Part 7

Sinä päivänä oli miehistöllä oikein "Abrahamin saalis", kuten vanha Ned sitä kutsui. Paitsi muita herkkuja saatiin vielä pannukakkuakin, joka muuten tavallisesti seurasi vaan sunnuntaita. Billiä katseltiin ja tervehdittiin kuin suurtakin ihmiskunnan pelastajaa ja kanssissa vallitsi ilo ja riemu. Yöllä avattiin lastiruuman luukut ja pojalle vietiin osa kaikista herkuista.

"Mutta mihin minä rantaan saavuttua joudun?" kysyi poika riidanhaluisella äänellä saatuaan vatsansa täyteen.

"Kyllä me sinut maalle toimitamme", lohdutti Bill. "Eihän meistä kukaan enää jää tähän ruumisarkkuun. Otan sinut samaan laivaan kanssani. — — — Mitä sanoit?"

"En minä mitään puhunut", vastasi poika. Miehistön suureksi harmiksi palattiin seuraavana päivänä taas entiseen ruokajärjestykseen. Vanha liha ilmestyi uudestaan keittiöön ja lihavat herkut lakkasivat vuotamasta kajuutasta. Billin osaksi tuli sama kohtalo kun niin monen muunkin puoluejohtajan asioiden hullusti mennessä. Ennen kumppaniensa ihanne, nyt heidän pilapuheidensa maalitaulu.

"No miten kävi sinun merkillisen keksintösi kanssa?" murisi vanha Ned pilkallisesti illalla koittaessaan sulattaa kivettynyttä korppua teekupissa.

"Et sinä sellainen keksijä ollutkaan, miksi itsesi luulit", sanoi kokki varmana sanojensa sukkeluudesta.

"Ja poika parka makaa syyttä suotta lastiruumassa", sanoi Simpson osanotolla, joka ikävä kylläkin tuli vaan liian myöhään.

"Minä en anna perään", sanoi Bill uhmailevasti. "Ukko pelästyi kelpolailla eilen. — Pitää saada vielä toinen itsemurha — siinä koko asia."

"Anna Tommyn tehdä se uudestaan", ehdotti kokki ja kaikki nauroivat.

"Kaksi yhdellä matkalla, kyllä se ukon pehmittää", jatkoi Bill vilkaisten vihaisesti kokkiin. "No, kenestä tulee n:o 2?"

"Kyllä tätä lajia jo riittää", sanoi Simpson hartioitaan nostaen. "Sinä olet päästäsi sekaisin, Bill."

"Älä luule", vastasi Bill. "Mutta minä en anna perään. — Kuules Ned, sinähän viimeaikoina olet näyttänyt sairaalta. Mene sinä lastiruumaan niin saat levätä oikein tarpeeksesi."

"Vai niin", vastasi ukko kylmästi.

"Tehkää kuten tahdotte", sanoi Bill huolettomasti. "Minusta on samantekevää kuka teistä sinne menee."

"Entäs sinä itse?" kysyi Simpson.

"Minä?" ihmetteli Bill. "Minunhan on täällä oltava hoitamassa koko kokonaisuutta."

"Ja meidän on oltava auttamassa sinua", sanoi Simpson.

Bill ei puhunut sanaakaan, vaan veti kojustaan likaisen korttipakan.

"Alimainen kortti tekee itsemurhan", sanoi hän. "Minä olen mukana."

"Hän nosti korttipakan kokin nenän alle. Tämä epäili ja katsoi toisiin.

"Älä ole tyhmä, Bill", sanoi Simpson.

"Vai niin! Te pelkäätte!" pilkkasi Bill.

"Sehän on suoraa hulluutta, sanon minä", murisi Ned.

"Itsehän minut tähän pakoititte", vastasi toinen. "Olette pelkureita, siinä koko asia. Niin kauan kun oli puhe pojasta olitte kyllä miehiä vaikka mihin — nyt kun on oma nahka kysymyksessä — jänistätte."

"Olkoon menneeksi", sanoi Simpson epätoivoisen rohkeudella. "Tapahtukoon tahtosi Bill. Vedä, kokki!"

Kokki totteli, joskin vastahakoisesti ja sai kympin, Ned, monien vastaväitteiden perästä veti seitsemäisen. Simpson sai kuninkaan.

"Nyt on sinun vuorosi, Bill", sanoi hän. "Katso nyt kuinka käy!"

Bill sekoitti lehtiä.

"Tottahan minä seitsikkoa korkeamman vedän", sanoi hän kerskuvasti.

"Kolmonen!" huusi Simpson, "kolmonen, Bill! Bravo! Minä kyllä kirjoitan kirjeen edestäsi, sinun käsialasi ukko jo tuntee. Mitä minä kirjoitan?"

"Kirjoita mitä haluat", vastasi Bill äkäisesti.

Hän heittäytyi sohvalle katsellen halveksivasti toisten kirjoitushommia ja Simpsonin kysymykseen, kirjoitettaisiko myöskin suuteloita, ei hän vastannut mitään.

"Luulin sinun sentään paremmin osaavan kirjoittaa", sanoi hän kun kirje valmistuttuaan oli ääneen luettu.

"Minähän kirjoitinkin sen sinun nimessäsi", vastasi Simpson.

Billin juhlallisuus katosi ja hän tuli entiselleen.

"Jos tahdot silmäsi sisään muuratuiksi, George", ärjäsi hän, "niin toista nuo sanat!"

Hän oli koko illan äärettömän pahalla tuulella ja lastiruumaan meno yöllä näytti aivan kuin hiljaiselta hautajaissaatolta. Poika yksinään oli iloissaan saadessaan seuraa.

"Tänään on teille taas kirje", sanoi perämies, kun laivuri ilmestyi kannelle.

"Mi — mikä?" kysyi tämä ja vaaleni.

Perämies osoitti sormellaan korkeuteen. "Se on Nedillä", jatkoi hän. "En käsitä mikä ihmisiin on mennyt!"

Laivuri ryntäsi keulaan ja otti kirjeen Nediltä.

"Mitä tämä oikein tarkoittaa?" kysyi hän luettuaan kirjeen ja jäi pää kallellaan katselemaan lastiruuman luukkua. Miesten sydämet pamppailivat.

"Huono ruoka, sir", sanoi Simpson, rohkaisten mieltänsä, "huono ruoka on syyksi sanottava, kun maalle pääsemme."

"Siitä ette puhu sanaakaan", sanoi laivuri ja katsoi tuimasti puhujaan.

"Se on velvollisuutemme, sir", sanoi Ned tunteellisesti ja varmasti.

"Kuulkaa", sanoi laivuri ja katsoi uhkaavasti miehistön jäännöksiin. "Lopettakaamme nyt jo itsemurhat. Vanha liha on loppunut ja satamaan päästyämme saatte tuoretta voita ja vihanneksia. Mutta näistä kirjeistä ja huonosta ruoasta en tahdo kuulla puhuttavan maalla. Sanon yksinkertaisesti näiden kahden kadonneen ja te sanotte samaa."

"Sitä en ainakaan minä voi tehdä, sir", sanoi Simpson päättävästi.

Laivuri lähestyi miestä.

"Ehkäpä viisi puntaa vähän auttaisi asiaa", sanoi hän matalalla äänellä.

"No, ehkäpä hiukan", kuului varova vastaus.

Laivuri katsahti ylös. Simpsonin aivot näyttivät selvittelevän vaikeaa laskuopillista kysymystä.

"Taikka viisi puntaa mieheen", sanoi laivuri. "Pidemmälle en voi mennä."

"Sanokaamme 20 puntaa yhteensä, niin olkoon menneeksi, vai mitä toverit?" sanoi Simpson.

Ned nyökkäsi ja kokki, koettaen peittää hermostumistaan suostui myöskin.

"Mistä rahat tulee?" kysyi perämies laivurilta aamiaista syödessä. "Minua ette ainakaan saa kiristää."

Kajuutan kattoikkuna seisoi avonaisena, laivuri vilkasi siihen ja kuiskasi sitten jotain perämiehen korvaan.

"Mitä?" huudahti tämä ja koetti turhaan kuumalla kahvilla ja sianlihalla peittää naurunhaluaan.

Ajatellen vaan koituvia rikkauksia suorittivat miehet ilomielellä syntyneet ylityötkin; kokki hoiti pojan toimia ja Ned Simpsonin kanssa Billin. Yön saavuttua nostettiin kannet lastiruuman luukulta ja huomattavalla uteliaisuudella odotettiin uhrien kertomusta olostaan.

"Missä päivälliseni on?" murisi Bill, hypäten kannelle.

"Päivällisesi!" huudahti Ned ihmeissään. "Ei sinulle mitään päivällistä ole annettu."

"Mitä?"

"Niin, laivuri jakaa ulos ainoastaan kolmelle miehelle", sanoi kokki.

"Miks'ette siis ole omastanne säästäneet meillekin jotain?" kysyi toinen.

"Ei riitä Bill! Ei totta totisesti!" sanoi Ned. "Työt ovat lisääntyneet ja ruoka ei kunnollisesti riitä itsellemmekään. Sinullahan on vettä ja laivakorppuja."

Bill kirosi.

"Olen saanut enemmän kuin tarpeeksi jo tästä", ärjäsi hän kiukkuisena. "Tulen ylös. Ukko saa sanoa mitä haluaa, minä en hänestä välitä."

"Älä tee sitä, Bill", sanoi Ned houkuttelevasti. "Kaikkihan käy mainiosti! Ukko on riivatun peloissaan, lupasipa meille jo 20 puntaa, ellemme maihin päästyämme hiisku koko itsemurhista mitään."

"Niistä on 10 minun", sanoi Bill, "ja ne olen rehellisesti ansainnut. Kokonaisen päivän olen loikonut tuossa likaisessa luolassa."

"Niin, niin", sanoi Ned, tyrkäten kokkia, jonka kielellä pyöri muistutus tällaista jakolaskua vastaan.

"Se sattui ukkoon pahasti", sanoi kokki. "Hän on kauhean peloissaan. Tänään koottiin sinun ja pojan vaatteet, — aikomus näet on antaa ne perillisillenne. Ha! Ha! Tällaisessa pilassa en koskaan ennen ole ollut mukana!"

"Olet narri!" ärjäsi Bill ja sytytti piippunsa, taistellen luonnon lahjoittamaa pahaa sisuansa vastaan.

Tätä seuraavina neljänä päivänä oli kaikki rauhallista laivalla. Sivuutettiin suuremmitta vaikeuksitta Lands'End ja tuuli, joka päivällä oli heikko, alkoi yön päälle puhaltaa aikalailla rivakasti. Molemmat vangit nousivat kannelle kun perämies oli jättänyt paikkansa ja ahmivat hätäisesti mitä säästöön oli saatu heitä varten. Ned seisoi peräsimessä ja kun kokki Simpsonin seuraamana oli mennyt kojuunsa, ei kannella ollut ketään kuulijoita heidän puheilleen.

"Tämä on tyhmää leikkiä, Tommy", sanoi Bill ja pudisti päätään.

"Leikkiä?" toisti Tommy. "Miten meidän käy Northseaan saavuttuamme?"

"Kyllä minä sen asian hoidan", sanoi Bill. "Nedpä näyttää saaneen pahan yskän", lisäsi hän.

"Ettei vaan tukehtuisi, ukko paha", sanoi Tommy. "Katsokaa! Hän viittaa meille."

Molemmat hypähtivät äkkiä pystöön, mutta ennenkuin ehtivät edes ajatellakaan piilottautumista, sukeltautuivat laivuri ja perämies kajuutan rappusista kannelle ja lähestyivät heitä.

"Katsokaa itse", sanoi laivuri, kääntyen perämieheen, "enkö tee oikein uskoessani unia?"

"Merkillistä", ihmetteli perämies ja hieroi silmiään.

"Olen kyllä tämän tapaisesta kuullut puhuttavan", jatkoi laivuri, "mutta itse en koskaan ennen ole sattunut näkemään. Nyt voitte sanoa nähneenne aaveita, Bob."

"Merkillistä", huudahti perämies uudestaan ja pudisti päätään. "On aivan kuin ne eläisivät."

"Laivalla kummittelee, Ned", huusi laivuri jylhällä äänellä. "Billin ja pojan henget seisovat tuolla keulassa."

Pelästynyt vanha merimies ei saanut sanaa suustaan. Pienempi aave nyyhkytti ja pyyhki nenäänsä takin hihaan, suurempi vihelteli hiljaa.

"Olento raukkoja", sanoi laivuri. "Näettekö ankkuria läpi pojan, Bob."

"Molempien läpitse minä näen", huudahti perämies.

Hetkisen oleskelivat päällysmiehet vielä kannella, mutta tulivat lopulta siihen päätökseen, että heidän läsnäolonsa häiritsi henki-olentoja ja laskeutuivat taas takaisin kajuuttaan.

"Mikä lienee hänen tarkoituksensa?" kysyi Simpson tullen varovasti kannelle.

"Piru sen tietäköön", sanoi Bill vihaisesti.

"Ei suinkaan hän meitä aaveiksi luullut?" ihmetteli Tommy.

"Tietystikään ei", vastasi Bill halveksivasti. "Joku koiran kuje sillä on mielessään. Ja nyt minä menen kojuuni ja sinä teet samoin Tommy. Huomenna kyllä saamme selvitystä asiaan."

Aamulla sitä tulikin, sillä aamiaisen jälkeen tuli kokki keulaan ilmoittamaan, että korppujakin oli jaettu vaan kolmelle. Kaikki hämmästyivät.

"Minä menen puhumaan hänen kanssaan", sanoi Bill kiukkuisesta.

Hän tapasi laivurin sydämellisesti nauramassa perämiehen kanssa.

"Hyvää huomenta, sir", sanoi Bill hätäisesti. "Tulin kysymään emmekö me Tommyn kanssa saa päivällistä, kuten ennenkin?"

"Päivällistä?" ihmetteli laivuri. "Mitä te päivällisellä teette?"

"Syömme", vastasi Bill, vilkaisten arasti laivurin silmiin.

"Syötte! Mihin te ruokaa panisitte?" Bill hymyili ja taputti vatsaansa.

"Paljasta ilmaa", sanoi laivuri ja kääntyi mennäkseen.

"Antakaa kuitenkin vaatteemme ja tavaramme", sanoi Bill ja puri hammastaan. "Ned kertoi teidän korjanneen ne."

"Enhän toki", sanoi laivuri. "Ne toimitan teidän perillisillenne. Sitenhän laki käskee, vai mitä, Bob?"

"Aivan niin", sanoi perämies.

"Sukulaisenne saavat tavarat ja palkkanne aina siihen iltaan jolloin itsemurhan teitte", sanoi laivuri.

"Emme me mitään itsemurhaa ole tehneet", intti Bill. "Miten silloin tässä voisimme seistä?"

ERÄS AAVEHISTORIA 151

"Olette tehneet, sanon minä", sanoi laivuri rauhallisena, "siitä on minulla selvänä todisteena kirjeenne taskussani."

Bill seisoi hetken yhdellä jalalla, sitten toisella ja läksi lopulta hiljalleen lönkyttämään keulaan.

Aina päivälliseen saakka ei laivuri kuullut mitään merkillisempää, mutta juuri kun hän oli lopettanut päivällis-aterian, syöksyi vanha Ned sisälle raivoisana ja suuttuneena.

"Bill on varastanut päivällisemme, sir", huusi hän ollenkaan kursailematta.

"Kuka?" kysyi laivuri kylmästi.

"Bill... Bill Smith!"

"Kuka?" toisti laivuri vielä kylmemmin.

"Bill Smithin haamu", murisi Ned, "on ottanut päivällisemme ja hän ja Tommy Brownin haamu ahmivat nyt yhdessä sitä minkä ehtivät."

"Miten minä sitä voin auttaa", vastasi laivuri välinpitämättömästi. "Miksi annoitte?"

"Tunnettehan te Billin, sir", sanoi Ned. "Minä olen vanha mies, kokki ei kelpaa mihinkään, eikä Simpson yksinään uskalla häneen ryhtyä."

"Tyhmyyksiä", sanoi laivuri. "Ettehän toki te kolme merimiestä pelänne yhtä haamua. Tiedättekö mitä teidän tulee tehdä?"

"Emme?!"

"Ottakaa virsikirja ja lukekaa, niin katoo hän kuin tuhka tuuleen."

Ned riensi kannelle, nojautui mastoon ja kirosi kunnes väsyi. Kokki ja Simpson kuuntelivat kunnioittavasti ja kuiskasivat aina kun vanhan miehen muisto petti.

Loppupuolella matkaa kärsivät molemmat rikokselliset kaikkia niitä tuskia, joita ystävien kadottaminen tuottaa. Laivuri ei ollut mistään tietävinään, ennenkuin saavuttiin Northseaan. Silloin tuli hän kannelle, kainalossaan molempien aaveiden vaatteet ja kutsui luokseen Nedin.

"Kuulehan", sanoi hän lujasti.

"Niin!"

"Heti kun saamme laivan kiinni, menet sinä maalle ja noudat poliisin. En oikein tiedä mitä olisi tehtävä..."

"Kyllä, kyllä, sir", mutisi vanha Ned.

Laiva laski laituriin ja kiinnitettiin. Mutta samassa päästi laivuri leveän naurun, nähdessään miten molemmat haamut yht'äkkiä tarttuivat nyytteihinsä, hyppäsivät yli laivan syrjän ja läksivät juoksemaan minkä jaloista lähti. Perämieskin nauroi ja keulasta kuului heikko, iloton kaiku.