Part 27

Olin vähällä tukahtua savuun, kun tulin Susi-Larsenin kojuun. Ojensin käteni ja tavoittelin häntä. Hän makasi liikkumattomana, mutta hätkähti hiukan koskettaessani häntä. Minä kopeloin hänen vaippojansa sekä päältä että alta. Ne eivät olleet lämpimiä, ei missään ollut vähintäkään tulen merkkiä. Mutta täytyihän tällä savulla, joka sokaisi minut ja sai minut läähättämään ja yskimään, olla lähtökohtansakin. Olin aivan pyörällä päästäni ja juoksin hurjana ympäri huonetta, mutta törmätessäni pöytää vasten tulin jälleen tajuntaani. Minä käsitin, ettei avuton mies voinut sytyttää tulta muualla kuin makuupaikallaan.

Minä palasin Susi-Larsenin makuusijan luo. Siinä kohtasin Maudin. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän oli ollut tuossa tukehduttavassa ilmassa.

"Menkää ylös kannelle!" käskin lyhyesti.

"Mutta Humphrey...", vastusteli hän omituisen käheällä äänellä.

"Oi, olkaa niin hyvä -- olkaa niin hyvä!" huusin minä tuimasti.

Hän vetäytyi tottelevasti pois, ja samassa iski mieleeni ajatus: entäs jollei hän löydäkään portaita? Minä kiiruhdin portaiden luoja pysähdyin niiden juurelle. Oliko hän jo noussut kannelle? Seisoessani siinä ja epäröidessäni mitä tehdä kuulin äkkiä hiljaisen äänen:

"Oi Humphrey -- minä olen hukassa!"

Minä näin hänen haparoivan peräseinällä, ja puoleksi taluttaen, puoleksi kantaen vein hänet ylös portaita. Puhdas ilma oli oikeaa nektaria. Maud oli aivan väsähtänyt ja päästään pyörällä, ja minä jätin hänet makaamaan kannelle ja läksin toistamiseen alas.

Savupesä oli varmaan Susi-Larsenin lähimmässä läheisyydessä, siitä olin aivan varma, ja minä astuin suoraan hänen vuoteensa luo. Kopeloidessani hänen peitteitänsä putosi jotakin kuumaa kädelleni. Se poltti minua, ja minä vetäisin käteni syrjään. Nyt ymmärsin! Ylemmän makuulavitsan rakojen läpi hän oli sytyttänyt patjan palamaan. Hän saattoi vielä siksi paljon liikuttaa vasenta kättänsä. Ja kosteat patjaoljet, jotka olivat syttyneet alhaalta tuleen, eivät voineet vedon puutteen vuoksi muuta kuin kyteä ja savuta.

Yrittäessäni kantaa patjaa ulos kojusta hajosi se puolitiessä ja oljet syttyivät ilmiliekkiin. Korjasin kojusta viimeisetkin jätteet ja kiiruhdin sitten kannelle saadakseni raitista ilmaa.

Parilla ämpärillisellä vettä sain patjan sammumaan, ja kun savu oli hälvennyt, annoin Maudin tulla alas. Susi-Larsen oli tajuton, mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hän virkosi raittiissa ilmassa. Me puuhasimme paraikaa hänen ympärillään, kun hän antoi merkin, että tahtoi saada kynää ja paperia.

"Älkää huoliko häiritä minua", kirjoitti hän. "Minä hymyilen itsekseni."

"Vieläkin minä olen palanen käyteainetta, niin kuin näette", kirjoitti hän hiukkasta myöhemmin.

"Minä iloitsen siitä, että se on niin kovin vähäinen", sanoin minä.

"Kiitoksia paljon", kirjoitti hän. "Mutta ajatelkaa, kuinka paljon vähäisemmäksi se vielä tulee, ennenkuin kuolen."

"Ja kuitenkin olen minä vielä täällä, Hump", kirjoitti hän riemuiten. "Minä voin ajatella selvemmin kuin koskaan ennen koko elämäni aikana. Ei mikään häiritse minua. Olen täydessä voimassani. Olen kokonaan täällä, enemmän kuin koskaan ennen."

Se tuntui melkein haudantakaiselta sanomalta, sillä tämän miehen ruumis oli muuttunut hänen haudaksensa.

Tässä kummassa hautaholvissa eli ja liikkui hänen henkensä. Se eläisi ja liikkuisi yhä edelleen, kunnes viimeinen yhdysside laukeaisi, ja sitten -- kukapa saattoi sanoa, kuinka kauan se vielä sittenkin eläisi ja liikkuisi?

Kahdeksasneljättä luku

"Luulenpa melkein, että vasen puolenikin alkaa nyt halvaantua", kirjoitti Susi-Larsen laivanpolttoyrityksensä jälkeisenä päivänä. "Jäykkyys lisääntyy. Töin tuskin voin liikuttaa kättäni. Teidän täytyy puhua kovemmin. Loppu lähestyy."

"Onko teillä kipuja?" kysyin minä.

Mutta minun täytyi toistaa kysymykseni kovalla äänellä, ennenkuin hän vastasi: "Ei alinomaa."

Hänen vasen kätensä liikkui jäykästi, ja vain suurella vaivalla saimme selkoa hänen kirjoituksestaan. Se näytti miltei "henkien kirjoitukselta", sellaiselta kuin saa nähdä spiritistisissä istunnoissa, joihin on dollarin pääsymaksu.

"Mutta minä olen sittenkin vielä täällä, kokonaan täällä", kirjoitti hän hitaammin ja epäselvemmin kuin konsanaan.

Kynä kirposi hänen kädestään, ja meidän täytyi panna se uudestaan hänen sormiensa väliin.

"Kun olen vapaa kivuista, tuntuu ihmeen rauhalliselta ja hyvältä. En koskaan ole ajatellut selvemmin kuin nyt. Voin ajatella elämää ja kuolemaa aivan kuin jokin Intian viisaista."

"Entäs kuolemattomuutta?" kysyi Maud kovalla äänellä aivan hänen korvansa juuressa.

Kolmesti hän yritti kirjoittaa vastausta, mutta käsi ei totellut. Kynä putosi jälleen. Turhaan koetimme asettaa sitä hänen sormiensa lomaan, ne eivät voineet puristua sen ympärille. Silloin Maud painoi kynän hänen käteensä ja piti kiinni siitä omilla sormillaan, ja nyt Susi-Larsen kirjoitti isoin kirjaimin ja niin hitaasti, että jokaisen kirjaimen muodostamiseen kului pari minuuttia:

"Loruja!"

Se oli Susi-Larsenin viimeinen sana. "Loruja!" Epäilevä ja voittamaton viimeiseen asti. Käsivarsi ja käsi herpaantuivat. Ruumis liikkui vielä hiukan. Sitten viimeinenkin liikunto lakkasi. Maud päästi irti hänen kätensä. Sormet erosivat toisistaan oman painonsa vaikutuksesta, ja kynä vierähti maahan.

"Kuuletteko te vielä?" huusin minä ääneen tarttuen kiinni hänen käteensä ja odottaen puristusta, joka merkitsisi myöntävää vastausta. Mutta minä odotin turhaan. Käsi oli kuollut.

"Minä näin hänen liikuttavan huuliaan", sanoi Maud.

Minä uudistin kysymykseni. Huulet liikkuivat. Maud painoi sormensa niitä vasten. Taaskin minä uudistin kysymykseni. "Kyllä", ilmoitti Maud. Me katsoimme odottaen toisiimme.

"Mitä hyötyä siitä oikeastaan on?", sanoin minä. "Mitäpä me voimme enää sanoa hänelle?"

"Oi -- kysykää häneltä..."

Maud epäröi.

"Kysykää jotakin, johon hänen täytyy vastata kieltävästi", ehdotin minä. "Silloin tiedämme, että hän on tajussaan."

"Onko teidän nälkä?" huusi Maud.

Huulet liikkuivat Maudin sormien alla, ja hän selitti hänen vastanneen "on".

"Tahdotteko lihaa?" kysyi Maud jälleen.

"En", tuli vastaukseksi.

"Lihalientä?"

"Kyllä, hän tahtoo saada lihalientä", sanoi Maud levollisesti ja katsoi minuun. "Niin kauan kuin hänellä on kuulo tallessa, voimme puhua hänen kanssansa. Mutta sitten..."

Hän katsoi omituisesti minuun. Näin, että hänen huulensa vapisivat ja kyyneleitä tuli hänen silmiinsä. Hän horjahti, ja minä kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen.

"Oi, Humphrey, milloin tästä tulee loppu?" nyyhkytti hän. "Minä olen niin väsynyt, niin kovin väsynyt!"

Hän nojasi päätään olkaani vasten, ja hänen hento vartalonsa värähteli kiihkeästä itkusta. Hän oli kevyt kuin höyhen sylissäni, hento ja ilmava. "Hänen voimansa ovat nyt vihdoinkin lopussa", ajattelin minä. "Mutta mitäpä minä voin tehdä ilman häntä?"

Mutta minä koetin rauhoittaa ja lohduttaa häntä, ja lopulta hän rohkaisi mielensä ja hänen sielunvoimansa palasivat yhtä nopeasti kuin konsanaan hänen ruumiinsakin voimat.

"Minun pitäisi todellakin hävetä", sanoi hän. Ja sitten hän lisäsi hymyillen, joka minusta oli ihmeen suloista: "Mutta enhän minä olekaan muuta kuin pieni nainen."

Sanat "pieni nainen" iskivät minuun ikäänkuin sähkötärähdys. Nehän olivat minun omat sanani, se salainen lempinimi, jota häntä ajatellessani käytin.

"Mistä te olette saanut nuo sanat?" kysyin minä niin kiivaasti, että hän vuorostaan nyt hämmästyi.

"Mitkä sanat?" kysyi hän.

"Pieni nainen."

"Ovatko ne teidän sananne?" kysyi hän.

"Ovat", vastasin minä. "Minun omani. Minä olen ne keksinyt."

"Sitten te varmaan olette puhunut unissanne", sanoi hän hymyillen.

Ja taaskin hänen silmissään värähteli omituinen kiilto. Ja minä tiesin, että minun silmäni puhuivat myös suoraa kieltä vastoin tahtoani. Minä nojauduin eteenpäin häntä kohti. Tahtomattani sen tein, aivan kuin puu, joka tuulessa taipuu eteenpäin. Oi, me olimme niin ihmeen lähellä toisiamme tänä hetkenä! Mutta hän pudisti päätään ikäänkuin olisi tahtonut ravistaa unen mielestään ja sanoi:

"Minä olen kuullut nuo sanat niin kauan kuin olen elänyt. Sitä lempinimeä isäni käytti aina puhutellessaan äitiäni."

"Sitä minäkin olen käyttänyt", sanoin minä itsepintaisesti.

"Äidillennekö?"

"En", vastasin minä. Eikä hän kysynyt sen enempää, mutta olisin voinut vaikka vannoa, että hänen silmissään oli hetken aikaa kiusoitteleva ja ilvehtivä ilme.

Kun nyt keulamasto oli paikoillaan, edistyi muu työ hyvällä vauhdilla. Ennen pitkää ja ilman ainoatakaan suurta vastoinkäymistä sain isonmaston pystyyn. Kaikki järjestyi vähitellen, eikä kestänyt monta päivää, ennenkuin kaikki köydet ja vantit olivat paikoillaan. Märssypurjeita olisi ollut vaarallista käyttää laivassa, jossa ei ollut kuin kahden hengen miehistö, ja siksi laskettiin märssytangot kannelle ja köytettiin kiinni.

Kesti hyvin monta päivää, ennenkuin purjeet saatiin kuntoon.

Meillä ei ollut kuin kolme purjetta -- viistopurje, fokka ja isopurje -- ja koska ne kaikki olivat paikattuja, pienennettyjä ja turmeltuneita, näyttivät ne hyvin naurettavilta ja sopimattomilta niin mainion laivan kuin _Ghostin_ verhona.

"Mutta ne kelpaavat sittenkin käytettäviksi!" huudahti Maud riemuiten. "Meidän työmme on kantava hedelmiä -- me voimme uskoa henkemme sen huomaan!"

Kaikista uusista töistäni oli minulla epäilemättä vähimmin kunniaa purjeitten ompelusta. Minä osasin paljon paremmin hoitaa purjeita kuin valmistaa niitä, enkä epäillyt lainkaan, etten voisi ohjata _Ghostia_ johonkin Japanin pohjoiseen satamaan. Olin opiskellut merenkulkua myöskin muutamista oppikirjoista, joita oli laivassa, ja sitä paitsi olihan minulla Susi-Larsenin tähtimittakaava, joka oli niin yksinkertainen keksintö, että lapsikin olisi voinut käyttää sitä.

Mitä itse keksijään tuli, ei hänen tilassaan viikon päiviin ollut tapahtunut sanottavia muutoksia, paitsi että kuurous lisääntyi ja huulien liikkeet yhä heikkenivät. Mutta sinä päivänä, jolloin olimme saaneet purjeet kuntoon, hän kuuli viimeiset äänet, ja sitten huulet lakkasivat liikkumasta -- sitä ennen olin vielä ehtinyt kysyä häneltä: "Oletteko te vielä täällä?" ja hänen huulensa olivat vastanneet myöntävästi.

Viimeinenkin yhdysside oli katkennut. Jossakin tuossa puolikuolleessa ruumiissa oleskeli vielä miehen sielu. Elävän aineksen ympäröimänä paloi voimakas äly, mutta se paloi äänettömyydessä ja pimeydessä. Ja se oli irtaantunut kokonaan ruumiista. Tämä äly ei tietänyt mitään ruumiin olemassaolosta. Se ei edes tuntenut mitään sellaista. Aistillinen maailma ei ollut sille lainkaan olemassa. Se tunsi vain itsensä ja äänettömyyden ja pimeyden koko laajuuden ja syvyyden.

Yhdeksäsneljättä luku

Sitten koitti meidän lähtöpäivämme. Ei mikään pidättänyt meitä enää Kokeilusaarella. _Ghostin_ taittuneet mastot olivat jälleen paikoillaan ja sen turmeltuneet purjeet kunnossa. Kaikki, mitä käteni olivat suorittaneet, oli kestävää, mutta ei mikään ollut kaunista. Minä tiesin kuitenkin, että kaikki teki tehtävänsä, ja olin mielestäni aika mahtava mies katsellessani kaikkea.

"Se on minun työtäni! Minun omaa työtäni! Omin käsin olen tehnyt kaikki!" niin olisin tahtonut huutaa ääneen.

Mutta Maud ja minä osasimme lausua ilmi toistemme ajatukset, ja parhaillaan, kun olimme nostamassa isoapurjetta, hän sanoi:

"Ajatelkaahan, Humphrey, että te olette omin käsin tehnyt kaiken tämän!"

"Mutta olipa minulla kaksi muutakin kättä apunani", vastasin minä. "Kaksi pientä kättä -- älkää yrittäkökään nyt väittää, että nekin sanat olisivat teidän isänne."

Hän nauroi ja pudisti päätään ja kohotti sitten kätensä ilmaan näyttääkseen niitä. "En suinkaan koskaan saa niitä enää oikein puhtaiksi", valitti hän, "eikä ahavoitunut iho myöskään koskaan enää tule yhtä pehmeäksi kuin ennen".

"Se tuottaa niille vain kunniaa", vakuutin minä ja tartuin hänen käsiinsä. Huolimatta kaikista päätöksistäni olisin aivan varmaan suudellut niitä, jollei hän olisi vetänyt niitä pois.

Meidän toverillinen suhteemme oli tullut hiukan häilyväksi. Kauan olin pitänyt rakkauttani aisoissa, mutta nyt se alkoi hallita minua. Se oli ollut tottelematon ja saanut silmäni puhumaan, ja nyt se oli ottanut valtaansa kielenikin -- niin, vieläpä huulenikin, sillä tänä hetkenä oli minulla hurja halu saada suudella näitä pieniä käsiä, jotka olivat työskennelleet niin kovasti ja uskollisesti. Olin melkein pois suunniltani. Lukemattomat äänet sielussani kutsuivat minua vain hänen luoksensa. Tuuli, jota minun oli mahdoton vastustaa, ajoi minua eteenpäin, ja ruumiini horjahti, niin että kumarruin hänen puoleensa, aivan vaistomaisesti. Ja hän ymmärsi sen aivan varmaan, koska hän niin äkkiä veti kätensä pois eikä kuitenkaan voinut olla nopeasti ja tutkivasti katsomatta minuun, ennenkuin käänsi pois silmänsä.

Taljojen avulla saatoin kuljettaa nostoköydet vintturiin, ja minä nostin nyt isonpurjeen, kahvelin ja halssin samalla kertaa. Se kävi tosin kömpelösti, mutta ei vienyt paljon aikaa, ja pian oli fokkakin ylhäällä ja lepatti tuulessa.

"Me emme voi saada ankkuria nostetuksi näin ahtaalla paikalla, kun se kerran on irti pohjasta", sanoin minä. "Meidän pitää ensin päästä kallioiden ulkopuolelle."

"Mitä te voitte sille tehdä?" kysyi Maud.

"Päästän sen valloilleen", vastasin minä. "Ja sillä aikaa kun minä lasken sen irti, hoidatte te vintturia. Minun täytyy heti hyökätä peräsimen luo, ja samalla teidän pitää nostaa viistopurje ylös."

Olin tutkinut tätä manööveriä, jonka avulla pääsisimme liikkeelle, olin tuuminut sitä ainakin pariinkymmeneen kertaan, ja minä tiesin, että Maud voisi vintturin avulla saada viistopurjeen nostetuksi, mikä oli aivan välttämätöntä. Raitis tuuli puhalsi lahden pohjaan, ja vaikka meri oli tyyni, täytyi meidän toimia reippaasti päästäksemme ulapalle.

Irroitettuani rautapultin liukui ketju kalisten kettinkireiästä mereen. Minä kiiruhdin perälle. _Ghost_ näytti heräävän henkiin purjeiden pullistuessa. Viistopurje siirtyi yläpuolelle. Kun tuuli tarttui siihen, keikahti laiva kallelleen, ja minun täytyi laskea hiukan alemmaksi saadakseni sen kulkemaan tasaisesti.

Olin keksinyt keinon, millä viistopurjeen köysi siirtyi itsestään toiselle puolelle, jotta Maudin ei tarvinnut hoitaa sitä, ja hän nosti parastaikaa purjetta, kun minä väänsin peräsintä alemmaksi. Se oli tuskallinen hetki, sillä _Ghost_ kiiti suoraan rantaa kohti, joka oli vain kivenheiton päässä. Mutta alus nousi kauniisti tuulen yläpuolelle. Purjeet ja reivinuorat paukkuivat ja pamahtelivat, ja tuo ääni kuulosti hyvin mieluisalta korvissani. Sitten tuuli tarttui niihin täydellä voimallaan ja me selviydyimme siitä pulmasta.

Maud oli lopettanut työnsä ja tullut perälle. Siinä hän seisoi minun vieressäni, pieni merimieslakki liehuvilla suortuvillaan, posket ponnistuksesta punoittavina, silmät mielenliikutuksesta loistavina ja sieraimet värähtelevinä raittiissa, suolaisessa tuulenhengessä. Hänen tummat silmänsä muistuttivat säikähtyneen metsäkauriin katsetta. Niiden ilme oli hurja ja rohkea, jommoista en koskaan ennen ollut niissä nähnyt, ja hänen huulensa avautuivat ja hengityksensä pysähtyi, kun _Ghost_ kiiti suoraan sisemmän lahden suulla olevaa kallioseinää kohti, mutta nousikin samassa tuulen yläpuolelle ja pääsi selvälle vedelle.

Ensimmäinen manööverini näillä vesillä oli minulle suureksi hyödyksi, minä selvisin hyvin sisemmästä lahdesta ja tein pitkän polven ulomman lahden rantaa pitkin. Sitten laskin jälleen ulommaksi, suoraan aavaa ulappaa kohti. Laiva keinui nyt valtameren aalloilla seuraten niiden tahtia, kohoten ja laskeutuen leveäselkäisten laineiden mukana. Päivä oli ollut pilvinen ja kolkko, mutta nyt aurinko pilkisti esiin pilvien lomasta -- se oli tervetullut enne -- ja se valaisi säteillään sitä lahdelmaa, jossa me yhdessä olimme tuottaneet levottomuutta koirashylkeitten haaremeihin ja tappaneet holostjakkeja. Koko Kokeilusaari loisti auringossa. Yksin synkkä lounaisniemikin näytti tavallista valoisammalta, ja rannalla, missä meren vaahto hyrskyi korkealle, kimalteli ja loisti vesi auringossa.

"Minä olen aina muisteleva saartamme ylpeydellä", sanoin minä Maudille.

Hän keikautti päätään kuin ruhtinatar ja sanoi: "Rakas, kallis Kokeilusaari! Sinä pysyt minulle aina rakkaana."

"Minulle myöskin!" lisäsin minä nopeasti.

Tuntuipa siltä, kuin silmiemme olisi pitänyt nyt yhtyä ja ilmaista syvintä ymmärtämystä, mutta ne kääntyivät sittenkin vastahakoisesti muualle kohtaamatta toisiaan.

Hetken vallitsi melkein tuskallinen hiljaisuus; vihdoin minä katkaisin sen sanomalla:

"Näettekö noita mustia pilviä tuulen yläpuolella? Muistatteko että sanoin eilen illalla, että ilmapuntari oli alkanut laskea?"

"Ja aurinkokin on kadonnut", sanoi hän katse kiintyneenä vielä saareemme, missä olimme osoittaneet kykyämme ja eläneet kaikkein parhaassa toveruudessa.

"Ja se merkitsee, että saamme höllittää purjeita ja laskea suoraan Japania kohti!" huudahdin minä iloisesti. "Hyvässä tuulessa ja höllin purjein -- siinä sitä vasta mennään!"

Minä sidoin peräsimen kiinni ja kiiruhdin keulapuolelle. Höllitin fokkaa ja isoapurjetta ja laitoin kaikki valmiiksi raikkaan tuulen varalta. Tuuli yltyikin hyvin kovaksi, mutta minä päätin sittenkin päästää purjeet niin höllälle kuin suinkin. Pahaksi onneksi ei sellaisissa olosuhteissa voinut sitoa peräsintä kiinni, joten minulla oli koko yön valvonta edessä. Maud tahtoi välttämättä vuorotella kanssani, mutta hyvinkin pian kävi ilmi, ettei hänellä ollut kylliksi voimia ohjatakseen laivaa vyöryvällä merellä, vaikka hän olisi voinut oppia sen taidon. Hän oli aivan epätoivoissaan huomatessaan tämän, mutta hän rohkaisi mieltään kerimällä kokoon taljoja ja nostoköysiä ja liikanuoria. Sitten oli myöskin ruokaa keitettävä ja vuoteet laitettava ja Susi-Larsenia hoidettava, ja hän päätti päivän panemalla suursiivouksen toimeen kajuutassa ja välikannella.

Kaiken yötä minä seisoin lepäämättä peräsimessä tuulen hitaasti ja vakavasti yltyessä ja laineiden yhä kasvaessa. Kello viisi aamulla Maud toi minulle lämmintä kahvia ja korppuja, joita hän oli leiponut, ja kello seitsemältä sain vankan aamiaisen ja lämmintä ruokaa, mikä antoi minulle uutta eloa.

Päivän kuluessa yltyi tuulen voima yhtä hitaasti ja varmasti kuin ennenkin. Tuntuipa siltä, kuin se olisi päättänyt puhaltaa aivan taukoamatta ja yhä vain puhaltaa. Ja yhä edelleen _Ghost_ kiiti eteenpäin mailin toisensa jälkeen, ainakin yhdentoista solmuvälin vauhdilla. Se oli siksi hyvä vauhti, etten tahtonut olla käyttämättä sitä hyväksemme, mutta kun ilta tuli, olivat voimani aivan lopussa. Vaikka olinkin yleensä aivan erinomaisissa ruumiillisissa voimissa, niin kolmenkymmenenkuuden tunnin työ peräsimessä oli tehnyt niistä kerrassaan lopun. Sitäpaitsi Maud pyysi minua pienentämään purjeita, ja minä tiesin, että jos tuuli yltyisi ja laineet vain kasvaisivat yön kuluessa, niin ei sitä jonkin ajan kuluttua olisi enää mahdollista tehdä. Ja siksi minä hämärän tullen laskin laivan tuulen yläpuolelle; tein sen samalla kertaa sekä mielelläni että vastahakoisesti.

Mutta en ollut edeltäpäin arvannut, mikä ääretön työ yhdelle miehelle oli reivata kolmea purjetta. Kulkiessamme myötätuulessa en ollut käsittänyt, kuinka voimakas tuuli oikeastaan oli, mutta kun vauhti lakkasi, huomasin surukseni, melkeinpä epätoivokseni, miten kauhean kova se oli. Tuuli piti pilkkanaan kaikkia minun ponnistuksiani. Se repi purjeen käsistäni ja turmeli silmänräpäyksessä kaiken sen, minkä kymmenen minuutin kuluessa olin saanut aikaan. Kello kahdeksan tienoissa olin saanut kuntoon vasta toisen reivin fokassa. Kello viidentoista aikaan en ollut päässyt sen pitemmälle. Veri tihkui sormenpäistä, ja kynnet olivat taittuneet aivan lihaa myöten. Minä itkin kivusta ja voimattomuudesta pimeässä, mutta niin salassa, ettei Maud sitä huomannut.

Epätoivoissani en yrittänytkään reivata isoapurjetta ja päätin koettaa panna piihin vain reivatun fokan avulla. Kului vieläkin kolme tuntia, ennenkuin sain korjatuksi isonpurjeen ja viistopurjeen, ja kello kaksi aamulla, jolloin melkein olin kuolemaan saakka väsynyt ponnistuksesta, olin töintuskin vielä niin tajuissani, että käsitin yritykseni onnistuneen. Reivattu fokka teki tehtävänsä. _Ghost_ nousi korkealle tuulen yläpuolelle eikä näyttänyt laisinkaan pyrkivän alas tuuleen kyljittäin aallonpohjaan.

Olin aivan nälästä näännyksissä, mutta turhaan koki Maud saada minua syömään. Minä torkuin suu ruokaa täynnä. Vaivuin uneen yrittäessäni viedä ruokaa suuhun ja heräsin tuskissani, kun en ollutkaan sitä tehnyt. Olin niin avuttoman uninen, että Maudin täytyi pitää minusta kiinni, etten putoaisi tuolilta lattialle, kun laiva kiivaasti keikahteli.

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että kuljin keittiöstä kajuuttaan. Olin vain kuin unissakävijä, jota Maud talutti ja tuki. En oikeastaan tietänyt yhtään mistään, ennenkuin heräsin hytissäni ilman saappaita -- kauanko jälkeenpäin, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Oli aivan pimeä. Ruumiini oli jäykkä, ja minä huusin kivusta, kun sormenpääni sattuivat vuodevaatteihin.

Aamu ei suinkaan vielä ollut valjennut, ja minä suljin silmäni ja nukuin uudestaan. En tietänyt, että olin nukkunut kokonaisen vuorokauden ja että oli jälleen yö.

Sitten heräsin uudestaan, en nukkunut enää yhtä hyvin kuin ennen. Sytytin tulitikun ja katsoin kelloani. Kello oli kaksitoista. Ja kannelta en ollut poistunut ennen kello kolmea. Olisin tullut ihan pyörälle päästäni, jollen olisi arvannut asian oikeaa laitaa. Kummako etten voinut nukkua. Olin nukkunut kaksikymmentäyksi tuntia. Hetken minä kuuntelin _Ghostin_ liikkeitä, meren kohinaa ja tuulen ääntä kannelta; sitten käännyin kyljelleni ja nukuin rauhallisesti aamuun asti.

Kun nousin seitsemältä, en nähnyt missään Maudia, ja minä otaksuin, että hän oli keittiössä laittamassa aamiaista. Kannelle tultuani näin, että _Ghost_ hoiti aivan erinomaisesti itseään. Tuli paloi keittiössä ja vesi kiehui liedellä, mutta sielläkään ei Maud ollut.

Vihdoin löysin hänet Susi-Larsenin vuoteen äärestä. Minä katselin tuota miestä, joka oli syösty alas elämänvoiman korkeimmalta huipulta ja haudattu elävältä, tuomittu elämään kuolemaakin kauheampaa elämää. Hänen ilmeettömät kasvonsa olivat nyt aivan veltot. Maud katsoi minuun -- ja minä ymmärsin.

"Hänen elämänsä sammui myrskyn raivotessa", sanoin minä.

"Mutta hän elää sittenkin vielä", vastasi Maud järkähtämättömällä uskolla.

"Hänessä on liiaksi voimaa."

"Niin", sanoi Maud, "mutta nyt se ei ole enää hänelle esteenä. Hänen henkensä on vapautunut."

"Niin, hänen henkensä on vapautunut", myönsin minäkin. Ja minä tartuin Maudin käteen ja vein hänet mukanani kannelle.

Myrskyn voima taittui sinä yönä, toisin sanoen se väheni yhtä hitaasti kuin oli kasvanutkin. Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen, kannettuani Susi-Larsenin ruumiin kannelle haudatakseni sen, tuuli vielä varsin kovasti ja meri aaltoili. Vähän väliä laineet huuhtoivat kantta kohoten reunan vii ja virraten valurei'istä sisään. Tuuli antoi laivalle äkillisiä töytäyksiä ja _Ghost_ kallistui niin, että suojanpuoleinen parras vaipui veden alle; köydet vinkuivat ja valittivat. Me seisoimme vedessä polvia myöten minun paljastaessani pääni.

"Minä en muista muuta kuin osan rituaalista", sanoin minä, "en muuta kuin seuraavat sanat: 'Ja ruumis on laskettava meren pohjaan'."

Maud katsoi minua ihmeissään. Mutta muisto eräästä tapauksesta, jossa itsekin olin ollut mukana, valtasi minut kokonaan ja pakotti minut antamaan Susi-Larsenille samanlaisen hautauksen, kuin hän itse kerran oli antanut eräälle toiselle. Kohotin laivaluukun toista päätä, ja purjekankaaseen ommeltu ruumis liukui jalat edellä mereen. Rautapainot vetivät sen pohjaan. Se oli kadonnut.

"Jää hyvästi, Lucifer, sinä ylpeä henki!" kuiskasi Maud hiljaa, että ääni kuoli tuulessa. Mutta minä näin hänen huuliensa liikkuvan ja tiesin mitä hän sanoi.