Part 5

"Voit luottaa minuun", sanoi laivuri majesteetillisellä eleellä.

* * * * *

Koko iltapäivän tuumiskeli laivuri merimiehen mutkaista asiaa, vaan kun laki monivaimoisuudesta ei ollut hänellä oikein selvillä, kysyi hän neuvoa Terveen Rohkeuden kapteenilta istuessaan illalla pelaamassa pientä "knakkia" jälkimäisen kajuutassa. Kiitos monille yhteentörmäyksille ja lastin pilaantumisille, joiden tähden oli joutunut selkkauksiin ja käräjänkäynteihin, oli tämä herrasmies saavuttanut jonkunlaisen oikeusopillisen kokemuksen, joka saattoi hänet hyvin kunnioitetuksi Thamesin laivurien keskuudessa.

Oli vaikeata Johan Henryn kapteenille keskustella merimiehen asiasta ja sentään samalla pitää antamansa vaitiololupaus. Hän siis alottikin sisäänmurtovarkaudesta, muutti sen murhayritykseksi ja tuli lopulta monivaimoisuuteen.

"Minkälainen monivaimoisuus?" kysyi prikin kapteeni.

"Hm... kaksi vaimoa", sanoi kapteeni Thomsett.

"Niin, niin", sanoi toinen. "Vaan löytyykö minkäänlaisia lieventäviä asianhaaroja, joilla voisitte vedota oikeuden hyvään sydämeen, tarkoitan?"

"Minä?" huudahti Thomsett ja tuijotti toiseen. "Enhän minä itsestäni puhu!"

"Ette, ette tietystikään", sanoi kapteeni Stobbs.

"Mitä? Mitä te oikeastaan tarkoitatte?" kysyi Johan Henryn kapteeni.

"Jakakaa", sanoi kapteeni Stobbs ja työnsi kortit toiselle puolelle pöytää.

"Ette vastannut kysymykseeni", sanoi kapteeni Thomsett uhkaavan näköisenä.

"Löytyy kysymyksiä, joihin on parasta olla vastaamatta", sanoi kapteeni Stobbs. "Kun olette tutkineet lainoppia niinkin paljon kuin minä, ystäväni, tiedätte myöskin yhden pääpykälistä olevan, ettei kenenkään tarvitse itse ilmiantaa itseään."

"Tahdotteko tuolla sanoa, että luulette asian koskevan minua itseäni?" sähisi kapteeni Thomsett.

"En tahdo sanoa sinne enkä tänne", sanoi kapteeni Stobbs ja laski suuret kämmenensä pöydälle. "Mutta kun kajuuttaani tulee henkilö, tekee kaikenlaisia kiemuroita ja mutkia ja lopuksi kysyy neuvoa monivaimoisuudessa, on minulla tietystikin oikeus tehdä johtopäätökseni. Elämmehän vapaassa maassa eikä meillä ajattelemista kielletä. Kas niin, laulakaa ulos vaan kapteeni. Teen parhaani puolestanne."

"Te olette kirottu tyhmyri", ärjäsi kapteeni Thomsett suuttuneena.

Kapteeni Stobbs pudisti päätään ja hymyili anteeksiantavasta.

"Ehkäpä", sanoi hän. "Ehkäpä, mutta yhden asian kuitenkin taidan ja se on ihmisten ajatusten lukemisen."

"Vai niin! Te siis luulette saaneenne tietoonne minun ajatukseni!" sanoi Thomsett ivallisesti.

"Kyllä, hyvin helposti sittenkin, poikaseni", vastasi kapteeni Stobbs, koettaen yhä vaikkakin nähtävällä ponnistuksella pysyä rauhallisena. "Teidän tapaisianne olen nähnyt ennenkin. Erään muistan mainiosti. Neljätoista vuotta on hän nyt istunut linnassa, miesraukka. Mutta olkaa te vain levollinen, kapteeni. Salaisuutenne on hyvässä tallessa takanani."

Kapteeni Thomsett nousi tuoliltaan ja marssi edestakaisin kajuutan lattialla, vaan kapteeni Stobbs pysyi rauhallisena. Hän oli nähnyt tuonlaisia ennenkin. Pian asettui kapteeni Thomsett'kin uudestaan paikoilleen ja puolustaakseen hyvää nimeään ja arvoaan uhrasi hän Georgen asian.

"Arvasinhan sen koskeneen teitä tai jotain hyvää tuttavaanne", sanoi kapteeni Stobbs, kun uudestaan jatkettiin keskeytettyä peliä. "Ette ollenkaan voi hillitä kasvojenne ilmeitä. Ajatellessanne miesraukan vaaraa, olivat ne suoraan sanoen kauheat katsella. Se saattoi tosin minut väärille jälille, täytyy tunnustaakseni, mutta en myöskään koskaan ole nähnyt enkä tavannut niin tunteellista sydäntä kuin juuri teillä, kapteeni."

Kapteeni Thomsettin silmät kiilsivät ihastuksesta ja hän puristi rajusti ystävänsä kättä.

"Mutta ajatelkaa jos tuo nainen tulee laivaan ja iskee kyntensä George raukkaan?" sanoi hän. "Mitä silloin on tehtävä?"

"Tärkeintä on voittaa aikaa", sanoi kapteeni Stobbs. "Sovittakaa niin ettei hän tapaa Georgea."

"Ajanko hänet pois koko laivasta, jos tulee?"

"Ei, ei", vastasi lakimies. "Sanokaa miehen olevan sairaan, ettei häntä voi tavata. — — Saakeli! Nyt minä keksin!"

Hän iski leveän kouransa pöytään, jotta tärähti ja katseli laivuria loistavalla naamalla.

"Antakaa pojan maata kojussaan ja tekeytyä kuolleeksi", sanoi hän ihastuksesta vapisevalla äänellä. "Teillähän on pimeä kanssi ja ellei valkeaa oteta on siellä mahdoton ottaa selvää asiasta."

Thomsettin silmät kiilsivät kuitenkin epäilevästä ihmetyksestä.

"Eikö se käy vähän liian hätäisesti?" ihmetteli hän.

Kapteeni Stobbs räpytteli vasenta silmäänsä.

"Sai vilustuksen kylmässä vedessä", sanoi hän aivan rauhallisesti.

"Te olette todellakin mestari", sanoi Thomsett luonnollisella ihmetyksellä. "Sanon sen ja seison myös sanojeni takana: te olette ihme-ihminen. Vaan kaikin kaikitenkin on asia pidettävä salassa."

"Luottakaa minuun", sanoi merkillinen lakimies. "Jos minä kaikki tietoni puhuisin, istuisi monta nyt joella purjehtivaa ukkoa kauniisti lukkojen takana."

Kapteeni Thomsett lausui tyytyväisyytensä ja koetettuaan turhaan saada tietoonsa edes muutamienkin nimiä, erityisesti kysyenkin jo paria, vilkasi hän kelloansa, sanoi hyvää yötä ja läksi omaan laivaansa. Kapteeni Stobbs, yksin jäätyään, poltteli hetkisen piippuaan ja vetäytyi kojuunsa; ja hänen perämiehensä, joka keskustelun aikana oli turhaan yrittänyt nukkua, koetti nyt puolestaan ajatella asiasta omaa suunnitelmaa. Ennenkuin hän nukahti oli siitä jo alku valmiina ja seuraavana aamuna loisti se koko kauneudessaan hänen ajatuksissaan.

Hymyillen nousi hän kannelle, nojautui käsivarttensa varaan laivan syrjää vasten ja katseli ajattelevana kokin sanomalehden lukua kuuntelevaa Georgea.

"Onko siinä jotain erityisempää, kokki?" kysyi perämies.

"Kyllä, Georgesta, sir", vastasi kokki ja keskeytti lukunsa. "Myöskin muotokuva."

Hän ojensi sanomalehden perämiehelle ja jäi hymyillen kuuntelemaan tämän koiranhampaan ihmettely- ja ihastushuudahduksia.

"Mainio", kirkui perämies. "Kerrassaan mainio! Enpä ennen ole nähnyt näin hyvin onnistunutta muotokuvaa, George. Epäilemättä painetaan se kaikkiin Lontoon lehtiin ja tässähän seisoo nimikin: — George Cooper, kuunari Johan Henry, Limehouse."

Hän heitti lehden takaisin kokille ja kääntyi tirskuen toisaalle, huomatessaan Georgen hypähtävän pystyyn ja vetäytyvän kojuunsa hiljaisuuteen hautomaan kiukkuaan. Prikin perämies sytytti piippunsa, keskusteli salaperäisesti pienen ajan miestensä kanssa ja lähti sitten vihellellen kaupunkiin.

Seuraavat kaksi tuntia vietti George vuoroin kojussa, vuoroin kannella. Laivuri kertoi hänelle kuin omana keksintönään mitä oli tehtävä uhkaavan vaaran välttämiseksi ja George, vaikkakin epäilevänä, meni valmistamaan vuodettaan.

"On hyvin epäiltävää, että hän juuri tätä lehteä lukee", puheli laivuri rohkaisevasti.

"Ihmiset tekevätkin aina juuri sitä, mitä niiden ei soisi tekevän", murisi George. "Joku minut tunteva voi helposti käydä sanomassa hänelle."

"Kas! Tuolla astuu eräs nainen veneeseen", sanoi laivuri ja osotti laiturin rappusia. "Jos se olisikin juuri hän."

Sanat olivat tuskin päässeet hänen huuliltaan, kun George jo tulisella kiireellä oli kojussaan ja riisui vaatteensa, näytelläksensä osaansa.

"Jos minua kysytään", sanoi hän ihmettelevälle kokille, "olen minä kuollut."

"Mitä sinä olet?"

"Kuollut!" ärjäsi George. "Kuolin kello kymmenen aamulla. Ymmärrätkö pölkkypää?"

"En, sitä en todellakaan voi sanoa", vastasi kokki happamasti.

"Sano toisillekin minun kuolleen", jatkoi George hätäisesti, "ja kääri tuo lakana ympärilleni, kuten kuolleen ainakin. Teen kyllä joskus sinulle saman palveluksen."

Kuuntelematta enempää ryntäsi kokki kannelle kertoakseen laivurille Georgen hulluksi tulosta. Vaan hämmästyksensä yhä eneni tavatessaan laivurin selittämässä samaa asiaa toisille ja hän jäi kuuntelemaan korvat höröllään. Vanhanpuoleinen soutaja ohjasi veneensä suoraan kohti kuunaria; veneen perässä istui lihava suuri nainen, musta, tiheä harso kasvoillaan. Seuraavana minuuttina laski vene kuunarin kylkeen ja kiinnitysnuora heitettiin laivaan. Laivuri katsahti tulijaan, säpsähti sisällisesti ja toivoi sydämestään Georgen onnistuvan näyttelemisessään.

"Tahdon tavata herra Cooperia", tiuskasi nainen äkäisesti, päästyään soutajan avulla kannelle.

"Valitettavasti se ei käy laatuun", vastasi laivuri kohteliaasti.

"Mitä? Ja miksikä ei?" kysyi nainen ääntänsä korottaen. "Menkää sanomaan, että hänen laillinen, hyljätty vaimonsa on täällä."

"Ei maksa vaivaa", sanoi laivuri täydellisesti käsittäen sanansa näytelmässä. "Pelkään, ettei hän kuule teitä."

"Ooh! Kyllä minä opetan hänet kuulemaan", sanoi nainen ja puristi huulensa tiukkaan. "Missä hän on?"

"Tuolla ylhäällä", huokasi laivuri ja otti lakin päästään.

"Älkää valehdelko", sanoi rouva tyystin tarkastettuaan molempia mastoja.

"Hän on kuollut!" sanoi laivuri juhlallisesti.

Rouva löi kätensä rinnoilleen ja astui askeleen taaksepäin. Kokki seisoi lähinnä; hän kiersi käsivartensa naisen vyötäisille, estäen kaatumasta ja perämies, jolla oli säälivä sydän, juoksi noutamaan whiskyä, kun nainen horjahti lastiruuman luukulle ja veti vastahakoisen kokin mukaansa.

"Ihmisraukka!" huokasi laivuri.

"Elä pitele häntä niin lujasti kokki", sanoi joku miehistöstä. "Sinähän aivan kuristat hänet."

"Taputtele häntä selkään", neuvoi toinen.

"Taputtele itse!" ärjäsi kokki tulistuneena, huomatessaan ihastuksen, jolla Terveen Rohkeuden miehistö katseli tapausta.

"Älkää jättäkö minua", nyyhkytti nuori leski, nieltyään whiskyn ja noustuaan seisomaan.

"Tue häntä, kokki", käski laivuri.

"Kyllä, sir!"

Saatossa, kapteeni ja perämies edellä, kokki, suloisen taakkansa kanssa keskellä ja koko miehistö perässä, astuttiin kanssiin.

"Mihin tautiin hän kuoli?" kysyi leski kuiskaavalla äänellä nyyhkytystensä lomasta.

"Vilustui vedessä", kuiskasi laivuri vastaukseksi. "En näe häntä oikein", sanoi nainen. "Täällä on niin pimeä. Onko kenelläkään tulitikkuja? Ah! Tässähän on!"

Ennenkuin kenellekään juolahti mieleen estää, sieppasi hän tulitikkulaatikon hyllyltä ja raapasi valkean. Sitten kumartui hän yli liikkumattoman Georgen ja tarkasti hiljaa hänen tiukasti sulettuja silmiään ja ammottavaa suutaan.

"Sytytätte sänkyvaatteet", sanoi perämies, kun palava tulitikun pätkä putosi peitteelle.

"Hänelle ei se enää vahinkoa tee", kuiskasi nainen kyyneleet silmissään.

Perämies, joka selvästi huomasi ruumiin liikahtavan, oli aivan toista mieltä.

"Häneen ei enää koske mikään", kuiskasi leski ja raapasi valkeaa toiseen tikkuun. "Oi, jospa hän sentään voisi puhua kanssani."

Perämies, tuntien Georgen tulisen luonteen, otaksui sen kylläkin mahdolliseksi, kun toisen tikun palava tynkä putosi Georgen kaulalle.

"Jättäkää hänet nyt jo", sanoi laivuri levottomasti. "Poissa olevaa henkeä on mahdoton palauttaa."

Nainen laski tulitikut takaisin hyllylle ja nyyhkytti hiljaa.

"Teimme kaikki mitä taisimme hänelle", sanoi laivuri lopulta. "Parasta, että menette nyt kotiin ja paneudutte lepäämään hetkiseksi."

"Te olette kaikki niin kilttejä", kuiskasi leski ja kääntyi poispäin. "Lähetän noutamaan hänet illalla."

"Mi — mitä?" kysyi laivuri.

"Hän oli kylläkin paha mies minulle", jatkoi nainen itkunsekaisella äänellä, "mutta sentään tahdon saattaa hänet kunnialla hautaan."

"Parasta, että jätätte sen meidän toimeksemme", sanoi laivuri. "Voimme sen varmasti tehdä halvemmalla kuin te."

"Ei! Illalla lähetän noutamaan häntä. Ovatko nämä hänen vaatteitaan?"

"Viimeiset, joita hän käytti eläissään", sanoi laivuri ja osoitti vaateläjää. "Tuossa on mies-raukan arkku, aivan samassa kunnossa kun hän sen jätti."

Leski aukaisi arkun kannen ja pudisti surullisena päätään nähdessään sen sisällön. Sitten kokosi hän vaatteet vasempaan kainaloonsa ja otti arkusta kellon, veitsen ja vähän pientä rahaa. Miehistö koetti pantomiinin avulla saada tietoonsa yli kopin syrjän katselevan Georgen mielipidettä.

"Hänellä epäilemättä oli palkkaansakin saamatta", sanoi nainen ja kääntyi laivuriin.

"Ainoastaan muutamia shillingejä", änkytti tämä.

"Minä otan ne", sanoi nainen ja ojensi kätensä.

Laivuri katsoi nyt vuorostaan kuolleeseen kysyäkseen neuvoa, mutta George oli taas sulkenut silmänsä maailmalle. Muutaman silmänräpäyksen epäiltyään laski laivuri rahat lesken käteen.

Tämä työnsi rahat taskuunsa ja heitettyään vielä jäähyväiskatseen Georgeen nousi hän kannelle. Saatto seurasi mukana, ei sentään alastulo järjestyksessä, sillä kokki seurasi viisaasti viimeisenä.

"Jos vielä löydätte muita pikkuesineitä..." sanoi nainen ja pysähtyi laivan syrjälle asettamaan vaatepakkaa paremmin kainaloonsa.

"Niin lähetämme ne kylläkin teille", sanoi laivuri, joka vahvasti oli päättänyt haudata Georgen ennen rouvan takaisin tuloa.

Näyttäen tyytyvän tähän lupaukseen laskeutui nainen veneeseen ja prikin miehistö päästi ihastuksensa esille tavalla, joka ei ollenkaan sopinut tilaisuuteen.

"Tule ulos nyt vaan", sanoi laivuri, huomatessaan Georgen naaman kanssin ovella.

"Onko poissa jo?" kysyi merimies tuskallisesti.

Laivuri nyökkäsi ja prikin miehistö päästi hurjan hurraahuudon huomatessaan Georgen kevyessä puvussaan tulevan kannelle ja varovasti katselevan toisten seläntakaa.

"Missä hän on?" kysyi merimies.

Laivuri osotti venettä.

"Tuoko?" huudahti George ja hämmästyi. "Ei tuo ole minun vaimoni!"

"Ei sinun vaimosi?" toisti laivuri ja tirkisteli miestä. "Kenen vaimo se sitten olisi?"

"Mistä h--tistä minä sen tiedän", sanoi George, unohtaen kokonaan kunnioituksensa. "Mutta minun vaimoni ei se ainakaan ole."

"Ehkä se on joku, jonka kokonaan olet unohtanut", sanoi laivuri puoliääneen.

George oli vähällä tukahtua.

"Minä en eläissäni ole nähnyt tuota ihmistä", sanoi hän. "Huutakaa takaisin hän! Pysähtäkää hänet!"

Perämies juoksi vetämään laivavenettä vähän lähemmäksi, mutta George tarttui äkkiä hänen käsivarteensa.

"Antakaa olla", sanoi hän katkerasti. "On parasta antaa hänen mennä matkoihinsa. Hän näyttää tietävän liian paljon minusta. Joku on varmasti kertonut hänelle."

Sama ajatus kiusasi laivurinkin aivoja ja hän katseli tutkivasti miehestä toiseen, saadakseen asialle selvityksen. Sen hän luuli löytäneensäkin tavatessaan prikin perämiehen katseen, mutta samassa saapui soutuvene rantaan, nainen hyppäsi maalle, heilutteli riemuiten vaatekääröjään ja katosi.

HARMAA PAPUKAIJA

"Papukaijaksi laskettelee se mainiosti", sanoi "Ison Kuovin" kolmas koneenkäyttäjä ensimäiselle ja katseli arvostelevasti harmaata lintua laivan ruokasalongin kaapin päällä. "Ja näyttääpä se ymmärtävän puheensa sisällönkin. — Ei, älkää antako sille mitään! Se vaikenee silloin."

"Minua eivät raa'at puheet huvita", sanoi ensimäinen koneenkäyttäjä arvokkaasti ja pisti hajamielisenä voileipäpalasen toverinsa kahvikuppiin, käänteli ja koukeroitsi sitä sormellaan ja vilkasi lopulta kolmannen koneenkäyttäjän toimitusta katselevaa happamen ja loukatun näköistä naamaa.

"Parasta että kaadatte uutta kahvia kuppiinne", sanoi hän lopulta ikäänkuin hyvitykseksi.

"Se on aikomuksenikin", vastasi puhuteltu kuivasti.

"Mies, jolta kaijan ostin", sanoi ensimäinen koneenkäyttäjä heittäessään voileivän linnulle, "kehui sitä erinomaisen siivoksi — rumaa sanaa ei sen pitänyt tuntemankaan. — Nyt epäilen pahasti jos ollenkaan uskallan antaa sitä vaimolleni."

"Turhia arkailemisia!" tuumi kolmas koneenkäyttäjä ja katseli toveriaan huonosti salatulla naurunhalulla. "Tuollaisia te olette kaikki vastanaineet! — Vaimonne luultavasti on silkkiin kääritty enkeli! Niinpä luulisi!! Lyönpä vetoa kymmenen yhtä vastaan, että lintu tulee erinomaisesti miellyttämään häntä."

Ensimäinen koneenkäyttäjä kohautti halveksivasti olkapäitään.

"Ostin linnun hänen seuralaisekseen", sanoi hän pitkäveteisesti. "Hänellä on niin ikävä minun poissaollessani, Rogers."

"Mistä te sen tiedätte?" kysyi toinen.

"Hän on itse sanonut."

"Jahka nyt olette olleet naimisissa viisitoistakin vuotta, kuten minä", sanoi kolmas koneenkäyttäjä, "huomaatte kyllä, että he yleensä ovat iloisia päästessään meistä."

"Miten niin?" kysyi ensimäinen äänellä, jota itse Othellokin olisi kadehtinut.

"Niin! Me olemme kotona vain tiellä", vastasi Rogers salaisella vahingonilolla. "Vaikutamme häiritsevästi perheen tasaiseen, jokapäiväiseen, rauhalliseen elämään. Puhdistukset ja sen semmoiset täytyy lykätä tuonnemmaksi. — Ensin ovat he iloisia saadessaan meidät kotiin, sitten ovat he iloisia päästessään meistä."

"On ero vaimoillakin", sanoi äskennainut tunteellisesti.

"Minulla on mainio", jatkoi kolmas koneenkäyttäjä. "Kerrassaan mainio. Mutta hän ei turhia sure. — — Teidän vaimonnehan on vielä kolmekymmentä vuotta teitä nuorempikin."

"Kahtakymmentä viittä", oikaisi toinen äkäsesti. "Sempätähden juuri pelkäänkin, että alkavat mielistellä häntä."

"Siitähän naisväki pitää."

"Mutta en minä", ärjäsi ensimäinen koneenkäyttäjä. "Pelkästä ajatuksestakin jo sappeni kiehuu.

"Ohimenevää laatua", puheli toinen rauhottavasti. "Ensi vuonna tähän aikaan ette pennin edestä välitä sellaisista."

"Miehilläkin on eronsa", murisi ensimäinen koneenkäyttäjä, "toiset ovat hienotunteisempia kuin toiset. Huomasin jo tänään, että naapurimme vilkasi vaimoani ohi mennessään."

"Katsos tuota rakkaria", huudahti kolmas koneenkäyttäjä.

"Säästäkää hävyttömyyksiänne", sanoi toinen äkäsesti. "Sitäpaitsi työnsi hän lakkinsa kallelleen. Mitä luulette sen tarkoittavan."

"Enpä tiedä", vastasi Rogers kiitosta ansaitsevalla totisuudella. "Voihan se tarkoittaa vähän yhtä ja toistakin."

"Jos hän tekee joitakin tyhmyyksiä poissa ollessani väännän häneltä niskat nurin", sanoi ensimäinen koneenkäyttäjä uhkaavasti. "Niistä kyllä saan tiedon."

Toinen kohotti kulmakarvojaan.

"Olen emäntämme pyytänyt ottamaan selvän kaikista. Vaimoni on syntynyt ja kasvanut maalla, on nuori ja yksinkertainen, joten äidillinen peräänkatsova ystävätär on aivan paikallaan hänelle."

"Oletteko tämän vaimollennekin ilmaissut?" kysyi Rogers.

"En. Mutta tuon papukaijan suhteen olen keksinyt sievän keinon. Sanon vaimolleni linnun olevan noidutun ja ilmaisevan minulle kaikki hänen toimensa ja tekonsa poissaollessani. Mitä emäntämme sitten ilmaisee, kerron minä hänelle linnulta kuuleminani. Ehdottomasti vaadin, ettei hän saa liikkua ulkona jälkeen kello seitsemän illalla. Jos hän sen kuitenkin tekee, saan minä siitä tiedon ja papukaijan arvo nousee. — No mitäs tuumitte keksinnöstäni?"

"Mitäkö tuumin?" sanoi Rogers ja tirkisteli toveriaan. "Mitäkö tuumin? — Ajatellakin tuonlaisia lastensatuja täysikäisille ihmisille."

"Hän uskoo aaveita ja pöröjä, miksei siis...?"

"Kotiin taas saavuttuanne, kyllä kuulette, jos hän uskoo eli ei", sanoi Rogers. "Sääli kuitenkin kaijaa, — se puhelee niin mainiosti."

"Mitä tarkoitatte?"

"Lintu tulee menettämään päänsä."

"Saadaanpa nähdä", sanoi Gannett. "Jos se kuolee tiedän minä kylläkin mitä tulen tekemään."

Iltapäivällä läksi ensimäinen koneenkäyttäjä kaupunkiin, mukanaan lintua häkissä kantava kokki. Matka sujui hyvin, lukuunottamatta kiivasta sananvaihtoa ensimäisen koneenkäyttäjän ja poliisikonstaapelin välillä, kun tuli kysymys missä määrin ensinmainittu oli velvollinen vastaamaan puheista, joita lintu lasketteli.

Vihdoin saavuttiin koneenkäyttäjän portille. Miehemme otti itse häkin ja sydän tavallista enemmän pamppaillen kantoi sen sisälle suureen saliin. Rouva Gannett, yksinkertaisen näköinen, ruskeasilmäinen nainen, taputteli ihastuksesta käsiään.

"Eikö se ole kaunis?" kysyi mies ja katsoi vaimoonsa. "Ostin sen seuralaiseksesi yksinäisyydessäsi."

"Sinä olet liian hyvä minulle, Jem", sanoi vaimo ja tahtoen tarkastaa lintua selänpuoleltakin alkoi hän kiertää häkkiä. Mutta papukaija, sivumennen sanoen merkillisen epäluuloinen ja hermostunut olento, kiersi yhtä matkaa jättämättä rouvaa silmistään. Kierrettyään viisi kertaa suuttui se vihdoin ja päästi kovin yksinkertaisen merimies-sukkeluuden.

"Ooh! — Jem!?!" huudahti rouva Gannett.

"Se puhuu kerrassaan mainiosti", sanoi Gannett hätäisesti, "ja niin viisas kun se on."

"Katso, sehän näyttää ymmärtävän mitä sinä sanoit!" huudahti rouva Gannett. "Katso nyt miten se on viisas."

Tilaisuutta oli mahdoton jättää käyttämättä; muutamilla häikäilemättömillä valheilla kuvaili herra Gannett papukaijalle sovittamansa luonnonlahjat.

"Et suinkaan sinä sentään usko sitä?" kysyi rouva suu selkoselällään hämmästyksestä.

"Tietysti", vastasi koneenkäyttäjä varmasti.

"Mutta miten se voisi tietää toimeni ulkona ollessani?"

"Se on hänen salaisuutensa. Moni on kylläkin koittanut päästä sen perille, mutta kenellekään se ei ole onnistunut."

Rouva Gannett rypisti otsaansa ja katseli uteliaasti ihmeellistä elävää.

"Tulet vielä huomaamaan puheeni olevan totta", sanoi Gannett. "Matkalta palattuani saan kyllä kuulla mitä olet tehnyt."

"Ooh! — Herra minun luojani!" ihmetteli kummastunut rouva Gannett.

"Jos viivyt ulkona jälkeen seitsemän illalla, eli teet jotain muuta mikä ei minua miellyttäisi", jatkoi koneenkäyttäjä innoissaan, "kertoo se ne minulle. Vieraat, jotka käyvät luonasi, sanalla sanoen kaikki mitä teet ja toimit, saan kuulla."

"Minusta sillä ei ainakaan tule olemaan pahaa kerrottavana", sanoi rouva Gannett rauhallisesti. "Ellei se vaan valehtele."

"Sitä se ei taida", vakuutti mies. "Mene nyt ja hae hattusi ja kappasi, pistäydymme puoleksi tunniksi teatteriin."

Lausumansa sanat olivat profeetallisia, sillä kun teatterissa heidän vieressään istuva herrasmies hyväntahtoisesti tarjosi kiikariaan rouva Gannetille, nosti koneenkäyttäjä kauhean metelin — ja suunnilleen puolen tunnin kuluttua täytyi herrasväen johtokunnan erityisestä pyynnöstä jättää paikkansa.

"Aseta minut ensi kerralla mukaan ottaessasi hattukoteloon", huokasi rouva väsyneellä äänellä, koittaen pysyä raivoisasti astelevan herransa ja miehensä rinnalla. "Mitä pahaa tuo herra teki?"

"Sinä jotenkuten mielistelit häntä", sanoi Gannett äkämystyneenä, "iskit silmää tai muuta sellaista. Ilman ei kukaan tule tarjoamaan kiikariaan naisille."

Rouva Gannett pudisti päätään niin tarkoittavasti, että eräs jo sivumennyt herrasmies kääntyi erityisesti katsomaan taakseen. Herra Gannett tarttui kiivaasti vaimonsa käsivarteen ja kiiruhti askeleitaan äärimmilleen suuttuneena.

Seuraavana aamuna oli hänen vihansa jo lauhtunut, mutta epäluulo kiusasi kahta tulisemmin. Syötyään aamiaista antoi hän tarkat neuvot miten vaimon oli käyttäydyttävä tullessaan iltapäivällä laivaan jäähyväisiä ottamaan ja lähti sitten Isoon Kuoviin.

Jäätyään yksin siivosi rouva Gannett huoneita, mutta päästyään lintuhäkille jäi hän katselemaan kaijaa. Hän oli huomaavinaan linnun silmissä pahanilkisen välähdyksen ja tapa millä se sulki ja aukaisi niitä, muistutti parhaiten viekasta silmäniskua.

Kun hän vielä seisoi ja katseli tätä merkillisyyttä, kolkutettiin ovelle ja sisään laahusti pieni virkeän näköinen nais-olento ja tervehti yliluonnollisella sydämellisyydellä.

"Tulin sinuakin tervehtimään ohikulkiessani", sanoi hän iloisesti, "ja ellei sinulla ole mitään vastaan lähden satamaankin jäähyväisiä ottamaan?"

Rouva Gannett, joka luuli miehensäkin olevan mielissään "esiliinasta" suostui kernaasti tarjoukseen.

"Kaunis lintu teillä", sanoi rouva Cluffins ja osotti päivänvarjollaan papukaijaa.

"Älä tee sitä!" sanoi rouva Gannett kiireesti.

"Miksikä ei?"

"Se pian sanoo jotain kauheaa."

"Puhuuko se? Minun täytyy välttämättömästi saada se sanomaan jotakin", huudahti rouva Cluffins innokkaasti.

Vieden tulipunaisen päivänvarjonsa aivan lähelle häkkiä, levitti hän sen yht'äkkiä selko selälleen. Papukaija hämmästyi jotta henki oli pysähtyä kurkkuun.

"Eihän se mitään puhu", sanoi rouva Cluffins.

Papukaija hyppäsi häkkinsä ulompaan nurkkaan ja sanoi jotakin matalalla äänellä. Huomatessaan, ettei mitään kauheampaa tapahtunutkaan, toisti se lauseensa vähän kovempaa ja tultuaan vakuutetuksi, ettei näkemänsä voinut mitenkään vahingoittaa, hyppäsi se takaisin entiselle paikalleen ja alkoi syytää mitä rivoimpia hävyttömyyksiä.

"Fyi, fyyii!" kirkui rouva Cluffins, punasempana kuin päivänvarjonsa. "Olisipa se minun niin niskat paikalla siltä nujertaisin."