Part 26

Mutta meidän ei tarvinnut kauan odottaa, ja kysymys tuli itsestään ratkaistuksi. Aamupäivän kuluessa löysin monien kokeitten jälkeen keulamaston painopisteen ja kiinnitin nostotaljan paria jalkaa ylemmäksi. Maud väänsi vintturia sillä aikaa kun minä hilasin. Jos vintturi olisi ollut kunnollinen, niin työ ei olisi ollut niin vaikeaa; mutta niinkuin asiat nyt olivat, täytyi minun käyttää koko voimani ja painoni saadakseni edes tuumankin verran hilatuksi. Alituisesti minun täytyi levähtää. Levähdykset olivat työaikaakin pitemmät. Monta kertaa, kun minä kaikista ponnistuksistani huolimatta en saanut vintturia liikahtamaan paikaltaan, piteli Maud toisella kädellään vääntimestä ja toisella painoi koko voimallaan, siten auttaen minua.

Tunnin kuluttua olivat molemmat väkipyörät nousseet ylös "saksiin". Enempää en jaksanut nostaa. Ja kuitenkaan ei masto sittenkään ollut kokonaan laivan reunan sisäpuolella. Tyvipuoli lepäsi laivan vasemmanpuoleista ulkoreunaa vasten, mutta yläpää riippui alhaalla oikeanpuoleisen reunan alapuolella. "Sakset" olivat liian lyhyet. Koko työni oli siis ollut turhaa. Mutta minä en joutunut enää epätoivon valtaan niinkuin edellisillä kerroilla. Minulla oli nyt suurempi luottamus omaan kykyyni sekä vintturin "saksien" ja nostoköysien voimaan. Jokin keino täytyi olla olemassa, jonka avulla saatoin suorittaa työni, ja minun tuli vain keksiä se.

Tuumiessani tätä kysymystä tuli Susi-Larsen kannelle. Me huomasimme heti, että hänessä oli jotakin outoa. Hänen liikkeensä olivat tavallista epävakavammat ja heikommat. Hän astui suorastaan hoiperrellen kulkiessaan kajuutan oikeaa sivua pitkin. Peräkannen korokkeen juurella hän kompastui, pyyhkäisi kädellään silmiään, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, liukui seisoviltaan kannelle johtavia portaita alas, ja kompastui jälleen, horjahti ja huitoi käsillään ilmaa pysyäkseen tasapainossa. Hän saavutti jälleen tasapainonsa astuessaan välikannelle ja seisoi siinä sitten hetken aikaa pyörällä päästään, kunnes hän äkkiä lyyhistyi kokoon, jalat eivät kannattaneet häntä enää, ja hän kaatui lattialle.

"Uusi kohtaus", kuiskasin minä Maudille.

Hän nyökkäsi. Ja minä näin säälin ilmeen hänen silmissään.

Me astuimme Susi-Larsenin luo, mutta hän näytti olevan tajuton ja hengitti epätasaisesti. Maud alkoi hoitaa häntä; hän kohotti hänen päätään, jotta veri ei juoksisi aivoihin, ja hän käski minun hakea tyynyn kajuutasta. Minä otin myös pari vaippaa mukaani, ja me laitoimme hänelle mukavan vuoteen. Tunnustelin hänen valtimoaan. Se löi voimakkaasti ja lujasti ja oli aivan säännöllinen. Se saattoi minut ymmälle. Aloin tulla epäileväksi.

"Ajatelkaahan, jos tämä on vain teeskentelyä?" sanoin minä pitäen yhä häntä ranteesta kiinni.

Maud pudisti päätään, ja minä näin moittivan ilmeen hänen silmissään. Mutta samassa Susi-Larsen riisti ranteensa minun kädestäni, ja hänen sormensa puristautuivat kuin rautapihdit ranteeni ympärille. Minä huusin ääneeni kauhusta -- se oli hirveä, eläimellinen tuskanhuuto. Ja minä näin vilahdukselta ilkeän ja voitonriemuisen ilmeen hänen kasvoillansa, kun hän toisella kädellään tarttui lujasti vartalooni kiinni ja painoi minut itseään vasten.

Hän päästi ranteeni irti, mutta toisella kädellään, jonka hän oli kiertänyt selkäni ympäri, piti hän kiinni molemmista käsistäni, jotta en voinut liikahtaa. Vapaalla kädellään hän tarttui sitten kurkkuuni, ja sinä hetkenä minä tunsin kuoleman katkeraa esimakua, sillä olihan oma mielettömyyteni siihen syynä. Miksi olin tullut niin lähelle häntä, että hänen hirveät käsivartensa olivat ylettyneet minuun? Tunsin toisetkin kädet kurkussani. Siinä oli Maud, joka turhaan koetti irroittaa sitä kättä, joka oli vähällä kuristaa minut. Hän luopui yrityksestään, ja minä kuulin hänen huutavan niin sydäntäsärkevästi ja pelokkaasti kuin vain nainen voi huutaa, ja tuo huuto viilsi sydäntäni. Kerran ennen olin kuullut samanlaisen huudon -- silloin kun _Martinez_ vajosi pohjaan.

Kasvoni olivat painetut Susi-Larsenin rintaa vasten enkä voinut nähdä yhtään mitään, mutta kuulin Maudin nousevan maasta ja kiiruhtavan pois nopein askelin. Kaikki tapahtui salaman nopeudella. En ollut kadottanut hetkeksikään tajuntaani, mutta minusta tuntui, että koko iankaikkisuus olisi kulunut, ennenkuin kuulin hänen nopeitten askeliensa palaavan. Samassa tunsin Susi-Larsenin koko ruumiin voimattomana raukeavan allani. Ilmaa puhaltui hänen keuhkoistaan, ja hänen rintansa painui kokoon minun painoni alla. Liekö se johtunut hengityksestä vai tunsiko hän vajoavansa täydelliseen tajuttomuuteen -- sitä en voi sanoa -- mutta joka tapauksessa kumea, valittava ääni kohosi hänen kurkustaan. Käsi, joka puristi kurkkuani, lamautui. Minä hengitin jälleen. Hänen vapiseva kätensä tarttui uudestaan lujemmin minuun. Mutta eipä edes hänen suunnaton tahdonvoimansa voinut voittaa tätä tunnottomuutta, joka hänet nyt valtasi. Hänen tahtonsa oli murtunut. Hän meni tainnoksiin.

Maudin askeleet kuuluivat aivan läheltä, kun Susi-Larsenin käsi vavahti viimeistä kertaa ja päästi irti otteensa. Minä pyörähdin maahan ja kaaduin selälleni kannelle, läähättäen ja silmiäni räpyttäen auringonpaisteessa. Maud oli kalmankalpea, mutta levollinen -- silmäni olivat heti kääntyneet häneen -- ja hän katsoi minuun sekä levottomuudella että helpotuksella. Sitten katseeni kiintyi raskaaseen hyljenuijaan, jota hän piti kädessään, ja hänen katseensa seurasi minun silmiäni. Nuija putosi hänen kädestään, ikäänkuin se äkkiä olisi pistänyt häntä, ja samassa silmänräpäyksessä paisui sydämeni äärettömästä riemusta. Niin, hän oli tosiaankin _minun_ naiseni -- vaimo, joka oli minulle annettu -- joka taisteli minun kanssani ja minun puolestani, niinkuin luola-asukkaiden naiset olivat taistelleet; kaikki alkuperäisyys oli äkkiä herännyt hänessä, hän oli unohtanut kulttuurinsa, oli kova, vaikka sivistys olikin pehmentänyt hänen kovuutensa niissä olosuhteissa, joissa hän oli elänyt.

"Armas, rakkahin!" huudahdin minä ja kohosin horjuen ylös.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli heittäytynyt syliini ja nyyhkytti kouristuksentapaisesti nojautuen olkapäähäni, minun painaessani hänet lujasti rintaani vasten. Minä katselin hänen ruskeita suortuviansa, joiden kimaltelu auringonpaisteessa oli minulle tuhat vertaa kalliimpi kuin jalokivien loisto kuninkaitten aarreaitoissa. Ja minä painoin pääni alas ja suutelin hiljaa hänen hiuksiaan -- niin hiljaa, ettei hän sitä huomannut.

Sitten hyvin järkevä ajatus iski mieleeni. Kun kaikki kävi ympäriinsä, niin hän oli vain nainen, joka nyt, kun vaara oli voitettu, itki keventääkseen mieltänsä suojelijansa tai vaarassa olleen miehen sylissä. Jos olisin ollut hänen isänsä tai veljensä, niin hän olisi tehnyt aivan samoin. Sitäpaitsi ei aika eikä paikka ollut sopiva, minä tahdoin vielä paremmin ansaita oikeuteni ilmaista rakkauteni. Ja siksipä suutelin vielä kerran hänen hiuksiansa aivan hiljaa, kun tunsin, että hän vetäytyi pois sylistäni.

"Se oli oikea kohtaus sittenkin tällä kertaa", sanoin minä, "yhtä kova kuin hänen tullessaan sokeaksi. Ensin hän vain teeskenteli, mutta sitten tuli täysi tosi eteen."

Maud asetti jo tyynyä hänen päänsä alle.

"Ei, ei vielä", sanoin minä. "Nyt kun hän on avuttomana meidän käsissämme, emme päästä häntä enää vapaaksi. Tästä lähtien me asumme kajuutassa. Susi-Larsen saa asua pyyntimiesten entisessä makuupaikassa."

Minä tartuin Susi-Larsenin kainaloista kiinni ja laahasin hänet portaiden luo. Lähetin Maudin hakemaan nuoraa. Kun olin sitonut sen hänen kainaloittensa alle, nostin hänet kynnyksen yli ja laskin hänet alas rappusia lattialle. En jaksanut nostaa häntä suoraa päätä mihinkään makuukojuun, mutta Maudin avulla kohotin ensin hänen hartiansa ja päänsä ja sitten hänen ruumiinsa reunan yli ja vieritin hänet sitten makuusijalle.

Mutta se ei sittenkään vielä riittänyt. Muistin, että hänen hytissään oli käsiraudat, joita hänellä oli tapana käyttää laivamiehilleen kömpelöiden vanhanaikaisten rautaketjujen asemesta. Ja poistuessamme hänen luotaan oli hän sekä käsistään että jaloista kahlehdittu. Ensi kertaa moneen päivään hengitin taas vapaasti. Mieleni tuntui ihmeen kevyeltä palatessani ylös kannelle, aivan kuin jokin taakka olisi nostettu hartioiltani. Minä tunsin myöskin, että Maud ja minä olimme tulleet toisillemme vielä entistäänkin läheisemmäksi. Ja minä ihmettelin, tokko hänellä oli sama tunne meidän astuessamme rinnatusten sille paikalle, missä keulamasto riippui "saksien" varassa.

Seitsemäsneljättä luku

Me muutimme heti _Ghostiin_, otimme entiset kojumme huostaamme ja keitimme ruokaa keittiössä. Susi-Larsenin vangitseminen oli sattunut hyvin sopivaan aikaan, sillä jälkikesä, joka oli vallinnut tällä pohjoisella leveysasteella, oli nyt loppunut ja sateet ja myrskyt alkaneet. Meidän olomme oli nyt erinomaisen mukava, ja keskeneräiset "sakset" sekä niissä riippuva keulamasto antoivat kuunarille afäärimaisen ulkomuodon ennustaen matkallelähtöä.

Ja nyt kun olimme saaneet Susi-Larsenin rautoihin -- oli se aivan tarpeetonta! Samoin kuin ensimmäisen ankaran kohtauksen jälkeen seurasi nytkin täydellinen tajuttomuuden tila. Maud huomasi sen iltapuolella yrittäessään antaa hänelle ruokaa. Susi-Larsen oli hiukan liikahtanut, ja Maud oli puhutellut häntä, mutta ei ollut saanut vastausta. Hän makasi silloin vasemmalla kyljellä, ja hänellä näytti olevan kovia tuskia. Kiivaasti hän käänsi päätään, niin että hänen vasen korvansa kohosi tyynyltä, jota vasten se oli painuneena. Samassa hän kuulikin Maudin äänen, ja Maud läksi minua hakemaan.

Minä painoin tyynyn vasten hänen vasenta korvaansa ja kysyin, kuuliko hän ääntäni, mutta hän ei vastannut mitään. Silloin otin pois tyynyn ja uudistin kysymykseni. Hän vastasi heti ja sanoi kuulevansa.

"Tiedättekö, että olette kuuro oikealta korvaltanne?" kysyin minä.

"Kyllä", vastasi hän matalalla, voimakkaalla äänellä, "mutta asian laita on vieläkin pahempi. Koko oikea sivuni on kipeä. Se on aivan kuin puutunut. En voi liikuttaa oikeaa kättä enkä jalkaa."

"Ehkä te taaskin näyttelette?" kysyin minä kiivaasti.

Hän pudisti päätään, ja hänen karhea suunsa vääntyi omituiseen kieroon irvistelyyn. Se oli todellakin kiero, sillä vain toinen suupieli vääntyi. Kasvojen lihakset oikealla puolella eivät liikkuneet yhtään.

"Susi näytteli nyt viimeistä kertaa", sanoi hän. "Minä olen halvattu. En voi koskaan enää kävellä. Ah, se on vain toinen puoli", lisäsi hän, ikäänkuin hän olisi arvannut minun katselevan epäilevästi hänen vasenta jalkaansa, jonka polvi kohosi peitteen alla. "Kylläpä minulla on huono onni", lisäsi hän. "Olisin mielelläni sitä ennen ottanut teidät hengiltä, Hump. Ja minä luulin, että minulla olisi vielä ollut sen verran voimia."

"Mutta minkä vuoksi?" kysyin minä osittain kauhuissani, osittain uteliaasti.

Taaskin hänen suunsa vääntyi tuohon omituiseen irvistelyynpä hän sanoi:

"Oi -- saadakseni vain elää -- saadakseni elää ja toimia -- ollakseni suuri kappale käyteainetta viimeiseen saakka -- saadakseni syödä teidät! Mutta tällainen kuolema on kauhea!"

Hän kohautti olkapäitään, tai pikemminkin yritti sitä tehdä, mutta vain hänen vasen olkapäänsä nousi. Tuo liike oli yhtä puolinainen kuin hymykin.

"Mutta mistä se johtuu? Missä tuo paha piilee?"

"Aivoissa", vastasi hän heti. "Tuo kirottu päänsärky on siihen syynä."

"Minkälaiset ovat oireet olleet?" kysyin minä.

Hän taivutti päätään. "Sitä en tiedä. En koskaan eläissäni ole ollut sairas. Mutta aivoissa on jotakin hullua. Syöpä tai kasvannainen tai jotakin sentapaista -- jotakin, mikä hivuttaa ja hävittää. Se kalvaa hermokeskuksia, syö niitä pala palalta, solu solulta -- siltä ainakin tuntuu."

"Ja myöskin liikekeskuksia", sanoin minä.

"Siltä se tuntuu. Ja sitä seuraava kirous on se, että minun täytyy maata tässä aivan tunnoissani, täysissä henkisissä voimissani, vaikka tiedän, että elämä kuluu loppuaan kohti, että yhteys maailman kanssa vähitellen katkeaa. En voi nähdä, kuuloni ja tuntoni katoaa, ja jonkin ajan kuluttua en voi enää puhuakaan. Mutta koko ajan makaan täällä sittenkin täysin hengissä, ajatukset täydessä työssä, mutta kerrassaan voimattomana."

"Kun te sanotte, että te olette täällä, niin tahtoisin viitata myös sieluunne", sanoin minä.

"Loruja!" vastasi hän. "Se merkitsee vain sitä, että vaikka aivoni ovat vioittuneet, niin korkeammat henkiset keskukset ovat sittenkin pysyneet turmeltumatta. Minun muistini on tallessa, minä voin ajatella ja keskustella. Sitten kun sekin on lopussa, olen minäkin aivan lopussa. Mutta sitä en vielä ole. Mitäpä sielusta!"

Hän purskahti pilkalliseen nauruun, ja sitten hän painoi vasemman korvansa tyynyä vasten osoittaen siten, ettei tahtonut jatkaa keskustelua.

Maud ja minä palasimme työhömme, syvästi liikutettuina siitä hirveästä kohtalosta, joka oli tullut Susi-Larsenin osaksi -- kuinka hirveä tuo kohtalo oli, se meille vasta myöhemmin täysin selvisi. Me tunsimme hyvityksen synkkää juhlallisuutta. Ajatuksemme olivat vakavia, ja me puhuimme melkein kuiskaten keskenämme.

"Te voisitte vallan hyvin ottaa käsiraudat pois", sanoi Susi-Larsen samana iltana, kun me seisoimme hänen makuusijansa ääressä ja neuvottelimme hänen tilastansa. "Täysi varmuus on ilman niitäkin. Olenhan minä halvattu. Lähinnä saamme nyt ruveta ajattelemaan makuuhaavoja."

Hän irvisti taaskin. Maudin silmät olivat aivan pyöreinä kauhusta, ja hänen oli pakko kääntää pois päänsä.

"Tiedättekö, että hymyillessänne teidän suunne vääntyy kieroon?" kysyin minä. Sillä minä tiesin, että Maudin täytyi hoitaa häntä, ja tahdoin säästää häneltä niin paljon vaikeutta kuin suinkin.

"Sitten en huoli enää vetää suutani hymyyn", sanoi hän levollisesti. "Minä arvasinkin, että jotakin on hullusti. Oikea poskeni on ollut jäykkä kaiken päivää. Niin, viimeisinä kolmena päivänä olen tuntenut jonkinmoisia enteitä. Oikea puoleni puutui vähän väliä -- milloin käsivarsi tai käsi, milloin sääri tai jalka..."

"Vai niin, vääntyykö suuni siis kieroon?" sanoi hän hetken kuluttua. "No, tästä lähin saatte kuvailla mielessänne, että hymyilen salassa -- sielullani, jos niin haluatte, sielullani. Voittehan otaksua, että teen sitä parastaikaa."

Hänen sisäinen ihmisensä ei ollut muuttunut, entinen voittamaton ja hirveä Susi-Larsen oli vangittuna tähän ruumiiseen, joka ennen oli ollut kaikkia muita voimakkaampi ja täydellisempi. Nyt se piti häntä salaisissa kahleissaan, kietoi hänen sielunsa pimeään ja äänettömyyteen, erotti sen maailmasta, jossa hän oli hillittömänä riehunut. Ei koskaan enää hän voisi taivuttaa verbiä "tehdä" kaikissa eri ajoissa ja muodoissa. "Elää", sitä hän vielä saattoi -- elää, mutta aivan liikkumatta, samoin kuin hän oli määritellyt kuolemaa -- tahtoa, voimatta saada mitään aikaan -- ajatella ja keskustella ja olla sielultaan yhtä virkeä kuin konsanaan ennen, vaikka ruumis olikin kuollut, miltei täydellisesti kuollut.

Ja kuitenkin, vaikka vapautinkin hänet käsiraudoista, niin emme sittenkään voineet oikein päästä selville hänen tilastaan. Aistimemme nousivat sitä vastaan. Meidän mielestämme hän edelleenkin oli täynnä mahdollisuuksia. Emme tietäneet, mitä saatoimme odottaa hänen puoleltaan -- mitä hirvittävyyksiä hän voisi saada aikaan sellaisessa kohtauksessa, jolloin sielu vie ruumiinvoimista voiton. Meidän kokemuksemme antoi tukea tälle oletukselle, ja me työskentelimme alituisen pelon vallassa.

Olin keksinyt, millä tavalla ratkaisisin sen pulman, joka oli syntynyt, kun "sakset" eivät olleet riittävän pitkät. Taljan avulla -- olin laittanut uuden sellaisen -- nostin keulamaston tyvipuolen laivan reunan yli ja laskin sen sitten alas kannelle. Sen jälkeen nostin isonpuomin laivaan. Sen neljänkymmenen jalan pituus riitti korkeudeksi, jotta saisin maston kääntymään. Toisen taljan avulla, jonka olin kiinnittänyt "saksiin", pyöräytin puomin melkein vaakasuoraan asentoon, ja laskin sitten tyvipuolen kannelle, jossa naulasin isoja pölkäreitä sen ympärille, jotta se ei pääsisi liukumaan. Ensimmäisen taljan väkipyörän olin kiinnittänyt puomin päähän. Kuljettamalla tämän taljan vintturiin saatoin nyt kohottaa ja laskea puomia mieleni mukaan, jolloin tyvipuoli koko ajan pysyi samalla paikalla, ja köysien avulla saatoin taas kääntää puomia molemmin puolin. Puomin päähän olin myöskin sitonut nostotaljan, ja kun koko laitos oli valmis, en voinut muuta kuin ihmetellä, mikä ääretön voima siinä oli.

Olin tietenkin tarvinnut pari päivää saadakseni valmiiksi tämän osan työstäni, ja vasta kolmannen päivän aamuna nostin keulamaston kannelle ja aloin veistää tasaiseksi sen tyveä, jotta se soveltuisi mastonkenkään. Se kävi minulta kovin kömpelösti. Sahasin ja hakkasin ja vuolin taltalla kovettunutta puuta, niin että lopulta näytti kuin jättiläisrotta olisi sitä jyrsinyt. Mutta se sopi paikoilleen sittenkin.

"Se käy -- minä tiedän, että se käy!" huudahdin minä.

"Tiedättekö mikä tohtori Jordanin mielestä on totuuden koetuskivi?" kysyi Maud.

Minä pudistin päätäni ja karistin pois lastuja, jotka olivat sinkoilleet kaulalleni.

"'Voiko siitä olla hyötyä? Voimmeko uskoa henkemme sen varaan?' siten hän kysyy."

"Jordan näyttää olevan yksi teidän suosikeistanne?"

"Niin! Kyllä minä hylkäsin ensin Pantheonini, Napoleonin ja Caesarin ynnä kaikki muut, mutta rakensin heti itselleni toisen", sanoi hän vakavasti. "Ja ensimmäinen, jolle minä varasin siellä paikan, oli tohtori Jordan."

"Nykyajan sankari."

"Ja juuri sen vuoksi hän on paljon suurempi", sanoi Maud. "Mitenkä entisajan sankareita voisi verrata nykyisiin?"

Minä pudistin päätäni. Meidän mielipiteemme pitivät monessa suhteessa aivan yhtä, jotta olisi tarvittu minkäänlaisia todisteita. Meidän katsantokantamme ja koko elämänkäsityksemme oli ainakin suuressa määrin samanlainen.

"Ollaksemme arvostelijoita, me tulemme aivan erinomaisesti toimeen", sanoin minä nauraen.

"Ja myöskin laivanikkarina ja hänen apulaisenaan", nauroi Maud.

Mutta paljon aikaa nauramiseen ei näinä päivinä ollut, osittain raskaan työn vuoksi, osittain myös Susi-Larsenin tähden, joka oli kuin elävältä kuollut.

Hän oli saanut uuden halvauskohtauksen. Hänen puhekykynsä oli melkein kokonaan kadonnut ja huononi huononemistaan. Hän saattoi vain ajoittain puhua. Ja hänen puhuessaan nousi ja laski hänen äänensä kuin kurssi pörssimarkkinoilla. Välistä se kulki aivan vapaasti ja hän puhui aivan kuin ennenkin, vaikka hitaasti ja raskaasti. Mutta äkkiä puhekyky saattoi kokonaan kadota, välistä aivan kesken lausettakin, ja joskus kesti tuntikausia, ennenkuin se palasi jälleen. Hän valitti tuntevansa hirveitä tuskia päässänsä, ja tänä aikana hän keksi jonkinlaisen järjestelmän, jonka avulla hän saattoi ilmaista ajatuksensa siltä varalta, että hän kadottaisi kokonaan puhekykynsä. Yksi kädenpuristus merkitsi myöntävää, kaksi puristusta kieltävää vastausta. Hyvä se olikin, että tämä asia juuri silloin tuli päätetyksi, sillä jo samana iltana hänen puhekykynsä katosi kokonaan. Sen jälkeen hän vastasi meidän kysymyksiimme kädenpuristuksilla, ja kun hänellä oli jotakin sanottavaa, kirjoitti hän sen vasemmalla kädellään aivan selvästi paperille.

Kova talvi oli nyt tullut. Myrsky seurasi toistaan tuoden mukanaan lunta ja lumiräntää ja sadetta. Hylkeet olivat lähteneet pitkälle matkalleen etelään, ja niiden pesäpaikka oli autio ja tyhjä. Minä tein työtä kuumeentapaisella kiihkolla. Huolimatta huonosta ilmasta ja tuulesta, joka varsinkin oli minulle suurena esteenä, olin kannella varhaisesta aamusta iltaan asti, ja työ edistyi silminnähtävästi.

Käytin hyväkseni sitä oppia, jonka olin saanut pystyttäessäni ensi kerralla "sakset", ja sitten olin pakotettu kiipeämään ylös kiinnittääkseni siihen köydet. Sitten kiinnitin keulamaston huippuun, joka oli juuri parhaiksi laivan reunan yläpuolella, köysistön, taakin ja nostoköyden. Niinkuin tavallisesti en ollut voinut laskea, kuinka paljon työtä se kysyisi. Tarvitsin kokonaista kaksi päivää siihen. Ja oli niin paljon muutakin tehtävää -- purjeet esimerkiksi oli täydellisesti korjattava.

Minun köysittäessäni keulamastoa Maud ompeli purjeita, alituisesti valmiina auttamaan minua, jos työssä tarvittiin enemmän kuin kahta kättä. Purjekangas oli paksua ja kovaa, ja hän ompeli kaikkien sääntöjen mukaan purjeäimällä ja -kintaalla. Hänen kätensä tulivat hyvin pian rakoille, mutta hän jatkoi sittenkin rohkeasti ompeluaan ja piti sen ohessa huolta ruoankeitosta ja hoiti sairasta.

"Taikausko on vain typeryyttä!" sanoin minä eräänä perjantaiaamuna. "Masto on tänään kaikesta huolimatta pystytettävä."

Kaikki oli sitä varten valmistettu. Kuljettamalla puomitaljan vintturiin nostin maston melkein ilmaan. Sitten kiinnitin sen taljaan ja kuljetin saksitaljan, joka oli kiinnitetty puomin päähän, vintturiin -- ja pari kertaa väännettyäni sitä seisoi masto pystyssä.

Samassa kun Maud sai päästää vääntimen irti, taputti hän käsiään ja huudahti:

"Se käy! Se käy! Me voimme uskoa henkemme sen huostaan."

Mutta äkkiä hänen ilmeensä muuttui tuskalliseksi.

"Se ei ole aivan reiän kohdalla", sanoi hän. "Saatteko taaskin tehdä kaikki uudestaan?"

Minä hymyilin ylimielisesti, hellitin yhtä köyttä ja kiristin toista, jolloin masto heilahti keskelle kantta. Sittenkään se ei ollut aivan reiän kohdalla. Maud näytti jälleen levottomalta, ja minä hymyilin taaskin ylimielisesti. Minä hellitin nyt puomitaljaa ja nostin saman verran saksitaljaa, jolloin maston tyvi tuli aivan kannessa olevan reiän kohdalle. Sitten annoin tarkat määräykset Maudille, miten hänen tuli päästää se alas, ja menin ruumaan.

Huusin Maudille, ja masto laskeutui kevyesti ja varmasti alas. Suoraan nelikulmaista mastonkenkää kohti laskeutui maston nelikulmainen tyvipuoli. Mutta painuessaan alas se käännähti hiukan ja neliöt eivät sopineetkaan toisiinsa. En epäröinyt hetkeäkään. Huudettuani Maudille, että hän lakkaisi hilaamasta, kiiruhdin kannelle ja kiinnitin taljan mastoon juoksevalla silmukalla. Maudin tuli vetää siitä ja minä palasin jälleen ruumaan. Lyhdyn valossa näin nyt maston tyven kääntyvän hiljalleen, kunnes se soveltui mastokenkään. Nyt käskin Maudin kiinnittää taljan ja ruveta taas hilaamaan. Hitaasti laskeutui maston tyvi alemmaksi, mutta vääntyi jälleen syrjään. Taaskin Maudin täytyi kääntää sitä taljan avulla, ennenkuin se vihdoin osui oikeaan. Mutta lopulta se sittenkin onnistui. Masto seisoi paikoillansa.

Minä huudahdin riemusta, ja hän kiiruhti alas katsomaan. Keltaisen lyhdyn valossa tarkastelimme työtämme. Sitten me katsahdimme toisiimme ja meidän kätemme tavoittelivat toisiaan ja yhtyivät lämpimään puristukseen. Luulenpa, että meidän kummankin silmät kyyneltyivät menestyksen ilosta.

"Koko työ oli oikeastaan kovin helppoa", sanoin minä. "Koko vaikeus oli valmistuksissa."

"Kaikki ihmeellinen on juuri työn täyttymisessä", lisäsi Maud. "Minun on miltei vaikea uskoa, että tuo suuri masto todellakin on taas pystyssä paikoillaan -- että te olette nostanut sen vedestä, pyöräyttänyt sitä ilmassa ja asettanut sen oikealle paikalleen. Sellainen työ on jättiläisellekin kunniaksi."

"Ja he tekivät itse monta keksintöä", aloitin minä iloisesti, mutta keskeytin samassa puheeni, sillä tunsin omituista hajua.

Silmäsin nopeasti lyhtyyn. Se ei savunnut. Minä haistelin taaskin.

"Jossakin palaa", sanoi Maud äkkiä ja aivan varmasti.

Me hyökkäsimme molemmat portaita ylös, mutta minä kiiruhdin hänen edelleen ja ylös kannelle. Paksu savu tunkeutui portailta, jotka johtivat alas pyyntimiesten olinpaikkaan.

"Susi ei ole vielä kuollut", mutisin minä itsekseni, hyökätessäni sinne savun läpi.

Ahtaassa huoneessa oli niin paksulti savua, että vain hapuillen saatoin kulkea eteenpäin. Ja niin valtavasti vaikutti Susi-Larsen mielikuvitukseeni, että olin aivan valmistunut siihen, että tuo avuton jättiläinen tarttuisi minua kurkkuun kiinni ja koettaisi kuristaa minut. Minä epäröin. Vähällä olin kääntyä takaisin ja kiirehtiä takaisin kannelle. Mutta sitten ajattelin Maudia. Sieluni silmäin edessä näin Maudin sellaisena kuin hän seisoi lyhdynvalossa alhaalla ruumassa, ruskeat silmät kyynelissä ja loistaen onnesta, ja minun oli mahdoton kääntyä takaisin.