Part 4

GERDT. Herra, sinä et suonut minulle ainokaista iloani!

OLAVI. Tulva, jonka sinä tahdoit valloilleen, tempaa mukaansa mitä tielle osuu.

GERDT. Sinä olet ryöstänyt minun lapseni.

OLAVI. Suo hänet minulle, isä Gerdt!

GERDT. En koskaan!

OLAVI. Eikö hän ole vapaa?

GERDT. Hän on minun lapseni!

OLAVI. Etkö sinä saarnaa vapautta! Hän on minun! Jumala on hänet minulle antanut ja sinä et voi ottaa häntä pois!

GERDT. Sinä olet pappi, Jumalalle kiitos.

OLAVI ja KRISTIINA. Pappi!

GERDT. Ja avioliitto siis sinulta kielletty.

OLAVI. Jos siitä huolimatta menen avioliittoon.

GERDT. Tohtisitko?

OLAVI. Tohdin.

GERDT. Lapseni, otatko miehen, joka on pannaan pantu.

KRISTIINA. En tiedä mitä se merkitsee.

OLAVI. Näetkö, Gerdt, näetkö!

GERDT. Sinä rankaiset minua kovin, Jumala!

OLAVI. Totuus on kaikkia varten.

GERDT. Teidän rakkautenne on suurempi kuin minun! Se oli vain itsekkyyttä. Jumala teitä siunatkoon. Nyt olen yksin! (Syleilevät.) Kas niin! Mene kotiin, Kristiina, heitä rauhoittamaan! Tahdon puhua Olavin kanssa!

KRISTIINA (menee).

GERDT (Olaville). Nyt olet sinä minun!

OLAVI. Mitä sanot!

GERDT. Minun vävyni! -- Sinä olet saanut kirjeeni?

OLAVI. Sinäkö siis varoitit minua saarnaamasta!

GERDT. Aivan päinvastoin, vaikka ilmaisin sen hieman omituisesti.

OLAVI. En ymmärrä sinua.

GERDT. Niin, niin! Olet vielä liian nuori, siksi sinä tarvitset kaitsijaa! Sinunlaisellesi miehelle sanotaan "älä tee sitä", milloin halutaan jotain tehdyksi!

OLAVI. Miksi et ollut kirkossa puoluelaisinesi.

GERDT. Vain sairaat tarvitsevat parantajaa, me työskentelimme omalla tahollamme! Sinä olet tehnyt hyvän päivätyön tänään, ja näenpä että olet saanut palkkasikin! Minä olen vapauttanut sinut tänään, Olavi.

OLAVI. Sinä?

GERDT. Kuningas käski sinun rauhoittaa kapinallisia ja mitä olet sinä tehnyt?

OLAVI. Nyt alan ymmärtää sinua, isä Gerdt!

GERDT. Se ilahuttaa minua. Niin, sinä olet kuohuttanut rauhallisia.

OLAVI. Sen olen tehnyt.

GERDT. Mitä luulet kuninkaan siitä sanovan!

OLAVI. Siitä vastaan minä.

GERDT. Hyvä on!

OLAVI. Ja kuningas on hyväksyvä minun menettelyni, sillä hän suosii uskonpuhdistusta, vaikka ei uskalla vielä itse.

GERDT. Houkkio!

OLAVI. Huomaan että koetat kiihottaa minua laillista kuningastani vastaan.

GERDT. Kuuleppas, montako herraa luulet voivasi palvella?

OLAVI (vaiti).

GERDT. Kuningas on täällä!

OLAVI. Mitä?

GERDT. Kuningas palasi äsken kotiin.

OLAVI. Ja uudestikastajat?

GERDT. Vangittu tietysti!

OLAVI. Ja sinä seisot siinä aivan tyynenä.

GERDT. Minä olen vanha nyt, minä olen myös raivonnut kuin sinä, mutta siihen minä väsyin! Rink ja Knipperdollink ovat olleet minun etujoukkojani! Heidän täytyi kaatua, se oli selvää; nyt alkaa minun työni! (Rummutusta kuuluu kadulta.)

OLAVI. Mitä tämä tietää?

GERDT. Kuninkaalliset rummut, jotka pitävät vangeille seuraa matkalla vankilaan! Käy tänne, niin näet!

OLAVI (nousee penkille ja katselee akkunasta). Mitä näenkään; huovit raahaavat keskellään vaimoja ja lapsia.

GERDT. Niinpä niin, he ovat kivittäneet kuninkaan vahtimiehiä -- semmoinen ei käy päinsä!

OLAVI. Onko sitten oikein teljetä vankilaan hulluja ja sairaita!

GERDT. Hulluja on kahta lajia: toiset pistetään hulluinhuoneeseen ja parannetaan pillereillä ja kylmillä kylvyillä, toiset -- niiltä niistetään pää; se on perinpohjainen parannuskeino, mutta se laji onkin vaarallinen!

OLAVI. Minä menen kuninkaan luo; hän ei voi olla moisten häpeätekojen takana!

GERDT. Varo päätäsi, Olavi!

OLAVI. Varo sinä itseäsi, isä Gerdt!

GERDT. Minulla ei ole hätää; minulla on valtakirja hulluinhuoneeseen!

OLAVI. Minä en voi kestää tätä; minä menen kuninkaan luo, vaikkakin se maksaisi henkeni! (Menee ovea kohti.)

GERDT. Tämä on asia, jota ei kuningas voi ratkaista! Vetoa lakiin.

OLAVI. Kuningas on laki!

GERDT. Sen pahempi!... Jos hevonen tuntisi voimansa, ei se varmaankaan olisi niin hullu, että suostuisi aisoihin, kuten nyt -- kun se joskus viisastuu ja juoksee tiehensä sortajaltaan -- silloin sanotaan sitä hulluksi... Jumala valistakoon näiden poloisten järkeä!

ESIRIPPU.

KOLMAS NÄYTÖS.

Sali Tukholman linnassa. Perällä käytävä, joka sittemmin suljetaan verholla. Vanhanpuoleinen palvelija odottelee käytävässä.

OLAVI (sisään). Onko kuningas tavattavissa tänään?

PALVELIJA. On!

OLAVI. Voitko sanoa minkätähden minun annetaan turhaan odottaa puheille pääsyä neljä päivää peräkkäin?

PALVELIJA. En kuolemakseni, minä en tiedä mitään.

OLAVI. Minusta tuntuu omituiselta ettei minua ole otettu vastaan.

PALVELIJA. Mistä siis on kysymys?

OLAVI. Se ei kuulu sinuun!

PALVELIJA. Eipä ei! Sen tiedän, vaan arvelin että voisin ehkä antaa jotain tietoja.

OLAVI. Sinäkö täällä hoidat kuninkaan vastaanottoja?

PALVELIJA. Enhän minä, vaan, joka näkee ja kuulee niin paljon kuin minä, tietää aina yhtä jos toistakin. (Äänettömyys.)

OLAVI. Vieläkö on odotettava kauan?

PALVELIJA. (ei ole kuulevinaan)

OLAVI. Tiedätkö milloin kuningas tulee?

PALVELIJA. (selin Olaviin) Mitääh?

OLAVI. Etkö tiedä kuka sinua puhuttelee?

PALVELIJA. En kuolemakseni!

OLAVI. Minä olen kuninkaan sekretarius!

PALVELIJA. No jopa jo, vai olette te mestari Olavi! Minä kyllä tunsin isäukon, seppä Pietarin, sillä nähkääs minäkin olen yksiä örebrolaisia!

OLAVI. Etkö silti voi olla kohtelias.

PALVELIJA. Hoo, jaa, semmoista sitä nähdään, tässä maailmassa. Kun onni potkaisee, unohtuvat köyhät isät!

OLAVI. Että sinulla joskus on ollut kunnia tuntea isäni, se on mahdollista, mutta että hän kuollessaan olisi määrännyt sinut sijaisekseen, sitä en usko!

PALVELIJA. Jaa, jaa. Kappas vaan! Rouva Kristiina rukka! (Menee vasemmalle.)

OLAVI (vaiti; hetken päästä Lauri Siggenpoika).

MARSKI (katsomatta Olaviin heittää hänelle viittansa). Tuleeko kuningas pian?

OLAVI (heittää puolestaan viitan lattialle). Sitä en tiedä!

MARSKI. Hanki minulle tuoli!

OLAVI. Se ei kuulu minun tehtäviini.

MARSKI. En ole tutkinut ovenvartian ohjeita!

OLAVI. Minä en ole ovenvartia!

MARSKI. Minua ei liikuta mikä sinä olet; minä en kulje renkienluettelo taskussani! Mutta kohtelias sinun tulee olla!

OLAVI (vaiti).

MARSKI. No, tuleeko mitä? Luulen että piru sinua riivaa!

OLAVI. Anteeksi; kuninkaan sekretariuksena ei minun asiani ole olla passarina.

MARSKI. Mitä! Mestari Olavi! Vai niin, teitä huvittaa istua oven suussa näyttelemässä renkiä paljastaaksenne sitten herrasnaaman. Luulin että olette ylväs mies! (Ottaa viitan, laskee sen penkille).

OLAVI. Herra marski!

MARSKI. Ei! Te olette turhamainen nousukas! Astukaa perälle, istukaa, herra sekretarius! (Osottaa hänelle istumapaikan; menee erääseen sivuhuoneeseen.)

OLAVI (istuutuu. Muuan nuori aatelismies tervehtii häntä käytävästä).

AATELISMIES. Huomenta, herra sekretarius; ketään ei vielä kuulu! No, millä kannalla ovat asiat täällä Tukholmassa? Tulen suoraan Malmöstä.

OLAVI. Täällä ovat asiat hyvin huonosti!

AATELISMIES. Niin olen kuullut sanottavan. Roskaväki metelöitsee, kuten tavallista, milloin kuningas kääntää selkänsä. Ja nuo typerät papit sitten! Anteeksi, mutta tehän olette vapaahenkinen, herra sekretarius!

OLAVI. En ymmärrä teitä!

AATELISMIES. Älkää huoliko peitellä! Katsokaa, minä olen saanut kasvatukseni Pariisissa; Frans ensimäinen, oh Saint-Sauveur -- se mies menee pitkälle. Tiedättekö mitä hän lausui minulle, kun meillä oli muuan bal masqué, tässä äskettäin karnevaaliaikana!

OLAVI (vaiti).

AATELISMIES. "Monsieur", hän sanoi, "la religion est morte, est morte", niin hän sanoi; mutta se ei estä häntä menemästä messuun!

OLAVI. Vai niin!

AATELISMIES. Ja tiedättekö mitä hän vastasi, kun kysyin miksi hän käy messussa? -- "Poésie! Poésie!" hän sanoi; oi, hän on jumalainen!

OLAVI. Mitä te siihen sanoitte?

AATELISMIES. Teidän majesteettinne, sanoin minä, tietysti ranskaksi, onnellinen se maa, jolla hallitsijanaan on mies, joka niin voi katsoa yli ajan ahtaan piirin että hän näkee ajanhengen vaatimuksen, mutta yhtäkaikki ei tyrkytä nukkuville laumoille korkeampaa maailmankatsomusta, johon kypsyäkseen ne tarvitsisivat vielä vuosisatoja! Eikö se ollut hyvin sanottu?

OLAVI. Oli niinkin! Mutta se menettää käännettynä. Tuommoiset asiat on sanottava ranskaksi!

AATELISMIES (hajamielisesti). Olette aivan oikeassa -- Vaan sanokaapas, teillä pitäisi olla loistava ura edessänne! Te, joka aikaanne nähden olette niin valistunut mies!

OLAVI. Enpä luule pitkälle meneväni! Sen pahempi lyötiin minun kasvatukseni laimin, sain sen Saksassa, kuten tiedätte ja saksalaiset eivät vielä ole kyenneet pääsemään yli uskonnon.

AATELISMIES. Niin, niin. Voitteko sanoa minulle minkätähden Saksassa nykyään pidetään ääntä tuosta uskonpuhdistamisesta. Luther on valistunut mies, tiedän sen, uskon sen, mutta viisautensa hän voisi säästää itselleen, ainakaan ei hänen tarvitsisi lietsoa tulikipinöitä raakoihin kansajoukkoihin -- se on kuitenkin aina päärlyjä sioille. Jos silmäämme yli aikakauden, jos seuraamme aatteiden suuria virtauksia, huomaamme helposti missä on syy niihin tasapainon häiriöihin, jotka huomataan suurissa kultuurimaissa, minä en puhu nyt Ruotsista, sillä se ei kuulu kultuurimaihin. Tiedättekö missä on tukipiste, se tukipiste, jonka liikahtaessa kaikki luhistuu ja kaatuu. Sen nimenä on aateli! Aateli on intelligenssi. Feodaalivalta on kaatumassa -- hoc est maailma, sivistys on rappiolla, kultuuri kuolee. Niin niin. Te ette usko sitä! Mutta sen näkee, jos on hiukankin historiallista käsitystä. Aateli suoritti ristiretket, aateli teki sen ja aateli teki sen. Miksi on Saksa rikki raadeltuna. Siksi että talonpojat kapinoivat aatelia vastaan, hakkaavat pois oman päänsä. Miksi seisoo vakavana Ranska, la France, siksi että Ranska on aateli ja aateli on Ranska, ne ovat yksi ja sama käsite, ne ovat solidaarisia! Miksi, kysyn vielä, horjuu Ruotsi nykyään perustuksiaan myöten? Siksi että aateli on kukistettu! Kristian toinen oli nerokas mies, hän tiesi miten valloitetaan maita ja valtakuntia, hän ei hakannut poikki kättä tai jalkaa, ei, hän katkaisi itse pään! No niin, Ruotsi on pelastettava ja kuningas tietää keinon: aateli on kohotettava jälleen ja kirkko kukistettava! Mitä sanotte siihen?

OLAVI (nousee). En mitään! (Äänettömyys.)

OLAVI. Te olette vapaa-ajattelija.

AATELISMIES. Niin olen!

OLAVI. Ette siis usko että Bileamin aasi taisi puhua.

AATELISMIES. Enkä hitossa!

OLAVI. Mutta minäpä uskon.

AATELISMIES. Todellako!

LAURENTIUS (tulee). Jumalan rauha, Olavi!

OLAVI (syleilee häntä). Tervetuloa, Lauri.

AATELISMIES (menee). Populace!

LAURENTIUS. Miten viihdyt täällä?

OLAVI. Ilma on niin painostava.

LAURENTIUS. Niin on.

OLAVI. Ja katto niin matalalla!

LAURENTIUS. Sen tähden on täällä vaikea käydä suorassa!

OLAVI. Minusta on kymmenessä minuutissa tullut siksi hovimies, että osaan vaieta, kun joku aasi puhuu.

LAURENTIUS. Se ei ole haitaksi.

OLAVI. Mitä ajattelee kuningas?

LAURENTIUS. Sitä hän ei sano! (Kokoontuu väkeä.)

OLAVI. Miltä hän näyttää.

LAURENTIUS. Kysymysmerkiltä jonka jälessä on monta huutomerkkiä.

BRASK (tulee; kaikki väistyvät syrjään).

MARSKI (joka on palannut, käy piispaa vastaan, tervehtii).

OLAVI (tervehtii Braskia. Tämä näyttää hämmästyneeltä).

BRASK (Marskille). Onko tämä kirjurien paikka?

MARSKI. Oikeastaan ei olisi oleva, mutta meidän kuninkaamme on niin äärettömän armollinen!

BRASK. Alentuvainen, tarkoitatte?

MARSKI. Aivan niin!

BRASK. Tänään on suuri vastaanotto!

MARSKI. Enimmäkseen tervehdyskäyntejä hänen armonsa onnellisen paluun johdosta!

BRASK. On todellinen ilo, herra marski, vakuuttaa kuninkaalle vilpitöntä osanottoa asian onnellisen ratkaisun johdosta!

MARSKI. Herra piispa on kovin kohtelias kun vaivautuu matkalle niin kaukaa vieläpä siinä iässä, joka jo ansaitsee lepoa.

BRASK. Jaa, jaa. Terveyskään ei aina ole kehuttava.

MARSKI. Niinkö, herra piispan terveys on huonolla kannalla. On ikävää milloin voimat pettävät, varsinkin niin korkeassa ja vastuunalaisessa virassa, kuin herra piispan!

BRASK. Herra marski näyttää reippaalta.

MARSKI. Olen reipas, jumalankiitos! (Äänettömyys.)

BRASK (istuutuu). Tunteeko herra marski täällä vetoa?

MARSKI. Niin -- eipä juuri ilmankaan. Käskemmekö ehkä sulkemaan ovet!

BRASK. Oh, kiitos, luulenpa, ettei se ole tarpeen! (Äänettömyys.)

MARSKI. Kuningas viipyy!

BRASK. Niin viipyy.

MARSKI. Ehkä ei kannata häntä odottaakaan!

BRASK. Niin -- ehk'ei!

MARSKI. Jos herra piispa suvaitsee, ilmoitan siitä Teidän väellenne!

BRASK. Koska olen odottanut näin kauan, luulen että on paras jäädä! (Äänettömyys.)

PALVELIJA (ilmoittaa). Hänen armonsa!

KUSTAA. Tervetuloa, hyvät herrat. (Istuutuu pöydän eteen.) Jos herrat suvaitsevat siirtyä etuhuoneeseen, otan puheilleni yhden kerrallaan. (Kaikki vetäytyvät toiseen huoneeseen, paitsi Brask.) Marskimme jää.

BRASK. Teidän armonne!

KUSTAA (korottaen ääntään). Herra Siggenpoika. (Brask menee, marski jää. Hiljaisuus.) Puhu. Mitä on minun tekeminen?

MARSKI. Teidän armonne! valtakunta on menettänyt tukensa, siksi se horjuu; valtakunnalla on vihollinen, joka on sitä voimakkaampi. Kohottakaa jälleen tuki, aateli, ja kukistakaa vihollinen, kirkko!

KUSTAA. En uskalla!

MARSKI. Teidän armonne täytyy!

KUSTAA. Täytyy!

MARSKI. Ensiksi: Brask neuvottelee paavin kanssa inkvisitsionin maahantuomisesta; Lyybek esittää yhä hävyttömiä vaatimuksiaan ja uhkaa sodalla; valtion rahasto on tyhjänä, kapinoita joka maakunnassa...

KUSTAA. Jo riittää. Minun puolellani on kuitenkin kansa!

MARSKI. Anteeksi, niin ei ole laita. Mainitakseni vaan taalalaiset, jotka kiistävät Lyybekkiläisten kanssa kunniasta, kumpi on asettanut kuninkaan valtaistuimelle, jotka ovat valmiit kapinaan ensi tilaisuuden sattuessa ja esittelevät semmoisia vaatimuksia kuin: "mitään muukalaisia muotoja ynnä poimutettuja kirjavia vaateparsia ei saa käyttää, kuten äskettäin on alettu kuninkaan hovissa!"

KUSTAA. Jumaliste!

MARSKI. "Kaikki, jotka lihaa syövät perjantaisin tahi lauantaisin, poltettakoon tahi otettakoon muuten hengiltä."

Edelleen: "mitään uutta uskoa tai Lutherin oppia älköön heille säädettäkö."

Mitä häpeämätöntä väkeä!

KUSTAA. He osoittavat kuitenkin kerran olevansa miehiä!

MARSKI. Kun tuli oli nurkan alla, niin eipä ihme, jos itsekin kantoivat vettä! Mutta miten usein ovatkaan he syöneet sanansa ja rikkoneet lupauksensa. Ei! He ovat niin kauan kuulleet itseään ylistettävän, että sanovat raakaa hävyttömyyttään vanhaksi ruotsinmiehen rehellisyydeksi.

KUSTAA. Sinä olet aatelismies!

MARSKI. Niin olen! Ja minun vakaumukseni on että talonpoika on jo tehnyt tehtävänsä: raaka voima, joka tarvittiin vihollisen karkoittamiseen maasta! Teidän armonne! Kukistakaa kirkko, maksakaa kirkon rikkauksilla valtakunnan velat -- ja suokaa jälleen heikontuneelle aatelille, mitä kirkko on siltä peijannut!

KUSTAA. Kutsu sisään Brask!

MARSKI. Teidän armonne!

KUSTAA. Piispa Brask! (Marski menee; piispa.)

KUSTAA. Puhukaa, herra piispa!

BRASK. Tahdoin lausua onnitteluni teidän...

KUSTAA. Kiitos, herra piispa! Edelleen!

BRASK. Sen pahempi on eri osista valtakuntaa kuulunut valituksia siitä että teidän armonne on ottanut hopealainoja kirkoilta maksamatta niitä takaisin!

KUSTAA. Jotka te vaaditte nyt! Tarvitaanko todella kaikki kalkit ehtoollisessa...

BRASK. Tarvitaan!

KUSTAA. Antakaa niiden juoda tinatuopeista!

BRASK. Teidän armonne!

KUSTAA. Onko teillä mitä muuta sanottavaa?

BRASK. On vielä pahin kaikesta: kerettiläisyys.

KUSTAA. Se ei kuulu minuun, minä en ole paavi!

BRASK. Tahdon ilmoittaa teidän armollenne, että kirkko on valvova oikeuksiaan, vaikka se sen kautta joutuisi taisteluun -- --

KUSTAA. Kenen kanssa?

BRASK. Valtion!

KUSTAA. Piru periköön teidän kirkkonne! Nyt sen kuulitte!

BRASK. Sen tiedän.

KUSTAA. Ja odotitte vain minun sanaani!

BRASK. Niin.

KUSTAA. Olkaa varoillanne! Teillä on 200 miehen saattue ja syötte hopea-astioista, kun kansa syö pettua.

BRASK. Teidän armonne panee liiaksi huomiota pikkuasioihin!

KUSTAA. Tunnetteko sitten Lutheria? Te olette valistunut mies! Mitä sanotte niistä liikkeistä, jotka kulkevat kautta Euroopan?

BRASK. Takaperoinen edistysaskel! Lutherin tehtävä on vain olla kiirastulena sille, mikä on vanhaa, koeteltua, vuosisatain kasvattamaa, jotta se puhdistuisi ja voittajana suoriutuisi taistelusta.

KUSTAA. Minä en välitä teidän oppineista saivarruksistanne!

BRASK. Mutta teidän armonne ottaa suojiinsa rikollisia ja loukkaa kirkon oikeuksia. Mestari Olavi on pahoin häväissyt kirkkoa.

KUSTAA. Pankaa hänet pannaan.

BRASK. Se on jo tehty, mutta kuitenkin hän on teidän armonne palveluksessa!

KUSTAA. Mitä te siis tahdotte vielä hänelle tehdä. Sanokaa! (Vaitiolo.)

BRASK. Hän kuuluu menneen niin pitkälle, että on salaisesti nainut vastoin kanoonista lakia!

KUSTAA. Niinkö! Sepä kävi pian!

BRASK. Te ette välitä siitä, hyvä; mutta entä jos hän kiihottaa kansaa.

KUSTAA. Silloin minä ryhdyn asiaan. Onko jotain muuta?

BRASK (hetken päästä). Rukoilen teitä, älkää taivaan tähden syöskö maata uuteen perikatoon; sillä se ei ole kypsä vastaanottamaan uutta oppia! Me ihmiset olemme heikkoja ruokoja, jotka voimme taipua, mutta usko, kirkko, ei koskaan!

KUSTAA (ojentaa hänelle kätensä). Olette ehkä oikeassa! Olkaamme ennemmin vihollisia, vanha Hannu piispa, kuin petollisia ystäviä!

BRASK. Hyvä. Vaan älkää koskaan tehkö mitä saatte katua! Jokaisen kiven, jonka revitte kirkosta, on kansa heittävä teidän jälkeenne!

KUSTAA. Älkää pakottako minua äärimmäisyyksiin, piispa, sillä silloin saamme tänne saman näytelmän, joka nyt on Saksassa! Viimeisen kerran: tahdotteko tehdä uhrauksia, jos valtakunnan pelastus siitä riippuu?

BRASK. Kirkko -- -- --

KUSTAA. Kirkko ensin, niin, niin. Hyvästi! (Brask menee; marski tulee.)

KUSTAA. Piispa on vahvistanut todeksi teidän sananne! Niin, se oli tarkoitus se! Hanki nyt muurareita, jotka voivat repiä hajalle; seinät saavat seistä, ristit jäädä katoille ja kellot torneihin; mutta kellarit minä murran rikki; perustuksesta on alkaminen, näetkös!

MARSKI. Mutta kansa on luuleva että siltä viedään usko; sitä on valistettava.

KUSTAA. Lähetämme mestari Olavin saarnaamaan!

MARSKI. Mestari Olavi on vaarallinen mies!

KUSTAA. Häntä tarvitaan nyt!

MARSKI. Hän on riehunut kuin uudestikastaja, sensijaan että olisi taistellut heitä vastaan.

KUSTAA. Sen tiedän! Sen vuoro tulee sitten. Lähetä tänne hänet!

MARSKI. Laurentius on sopivampi.

KUSTAA. Tuo tänne molemmat! (Marski tuo Olavin ja Laurin.)

KUSTAA (Laurentiukselle). Tahdotko auttaa minua, Lauri?

LAURENTIUS. Kysymys on kirkosta?

KUSTAA. Niin; se on revittävä!

LAURENTIUS. Siihen en ole minä oikea mies, mutta teidän armonne voi kääntyä mestari Olavin puoleen.

KUSTAA. Sinä et siis tahdo?

LAURENTIUS. Minä en voi! Mutta yhden aseen voin tarjota. (Antaa uuden raamatunkäännöksen.)

KUSTAA. Pyhä raamattu! Se on hyvä ase! Tahdotko käytellä sitä asetta, Olavi.

OLAVI. Tahdon, Jumalan avulla!

KUSTAA (viittaa Laurentiukselle; tämä poistuu.) Oletko tyyntynyt jo, Olavi?

OLAVI (vaikenee).

KUSTAA. Annoin sinulle neljä päivää ajatusaikaa! Miten olet täyttänyt tehtäväsi?

OLAVI (kiihdyksissä). Olen puhunut kansalle --

KUSTAA. Niin että olet vieläkin kuumeessa! Sinä aiot puolustaa noita houkkioita, joita kutsutaan uudestikastajiksi?

OLAVI (rohkeasti). Aion.

KUSTAA. Tyynny. Sinä olet nainut aivan tikki päätä?

OLAVI. Olen.

KUSTAA. Sinä olet pannassa.

OLAVI. Olen!

KUSTAA. Ja siitä huolimatta olet yhtä rohkea? Jos sinä kansankiihottajana nyt joutuisit hirsipuuhun kuten nuo muut, mitä siihen sanoisit?

OLAVI. Valittaisin etten saanut täyttää tehtävääni, mutta kiittäisin Jumalaa siitä mitä sain tehdä.

KUSTAA. Hyvä! Tahdotko nyt mennä Upsalaan, siihen vanhaan pöllöjenpesään, ja sanoa oppineille, että paavi ei ole Jumala ja ettei hänellä Ruotsin kanssa ole mitään tekemistä?

OLAVI. Senkö vain.

KUSTAA. Ja että raamattu yksinomaan on Jumalan sanaa?

OLAVI. Eikö muuta?

KUSTAA. Sinä et saa mainita Lutherin nimeä!

OLAVI (hetken mietittyään). Siihen en suostu!

KUSTAA. Menetkö ennemmin kuolemaan?

OLAVI. En! Mutta kuninkaani tarvitsee minua!

KUSTAA. Sinä et ole jalomielinen, Olavi, kun käytät hyväksesi minun onnettomuuttani! Puhu mitä mielit; mutta saat tyytyä, jos minä jälestäpäin peruutan siitä osan!

OLAVI. Totuudesta ei voida tinkiä!

KUSTAA. Kautta Jumalan! (Vaihtaa ääntä.) Tee kuten tahdot.

OLAVI (notkistaa polvensa). Saan siis sanoa kaikki.

KUSTAA. Saat.

OLAVI. Silloin ei elämäni ole kulunut hukkaan jos yhdenkään epäilyksen kipinän olen singonnut nukkuvan kansan sieluihin. On siis tuleva uskonpuhdistus.

KUSTAA (hetken kuluttua). On! (Vaitiolo.)

OLAVI (pelokkaasti). Miten käy uudestikastajien?

KUSTAA. Sinä kysyt sitä? Heidän täytyy kuolla!

OLAVI. Suvaitseeko teidän armonne erään kysymyksen?

KUSTAA. Sanoppas, mitä ne tahtovat nuo houkkiot!

OLAVI. Onnettomuus on siinä, etteivät oikein tiedä itsekään! Ja jos minä sen sanoisin -- --

KUSTAA. Puhu!

GERDT (tulee kiireesti, näyttelee mielipuolta).

KUSTAA. Kuka sinä olet, joka uskallat tunkeutua tänne?

GERDT. Pyytäisin nöyrimmästi teidän armonne vahvistamaan tämän todistuksen oikeaksi!

KUSTAA. Odota vuoroasi!

GERDT. Minä kyllä voin odottaa, mutta vahti ei mieli odottaa minua. Katsokaas, minä karkasin vankeudesta, sillä siellä ei ole minun paikkani.

KUSTAA. Oletko sinä uudestikastaja?

GERDT. Minä osuin samaan joukkoon, mutta tässä on minulla todistus siitä että minä kuulun hulluinhuoneeseen, 3:s osasto, parantumattomia varten, koppi n: o 7.

KUSTAA (Olaville). Kutsu vahtimies!

GERDT. Ei, häntä ei tarvita, minä pyydän vain oikeutta ja vahtimies ei ole sen valvoja!

KUSTAA (silmää terävästi Gerdtiä). Etkö sinä ollut osallisena kaupungin kirkkojen häväisemisessä?

GERDT. Olin tietysti, sillä ei viisas ihminen voi tehdä semmoisia hulluntöitä! Me tahdoimme vain hiukan muuttaa kirkkotyyliä, sillä nähkääs, katto oli mielestämme liian matalalla.

KUSTAA. Mitä te oikeastaan tahdoitte?

GERDT. Ooh, me tahdoimme niin paljon, vaikkemme vielä ole ehtineet puoliakaan; niin, me tahdomme niin paljon ja niin pian vielä, ettei ajatus aina ehdi matkaan, ja siitä syystä se tulee vähän takaperoista! Niin ja sitten aiomme hiukan uusia kirkon sisustusta ja aukoa ikkunoita, sillä siellä haisi ummehtuneelta. Niin ja sitten tahdoimme vielä muutakin, mutta se saa jäädä toistaiseksi!

KUSTAA (Olaville). Se on vaarallinen tauti, sillä muuta se ei voi olla.

OLAVI. Kenpä tietää?

KUSTAA. Nyt olen väsyksissä! Neljätoista päivää saat valmistusaikaa! Kätesi, että sinä olet auttava minua!

OLAVI. Minä teen mitä minun tulee.

KUSTAA. Ilmoita että vievät Rinkin ja Knipperdollinkin Malmööseen.

OLAVI. Ja sieltä?

KUSTAA. Saavat paeta! Tuon höperön voit panettaa hulluinhuoneeseen. Jää hyvästi! (Menee.)

GERDT (heristää nyrkkiä Kustaalle). Lähdemmekö nyt?

OLAVI. Mihinkä?

GERDT. Kotiin.

OLAVI (vaikenee).

GERDT. Aiotko viedä appesi hulluinhuoneeseen, Olavi?

OLAVI. Aionko? Minun velvollisuuteni!

GERDT. Eikö ole korkeampia velvollisuuksin kuin käsky?

OLAVI. Alatko sinä nyt taas?

GERDT. Mitä sanoo Kristiina, kun sinä suljet hänen isänsä hullujen joukkoon?

OLAVI. Älä koeta kiusata minua!

GERDT. Näetkö miten vaikeata on palvella kuningasta!

OLAVI (vaikenee).

GERDT. Poika parka, en tahdo murehuttaa mieltäsi! Tässä on synninpäästö sinun omalletunnollesi! (Näyttää erään paperin.)

OLAVI. Mikä paperi se on?

GERDT. Terveystodistus! Katsos täytyy olla hullu viisaiden joukossa ja viisas hullujen joukossa!

OLAVI. Mistä olet sen saanut?

GERDT. Enkö minä sitä muka ansaitse?

OLAVI. En tiedä.

GERDT. Se on tosi; sinä et vielä uskalla!

PALVELIJA. (tulee). Tehkää hyvin ja poistukaa, täällä on laastava!

GERDT. Ehkä tuulotettava myöskin.

PALVELIJA. Niin, eiköpähän!

GERDT. Älkää unohtako avata ikkunoita.

PALVELIJA. Olkaa huoleti -- se onkin tarpeen, sillä tämmöistä väkeä ei täällä tavallisesti käy.

GERDT. Kuules ukkoseni, minulla on terveisiä isältäsi!

PALVELIJA. Vai niin!

GERDT. Ehket tunne häntä!

PALVELIJA. No totta maar!

GERDT. Tiedätkö mitä hän sanoi?

PALVELIJA. En.

GERDT. Kostuta pölyriepu, muuten pölytät itsesi, hän sanoi.

PALVELIJA. En ymmärrä.

GERDT. Se on sinun puolustuksesi. (Menee).

PALVELIJA. Roskaväkeä!

KUVAELMA.