Part 25

Vähemmässä kuin tunnissa sain toisen tangon laivaan ja rupesin rakentamaan "saksia". Sidoin molempien tankojen päät yhteen ja ottaen huomioon niiden eri pituuden kiinnitin leikkauspisteen kohdalle kahvelimallin kaksinkertaisen taljan. Tämä yhdessä yksinkertaisen taljan ja itse vallin kanssa muodosti nostotaljan. Jotta tankojen tyvipuolet eivät liukuisi kannelle, naulasin alapuolelle isoja pölkäreitä. Kun kaikki oli valmista, kiinnitin nuoran "saksien" päähän ja vedin sen suoraan vintturiin. Aloin luottaa tähän vintturiin, sillä se antoi minulle niin odottamattoman paljon voimaa. Niinkuin tavallisesti piti Maud kiinni vääntimestä minun hilatessani. "Sakset" kohosivat ilmaan.

Nyt huomasin, että olin unohtanut varppausnuorat. Senvuoksi minun oli pakko kiivetä ylös "saksiin", vieläpä kaksi kertaa, ennenkuin sain kiinnitetyksi nämä nuorat sekä etu- että peräpuolelle ja vielä molemmin puolin.

Alkoi jo hämärtää, kun työni oli niin pitkälle edistynyt. Susi-Larsen oli istunut ulkona ja kuunnellut hommaamme koko iltapäivän sanomatta sanaakaan, mutta nyt hän oli mennyt keittiöön valmistamaan illallistaan. Selkäni oli niin jäykkä, että vain vaivalla ja ponnistuksella saatoin seisoa suorana. Katselin ylpeänä työtäni. Se alkoi jo todellakin näyttää joltakin. Minun teki mieleni ruveta hilaamaan "saksillani" -- aivan kuin lapsi, joka tahtoo leikkiä uudella leikkikalulla.

"Ikävä, että on jo niin myöhäistä", sanoin minä. "Olisipa hauska nähdä kone työssä."

"Älkää olko niin kiihkeä, Humphrey", torui Maud. "Muistakaa, että huomennakin on päivä, ja olettehan nyt niin väsynyt, että tuskin pysytte pystyssä."

"Entäs te?" sanoin minä äkkiä levottomana. "Te olette varmaan myöskin hyvin väsynyt. Te olette tehnyt ahkerasti työtä. Minä olen ylpeä teistä, Maud."

"Ette sinnepäinkään niin ylpeä kuin minä teistä, eikä teillä myöskään ole puoleksikaan niin paljon syytä siihen", vastasi hän ja katsoi hetkisen suoraan minuun silmissään loistava ilme, joka äkkiä tenhosi minut -- miksi, sitä en tiedä, sillä en ymmärtänyt sitä.

"Jospa joku ystävistämme voisi nyt nähdä meidät", sanoi hän. "Nähdä meidät! Oletteko tänään kertaakaan hengähtänyt työstänne ja huomannut miltä me näytämme?"

"Kyllä minä olen useampaankin kertaan katsellut teitä", vastasin minä ajatellen sitä ilmettä, jonka olin nähnyt hänen silmissään, sekä hämmästyen sitä äkillistä käännettä, jonka hän meidän keskustelullemme antoi.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "No, mitä te siis arvelette?"

"Pelkään, että te näytätte linnunpelättimeltä", vastasin minä. "Katsokaapas esimerkiksi likaantuneita helmojanne! Katsokaa noita kolmikulmaisia reikiä! Ja puseroanne! Ei tarvitse olla mikään Sherlock Holmes keksiäksensä, että te olette keittänyt ruokaa nuotiotulen ääressä -- puhumattakaan siitä, että olette sulattanut hylkeenrasvaa. Ja päällepäätteeksi -- millainen lakki teillä on! Ja tämä sama nainen on kirjoittanut runon 'Suudelma'."

Maud teki siron ja komean kumarruksen ja sanoi: "Mitä teihin tulee, hyvä herra..."

Sen leikin alla, jota me laskettelimme nyt hetken aikaa, piili kuitenkin jotakin vakavaakin, ja se johtui aivan varmaan siitä omituisesta ja hetkellisestä ilmeestä, jonka äkkiä olin nähnyt hänen silmissään. Mitä se merkitsi? Oliko mahdollista, että silmämme puhuisivat vastoin tahtoamme ja varovaisia sanojamme? Tiesin, että silmäni olivat pettäneet minut, kunnes huomasin sen ja aloin pitää niitä aisoissa. Se oli tapahtunut useita kertoja. Mutta oliko Maud huomannut sen levottomuuden, joka piili niiden pohjalla, ja ymmärtänyt mitä se merkitsi? Ja olivatko hänen silmänsä nyt puhuneet samaa minullekin? Mitä muuta se saattoi tarkoittaa -- tuo värähtelevä välke ja jotain vielä enempääkin, jota oli mahdoton sanoin selittää. Ja kuitenkaan se ei voinut olla mahdollista. Se oli kerrassaan mahdotonta. Sitäpaitsi en ollut laisinkaan taitava selittämään silmäkieltä. Olin vain Humphrey van Weyden, kirjatoukka, joka oli oppinut rakastamaan. Ja kun sain vain rakastaa ja odottaa ja ehkäpä vähitellen voittaa vastarakkauttakin, niin siinä oli jo minulle ihanuutta kylliksi. Tätä minä ajattelin laskiessamme edelleen leikkiä toistemme ulkomuodosta, ja sitä minä ajattelin vielä sittenkin, kun tulimme maihin ja saimme paljon muutakin ajateltavaa.

"Onpa todellakin harmillista, ettemme saa nukkua koko yötä yhteen menoon tällaisen työpäivän jälkeen", valitin minä, kun olimme syöneet.

"Mutta onko nyt enää mitään vaaraa? Onhan hän sokea", sanoi Maud.

"En koskaan voi luottaa häneen", vastasin minä, "ja vielä vähemmän nyt, kun hän on sokea. Luultavaa on, että tuo osittainen avuttomuus tekee hänet vielä entistään ilkeämmäksi. Minäpä tiedän mitä teen heti huomisaamuna -- heitän ankkurin mereen ja kuljetan laivan hiukan kauemmaksi rannasta. Silloin Susi-Larsen on vankina, ja me soudamme iltaisin veneellä rantaan. Viimeistä kertaa meidän siis nyt enää tarvitsee olla vahdissa, ja siksi se käykin kahta vertaa helpommin."

Me heräsimme varhain aamulla ja olimme juuri lopettamaisillamme aamiaisemme, kuin päivä alkoi sarastaa.

"Voi, Humphrey!" kuulin Maudin äkkiä huutavan, keskeyttäen syömisensä.

Minä katsoin häneen. Hänen silmänsä olivat kiintyneet laivaan. Seurasin hänen katsettansa, mutta en huomannut siellä mitään erikoista. Sitten hän käänsi silmänsä minuun ja minä katsoin kysyvästi häneen.

"Sakset!" sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi.

Olin kokonaan unohtanut "sakset". Katsoin jälleen laivaan mutta niitä ei näkynyt.

"Jos hän on...", mutisin minä vimmoissani.

Maud laski rauhoittaen kätensä minun kädelleni ja sanoi: "Teidän täytyy aloittaa taas alusta."

"Oi, uskokaa minua -- ei minun vihani mitään merkitse, enhän minä voisi tehdä kärpäsellekään pahaa", vastasin minä katkerasti hymyillen. "Ja pahinta kaikesta on se, että hän sen tietää. Te olette oikeassa. Jos hän on pilannut 'sakset', niin en voi tehdä muuta kuin aloittaa jälleen alusta. -- Mutta tästä lähtien minä vahdin yöllä laivassa", huudahdin heti sen jälkeen. "Ja jos hän silloin..."

"Mutta minä en uskalla olla yksin kaiket yöt täällä", kuulin Maudin sanovan, kun olin hiukan rauhoittunut. "Olisi kaikin puolin niin paljon parempi, jos hän tahtoisi olla hiukan ystävällinen meitä kohtaan ja auttaa meitä. Meillä voisi olla niin hyvä laivassa kaikilla kolmella."

"Aivan niin", vakuutin minä yhä vihoissani, sillä rakkaitten "saksieni" turmeleminen oli kovasti koskenut minuun. "Minä tarkoitan, te ja minä jäämme laivaan, samapa se, olemmeko hyvissä väleissä Susi-Larsenin kanssa vai emmekö."

"Oikeastaan on kovin lapsellista, että hän tekee tuollaista", sanoin minä hetken kuluttua nauraen, "ja sitäpaitsi olen minä yhtä lapsellinen, kun suutun sellaisesta".

Mutta sydäntä vihloi sittenkin, kun tulimme laivaan ja näimme kaiken sen hävityksen, jonka hän oli saanut aikaan. "Sakset" olivat kokonaan kadonneet. Köydet oli leikattu poikki. Nostoköydet oli myöskin katkottu kaikkialla. Ja Susi-Larsen tiesi, etten minä osannut punoa nuoria yhteen. Äkillinen ajatus juolahti mieleeni. Minä hyökkäsin vintturin luo. Se ei liikkunut enää. Hän oli turmellut senkin. Me katsoimme ällistyneinä toisiimme. Sitten kiiruhdin laivan reunalle. Mastot, puomit ja kahvelit -- kaikki, mitä minä olin eilen selvittänyt -- olivat poissa. Hän oli löytänyt köydet, jotka olivat kiinnitetyt niihin, ja päästänyt ne irralleen.

Maudin silmät olivat täynnä kyyneliä, ja minä luulen, että nuo kyyneleet tarkoittivat minua. Ja olisinpa voinut itsekin itkeä. Millä tavalla saisimme nyt laivan mastot pystyyn? Susi-Larsen oli tehnyt työnsä hyvin. Minä istahdin laivaluukulle ja epätoivoissani nojasin leukaani käsiäni vasten.

"Hän ansaitsisi kuoleman!" huudahdin minä. "Jumala antakoon minulle anteeksi -- mutta minussa ei ole kylliksi miestä tappaakseni hänet."

Mutta Maud seisoi vieressäni, hänen kätensä siveli hiljaa hiuksiani, ikäänkuin olisin ollut lapsi, ja hän sanoi: "No, no -- kyllä kaikki käy vielä hyvin. Me olemme itse tehneet oikein, ja silloin täytyy käydä hyvin."

Micheletin sanat muistuivat mieleeni, ja minä nojasin pääni Maudia vasten. Tunsin todellakin saavani uutta voimaa. Tämä siunattu nainen oli minulle loppumattomana voimanlähteenä. Mitä merkitsi se, mitä oli tapahtunut? Vain pientä taantumista, viivytystä. Virta ei varmaankaan ollut vienyt mastoja kauaksi merelle, sillä tuuli oli ollut heikko. Tarvittiin vain hiukan työtä, jotta mastot löytyisivät ja olisivat jälleen paikalla. Ja sitä paitsi se oli hyväksi opiksi. Minä tiesin nyt mitä saatoin odottaa. Susi-Larsen olisi voinut turmella meidän työmme vielä sittenkin, kun olisimme päässeet pitemmälle.

"Tuolta hän tulee", kuiskasi Maud.

Katsoin ylös. Hän astui hitaasti peräkantta pitkin suojanpuolella.

"Älkää olko huomaavinanne häntä", kuiskasin minä. "Hän tulee katsomaan, miten meidän laitamme on. Ei anneta hänen huomata, että me tiedämme kaikki. Sitä tyydytystä meidän ei tarvitse suoda hänelle. Riisukaa kengät jalasta -- kas niin -- ja ottakaa ne käteen."

Ja sitten me olimme piilosilla sokean kanssa. Kun hän tuli vasemmalle puolelle, hiivimme me oikealle, ja sitten hän kääntyi peräkannen korokkeelta takaisin ja seurasi meidän jäljissämme.

Hän oli varmaan jollakin tavalla huomannut, että me olimme laivassa, sillä hän tervehti meitä hyvin varmasti ja odotti selvästi, että me vastaisimme siihen. Sitten hän meni perälle, ja me hiivimme keulapuolelle.

"Kyllä minä tiedän, että te olette laivassa!" huusi hän, ja minä näin, että hän vaiettuaan kuunteli suurella jännityksellä.

Hän muistutti huuhkajaa, joka päästettyään kovan huudon jää kuuntelemaan, tokko pelästynyt saalis liikahtaa paikaltaan. Mutta me emme liikahtaneet, me siirryimme toiseen paikkaan vain silloin, kun hän liikkui. Ja siten me hiivimme ympäri laivaa käsi kädessä kuin kaksi lasta, joita hirveä peto ajaa takaa, kunnes Susi-Larsen silminnähtävästi pettyneenä poistui kannelta ja läksi alas kajuuttaan. Meidän silmämme loistivat ilosta, ja meidän oli vaikea pidättää naurua vetäessämme kengät jalkoihimme ja kavutessamme alas veneeseen. Katsoessani Maudin silmiin, noihin kirkkaihin, tummiin silmiin, unohdin kaiken sen pahan, jonka Susi-Larsen oli tehnyt -- minä tunsin vain rakastavani Maudia, ja että olin hänen kauttansa saanut voimaa raivata meille tien takaisin maailmaan.

Kuudesneljättä luku

Kaksi kokonaista päivää Maud ja minä soutelimme yltympäri veneessä ja etsimme rannoilta kadonneita mastojamme. Vasta kolmantena päivänä löysimme ne, kaikki yhdestä paikasta, yksinpä "saksetkin", mutta ne olivat kaikkein vaarallisimmalla paikalla, lounaisen niemen rannassa, hyrskyn keskellä. Mitenkä me teimmekään työtä! Kun ilta alkoi hämärtää, palasimme kuitenkin väsyneinä pieneen lahdelmaamme laahaten perässämme isoamastoa. Ja meidän oli ollut pakko soutaa koko matka tuulen puutteessa.

Työskenneltyämme ankarasti ja hengenvaarassa vieläkin päivän toimme taaskin illan tullen omaan rantaamme molemmat märssytangot. Seuraavana päivänä olin aivan suunniltani -- laitoin kokonaisen lautan keulamastosta, molemmista puomeista ja niiden kahveleista. Tuuli oli suotuisa, ja olin luullut voivani purjehtien kuljettaa ne perille, mutta tuuli hiljeni ja tyyntyi lopulta kokonaan, niin että meidän täytyi soutaa, ja töin tuskin pääsimme paikaltamme hievahtamaan. Se vasta oli epätoivoista ponnistusta. Eipä ollut juuri ilahduttavaa kohdistaa koko voimansa ja painonsa airoihin ja tuntea sittenkin, että raskas taakka veneen perässä esti sitä eteenpäin kulkemasta.

Alkoi jo tulla aivan pimeä, ja tilamme paheni vieläkin enemmän sen vuoksi, että alkoi tuulla uudelleen -- mutta vastaan. Nyt ei vain eteenpäinpääsy tullut mahdottomaksi, vaan me aloimme ajautua takaisin merelle. Minä ponnistelin airoissa, kunnes voimani olivat aivan lopussa. Ja Maud parka, jota en koskaan saanut estetyksi panemasta viimeisiäkin voimiansa liikkeelle, makasi uupuneena perällä. En jaksanut soutaa sen enempää. Haavoittuneet ja paisuneet käteni eivät taipuneet enää airojen ympärille. Käsivarsiani ja käsiäni särki kauheasti, ja vaikka olinkin syönyt kelpo aamiaisen, olin sen jälkeen tehnyt niin kovasti työtä, että olin vähällä mennä tainnoksiin nälästä.

Nostin airot vedestä ja kurkotin eteenpäin tarttuakseni nuoraan, jolla lautta oli sidottu kiinni. Mutta Maud ojensi nopeasti kätensä estääkseen minua. "Mitä aiotte tehdä?" kysyi hän vaivalla. "Heittää sen irti", vastasin minä ja hellitin hiukan nuoraa.

Mutta hän tarttui minun käteeni.

"Oi, olkaa niin hyvä ja jättäkää se tekemättä!" pyysi hän. "Ei siitä ole mihinkään", vastasin minä. "Yö on tulossa, ja tuuli ajaa meidät merelle".

"Mutta malttakaahan toki, Humphrey! Jollemme voi päästä täältä pois _Ghostilla_, täytyy meidän ehkä jäädä tänne vuosikausiksi -- niin; ehkäpä koko iäksemme. Jollei tätä saarta ole löydetty kaikkina näinä vuosina, niin ehkeipä sitä koskaan löydetä."

"Te unohditte veneen, jonka me löysimme rannalta", sanoin minä.

"Se oli hylkeenpyyntivene", vastasi hän, "ja te tiedätte varsin hyvin, että jos he olisivat päässeet hengissä täältä, niin he olisivat palanneet saadakseen kaikki ne rikkaudet, joita täällä on. Te tiedätte varsin hyvin, etteivät he koskaan palanneet täältä." Minä istuin ääneti ja epäröin.

"Sitä paitsi se oli teidän tuumanne", sanoi hän hitaasti, "ja minä tahtoisin nähdä sen onnistuvan".

Nyt minun oli jälleen helppo olla kova. Niin pian kuin hän alkoi puhua minusta imartelevasti, tuntui minusta välttämättömältä vastustaa häntä. "Parempi on sittenkin elää vuosikausia saarella kuin kuolla tänä yönä tai huomenna tai sitä seuraavana päivänä avonaisessa veneessä. Me emme ole lainkaan valmistuneet kestämään vaikeuksia merellä. Meillä ei ole ruokaa eikä vettä, ei vaippoja eikä kerrassaan mitään. Te ette tulisi edes tätä yötä toimeen ilman peitettä. Kyllä minä tunnen teidän voimanne. Te värisette jo nytkin."

"Se on vain hermostumista", vastasi hän. "Minä pelkään, että te päästätte irti mastot vastoin minun tahtoani. -- Oi Humphrey, olkaa niin hyvä -- olkaa niin herttaisen hyvä älkääkä tehkö sitä!" huudahti hän heti jäljestä.

Ja siten taistelu loppui -- se loppui tähän lauseeseen, jonka hän tiesi vaikuttavan niin ratkaisevasti minuun. Meitä paleli hirveästi sinä yönä. Vähän väliä minä vaivuin uneen, mutta heräsin jälleen kylmyydestä. Miten Maud saattoi kestää sitä, on minulle arvoitus. Olin liian väsynyt liikutellakseni käsivarsiani pysyäkseni lämpimänä, mutta silloin tällöin jaksoin sentään hieroa Maudin käsiä ja jalkoja, jotta hänen verensä alkaisi jälleen liikkua. Ja sittenkin hän vain pyysi, etten päästäisi köyttä irti. Kolmen tienoissa aamulla hän sai kouristuskohtauksen, ja kun olin hieronut häntä, kunnes se meni ohitse, pakotin hänet soutamaan, vaikka hän olikin niin heikko, että luulin hänen joka aironvedolla pyörtyvän.

Aamu tuli, ja me tuijotimme kauan harmaaseen ilmaan etsien saartamme. Vihdoin keksimme sen, pienenä ja mustana se siinsi taivaanrannassa ainakin viidentoista mailin päässä. Minä katselin kiikarilla ja tähystelin ulapalle. Kaukana lounaassa näin vedenpinnalla mustan raidan, joka katsellessani yhä kasvoi.

"Hyvä tuuli!" huudahdin minä karkealla äänellä, jota tuskin itsekään enää tunsin. Maud koetti vastata, mutta hän ei voinut puhua. Hänen huulensa olivat aivan siniset kylmästä ja silmät sisäänpainuneet -- mutta sittenkin hän tuijotti rohkeasti minuun. Niin surkean rohkeasti!

Aloin taaskin hieroa hänen käsiään ja liikutella hänen käsivarsiaan ylös ja alas sekä ristiin, kunnes hän vihdoin itsekin saattoi niitä liikuttaa. Sitten pakotin hänet nousemaan pystyyn, ja vaikka hän olisikin kaatunut, jollen olisi pitänyt hänestä kiinni, niin sain hänet sittenkin astumaan useita askelia perän ja soutotuhdon välillä ja lopulta hyppimäänkin.

"Oi teitä rohkeaa, uljasta naista", sanoin minä, kun näin punan taas palaavan hänen kasvoillensa. "Tiesittekö ennen, kuinka rohkea te olette?"

"En minä ole ennen ollut rohkea", vastasi hän. "En ole koskaan ollut rohkea, ennenkuin tulin teidät tuntemaan. Te minut siksi olette tehnyt."

"Enkä minäkään sitä ollut, ennenkuin tulin teidät tuntemaan", vastasin minä.

Hän katsoi nopeasti minuun, ja taaskin näin tuon väräjävän kiillon ja jotakin vieläkin enemmän hänen silmissään. Mutta sitä kesti vain hetken aikaa. Sitten hän hymyili.

"Olosuhteet ovat varmaan sen vaikuttaneet", sanoi Maud. Mutta minä tiesin, että hän oli väärässä, ja minä ihmettelin, tokko hänkin sen tiesi.

Sitten alkoi tuuli raittiisti puhaltaa ja vene kulkea saarta kohden. Puoli neljän seuduissa iltapuolella me sivuutimme lounaisen niemen. Emme olleet ainoastaan nälkäisiä, vaan janokin kiusasi meitä. Huulemme olivat aivan kuivat ja ne halkeilivat, emmekä enää saaneet niitä kielelläkään kostumaan. Sitten tuuli äkkiä lakkasi. Yön aikana oli aivan tyyntä, ja minä aloin taas soutaa hyvin, hyvin heikosti!

Kello kaksi aamulla vene törmäsi oman pienen lahtemme rantaan, ja minä hoipertelin maihin kiinnittääkseni nuoran. Maud ei voinut seisoa pystyssä, eikä minulla ollut voimia kantaa häntä. Kaaduin hänen kanssaan kumoon hiekkaan, ja kun jälleen toinnuin, en voinut muuta kuin tarttua häntä kainaloihin ja laahata hänet rannasta majaan.

Seuraavana päivänä emme jaksaneet tehdä mitään työtä. Me nukuimme kello kolmeen iltapuolella, tai ainakin minä tein sen, sillä kun heräsin, keitti Maud päivällisruokaa. Hänellä oli ihmeellinen kyky tulla pian taas entisiin voimiinsa. Hänen heikossa ruumiissaan oli jotakin ihmeen sitkeää, itsepäistä hengissä pysymistä, mikä kokonaan erosi hänen luonnollisesta heikkoudestaan.

"Tiedättehän, että minun oli määrä matkustaa Japaniin terveyteni vuoksi!" sanoi hän, kun me istuimme tulen ääressä iltapuolella ja nautimme toimettomuuden hiljaisuudesta. "Minä en ollut kovin vahva. En ole koskaan ollut. Lääkäri määräsi minulle merimatkan, ja minä valitsin kaikkein pisimmän."

"Ettepä silloin tiennyt, mitä oikeastaan valitsitte", sanoin minä nauraen.

"Mutta minulla on nyt paljon enemmän kokemuksia kuin koskaan ennen, ja ruumiinikin on entistään paljon voimakkaampi", vastasi hän, "ja toivottavasti tulen myös entistä paremmaksi. Ainakin ymmärrän tästä lähin paljon paremmin elämää kuin ennen."

Sitten seurasi lyhyen päivän hämärä, ja me aloimme puhua Susi-Larsenin sokeudesta. Sitä oli kerrassaan mahdoton käsittää. Mutta että se oli vakavaa laatua, kävi selville siitä, että hän aikoi jäädä tänne ja kuolla Kokeilusaarella. Koska hän, joka oli niin voimakas ja niin suuresti kiintynyt omaan elämäänsä, ajatteli kuolemaa, niin varmaan jokin muukin vamma kuin vain sokeus rasitti häntä. Olihan hän potenut hirveätä päänsärkyä, ja me oletimme kumpikin, että varmaan nuo uudistuvat kohtaukset johtuivat jostakin aivotaudista ja tuottivat hänelle suurempia kipuja kuin mitä me saatoimme aavistaakaan.

Keskustellessamme hänen tilastansa huomasin, että Maud tunsi yhä suurempaa sääliä häntä kohtaan, enkä minä voinut muuta kuin rakastaa häntä vielä entistäkin enemmän sen vuoksi, sillä olihan se niin herttaisen naisellista. Sitä paitsi ei tuossa tunteessa ollut vähintäkään väärän hempeämielisyyden jälkeä. Hän oli myöntänyt, että Susi-Larsenia täytyi kohdella hyvin ankarasti, mutta häntä kauhistutti se ajatus, että minun ehkä täytyi ottaa hänet hengiltä pelastaakseni oman henkeni -- "meidän henkemme", niinkuin hän sanoi.

Seuraavana aamuna söimme aamiaista ja läksimme työhön heti kun päivä alkoi sarastaa. Minä löysin kevyen ankkurin keularuumasta, missä sellaisia tavaroita säilytettiin, ja vähäisellä ponnistuksella sain sen kannelle ja alas veneeseen. Pitkä köysi veneessä soudin sitten vähän matkan päähän rannasta lahtemme edustalle ja laskin ankkurin veteen. Ilma oli tyyni, vesi korkealla ja kuunari kellui pinnalla. Laskettuani köyden valloilleen varppasin laivan käsivoimalla -- vintturihan oli rikki -- melkein pienen ankkurin yläpuolelle, joka kuitenkin oli liian pieni pidättääkseen kuunaria paikoillaan, jos pienikin tuulenpuuska nousisi. Sitten laskin ison ankkurin mereen päästäen varsin pitkältä ketjua sen mukana; iltapuolella aloin korjata vintturia.

Kolme päivää kului, ennenkuin sain sen kuntoon. Kaikkein vähimmin minä olin mekaanikko -- ja noina päivinä sain tehdyksi saman, minkä tavallinen koneenkäyttäjä olisi tehnyt yhtä monessa tunnissa. Kaikkein ensiksi minun täytyi oppia käyttämään työkaluja, ja yksinkertaisimmatkin mekaaniset asiat, jotka sellainen mies osaa kuin viisi sormeaan, täytyi minun itse keksiä. Mutta kolmen päivän kuluttua oli minulla sittenkin vintturi, joka teki tehtävänsä, joskin hiukan kömpelösti. Se ei tietystikään vetänyt vertoja vanhalle, mutta se kävi kuitenkin ja teki työnteon minulle mahdolliseksi.

Puolessa päivässä sain molemmat tangot nostetuiksi laivaan ja "sakset" köysitetyksi niinkuin ennenkin. Seuraavana yönä nukuin laivan kannella työni ääressä. Maud ei tahtonut jäädä yksin rannalle, siksi hän nukkui nyt kanssissa. Susi-Larsen oli istunut kannella, kuunnellut kun minä laitoin vintturia, ja puhellut Maudin ja minun kanssani jokapäiväisistä asioista. Ei kukaan meistä viitannut sanallakaan siihen, että "sakset" oli rikottu, eikä hän myöskään käskenyt minua jättämään hänen laivaansa rauhaan. Mutta minä pelkäsin sittenkin alituisesti häntä, kun hän siinä istui sokeana ja avuttomana ja kuunteli, lakkaamatta vain kuunteli, ja minä varoin tarkasti, etten työskennellessäni tullut liian lähelle hänen voimakkaita käsiänsä.

Yöllä maatessani rakkaitten "saksieni" alla heräsin kuullessani hänen astuvan kannelle. Taivas oli tähdessä, ja epäselvästi näin hänen vartalonsa liikkuvan edestakaisin. Minä ryömin esille vaippojeni alta ja hiivin sukkasillani hänen jäljessään. Hän oli ottanut kääntöpääveitsen työkalulaatikosta, ja sillä hän aikoi leikata poikki köydet "saksista". Hän koetteli niitä kädellään ja huomasi, etten ollut kiinnittänyt niitä alhaalta. Tämä ei ollut hänelle eikä hänen veitselleen sopivaa, ja siksi hän tarttui kädellään irtonaiseen nuoranpäähän, kiristi sitä ja kiinnitti sen lujalle. Sitten hän alkoi sahata sitä poikki kääntöpääveitsellään.

"Tuota minä en tekisi, jos olisin teidän sijassanne", sanoin minä levollisesti.

Hän kuuli hanan naksahtavan virittäessäni revolveriani, ja hän nauroi.

"Halloo, Hump!" sanoi hän. "Minä tiesin koko ajan, että te olitte täällä. Te ette voi pettää korviani."

"Se ei ole totta, Susi-Larsen", sanoin minä yhtä levollisesti kuin äskenkin. "Mutta minä himoitsen tilaisuutta, jolloin voin tappaa teidät; leikatkaa siksi vain nuorat poikki."

"Onhan teillä aina siihen tilaisuus!" sanoi hän ivallisesti.

"Leikatkaa poikki!" uhkasin minä.

"Minun tekee mieleni tuottaa teille hiukan pettymystä", sanoi hän nauraen, ja kääntyen äkisti pois hän meni peräkannelle.

"Jotakin on tehtävä", sanoi Maud seuraavana aamuna, kun kerroin hänelle mitä yöllä oli tapahtunut. "Jos hän saa käydä vapaana, voi hän tehdä mitä hyvänsä. Hän voi porata laivan upoksiin tai sytyttää sen tuleen. Ei kukaan voi tietää mitä hän keksii. Meidän täytyy vangita hänet."

"Mutta miten se käy päinsä?" kysyin minä epätoivoisesti kohauttaen olkapäitäni. "En uskalla lähestyä häntä, ja hän tietää, että niin kauan kuin hän on alallaan eikä tee vastarintaa, en voi ampua häntä."

"Jokin keino on keksittävä", selitti Maud. "Antakaahan kun tuumin!"

"Yksi keino on", sanoin minä katkerasti.

Maud odotti.

Minä otin hyljenuijan käteeni.

"Se ei ottaisi häntä hengiltä", sanoin minä. "Mutta ennenkuin hän tointuisi, voisin minä sitoa hänen kätensä ja jalkansa kiinni."

Maud pudisti väristen päätään. "Ei -- ei sillä tavalla. Täytyy olla joku vähemmän raaka keino. Odotetaanpa vielä."