Part 6

"Sen kyllä jättäisit tekemättä", sanoi rouva Gannett kunnioittavasti ja alkoi kertoa linnun merkillisiä ominaisuuksia.

"Mitä?" huudahti rouva Cluffins vaivalla pysyen tuolillaan. "Onko miehesi todellakin sanonut tuonlaista?"

"Hän on hirveän mustasukkainen", selitti toinen syvään huoaten.

"Toivoisin hänen olevan minun mieheni", sanoi rouva Cluffins päättävällä äänellä. "Toivoisinpa, että Cluffins puhuisi minulle jotain tuontapaista. — Toivoisinpa todellakin, että Cluffins puhuisi!"

"Se vaan todistaa hänen rakastavan minua", sanoi rouva Gannett katse lattiassa.

"Ja sinä uskot tuollaista moskaa?" sanoi rouva Cluffins ja nosti halveksivasti pientä nenän-nypykkäänsä.

"Enhän minä sitä usko", vastasi ystävätär, "mutta annan hänen kuitenkin luulla sen tekeväni."

"Se on hävytöntä!" sanoi rouva Cluffins ja heilutteli hurjasti päivänvarjoaan. "Tuon veroista en konsanaan ole edes kuullut. Pitäisipä minun päästä lukemaan lakia herra Gannetille — edes puoleksi tunniksi. Olen varma että hänestä tulisi toinen ihminen ennen pitkää."

Rouva Gannett koetti parhaansa mukaan rauhoittaa kiihottunutta ystävätärtänsä. Mutta kun kaikki keinot näyttivät turhilta haki hän päällysvaatteensa ja naiset läksivät ulos.

Saavuttuaan satamaan ja noustuaan Isoon Kuoviin, oli rouva Cluffins jo täydellisesti saavuttanut entisen levollisuutensa. Kierrellen ympäri höyrylaivan kantta teki hän kaikenlaisia kysymyksiä, enemmän saadakseen puhetta aikaan, kuin todellisesta uteliaisuudesta.

"Olen ajatteleva sinua joka päivä", sanoi hellästi rouva Gannett miehelleen.

"Ja minä sinua joka minuutti", vastasi tämä.

Hän huokasi ja vilkasi kiukkuisesti rouva Cluffinsia, joka naurussa suin liehakoitsi laivan nuorta alaperämiestä.

"Hän on merkillisen vilkas ja iloinen ihmisluonto", sanoi rouva Gannett, seuraten miehensä katsetta.

"Kyllä — se pitää myöntää", vastasi herra Gannett kuivasti, kun mitään pahaa aavistamaton rouva Cluffins leikillisesti näpsähytti perämiestä päivänvarjollaan. "Ihmeellinen ystävä hän ainakin Jenkins'in kanssa näyttää olevan. Ja panempa veikkaa, etteivät he koskaan ennen ole tavanneet toisiaan."

"Lapsi raukka", sanoi rouva Cluffins juhlallisesti lähestyen puhuvia. "Älkää ollenkaan olko huolissanne, herra Gannett, minä kyllä pidän seuraa teidän kyyhkysellenne."

"Kiitoksia", vastasi koneenkäyttäjä pitkäveteisesti.

"Meille tulee erinomaisen hauskaa", jatkoi rouva Cluffins. "Miten usein olenkaan toivonut olevani merimiehen vaimo. Oikein kadehdin heidän vapauttaan."

"Kadehditte — mitä?" kysyi Gannett käheästi. "Heidän riippumattomuuttaan ja vapauttaan", selitti rouva Cluffins totisena. "Olen aina kadehtinut merimiesten vaimoja. He saavat tehdä mitä tahtovat! Yhdeksään, kymmeneen kuukauteen vuodesta ei heillä ole miestä, joka aina olisi kintereillä." Ennenkuin onneton koneenkäyttäjä ennätti keksiä sopivaa vastaväitettä, kuului käsky komentosillalta ja hätäisen jäähyväisen jälkeen katosi hän konehuoneeseen. Kuulumattomat saivat poistua laivasta, portaat vedettiin sisään ja Iso Kuovi lähti hiljalleen liukumaan alas jokea.

Molemmat naiset seisoivat laiturilla kunnes laiva katosi joen mutkan taakse. Kaipaus sydämessään, joka ystävättären neuvon mukaan kyllä paranisi kupillisesta hyvää kahvia, saapui rouva Gannett yksinäiseen kotiinsa.

Leskenä oloaikana mikä nyt seurasi olivat rouva Cluffinsin vierailut ainoana vaihtelevaisuutena rouva Gannettin yksitoikkoisessa elämässä. Papukaijasta ei seuralaiseksi ollut, sen puheet kun jatkuvasti olivat aivan auttamattoman yksinkertaisia. Rouva Cluffins ehdotteli sen myömistä, mutta siihen ystävätär ei suostunut millään ehdolla, ei vaikka viereisessä talossa asuva tullipäällysmies, vanha poika, jo oli luvannut siitä aivan kuulumattomia summia.

"Ihmettelenpä mitä tuolla linnulla kerran tulee olemaan kerrottavaa miehellesi", sanoi rouva Cluffins eräänä päivänä istuessaan Gannettin salissa, noin kuukauden kuluttua Ison Kuovin lähdöstä.

"Ehkä mieheni jo on unohtanut koko tyhmän jutun", vastasi rouva Gannett punastuen. "Kirjeissään ei hän milloinkaan ole maininnut sanaakaan koko linnusta."

"Myö pois se", sanoi rouva Cluffins päättävällä äänellä. "Sinulla ei ole mitään huvia siitä, mutta Habsonia se äärettömästi miellyttää."

Rouva Gannett pudisti päätään.

"Mieheni kiskoisi seinät talosta jos sen tekisin", sanoi hän säpsähtäen.

"Tee sinä vaan kuten käsken, seinistä minä kyllä vastaan. Olen jo sanonut Habsonille, että hän saa sen viidellä punnalla."

"Se ei mitenkään käy laatuun", vastusti rouva Gannett levottomasti.

"Anna minun hoitaa koko asia", sanoi rouva Cluffins, katsellen mielihyvällä pieniä kätösiään. "Se tulee onnistumaan mainiosti, sen lupaan."

Hän kiersi käsivartensa ystävättären vyötäröille ja vei hänet ikkunan ääreen, alkaen puhua merkillisen vakavasti. Viiden minuutin kuluttua rouva Gannett vielä epäröi, kymmenen minuutin kuluttua oli hän jo antanut suostumuksensa ja viidentoista minuutin perästä oli aina toimelias rouva Cluffins jo matkalla Habsoniin, heiluttaen häkkiä, jotta papukaija sai pitää kiinni kynsin hampain pysyäkseen puolallaan. Rouva Gannett katsoi ikkunasta hänen jälkeensä ja istuutui sitten miettimään hyökkäys- ja puolustussuunnitelmaa tästä epäilemättä koituvassa ankarassa kamppailussa.

Noin viikko tämän tapahtuman jälkeen pysähtyi eräänä päivänä ajuri portin eteen ja koneenkäyttäjämme harppasi kolmella askeleella rappuset. Rynnättyään sisään sulki hän vaimonsa syliinsä voimalla, joka karhullekin olisi ollut kunniaksi. Syistä, joista voiman puute lihaksissa oli suurin, vastasi rouva Gannett syleilyyn vähemmän tulisena.

"Ooh! Miten ihanaa taas olla kotona!" huudahti Gannett, heittäytyi nojatuoliin ja veti vaimonsa polvelleen. "No, miten aikasi on kulunut? Ikävästi?"

"Tottuuhan sitä ihminen kaikkeen", vastasi rouva arasti.

"Niin, ja olihan sinulla papukaija."

"Niin, olihan minulla se."

"Mitenkä se nyt jaksaa?" kysyi koneenkäyttäjä, katsellen ympäri huonetta. "Missä se on?"

"Yksi osa on kaapin päällä", vastasi rouva Gannett, koittaen puhua rauhallisesti. "Toinen on hattukotelossa ja loppu tässä."

Hän pisti miehensä käteen halvan kaksiteräisen kynäveitsen.

"Kaapin päällä", toisti koneenkäyttäjä, hypistellen veistä sormissaan. "Hattulaatikossa — -?!"

"Niin. Nuo siniset kukkajalustat."

Gannett tarttui otsaansa. Oliko hän kuullut oikein? Papukaija oli siis muuttunut kukkajalkapariksi, hatuksi ja veitseksi! Todellakin noiduttu lintu!

"Olen myynyt sen", lisäsi rouva Gannett kiireesti.

Herra Gannettin polvi muuttui yht'äkkiä ihmeellisen epäkohteliaaksi ja käsi putosi vyötäröiltä. Rouva nousi rauhallisena ja istuutui viereiselle tuolille.

"Myynyt?" toisti Gannett myrskyä ennustavalla äänellä. "Myynyt minun papukaijani?"

"En voinut kärsiä sitä, Jem. Ja kun en voinut kärsiä sitä, möin sen saadakseni nuo tarpeelliset esineet itselleni ja sinulle."

Koneenkäyttäjä lennätti veitsen toiselle puolelle huonetta.

"Katsos, Jem", jatkoi rouva Gannett, "se ei olisi kuitenkaan puhunut totta. Ja jos se olisi päässyt valehtelemaan, olisi se saanut aikaan kaikenlaisia ikävyyksiä."

"Se ei osannut valehdella", karjasi koneenkäyttäjä, juosten raivoisana edestakaisin huoneessa. "Paha omatuntosi saattoi sinut pelkäämään. Miten uskalsit sinä myydä minun papukaijani?"

"Sentähden, ettei se rakastanut totuutta, Jem", vastasi rouva hiukan vaaleana.

"Ainakin enemmän kuin sinä", ärjyi koneenkäyttäjä pysähtyen vaimonsa eteen. "Halpamainen olento!"

Rouva Gannett kaivoi nenäliinan taskustaan ja peitti silmänsä.

"Minä — minä möin sen sinun tähtesi Jem", änkytti hän. "Se valehteli niin kauheasti sinusta, enkä minä voinut kuunnella sellaisia."

"Minusta?" ihmetteli Gannett, vaipuen tuolille ja tirkistellen kummastuneena vaimoaan. "Valhetteli minusta? Tyhmyyksiä! Miten se olisi voinut olla mahdollista?"

"Yhtä suuri mahdollisuushan sillä oli puhua sinusta, kuin minustakin", sanoi rouva Gannett. "Se oli taitavampi noitumaan, kuin luulitkaan. Oo! Miten kauheita asioita se sinusta kertoi!"

"Luulet kai puhuvasi lapselle eli hullulle?" sanoi koneenkäyttäjä.

Rouva Gannett pudisti väsyneesti päätään.

"Olisipa todellakin hauska kuulla mitä historioita se tiesi — jos ehkä vielä satut muistamaan", sanoi Gannett purevan ivallisesti.

"Ensimäinen valhe", alkoi rouva heikolla, mutta selvällä äänellä "koski sinun Genuassa oloasi. Papukaija kertoi, että sinä kävit jossakin syrjäkaupungin varieteessa."

Kostea nenäliinan takaa tirkistävä silmä huomasi koneenkäyttäjän säpsähtävän.

"Minä en sellaista paikkaa luule löytyvänkään", kuului jatko.

"Kyllä — minä luulen — kyllä siellä sellaisia löytyy", änkytti mies. "Se tahtoo sanoa — olen kuullut toverien puhuvan jotakin sinnepäin."

"Mutta sinä et siellä ole käynyt?" kysyi vaimo.

"En koskaan!" vastasi koneenkäyttäjä kiivaasti.

"Tuo hävytön lintu sanoi sinun olleen juovuksissa siellä", jatkoi rouva juhlallisella äänellä, "löit rikki pienen marmoripöydän ja kuritit kahta tarjoilijaa. Ja ellei 'Eteenpäin' kapteenia olisi ollut, olisit sinä joutunut putkaan ja jäänyt laivasta. Eikö se ollut halpamaista?"

"Inhoittavaa", vastasi mies matalalla äänellä.

"Luulen ettei 'Eteenpäin'-nimistä laivaa edes löydykään", jatkoi rouva Gannett.

"Ei se ainakaan laivan nimeltä kuulosta", mutisi Gannett.

"Niin, — muutaman päivän perästä saavuitte Neapeliin — — —."

"Siellä minä en kertaakaan käynyt kaupungissa", huomautti koneenkäyttäjä.

"Papukaija sanoi päinvastoin."

"Pitäisi sinun enemmän uskoa omaa miestäsi kuin tuollaista kirottua lintua", sanoi Gannett mielistellen.

"Tietystikin minä sen teen, Jem", vastasi vaimo, "tahdon vaan todistaa sinulle, että lintu valehteli koska et sitä muuten usko."

Gannett veti piipun taskustaan, kaivoi poron kopasta ja puhalsi päättävän näköisenä varteen.

"Eräs tyttö möi hedelmiä aivan laivan lähellä", jatkoi rouva. "Eräänä iltana ostit sinä viikunoita ja aioit samalla suudella häntä, mutta tytön sulhanen sattuikin näkemään ja aikoi iskeä sinua veitsellä. Sinä pelästyit, hyppäsit mereen ja olit vähällä hukkua."

Gannett viritti hitaasti ja huolellisesti piippunsa ja vei tulitikun pätkän uuniin.

"Minä tulin aivan sairaaksi sen jutuista — tuskin tiesin mitä tehdä", jatkoi rouva Gannett. "Ollessasi Suezissa — — —."

Koneenkäyttäjä teki kieltävän eleen. "Tarpeeksi", sanoi hän jäykästi.

"Niin, halusta en toistaisikaan mitä se kertoi Suezista", sanoi vaimo. "Mutta ajattelin sen ehkä sinua huvittavan."

"Ei ollenkaan", vastasi koneenkäyttäjä ja puhalteli sankkoja sauhuja piipustaan. "Ei ollenkaan."

"Luultavasti nyt jo myöskin ymmärrät, miksi linnun hukkasin?" kysyi rouva Gannett. "Jos se tuonlaisia valheita olisi kertonut minusta sinulle, olisit sinä tietysti uskonut. Eikö totta?"

Gannett otti piipun suustaan ja kiersi uudestaan käsivartensa vaimonsa vyötäröille.

"En rakkaani", sanoi hän liikutettuna, "yhtävähän kuin sinäkään sitä tehnet."

"Ja minä tein oikein myödessäni sen? Eikö totta, Jem?"

"Aivan oikein", vastasi Gannett merkillisen sydämellisesti. "Se oli viisainta mitä taisit tehdä."

"Mutta pahinta et sinä vielä kuullut", sanoi rouva Gannett, "kun olitte Suezissa — — —."

Gannettilta pääsi hiljainen sisällinen rukous Suezin edestä, hän löi nyrkkinsä pöytään ja kielsi vaimonsa koskaan mainitsemasta sitä nimeä. Sitten komensi hän illallista.

Vasta kuullessaan vaimonsa askaroivan kyökissä, muuttuivat hänen tuimat kasvonpiirteensä ja hän alkoi ajatella tätä asiaa puolelta toiselle, koittaen saada valoa tähän pimeään juttuun.

"Jenkins!" huudahti hän yht'äkkiä. "Jenkins ja rouva Cluffins. Ja minä kun aioin kertoa Cluffinssille hänen vaimonsa kirjeenvaihdosta. Luultavasti mies taitaakin ulkoa joka lapun."

ERÄS AAVEHISTORIA

Kaunis kesäpäivän aurinko paistaa helotteli täydellä terällään ja heikot tuulen hengähdykset kulettivat kuunaria tuskin kolmen solmun nopeudella.

Siellä täällä kiilsi joku valkea purje taivaanrannalla ja suuri kalalokki kierteli hitaasti leijaillen laivaa.

Kannella ei näkynyt elävää olentoa, joka olisi saattanut kuulla laivurin ja perämiehen välistä keskustelua tottelemattomuushengestä, jota viime aikoina oli huomattu miehistössä.

"Paljasta kiusaa se vaan on, on tottavieköön", sanoi laivuri, vanhanpuoleinen harmaapartainen mies.

"On niin", myönsi perämies.

"Ette usko mitä siihen aikaan syötiin, kun minä olin laivapoikana", jatkoi laivuri. "Ette usko vaikkapa vannoisin raamatun kautta."

"Ne ovat nyt vaativampia."

"Vaativampia!" huudahti laivuri. "Mikä oikeus nälkäisellä merimiehellä on olla vaativainen? Saavathan he tarpeekseen ruokaa. Mutta katsokaas nyt!"

Melkein tukahtuneena raivosta vetäytyi hän askeleen taaksepäin ja osoitti sormellaan Bill Smithiä, joka samassa nousi kannelle lautanen kädessään ja kasvot pahassa irvistyksessä. Tekeytyen aivan kuin ei huomaisikaan kapteenia meni hän laivan syrjälle ja kasvot toisaalle käännettynä heitti ruoan lautaselta mereen. Heti jälestä seurasi George Simpson yhtä häpeämättömällä tavalla tuhlaamaan laivurin syötäväksi ostamia ruokavaroja.

"Tuo tulee teille kalliiksi", mutisi laivuri hampaittensa raosta.

"Niitä on useampia", huomautti perämies.

Taas tuli kaksi miestä kannelle, irvistelivät kauheasti ja heittivät ruoan yli syrjän. Mutta nyt seurasi väliaika — väliaika, jolloin sekä perässä, että keulassa näyttiin odottavan jotakin, ja jolloin tuo "jotakin" parasta aikaa seisoi kanssin rappusilla ja koetti väkistenkin vääntää esille rohkeuttaan.

"Annappas pojan vaan tulla", kähisi laivuri, "niin nyljen hänet elävältä!"

"Ottakaa sitten vaan veitsi käsille", kehotti perämies.

Nenänpää valkeana ilmestyi poika kannelle vilkuillen rukoilevasti miehistöä takanaan. Mutta näiden ilkeä katse muistutti häntä jostakin, jonka oli unohtanut. Hän työnsi nyt laihan lautasta pitelevän kätensä mahdollisimman etäälle ja astui sydän kurkussa muutaman askeleen kohti syrjää.

"Poika!" karjasi laivuri yht'äkkiä.

"Niin, kapteeni?"

"Tule tänne!"

"Heitä ensin ruoka yli syrjän", kuului neljä matalaa uhkaavaa ääntä.

Poika pysähtyi epäröiden, vaan lähestyi sitten hitaasti laivuria.

"Mitä aiot tehdä päivällisellesi?" kysyi laivuri tuimasti.

"Syödä", vastasi nuorukainen peloissaan.

"Minkätähden sitä sitten kantelet ylös?" tiuskasi laivuri ja rypisti silmäkulmiaan.

"Ajattelin sen maistuvan paremmalta täällä."

"Maistuvan paremmalta", toisti laivuri pilkallisesti. "Eikö se ole mielestäsi kelvollista?"

"On."

"Puhu kovempaa", ärjäsi laivuri. "Onko se hyvää?"

"Mainiota", vastasi poika kimakalla kurkkuäänellä.

"Oletko koskaan saanut parempaa ruokaa?" kysyi laivuri ja korotti ääntänsä.

"En koskaan", kirkui poika, seuraten esimerkkiä.

"Kaikki on kuin pitääkin olla?" huusi laivuri.

"Paljon parempaa, sir", ärjäsi poika.

"Istu ja ala syödä", komensi laivuri.

Poika asettui varjoon ja ryhtyi päivälliseensä täysin tyytyväisen näköisenä.

"Otaksun", sanoi laivuri, hetken katseltuaan pojan syömistä, "otaksun, että toiset heittivätkin päivällisensä yli syrjän vaan siitä syystä, etteivät ole tottuneet niin hyvään ruokaan?"

"Niin minäkin luulen, sir", vastasi poika.

"Ovatko he puhuneet sellaista?" huusi laivuri.

Poika epäili ja vilkasi levottomana keulaan.

"Kyllä, sir", sanoi hän lopulta, mutta hätkähti samassa kuullessaan keulasta onnettomuutta ennustavaa murinaa.

Niin hitaasti kuin ruoka kuluikin, loppui se kuitenkin vihdoin ja poika vetäytyi keulaan katsellen rukoilevasti miehistöä.

"Tulehan tänne", sanoi Bill, "meillä on vähän puhumista kanssasi."

"Mahdotonta", vastasi poika. "Työt ennen kaikkia. En jouda juttelemaan."

Vasta illalla kun miehistön viha jo vähän oli lauhtunut, hiipi poika kojuunsa ja nukkui ennen pitkää vanhurskaan unta. Mutta muutaman tunnin kuluttua oli hän kuulevinaan miesten ääniä; hän raotti silmiään ja huomasi kummakseen miesten istuvan pöydän ääressä ja puhelevan.

"Kelpo selkäsaunan hän on ansainnut, totta totisesti", sanoi Bill ja pureskeli kuivaa leivänkappaletta.

"Ja saada kuusi kuukautta", sanoi vanha Ned. "Ei Bill, ei se kelpaa."

"No pitääkö meidän sitten viikkomääriä elää homehtuneella leivällä ja pahentuneilla perunoilla?" kysyi toinen raivoisasti. "Sehän on pitkäveteistä itsensä tappamista!"

"Tekisipä teistä joku edes itsemurhan", sanoi vanha Ned ja katsoi odottavan näköisenä tovereitaan. "Luulenpa, että se vähän pelottaisi ukkoa."

"Niin. Esimerkiksi juuri sinä. Olethan vanhin joukosta", sanoi Bill pistävästi.

"Billillä on oikein", lisäsi Simpson. "Sinun ikäiselläsi miehellä, Ned, ei enää voi olla suuria iloja tästä matoisesta mailmasta. Vai kuinka?"

"Niin ja sinä kirjoitat kirjeen laivurille; selität tekosi syyt: huono kohtelu ja kehno ruoka", sanoi kokki asiaan äärettömästi innostuneena.

"Älkää tyhmyyksiä jaaritelko", sanoi vanha mies ärtyisesti.

"Kuulkaapas pojat", sanoi yht'äkkiä Bill. "Minäpä tiedän mitä teemme. Joku meistä on tekevinään itsemurhan, kirjoittaa ukolle kirjeen kuten kokki sanoi ja selittää ennen hypänneensä mereen, kuin nälkään kuolevansa. Olen varma ukon pelästyksestä!"

"Ja lastiruumassa on hänelle mainio piilopaikka!" huomautti joku.

"Se ei taida ollakaan hullumpi keksintö", sanoi Ned pitkäveteisesti, "mutta kuka sinne menee?"

"Tommy!"

"Pakana vieköön, häntä en tullut ajatelleeksikaan", huudahti Ned ihastuneena. "Tulitko sinä, kokki?"

"En totisesti tullut minäkään."

"Katsokaas, on parasta, että Tommy sen tekee", sanoi Bill, "jo siitäkin syystä, että jos kepposemme keksitään pääsee poika koko jutusta paljaalla selkäsaunalla. Kuka luukut hänen jälkeensä on sulkenut, siitä emme tietystikään tiedä tuon taivaallista. Me kaipaamme vaan Tommyä ja löydämme vihdoin hänen kirjeensä."

Kokki nosti toisen jalkansa polvelleen ja nyökkäsi myöntävästi. Mutta samassa näytti hän huomanneen jotakin, irvisti ja osotti sormellaan kojua, josta Tommyn kasvot vaaleina ja kauhistuneina tirkistelivät miehiä.

"Halloo!" sanoi Bill. "Oletko kuullut puheemme?"

"Kuulin, että puhuitte vanhan Nedin tappamisesta", vastasi poika varovasti.

"Hän on kuullut kaikki", sanoi kokki päättävästi. "Tiedätkö minne valehtelevat pikkupojat joutuvat?"

"Ennen sinnekin menen kuin lastiruumaan", sanoi Tommy. "Minä en sinne mene. — Kerron laivurille kaikki."

"Sen jätät tekemättä", sanoi Bill lujasti. "Kas niin, ulos kojusta ja kiireesti, ellet apua tahdo!"

Ulvahtaen vetäytyi poika peitteensä sisään ja iski suonenvedontapaisesti sormensa kojun laitoihin. Siitä ei kuitenkaan ollut apua; jalkojaan sätkyttelevä poika nostettiin lattialle ja pantiin istumaan pöydän ääreen.

"Mustetta, kynä ja paperia, Ned", komensi Bill.

Ukko toi pyydettyä ja kun Bill ensin oli paitansa hihalla pyyhkinyt voipalasen paperilta, asetti hän kirjotusvehkeet uhrin eteen.

"En minä osaa kirjoittaa", sanoi Tommy epäröiden.

Miehet katsahtivat toisiinsa silminnähtävällä levottomuudella.

"Valehtelet", sanoi vihdoin kokki.

"En taida, sanon minä", intti poika. "Sentähden minut merellekin lähetettiin kun en lukemaan enkä kirjoittamaan oppinut."

"Tartuppa sen tukkaan vähäisen, Bill", sanoi Ned suuttuneena tällaisesta merimiehen ammatin häpäisemisestä.

"Antaa olla", vastasi Bill rauhallisesti. "Minä kirjoitan hänen edestään; ukko ei minun käsialaani tunne."

Istuutuen pöydän ääreen asetteli hän hetkisen itseään, pisti sitten kynän mustepulloon ja jäi hyvin ajattelevan näköisenä tirkistelemään rasvaista paperia edessään.

"Viisainta on kirjoittaa hyvin huonosti", esitti Ned.

"Tietysti", vastasi Bill. "Miten luulisit pojan kirjoittavan: 'itsemurha', Ned?"

Ukko mietti. "I-i-t-s-e-m-u-r-h-a", sanoi hän lopulta hyvin totisena.

"Mutta eiköhän sitä aina siten kirjoiteta?" kysyi kokki katsoen miehestä toiseen.

"Emme saa kirjoittaa oikein", sanoi Bill, kynän tehdessä kaikenlaisia koukeroita paperin yläpuolella. "Ajatteleppas nyt, Ned!"

"Sanokaamme 'tappanut' 'itsemurhan' sijaan" sanoi ukko. "Tuonlainen poikanaskali ei kuitenkaan osaisi käyttää niin hienoja sanoja."

Bill ryhtyi työhön ja ottaen tarkoin huomioonsa toverien huomautukset sai hän vihdoin kirjeen valmiiksi.

"No miltäs tämä kuulostaa?" kysyi hän vähän mahtavasti.

"Raakas kapteeni otan kynän käteni vimeisen kerta ja tietä anan että enenkun syön moska jota te ruokaksi sanote niin hukutan itseeni joka on paljo helpompi kun nalkkä kuola ja anan klinkkuveitteni pillille ja hope kelloni kansa ja on ikävä kuola näin nuorena tommy brown."

"Mainio!" huudahti Ned ja katseli kysyvästi ympärilleen.

"Panin veitsen ja kellon mukaan vaan sentähden, että asia näyttää luonnollisemmalta", sanoi Bill ujolla ylpeydellä. "Mutta jos tahdot, Ned, niin kyllä asetan ne sinunkin nimellesi?"

"Ei ole väliä", vastasi ukko jalomielisesti.

"Pane vaatteet päällesi", komensi Bill ja kääntyi nyyhkivään Tommyyn.

"Minä en mene lastiruumaan", itki Tommy epätoivoisena. "Sanon sen yhtähyvin nyt kuin toistenkin, — minä en mene sinne!"

"Kokki", sanoi Bill levollisena. "Ole hyvä ja anna hänelle vaatteet. Kas niin Tommy!"

"En, — en! sanon minä", kirkui poika.

"Ja sitten tuo pieni köydenpätkä, kokki", lisäsi Bill, "niin, niin, juuri se! — kas niin Tommy!"

Miehistön nuorimman silmät lensivät köydenpätkästä vaatteisiin ja takaisin köydenpätkään.

"Mutta miten minä saan ruokaa?" kysyi hän, alkaen vastahakoisesti sovittaa vaatteita päälleen.

"Voit ottaa mukaasi ruukun vettä ja vähän laivakorppuja", sanoi Bill, "ja yöllä kyllä tuomme sinulle lisää. Piiloudu lastin sekaan, äläkä näyttäydy jos joku päivällä tulee alas."

"Mutta raitista ilmaa?" kysyi uhri. "Sitä saat öisin kun otamme luukut pois", selitti Bill. "Älä ollenkaan ole levoton, minä kyllä huolehdin tarpeistasi."

Puoleksi vetäen, puoleksi työntäen vietiin vastusta tekevä poika kannelle. Äänettöminä nostivat Bill ja Ned kannet luukulta; Ned meni alas ja otti pojan syliinsä, laski hänet vesiruukkuineen lastin päälle ja kiipesi suutaan pyyhkien kiireesti ylös.

"Joko sinä maistoit pojan vesivaroja?" kysyi Bill.

"En", vastasi Ned. "Se oli vaan tuon kirotun poikanulikan saapas, joka sattui huuliini. Pane kansi paikoilleen."

Noin kahdeksan tienoilla seuraavana päivänä alkoi laivuri kaivata poikaa. Hän kysyi kokilta aamiaista syödessään, mutta kokki pelästyi, pudotti kahvivehkeet lattialle ja ryntäsi suin päin ylös kannelle. Kapteeni kirosi oikein tunnettuun englantilaiseen tapaan ja seurasi kokkia jääden ihmetellen katselemaan miehiä, jotka epätoivoisen näköisinä katselivat toisiaan.

"Bill", sanoi laivuri. "Mikä kokkia riivaa?"

"Hän on saanut 'slaakin'", selitti Bill ja pudisti päätänsä, "kaikki olemme saaneet 'slaakin'."

"Pian saatte vielä toisenkin", ärjäsi laivuri. "Missä poika on?"

Billin rohkeus katosi ja avuttomana katseli hän tovereitaan. Sitten ojensi hän likaisen paperin laivurille.

"Lukekaa itse!"

Laivuri katseli paperia ja ojensi sen sitten perämiehelleen.

"En ymmärrä tätä", sanoi laivuri ihmetellen. "Viimeksi eilen söi hän päivällisensä kannella ja kehui sitä mainioksi. Kuulittehan tekin sen, Bob?"

"Kuulin. — Poika raukka", surkutteli perämies. "Ja sitäpaitsi, kuulittehan te kaikkikin sen", lisäsi laivuri. "Minulla on siis 5 todistajaa. Pojan on täytynyt tulla hulluksi. — Kuuliko kukaan kun hän hyppäsi yli syrjän?"

"Kuulinhan minä molskahduksen vahdissa ollessani", sanoi Bill.

"Mikset sitten juossut katsomaan?"

"Ajattelin vaan jonkun tovereista heittäneen illallisensa mereen."

"Vai ajattelit sinä niin!" sanoi laivuri ja puri huultaan. "Aina sinä ruoastasi rähiset ja riitelet. Mikä sitä oikein vaivaa?"

"Myrkytettyä, sir", sanoi Ned ja pudisti päätään. "Liha on kelpaamatonta."

"Sehän on mehevää, jotta suussa sulaa" sanoi laivuri. "No, voittehan ottaa toisestakin tynnöristä jos haluatte. Oletteko nyt tyytyväisiä?"

Miesten kasvot selkenivät ja Bill iski silmää.

"Voi on myöskin pahentunutta", sanoi hän kääntyen laivuriin.

"Onko voikin huonoa?" kysyi laivuri ja rypisti silmäkulmiaan. "Mistä se tulee, kokki?"

"En mahda sille mitään", vastasi kysytty.

"Anna niille sitten täst'edes kajuutan tynnöristä", murisi laivuri. "Minä vaan epäilen, että olette kiusanneet poikaa; ruoka on kylläkin hyvää."

Hän vetäytyi kajuuttaan, asetti paperilapun sokeriastiaan ja istui sohvalle miettimään tätä merkillistä tapahtumaa.