä.

SUNTIO. Katri muoriseni! Piteleppäs hiukan lyhtyä sillä aikaa kuin minä suljen etulukon!

VAIMO. Rakas Pentti, valaiseppas ensin tätä kurjuuden pesää. Enpä olisi koskaan luullut, että kapakka on näin naapurissa! Sehän on hirveätä! Katsos noita suuria oluttynnyreitä.

SUNTIO. Entä viina sitten! Etkö tunne sen hajua. Rupee päätäni pakoittamaan, jos viivyn kauemmin.

VAIMO. Herra armahtakoon, mitä jumalatonta menoa täällä on pidetty!

SUNTIO. Muori kulta!

VAIMO. Mikä on?

SUNTIO. Minä voin niin pahoin, tiedätkö! Täällä alhaalla on niin kylmää ja kosteata!

VAIMO. Ehkä mennään kotia.

SUNTIO. Luulen että minun täytyy hiemasen levätä tässä rahilla!

VAIMO. Mutta täällä on kylmä ja kostea, mennään pois kirkkoon!

SUNTIO. Ei, kultaseni, minusta tuntui siellä vielä kylmemmältä!

VAIMO. Ehkä on sinulla kuumetta?

SUNTIO. Niinpä melkein luulen! Minun on niin kuuma.

VAIMO. Tahdotko ehkä jotain juotavaa?

SUNTIO. Ei olisi hullummaksi!

VAIMO. Minäpä katson onko täällä vettä!

SUNTIO. Tuskinpa lienee tämmöisessä pesässä.

VAIMO. Et suinkaan voi juoda olutta kuumeeseen.

SUNTIO. Nyt on niinkuin kuume olisi helpottanut -- tuntuu niin kylmäävän.

VAIMO. Minä katson sinulle hiukan mietoa olutta.

SUNTIO. Jos mitään auttaakseen, tulee sen olla väkevää; näetkö tuolla on tynnyri Rostokkia N: o 4, merkki A. W.

VAIMO (etsii). En näe sitä. Mutta tässä on Amsterdam N:o 3.

SUNTIO. Etkö löydä sieltä, neljäs hylly ylhäältä lukien, oikealla.

VAIMO (etsii).

SUNTIO. Metallihana on vasemmalla puolen, aivan suppilon vieressä.

VAIMO. Ei täällä näy mitään!

SUNTIO. Niinkuin en minä tietäisi, missä se on!

VAIMO. Jo löysin!

SUNTIO (nousee, auttaakseen häntä, mutta tulee polkeneeksi lattialla makaavaa Windrankia).

WINDRANK (herää). Voi, voi Jeesus Kristus, pyhä Pietari ja Paavali ja Ferdinand ja Isabella ja Yrjänä ja Traakki ja muut pyhät kaikki, jo tuli tuomion aika, pasuunat, torvet kaikaa ja kaikki kuolleet herää, ja itsens kokoon kerää yks' enkeli meitä suojelee, me suuren ilon saamme, Amen plottis, Amen. -- Kuka marssii minun vatsani päällä?

SUNTIO (kauhistuksissaan). Olkaa armollinen ja ilmoittakaa oletteko mörkö vai ihminen.

WINDRANK. Tavallisissa oloissa olen mörkö, mutta tätä nykyä sika!

SUNTIO. Uskaltaisinko kysyä minkälainen mörkö herra on.

WINDRANK. Merimörkö! Mutta ei teidän silti tarvitse polkea minua palkeelle!

SUNTIO. Nähkääs, herra hyvä, minun leipävirkanani on polkea paljetta... suurten urkujen paljetta.

WINDRANK. Ahaa, minulla on siis kunnia puhutella urkujenpolkijaa --

SUNTIO. Oikeammin suntiota, mutta minulla. on myös pieni vaatevaja kirkonmuurissa!

WINDRANK. Siis urkujenpolkija, suntio ja vaatekaupustelija --

SUNTIO. Yhdessä persoonassa... aivan niin! Sekoittumatta ja muuttumatta...

WINDRANK. Sangen kunnioitettava kolminaisuus!

SUNTIO. Semmoisista asioista ei lasketa leikkiä.

WINDRANK. Voi, voi auttakaa, minä uppoan!

SUNTIO. Herran nimessä, mitä nyt.

WINDRANK. Tulee tulva -- uh!

SUNTIO. Voi muori kulta! Enkelini missä olet! (Juoksee esiin.) Jeesus auta, te olette säikäyttäneet pahanpäiväiseksi minun eukkoni. Hän on juossut pois... ja vienyt hanikon mennessään. Nouskaa, nouskaa niin lähdemme tästä jumalattomasta paikasta.

WINDRANK. Rakas ystävä, nyt vasta olen joutunut oikeaan elementtiini, niin ettei lähtemisestä taida tulla mitään.

SUNTIO. Tulkaa herran tähden, kello lyö kaksitoista ja kohta täällä alkaa kummitella!

WINDRANK (kiipee pystyyn). Se on eri asia!

SUNTIO (taluttaa W:n ulos).

WINDRANK. Kuulkaapas, hyvä suntio. Alan vahvasti epäillä sitä kolminaisuutta.

SUNTIO. Niin, niin, aika on -- --

WINDRANK. Tarkoitan teidän kolminaisuuttanne!

SUNTIO. Mitähän herra kapteeni nyt meinaa?

WINDRANK. Herroja on kuin onkin neljä!

SUNTIO. Neljä? Keitä?

WINDRANK. Entä oluenlaskija? Eikö häntä oteta lukuun?

SUNTIO. Hst! Vaiti! Se on vain öisin! (Kompastuvat kumpikin rikkonaiseen Nikolaus-kuvaan.)

WINDRANK. Voi, voi! kummittelee. Auta neitsyt Maria!

SUNTIO (nousee ja tarkastaa patsasta). Kautta sieluni, vähemmästäkin karkaa hiukset pystyyn! Tässä makaa pyhä Nikolaus rikkilyötynä ja uiskennellen oluessa. Ollaan jo pitkällä, kun pyhät vedetään näin lokaan. -- Viimeiset ajat lie käsissä; kun tämmöistä tapahtuu kuivassa puussa --

WINDRANK. Märässä, tarkoitatte kai.

SUNTIO. Vaiti, herjaaja! Pyhä Nikolaus on minun suojeluspyhimykseni. Olen syntynyt hänen päivänään.

WINDRANK. Siitä kai johtuu että herrat pitävät oluesta kumpikin.

SUNTIO. Nykyään on muodissa olla kerettiläinen.

WINDRANK. Niin, se on kuin ilmassa, sillä muuten olen minä sangen hurskas ihminen. Mutta älkää olko millännekään, niin minä liimautan teille kokoon pyhän Nikolauksen.

SUNTIO (huutaa kirkkoon). Katrii!

WINDRANK. Hiljaa, hiljaa! älkää lemmossa huutako kummituksia esiin!

SUNTIO. Hävetkää! (Menevät.)

VÄLIVERHO.

Ovi. Toinen pienempi saarnastuoliin. Messukasukoita ja kuoripukuja seinillä. Rukousjakkaroita ja pieniä kirstuja. Aurinko paistaa eräästä akkunasta. Kelloja soitetaan. Vasemmalta kuuluu lakkaamatonta muminaa. Suntio vaimoineen tulee sisään, pysähtyvät ovelle, rukoilevat äänettömästi.

SUNTIO. Kas niin; joudutappas vähän pölyttämistä, muoriseni.

VAIMO. Hoo, ei kai sillä ole niin väliä, eihän tänään saarnaa kuin tuo mestari Olavi. En käsitä kuinka kapituli voi sen sallia!

SUNTIO. Hänellä on kuninkaalta lupa, näetkös.

VAIMO. Jaa jaa, jaa jaa!

SUNTIO. Ja sitte hän on panettanut seinälle korin. Niitä uusia vehkeitä taas. Niin, niin se Luther, sanon minä.

VAIMO. Täällä kai syntyy tänään sama elämä kuin eilen! Luulin että hajottaisivat koko kirkon.

SUNTIO (vie pikarillisen vettä ylös saarnastuoliin). Hän kai tarvitsee tänään hiukan kurkunkostuketta.

VAIMO. Se on minusta se ja sama!

SUNTIO (saarnastuolissa). Katri hyvä! Nyt tulee maisteri!

VAIMO. Nyt jo, eikä ole vielä edes papinkelloja soitettu! Ehei, tuskinpa tuommoiselle niitä soitetaankaan!

OLAVI (vakavana ja juhlallisena -- polvistuu eräälle rukousjakkaralle).

SUNTIO (tulee saarnastuolista, ottaa seinästä kaavun, jota pitelee Olaville)

OLAVI (nousee). Jumalan rauha!

VAIMO (niiaa ja menee).

SUNTIO (ojentaa kaapua).

OLAVI. Jätä se paikoilleen.

SUNTIO. Maisteri ei aio pukeutua kaapuun?

OLAVI. En.

SUNTIO. Mutta niin on aina tapana. Entä käsivaate?

OLAVI. Ei tarvita!

SUNTIO. Jopas nyt sitten!

OLAVI. Olkaa hyvä ja jättäkää minut, hyvä ystävä!

SUNTIO. Pitääkö minun mennä tieheni; minä olen tavallisesti aina --

OLAVI. Tehkää minulle se palvelus!

SUNTIO. Jaa jaa, niin niin! Mutta ensin pyydän ilmoittaa maisterille että messukirjan olen pannut oikealle kädelle, ylöstullessa, ja sitten olen pannut puikon sille kohtaa, jossa hän voi lopettaa, ja sitte olen asettanut vesipikarin sen viereen. Nyt ei maisterin pidä unhoittaa tuntilasin kääntämistä, sillä muuten voi toimitus venyä liian pitkäksi ja -- --

OLAVI. Elähän siitä huolehdi. Niitä on oleva kyllin, jotka ilmoittavat millä kohtaa minun on lopetettava!

SUNTIO. Niin, niin, herra nähköön. Pyydän anteeksi. Meillä on nähkääs täällä tällaiset tavat.

OLAVI. Sanokaapas mitä surullista muminaa tuolta kuluu?

SUNTIO. Se on joku hurskas veli, joka rukoilee jonkun vaivaisen sielun puolesta. (Menee).

OLAVI. "Vyötä siis kupeesi, nouse, ja saarnaa kansalle kaikki mitä minä sinua käsken" -- Jumala minua auttakoon! (Polvistuu jakkaralle; keksii paperin siltä. Lukee.) "Älä nouse saarnastuoliin tänään; sinun henkeäsi väijytään!" -- Sen on kirjoittanut kiusaaja! (Repii paperin.)

ÄITI (tulee). Sinä kuljet eksyksissä, poikani!

OLAVI. Kenpä tietää.

ÄITI. Minä sen tiedän. Ja äitinäsi ojennan sinulle käteni! Käänny takaisin tieltäsi.

OLAVI. Mihin tahdot johtaa minut?

ÄITI. Jumalanpelkoon ja hyveeseen.

OLAVI. Jos paavin kansliapäätös on hyve ja jumalanpelko, niin on se myöhäistä!

ÄITI. En tarkoita yksin oppiasi vaan myös elämääsi?

OLAVI. Tiedän että tähtäät eiliseen seuralaiseeni, vaan olen liian ylpeä vastaamaan. Se ei myöskään hyödyttäisi.

ÄITI. Oi että minun piti saada tämmöinen palkka niistä uhrauksista, jotka tein jotta sinä pääsisit maailmalle oppimaan.

OLAVI. Sinun uhrisi ei, Jumalan avulla, ole menevä hukkaan! Sinua, äiti, on minun kiittäminen tästä päivästä, jolloin vihdoinkin saan astua esiin ja pystyssä päin puhua totuuden sanoja.

ÄITI. Puhutko sinä totuudesta, sinä, joka olet antautunut valheen profeetaksi!

OLAVI. Se oli kova sana, äiti!

ÄITI. Ehkä minä ja sukumme ennen minua on elänyt ja kuollut valheessa.

OLAVI. Se ei ollut valhe, mutta siitä on tullut valhe. Kun sinä olit nuori, äiti, olit sinä oikeassa, kun minä olen vanha, niin, ehkä minä olen silloin väärässä! Ihminen ei kasva kilpaa ajan kanssa!

ÄITI. En ymmärrä sinua!

OLAVI. Se on minun ainoa, suuri elämänsuruni. Kaikki minkä minä teen puhtaimmassa tarkoituksessa täytyy sinun silmissäsi olla rikos ja jumalattomuus!

ÄITI. Olavi! Minä tiedän päätöksesi, ja tiedän sinun eksymyksesi -- sitä en voi horjuttaa, sillä sinä olet oppineempi minua, ja Jumala on vielä palauttava sinut oikealle tielle, mutta minä pyydän, älä pane henkeäsi alttiiksi ettet tänään syöksyisi suoraan kadotukseen. Älä uhittelemalla lyhennä elämääsi!

OLAVI. Mitä tarkoitat! Ei suinkaan minua saarnastuoliin tapeta!

ÄITI. Etkö ole kuullut että piispa Brask neuvottelee paavin kanssa sen uuden lain voimaan saattamisesta, joka tuomitsee kerettiläiset polttoroviolle.

OLAVI. Inkvisitsioni!

ÄITI. Niin! se sen lain nimi on!

OLAVI. Jätä minut äiti, minun täytyy tänään saarnata!

ÄITI. Sinä et saa.

OLAVI. Ei mikään voi minua estää!

ÄITI. Olen rukoillut Jumalaa, että hän kääntäisi sinun sydämesi -- kerron tämän sinulle, vaan sinä et saa siitä mainita -- olin heikko vanhuuttani ja minun polveni eivät enää kannattaneet minua, silloin käännyin erään Herramme palvelijan puoleen ja pyysin häntä, joka seisoi lähempänä Jumalaa, lukemaan messuja sinun sielusi pelastukseksi. Hän kieltäytyi, sillä sinä olit pannassa. Voi, se on kauheata! Jumala antakoon anteeksi minun syntini, minä lahjoin hänen puhtaan omantuntonsa kullalla, perkeleellisellä kullalla, ainoastaan pelastaakseni sinut.

OLAVI. Mitä kuulen, äiti! Se ei ole mahdollista!

ÄITI (tarttuu Olavin käteen ja taluttaa hänet vasemmalle seinälle). Kuuletko, kuuletko! Hän rukoilee sinun puolestasi viereisessä kappelissa!

OLAVI. Se on siis se mumina, jonka kuulin. Kuka hän on?

ÄITI. Sinä tunnet mustaveli Martin --

OLAVI. Sinä luetat saatanalla messuja minun puolestani! Anteeksi, äiti -- sinun hyvää tahtoasi kiitän, mutta...

ÄITI (itkee; polvillaan). Olavi, Olavi!

OLAVI. Älä minua rukoile! Äidin rukous voi kiusata lankeemukseen taivaan enkelitkin. Nyt on virsi lopussa, minun aikani on tullut! Kansa odottaa!

ÄITI. Sinä viet minut hautaan, Olavi!

OLAVI (kiivaasti). Herra Jumala on herättävä sinut! (suutelee hänen kättään) Älä enää puhu minulle, minä en tiedä mitä sanon!

ÄITI. Kuuletko! Kuuletko! Kansajoukko sorisee.

OLAVI. Minä tulen, minä tulen! Se Jumala, jonka käsi suojeli Danielia jalopeurain luolassa, on myös suojeleva minua! (menee saarnastuoliin).

(Seuraavan kohtauksen aikana sakastissa kuuluu kirkosta voimakas ääni puhuvan; sanoja ei kuitenkaan eroita. Jonkun ajan kuluttua kasvavaa sorinaa, lopulta huutoa.)

KRISTIINA (tulee). Tapasitko hänet, äiti?

ÄITI. Oletko täällä, lapsi? Käskin sinun jäädä kotiin!

KRISTIINA. Miksi en saa tulla Herran huoneeseen? Sinä salaat minulta jotain!

ÄITI. Mene kotiin, Kristiina.

KRISTIINA. Enkö saa kuulla Olavin saarnaa van? Sehän on Jumalan sanaa, äiti.

ÄITI (vaikenee).

KRISTIINA. Sinä et vastaa! Mitä tämä tietää? Eikö Olavilla ole oikeutta puhua saarnastuolista? Miksi on kansa tuolla ulkona niin salaperäisen näköistä? Supistiin, kun minä kuljin ohi.

ÄITI. Älä kysy minulta! Mene kotiin ja kiitä Jumalaa tietämättömyydestäsi!

KRISTIINA. Olenko minä sitten lapsi, kun ei minulle tohdita sanoa --

ÄITI. Sinun sielusi on vielä puhdas ja sitä ei saa hämmentää! Sinun paikkasi ei ole taistelussa!

KRISTIINA. Taistelussa? Minä aavistin jotain sentapaista!

ÄITI. Niin, täällä käydään taistelua, sentähden vetäydy syrjään. Sinä tiedät mikä on meidän osamme, kun miehet taistelevat!

KRISTIINA. Ilmoita minulle siis mitä taistelu koskee! Tietämättömyys tekee minut onnettomaksi! Näen kammottavan pimeyden edessäni ja häilyviä varjoja; sytytä minulle valo jotta pääsen varmuuteen! Ehkä tunnen nuo haamut.

ÄITI. Sinä olet vapiseva nähdessäsi, keitä ne ovat!

KRISTIINA. Anna minun siis vavista, ennemmin kuin kiusaantua tässä hirveässä rauhassa!

ÄITI. Älä rukoile salamaa pilvistä, se iskee sinut kuoliaaksi.

KRISTIINA. Sinä säikäytät minut. Vaan sano minulle totuus, minun täytyy tietää se, muuten käännyn jonkun toisen puoleen.

ÄITI. Onko sinun päätöksesi luja mennä luostariin?

KRISTIINA. Se oli isäni tahto.

ÄITI. Sinä epäröit!

KRISTIINA (vaikenee).

ÄITI. Sinua pidättää muuan side?

KRISTIINA. Sinä tiedät sen!

ÄITI. Tiedän ja sinun on se katkaistava!

KRISTIINA. Se on kohta mahdotonta.

ÄITI. Minä pelastan sinut, lapsi, sillä sinä olet vielä pelastettavissa. Annan Herralle suurimman uhrini, kunhan yksi sielu pelastuu kadotuksesta. Poikani!

KRISTIINA. Olavi?

ÄITI. Olavi on kadotuksen oma, kuuletko, ja minun hänen äitinsä täytyy se sanoa!

KRISTIINA. Kadotuksen oma?

ÄITI. Hän on valheen profeetta! Perkele on vallannut hänen sydämensä.

KRISTIINA (kiivaasti). Se ei ole totta!

ÄITI. Jumala suokoon, ettei olisi!

KRISTIINA. Miksi, miksi sanot minulle tämän nyt vasta? -- -- Mutta sehän onkin valhe! (menee ovelle ja raottaa sitä) Katsos, äiti, miten hän seisoo; puhuuko paha henki noin, onko tuo tuli joka palaa hänen silmissään, helvetin lieska, puhuuko valhe värisevin huulin, voiko pimeys säteillä valoa, etkö näe mikä hohde on hänen päänsä ympäri! Olet väärässä! Minä tunnen sen! En tiedä mitä oppeja hän julistaa, en tiedä mitä hän kieltää, mutta hän on oikeassa. Hän on oikeassa ja Jumala on hänen kanssaan!

ÄITI. Sinä et tunne maailmaa, lapsi, sinä et tunne perkeleen vehkeitä, ole varoillasi (vetää Kristiinan ovelta) Sinä et saa kuunnella häntä, sinun sielusi on heikko, hän on Antikristuksen apostoli!

KRISTIINA. Kuka on Antikristus?

ÄITI. Hän on Luther.

KRISTIINA. Sinä et koskaan ole sanonut kuka Luther on, vaan jos Olavi on hänen apostolinsa, on Luther suuri.

ÄITI. Lutherissa on perkele!

KRISTIINA. Miksi ei minulle sanottu sitä ennen? Nyt en enää usko sitä!

ÄITI. Nyt sinä kuulet sen minun suustani -- voi minua, tahdoin pysyttää sinut etäällä maailman pahuudesta, sen tähden pidin sinua tietämättömyydessä...

KRISTIINA. En usko sinua! Päästä minut, minun täytyy nähdä ja kuulla häntä, sillä hän ei puhu niinkuin muut!

ÄITI. Jeesus Vapahtaja! Sinutkin on riivannut saastainen henki!

KRISTIINA (ovella). "Älkäät sitoko sieluja", sanoi hän, kuuletko?

"Te olette vapaat, sillä Jumala on luonut teidät vapaiksi!"

Näetkö miten kansa säikkyy hänen sanojaan, nyt ne nousevat paikoiltaan; kuuluu sorinaa.

"Te ette tahdo vapautta, voi teitä, sillä se on synti Pyhää Henkeä vastaan!"

SUNTIO (tulee). En luule olevan hyväksi että naiset jäävät tänne; kansassa tuntuu levottomuutta. Tämä ei ikinä pääty hyvin mestari Olaville!

ÄITI. Jeesus Maria, mitä te sanotte?

KRISTIINA. Älä pelkää, Jumalan henki on hänen kanssaan!

SUNTIO. Siitä en tiedä, mutta mestari hän on saarnaamaan; niin vanha syntinen kuin olenkin, en voinut olla itkeä tihuttelematta kun istuin ylhäällä urkulehterillä; en ymmärrä mistä kerettiläinen ja Antikristus saa semmoisen sanan voiman! Niin, niin, se Luther, sanon minä! (Huutoa kirkossa). Kas niin, nyt tapahtuu taas jotain kauheata ja kuningaskin kun on poissa.

ÄITI. Lähtekäämme täältä! Jos Jumala on hänen kanssaan ei hänelle mitään voi tapahtua, jos perkele -- tapahtukoon sinun tahtosi, Herra, vaan armahda hänet! (Huutoa oven takaa. Menevät).

[Näyttämö on tyhjänä hetken ja Olavin ääni kuuluu entistä voimakkaampana -- sen keskeyttävät vain huudot ja kivenheitot.].

KRISTIINA (tulee yksinään takaisin, sulkee oven sisäpuolelta, heittäytyy eräälle rukousjakkaralle. Voimakkaita iskuja kuuluu ovelle; kirkossa meteliä. Vaikenee, Olavi tulee otsa verissä ja pahoinpidellyn näköisenä).

OLAVI (näkemättä Kristiinaa, heittäytyy tuoliin). Turhaan! He eivät tahdo! Minä irroitan vangin kahleet ja hän lyö minua; minä sanon "olet vapaa", ja hän ei usko minua! Onko se sana niin suuri, ettei se mahdu ihmisaivoihin! Oi jos olisi yksikään, joka uskoisi -- mutta nyt olen yksin -- houkkio, jota ei kukaan ymmärrä...

KRISTIINA (astuu esiin). Olavi! Minä uskon sinuun.

OLAVI. Kristiina!

KRISTIINA. _Sinä_ olet oikeassa!

OLAVI. Mistä tiedät sen?

KRISTIINA. En osaa selittää sitä, mutta uskon sen! Kuulin sinun puhuvan äsken!

OLAVI. Etkö kiroa minua!

KRISTIINA. Sehän on Jumalan sanaa?

OLAVI. On!

KRISTIINA. Miksi ei sitä ole meille sanottu ennen tahi miksi puhutaan kieltä, jota me emme ymmärrä?

OLAVI. Tyttö, kuka on pannut nuo sanat suuhusi?

KRISTIINA. Kuka? Sitä en ole ajatellut!

OLAVI. Isäsi?

KRISTIINA. Hän tahtoo minut luostariin!

OLAVI. Niinkö pitkällä ollaan? Entä sinä itse?

KRISTIINA (huomaa Olavin verisen otsan). Olavi, sinua on haavoitettu; Jumalan tähden, anna, minä sidon haavasi!

OLAVI (istuutuu). Kristiina, olenko minä horjuttanut sinun uskosi?

KRISTIINA (ottaa käsivaatteen, repii kaistaleiksi ja sitoo Olavin otsan seuraavan aikana). Minun uskoni? En ymmärrä sinua. -- Sano, kuka on Luther?

OLAVI. Sitä en saa sanoa.

KRISTIINA. Aina sama vastaus! Niin sanoo isäni, niin äitisi, niin sanot sinäkin! Eikö siis uskalleta ilmoittaa totuutta vai onko totuus vaarallinen?

OLAVI. Totuus on vaarallinen! Näetkö! (Osoittaa otsaansa.)

KRISTIINA. Tahdot siis sulkea minut luostarikammioon, jotta eläisin elotonta elämää tietämättömyydessä.

OLAVI (vaikenee).

KRISTIINA. Sinä tahdot että itkisin pois elämäni ja nuoruuteni, että lukisin noita pitkiä iänikuisia rukouksia, kunnes sieluni uupuisi uneen. Ei, en tahdo, sillä nyt olen herännyt; minun ympärilläni taistellaan, kärsitään ja epäillään; olen nähnyt sen, mutta minä en saa siihen ottaa osaa, en edes katselijana, en edes tietää mitä se koskee; te olette pitäneet minua eläimellisessä unessa; ettekö usko että minullakin on sielu, joka ei elä leivästä eikä kuivista rukouksista, joita olette panneet minun suuhuni; "älkää sitoko henkiä", sanoit sinä. O, jospa tietäisit mitä se sana vaikutti minuun -- päivä valkeni, ja hurja kirkuna tuolla kirkossa oli kuin lintujen aamulaulu...

OLAVI. Kristiina, sinä olet nainen. Sinä et ole syntynyt taisteluun!

KRISTIINA. Mutta suo minun taivaan tähden edes kärsiä, jotta minun ei ole pakko olla nukuksissa! Katsokaa, Herra herätti minut sittenkin! Te ette koskaan olisi tohtineet sanoa minulle kuka on Antikristus, ette ilmaista kuka on Luther, ja kun äitisi peloitti minua sanomalla että sinä olet Lutherin väkeä, silloin siunasin minä Lutheria. Onko hän kerettiläinen vai uskovainen, sitä en tiedä, siitä en välitä, sillä ei Luther eikä paavi eikä Antikristus voi tyydyttää minun kuolematonta sieluani, ellei minulla ole uskoa ikuiseen Jumalaan.

OLAVI. Kristiina! Tahdotko seurata minua taisteluun, sinä voit tukea minua, sillä sinä olet ainoa?

KRISTIINA. Nyt voin sinulle avoimesti vastata: _tahdon_, sillä minä tiedän mitä tahdon ja vetoamatta isääni, sillä minä olen vapaa! Oh, minä olen vapaa!

OLAVI. Tiedätkö myös mikä sinua odottaa!

KRISTIINA. Minä tunnen sen nyt! Eikä sinun ole tarvis repiä hajalle mitään petollisia haaveita -- ne ovat poissa; mutta tiedä että minäkin olen uneksinut ritaria, joka tarjoisi minulle kuningaskunnan ja joka puhuisi kukista ja lemmestä -- Olavi, minä tahdon olla sinun puolisosi, tässä on käteni. Sanon sinulle kuitenkin, ettet sinä ollut minun unelmieni ritari, ja kiitän Jumalaa siitä ettei hän koskaan tullut, sillä silloin hän olisi myöskin mennyt -- kuin unelma!

OLAVI. Sinä olet oleva minun, Kristiina, ja sinä olet tuleva onnelliseksi sillä sinä se olit, joka seurasit minua mielessäni, kun olin ahdistuksessa ja kiusauksessa, ja nyt olet sinä käyvä minun rinnallani! Sinä olit unelmieni neitsyt, joka istuit tornissa, ankaran linnanherran vankina, vaan nyt olet minun!

KRISTIINA. Varo unelmia, Olavi. (Ovea kolkutetaan.)

OLAVI. Kuka siellä?

ULKOA. Gerdt!

OLAVI. Mitä on hän sanova? Lupaukseni!

KRISTIINA. Pelkäätkö? Avaanko minä?

OLAVI (avaa).

GERDT (hätkähtää). Kristiina? Olavi! Sinä olet rikkonut lupauksesi.

OLAVI. En.

GERDT. Valehtelet! Olet varastanut minun lapseni, ainoan iloni.

KRISTIINA. Olavi ei valehtele!

GERDT. Sinä olet ollut kirkossa, Kristiina?

KRISTIINA. Olen kuullut sen, minkä tahdoit minulta salata!