Part 4

"Mielelläni en ketään syyttäisi", sanoi laivuri, "mutta minun täytyy. Ainoa, joka on voinut ottaa rahat, on herra Hutchins."

"Mitä? — Tämä pyhä mieskö?" huudahti Dan. "Muuta kuin nauraa, en taida sellaiselle ajatukselle."

"Sitä ei hän olisi voinut tehdä", sanoi poika. "Hän oli aivan liian hurskas."

"Hutchins on ottanut nämä 23 puntaa", sanoi laivuri päättävästi, "eli sanokaamme 18, sillä viisihän minä saan takaisin."

"Nyt taidatte erehtyä sir", vastasi Dan.

"Kas niin, antakaa rahat takaisin", sanoi laivuri ankarasti.

"Ei, suokaa anteeksi, sir, sitä me emme tee", sanoi kokki omasta ja toisten puolesta, asettaen toisen jalkansa kajuutan rappusten alimmalle astuttavalle. "Veli Hutchins antoi meille rahat siksi, että lauloimme niin hyvin psalmeja. Niin hän sanoi, emmekä me olleet velvolliset uskomaan, etteivät rahat olleet rehellisesti ansaittuja. Eihän meillä, pojat, ollut mitään syytä epäillä sitä, eihän?"

"Miten se olisi voinut tulla kysymykseenkään", vastasivat kaikki esimerkiksi kelpaavalla yksimielisyydellä.

He seurasivat kokkia kannelle, nojautuivat laivan syrjään ja katselivat kaiholla paikkaa, jossa viimeisen kerran olivat nähneet hyväntekijänsä. Surullisen aavistuksen valtaamina, etteivät koskaan enää tapaisi hänen kaltaistansa ihmisystävää, hajaantuivat he kukin suunnalleen ja valmistautuivat päivän töihin.

NAIS-ASE

Pitkä kesäpäivä oli lopussa ja hämärä alkoi vähitellen muuttua pimeydeksi. Kuunari "Sinikellon" laivuri lähestyi hitaasti satamaa, perämiehensä seuraamana. Molemmat olivat käyneet ravintolassa syömässä, jonka ohessa ei juomaverojakaan unohdettu, ja laivurin itsetietoisuus, joka selvänäkin oli kyllin huomattava, ei suinkaan ollut laskenut portterin mukana. Hän astui mahtavasti kuunariinsa, mutta kääntyi yhtäkkiä perämieheensä, joka juuri aikoi seurata esimerkkiä ja nosti varottavasti leveän kätensä suulleen.

"Mitä se oli kun minä sanoin?" kysyi hän hiljaa, mutta kiivaasti.

"Niiden molempien poliisienko kurittamisesta?" arvasi perämies, hiukan hämillään.

"Ei", vastasi toinen ankarasti. "Kuulkaa!"

Perämies kuunteli. Kanssista kuului pidäteltyjä miesten ääniä ja hopealle helähtävää tyttöjen naurua.

"No, sepä peijakasta", sanoi perämies, huomaten velvollisuudekseen jotakin sanoa.

"Ja tällaista vielä senjälkeen, millä heitä varotin", sähisi laivuri. "Kuulitteko mitä minä sanoin heille, Jack?"

"En koskaan ole kuullut mehevimpiä kirouksia ja uhkauksia", todisti perämies.

"Ja kuitenkin on niitä nyt täällä, vastoin kaikkia minun kieltojani. Kaiken sen jälkeen mitä sanoin heille. Kaikkein uhkausten jälkeen, kuin minä... minä käytin."

"Käytitte", toisti perämies.

"He ovat käyneet kutsumassa tuota naisväkeä tänne. Te muistatte, Jack, mitä sanoin tekeväni, jos he sen tekisivät?"

"Lupasitte syödä suolatta koko joukon", kertasi perämies palvelushaluisena.

"Minä teen parempaa, Jack", sanoi laivuri, hetkisen synkkänä mietittyään. "Mikä estää meidän päästämästä irti laivaa ja ottamasta mukaan koko 'sakkia'?"

"Jos minun ajatukseni haluatte tietää", sanoi perämies, "niin miehistölle ette suurempaa iloa voisi millään tehdä."

"Saadaanpa nähdä", vastasi laivuri merkitsevällä silmäniskulla. "Koittakaapas nyt toimia hiljaa, Jack."

Käyden itse edellä, hyvällä esimerkillä, hyppäsi laivuri laiturille ja irroitti köydet, jotka yhdistivät mitään pahaa aavistamattomat vieraat syntymäkaupunkiinsa. Laiva alkoi heikon maatuulen painamana hiljalleen erota laiturista.

Laivuri tarttui peräsimeen. Halkaisijan kitinä, perämiehen sitä vetäessä ylös, houkutteli kanssin luukkuun pörröisen pään, jonka omistaja, huudahdettuaan jotakin tovereilleen, hyppäsi kannelle ja katseli hämmästyneenä ympärilleen.

"Auttakaa työssä", huusi laivuri, kun toisetkin miehet ryntäsivät kannelle. "Keulapurje ylös!"

"Pyydän anteeksi, sir", sanoi yksi joukosta, kohteliaammin kuin koskaan eläissään, "mutta..."

"Auttakaa perämiestä", ärjäsi laivuri kuivasti.

"Sem, yritäppäs liikkua", huusi perämies. "Nopsemmat ajatukset."

Miehet katselivat neuvottomina toisiaan, mutta huomasivat kuitenkin parhaaksi ryhtyä toimiinsa. Silloin kuului kauhistuksen huuto kanssista. Tytöt olivat vasta nyt käsittäneet asemansa ja juoksivat pelästyneinä kannelle, saadakseen, jos suinkin mahdollista autettua asemaansa.

"Mitä?" kiljasi laivuri, teeskennellen kummastusta. "Naisväkeä laivalla — kaiken senjälkeen kuin olen varoittanut teitä, miehet. Se ei voi olla mahdollista, — varmaankin uneksun."

"Viekää takaisin meidät", rukoilivat tyttölapset, välittämättä hänen tylystä puheestaan. "Kääntykää ympäri ja viekää takaisin meidät, kapteeni."

"Mahdotonta", vastasi laivuri. "Nyt näette, mikä on seuraus tottelemattomuudesta. Vetäkää isopurje ylös, kuuletteko te!"

"Emme koskaan tee sitä toista kertaa", huusivat tytöt, huomatessaan pimeän meren edessään, kuunarin pujahtaessa sataman suusta. "Viekää takaisin meidät."

"Ei tule kysymykseenkään", vastasi laivuri kiusottelevasti.

"Tämä on laitonta, sir" virkkoi Ephraim Biddle juhlallisesti.

"Mitä? Laitonta? Lähteä matkalle omalla laivallaan?" ihmetteli laivuri. "Mistä minä tiesin noiden täällä olevan? En kierrä ympäri, en! Maatkoot kuten ovat sänkynsä valmistaneet."

"Eivät he mitään sänkyjä ole valmistaneet", sanoi George Scott. "Totisesti on väärin rankaista tyttöjä meidän rikoksistamme."

"Suu kiinni", tiuskasi laivuri.

"Se on laitonta", totesi Biddle. "Jos he olisivat matkustajia, niin tällä lailla ei ole oikeutta kuljettaa sellaisia. Jos he taas vasten tahtoaan ovat tulleet poisviedyiksi, on se ryöstöä. Luin juuri eräänä päivänä sanomalehdestä miten eräs nuori mies oli saanut seitsemän vuotta vankeutta naisen ryöstöstä. Ottakaa huomioon, kapteeni, kolme kertaa seitsemän on... kolme kertaa seitsemän on... kolme kertaa seitsemän on... on... on enemmän, kuin halusta istuisittekaan kiinni, kapteeni."

"Tyhmyyksiä" sanoi laivuri "löytyyhän niitä salamatkustajia jotka piiloutuvat laivaan, saadakseen vapaan matkan. Ensi satamassa lasken heidät maalle, — Plymouth'issa."

Kuului kolme sydäntäsärkevää, haikeaan itkuun päättyvää huudahdusta.

"On parasta, että menette kojuun, lapset", sanoi Biddle, miehistön vanhin.

"Miksette pakota hänet viemään meidät takaisin?" sanoi harmissaan Jenny Evans, pisin tytöistä.

"Emmehän me sitä voi tehdä, ystäväiseni", vastasi Biddle. "Se olisi vastoin lakia. Vai olisiko sinusta hauskaa nähdä meidät raudoissa."

"Samantekevää", vastasi miss Evans, valmiina itkuun, "kun vaan pääsemme pois täältä. George, vie meidät kotiin."

"Minä en voi", vastasi Scott alakuloisena. "Sitten saat katsella toista tyttöä itsellesi", sanoi miss Evans riidanhaluisena. "Minusta ei sinun vaimoasi koskaan tule. Miten kauan vankeutta luulet saavasi, jos pakottaisit laivurin kääntymään ympäri?"

"Vähintäinkin kuusi kuukautta", vastasi Biddle, Scottin puolesta.

"Kuusi kuukautta kuluu yhdessä tuokiossa", sanoi miss Evans ja pyyhki kyyneleet silmistään.

"Sehän olisi vaan tervetullut lepoaika", lisäsi miss Williams houkuttelevasti.

Kun miehet eivät kuitenkaan katselleet asiaa samassa valossa, selittivät tytöt, että heillä ei ole mitään tekemistä raukkojen kanssa ja kömpivät keulaan purjeiden alle itkemään kovaa kohtaloansa. Hetken seisoivat miehet ympärillä ja koettivat kömpelösti lohdutella, mutta saivat pian tarpeekseen nuhteista ja hävyttömyyksistä ja vetäytyivät noloina kojuihinsa.

Kun ylimmäiset humalat olivat haihtuneet laivurin päästä, alkoi häntä vähän arveluttaa tekonsa, vaan kun oli myöhäistä asiaa enää auttaa, päätti hän kestää leikin loppuun ja jäi varmuuden vuoksi itse peräsimeen.

Yö oli kirkas ja tuuli heikko. Vähitellen kuitenkin alkoivat esineet käydä selvemmiksi koittavassa päivänvalossa ja yht'äkkiä pistivät tytöt esiin alakuloiset päänsä purjeiden välistä ja hengittivät halveksivasti aamun raitista meri-ilmaa ja keskusteltuaan hetkisen innokkaasti keskenään nousivat he ylös, lähestyivät laivuria ja tirkistelivät häntä ajattelevan näköisinä.

"Se tulee käymään kuin tanssi", sanoi miss Evans, ojentautuen täyteen pituuteensa ja katsellen pilkallisesti suuttunutta miestä.

"Hänhän on kuin pieni poika", lisäsi miss Williams urhoollisesti.

"Synti, ettemme ennen tulleet sitä ajatelleeksi", tuumi miss Davies. "Miehistö ei luultavasti hänen avukseen tule?"

"Ei tule kysymykseenkään", sanoi miss Evans halveksivasti. "Ja jos tulee, saavat osansa hekin."

Tytöt menivät matkaansa ja laivuri seurasi otsa rypyssä heidän toimiaan. Keittiöstä otettiin kaksi harjaa ja luuta. Laivuri päästi syvän huokauksen, nähdessään miss Evansin nousevan lastiruumasta toisessa kädessä ämpäri valkoista maalia, toisessa tervapytty.

"Pitäkää varanne, tytöt", varoitti miss Evans.

"Pankaa pois nuo tavarat", sanoi laivuri käskevällä äänellä.

"Tuskimpa", vastasi miss Evans kiusottelevasti. "Kasta paremmin harjasi", jatkoi hän kääntyen miss Davies'iin. "Muistakaa: terva ja piki, vetää merimiestä liki!"

Nauru seurasi vanhaa sananpartta, ja tervaa ja maalia tippuvat harjat käsissään marssivat naissankarit täydessä sotarintamassa laivurin eteen.

Laivurin sydän pamppaili kurkussa ja kirkasten kamalasti kutsui hän uskollista miehistöään avuksi.

Miehet kömpivät hitaasti kannelle ja katseltuaan hetkisen kummissaan tyttöjen hankkeita, työnsivät he Ephraim Biddlen esiin.

"Ottakaa noilta harjat pois", käski laivuri mahtavasti.

"Pysykää erillänne tästä asiasta", sanoi miss Evans yli olkansa.

"Muuten saatte, jotta tiedätte", lisäsi miss Williams verenhimoisena.

"Ottakaa niiltä harjat pois, kirkui laivuri ja vetäytyi vaistomaisesti taaksepäin, välttääkseen miss Evansin liiallista tuttavuutta tekevää harjaa.

"En ymmärrä miten me voisimme sekaantua tähän asiaan, sir", sanoi Biddle nöyrällä kunnioituksella.

_"Mitä?"_ kysyi laivuri ihmeissään.

"Rikkoisimme lakia jos toisten toimituksia häiritsisimme", sanoi Biddle ja kääntyi tovereihinsa. "Rikkoisimme pahasti."

"Älkää hassutelko", sanoi laivuri kiivaasti. "Harjat pois niiltä, kuuletteko? Terva on minun ja väri myöskin.";

"Kyllä te ne saatte", sanoi miss Evans rauhoittavasti.

"Jos me koskisimme heihin", sanoi Biddle innokkaasti, "olisi se suoraa lain rikkomusta. Ja sitäpaitsi saisimme varmasti naamamme kauniiksi! Kaikki mitä nykyisissä olosuhteissa saatamme tehdä, on katsella vieressä, että työ käy kunnollisesti."

"Kunnollisesti!" kirkui laivuri, hyppien raivosta ja kääntyi kannelle tulevaan perämieheen. "Ottakaa harjat pois noilta hulluilta ihmisiltä, Jack."

"Ellette pahastu", vastasi perämies, "tahtoisin kernaasti olla sekaantumatta koko juttuun."

"Mutta se ei ole minun tahtoni", vastasi laivuri ankarasti. "Ajakaa pois ne!"

"Miten se on mahdollista?" kysyi perämies täysin oikeutetulla kummastuksella.

"Käsken teidän ajamaan pois nuo ihmiset", sanoi laivuri. "Keinot saatte keksiä itse."

"Minä en toisten edestä nosta kättäni naista vastaan", vastasi perämies päättävästi. "Velvollisuuksiini ei kuulu antaa maalata naamaani tervalla ja öljyväreillä!"

"Mutta velvollisuuksiinne kuuluu totella minua", sanoi laivuri koroittaen ääntänsä, "jokaisen teistä. Onhan teitä viisi miestä perämiehen kanssa ja tyttöjä on vaan kolme. Mitä te pelkäätte?"

"Aijotteko viedä meidät kotiin?" keskeytti miss Evans.

"Menkää h--ttiin!" kirkasi laivuri kiukuissaan.

"Kysyn teiltä kolme kertaa", sanoi miss Evans päättävästi. "Yksi — käännättekö laivan? Kaksi — käännättekö laivan? Kolme — — -"

Syvän hiljaisuuden vallitessa astui hän pari askelta taaksepäin, voidakseen paremmin tähdätä, samalla kun kumppaninsa asettuivat kumpikin puolelleen vihollista.

"Pitäkää varanne tytöt, ettei hän saa tartutuksi harjoihin", sanoi miss Evans. "Jos hän siinä sittenkin onnistuu, on toisten lyötävä varsilla. Älkää välittäkö vaikka se vähän koskeekin."

"Ottakaa peräsin minuutiksi, Jack", sanoi laivuri vaaleana, mutta päättävästi.

Perämies tarttui vastahakoisesti peräsimeen ja laivuri, koittaen mahdollisimman paljon salata pelkoaan, lähestyi miss Evans'ia ja yritti katseellaan masentaa hänet. Ihmiskatseen voima on tunnettu ja miss Evans osoitti, miten hyvin hän ymmärsi vaaran, työntämällä harjansa kohti laivurin naamaa. Yritys epäonnistui, kiitos ja kunnia laivurin vikkelille säärille, joiden avulla hänen onnistui hypähtää syrjään. Mutta samassa silmänräpäyksessä putosi valkoiseen maaliin kastettu harja hänen niskaansa. Laivuri parahti, kääntyi ympäri, vaan huomattuaan voiton mahdollisuudet hyvin pieniksi, lähti laputtiin, kuin koulupoika. Läpi keittiön, ympäri kantta kiiruhti hän eteenpäin raivoisain kostavien harjojen edellä, kunnes vihdoin ähkyen, väsyneenä, hyppäsi laivan syrjälle ja siitä köysiä pitkin mastoon.

"Pelkuri!" huusi miss Evans uhaten aseellaan.

"Tule alas", kirkui miss Williams. "Tule alas ja ole mies!"

"_Hänen_ kanssaan ei maksa vaivaa tuhlata kallista aikaa", sanoi miss Evans, vielä kerran vedottuaan mastossa istuvan laivurin miesmäisyyteen. "Hän pääsi karkuun. Kastetaan harjat uudestaan."

Äsken vielä pakahtuakseen nauranut perämies kävi yht'äkkiä totiseksi kuin patsas. Harjat kastettiin juhlallisen hiljaisuuden vallitessa ja miss Evans astui rohkeasti perämiehen eteen.

"No, no, tytöt", sanoi tämä, puoleksi rukoilevasti. "Älkää hassutelko enempää."

"Mitä me emme tekisi?" kysyi herkkä miss Evans ja nosti harjaansa.

"Tiedätte kyllä mitä tarkoitan", vastasi perämies kiireesti. "Minä en voi tehdä mitään."

"No sitten me autamme teitä", sanoi miss Evans. "Antakaa laivan kääntyä ympäri."

"Te tottelette määräystä, Jack", kuului laivurin ääni ylhäältä.

"Teille se kylläkin on mahdollista, kun siellä istutte, levossa ja rauhassa", vastasi perämies harmistuneena. "Mutta minä en aijo antaa tervata itseäni teidän tähtenne. Tulkaa alas ja ottakaa peräsin laivallanne."

"Tehkää velvollisuutenne Jack", huusi laivuri, pyyhkien nenäliinalla kasvojaan. "Eivät ne teihin uskalla koskea."

"Te vaan ärsytätte heitä", huusi perämies kiukkuisena. "Minä en pidä perää — tulkaa itse hoitamaan sitä."

Hän hyppäsi sivulle, kun kärsimättömän miss Evansin harja tuli liian lähelle, tarttui köysiin ja kiiruhti ylös kapteeninsa jälkeen. Biddle, joka seisoi lähimpänä, katsoi totisena päällysmiehiinsä ja tarttui peräsimeen.

"Ettehän te tahdo tehdä pahaa vanhalle Biddlelle, tytöt?" sanoi hän mahdollisimman mairittelevasti.

"Emme tietystikään", vastasi miss Evans.

"Ei terva mitään pahaa tee", selitti miss Williams.

"Se päinvastoin virkistää", sanoi kolmas. "Yksi... kaksi..."

"Ei auta", sanoi perämies, kun Ephraim samassa oli hänen vieressään. "Meidän täytyy antaa myöten."

"Antakoon piru", kirkui laivuri. Mutta sitten näytti joku ajatus pälkähtäneen hänen päähänsä, otsansa laskeutui syviin ryppyihin ja hän alkoi kiivetä alaspäin.

"All right", sanoi hän, kun miss Evans oli valmiina vastassa kannella. "Minä käännän ympäri."

Hän tarttui peräsimeen, kuunari nousi ylös tuuleen ja miehistö oli valmiina kiinnittämään purjeet toiselle puolelle.

"Ja nyt pojat", sanoi laivuri hyväntahtoisesti hymyillen, "voitte viedä nuo roskat pois kannelta, niin, harjat voitte viskata vaikka yli syrjän, ne kuitenkin ovat jo kelvottomia."

Puhuen huolimattomasti, vaikkakin ääni vähän värähdellen, tunsi hän ahdistusta rinnassaan, nähdessään miten miss Evans osoitti miehet takaisin.

"Te pysytte paikoillanne", sanoi tyttö käskien. "Me heitämme ne kyllä itsekin pois lakattuamme niitä tarvitsemasta. — Mitä sanoitte, kapteeni?"

Laivuri olisi kernaasti uudistanut sanansa, mutta silloin kohosi miss Evansin harja. Sanat kuolivat hänen huulilleen, ja katsahdettuaan toivottomasti perämieheen, perämiehestä miehistöön ja taas tyttöihin, näki hän parhaaksi tyytyä kohtaloonsa. Kiusallisen hiljaisuuden vallitessa saattoi hän tytöt takaisin kotirantaan.

KAKSI YHTÄ VASTAAN

"Sankari hän on, sankari sanan täydessä merkityksessä", sanoi kokki ja tyhjensi likavesiastian yli syrjän.

"Mikä — mikä hän on", kysyi laivuri.

"Mikä?! Sankari tietysti", vastasi kokki hyvin pitkään ja selvästi. "Sankari tässä maallisessa maailmassa, mies, josta koko miehistö saa ylpeillä."

"En luullut häntä uimariksi", sanoi laivuri ja katseli uteliaasti kömpelörakenteista, keski-ikäistä miestä, joka istui lastiruuman luukulla ja katseli tylsämielisestä laivan kantta.

"Se hän ei olekaan", sanoi kokki, "ja se juuri hänet ainakin minun silmissäni tekee kahta vertaa sankarillisemmaksi."

"Riisuiko hän vaatteensa?" kysyi perämies.

"Ei riepuakaan", vastasi kokki ylpeästi. "Ei edes hattua, sillä se upposi."

"Sinä valehtelet kokki", sanoi sankari ja irroitti silmänräpäykseksi katseensa kannesta.

"Otitko sitten housusi pois, George?" kysyi kokki innokkaasti.

"Heitin hattuni laiturille", murisi George.

"Joka tapauksessa hyppäsit tyttö raukan jälkeen heti, kuin oikea englantilainen, eikö totta?"

Ei kuulunut vastausta.

"Eikö totta?" toisti kokki itsepintaisesti.

"Pitikö minun sitten hypätä kuin kiinalaisen?" ärjäsi George kiukkuisena.

"Se on vaan kainoutta", sanoi kokki, kääntyen toisiin kasvojen eleellä, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku merkillinen eläin näytettävänään. "Ei hän edes kärsi puhuttavan siitä. Ja kuitenkin oli mies vähällä hukkua, eikö totta? Vaan samassa sattui tulemaan joku hinaajalaiva, miehet löivät koukun suoraan hänen housunsa takapuoliin ja vetivät molemmat ylös. Nouse ylös ja näytä housusi takapuolet niille, George."

"Jos minä nousen ylös", sanoi George, ääni kiukusta vapisten, "koituu kuuma hetki sinulle, poikaseni."

"Eikö hän ole kaino?" ihmetteli kokki. "Oikein nautinnolla kuuntelee häntä. Ihan samanlainen oli hän vedestä maalle päästyään, kun väkijoukko alkoi hyväillä ja taputella häntä."

"Eikö hän pitänyt siitä?" kysyi perämies.

"No niin. Oltiin ehkä liian innostuneita", myönsi kokki. "Eräs ukko, joka ei tungoksessa voinut päästä lähelle, taputti häntä kepillä päähän, mutta se oli vaan hyvässä tarkoituksessa."

"Olen ylpeä sinusta, George", sanoi laivuri sydämellisesti.

George murisi.

"Minä kirjoitan hallitukselta mitalin hänelle", sanoi laivuri. "Löytyykö todistajoita, kokki?"

"Tuhansia", vastasi puhuteltu. "Mutta minä ilmoitin heille jo hänen nimensä ja osotteensa. Kuunari Johan Henry Limehousesta on hänen osotteensa", sanoin minä "ja George Cooper on hänen nimensä."

"Lörpöttelet aivan liiaksi", sanoi nyt sankari, "sinä viheliäinen, vinosilmäinen rajasuutarin penikka."

"Kuulkaa nyt taas hänen kainouttaan", sanoi kokki etevämmän hymyllä. "Hän ihan halkee häveliäisyydestä, sen hän tekee. Olisittepa vaan nähneet, kun se nuori herra otti hänen förttikraafinsa."

"Otti hänen... minkä?" kysyi laivuri uteliaasti.

"Hänen förttikraafinsa... portterettinsa... muotokuvansa", selitti kokki. "Se oli joku nuori, sanomalehteen kuvia ottava herra. Georgesta näpsähytti hän juuri kun tämä likomärkänä vedettiin hinaajaan, toisen kun hänen kasvonsa olivat kuivatut ja vielä kolmannen kun George seisoi ja kirosi miestä, joka kysyi, oliko hänen vaatteensa kovin kastuneet."

"Ja sinä sanoit hänelle minun nimeni ja osoitteeni", sanoi George, kääntyen ympäri ja puiden nyrkkiään. "Sen sinä teit."

"Niin, sen minä tein", sanoi kokki pitkäveteisesti. "Jonakuna kauniina päivänä vielä kiität minua siitä, George."

Merimies päästi parahduksen, hyppäsi seisomaan ja vetäytyi kojuunsa. Sivumennessään iski hän erästä toveriaan kylkeen jotta luut rytisivät, kun tämä käytti tilaisuutta hyväkseen ja taputti häntä olkapäälle. Miehet katselivat kummastuneina toisiaan.

"Merkillistä", sanoi perämies ja nosti hartioitaan. "Jos minä olisin pelastanut kanssaihmiseni hengen, niin saisivat toki toisetkin siitä jutella."

"Niin nyt luulette", sanoi laivuri. "Mutta jos sen joskus sattuisitte tekemään, ehkäpä silloin ajattelisittekin toisin."

"Ihmettelen, miten te sen asian paremmin tiedätte!" vastasi perämies.

Laivuri selvitteli kurkkuaan.

"On ollut pari pientä seikkaa elämässäni", sanoi hän häveliäästi, "seikkaa, joita ei juuri häpeä."

"Suuria kehumisia eivät ne myöskään ansainne", sanoi perämies ivallisesti.

"Tarkoitan", sanoi laivuri terävästi, "paria asiaa, joista muutamat jo olisivat olleet hyvinkin ylpeitä. Mutta minä voin myöskin ylpeillä, ettei yksikään elävä olento maan päällä tiedä niistä."

"Sitä minä ajattelinkin", myönsi perämies ja lähti ivallisesti hymyillen matkaansa.

Laivuri aikoi seurata perässä, saadakseen selvityksen tähän monipuoliseen vastaukseen, mutta pysähtyi äkkiä kuullessaan kiukkuista rähinää kanssista.

Seuraten kokin ystävällistä pyyntöä, olivat viereisen "Terveen Rohkeuden" perämies ja miehistöstä eräs tulleet katsomaan Georgea. Tapa, jolla he tulivat vastaanotetuiksi oli kerrassaan häpeäpilkku Johan Henryn vierasvaraisuudelle ja kiroillen kiiruhtivat miehet takaisin kannelle, selittäen etteivät hituakaan enää välittäneet Georgesta ja hänen asioistaan, ja lasketellen meheviä haukkumasanoja hyppäsivät he omaan laivaansa.

Laivuri katsoi kanssin ovesta sisään.

"George!" huusi hän.

"Niin", vastasi sankari kiukkuisesti.

"Tule kajuuttaan", käski laivuri. "Haluan puhua kanssasi vähäisen."

George nousi ylös ja kirottuaan hetkisen jalolla kärsivällisyydellä kuuntelevaa kokkia, seurasi laivuria kajuuttaan.

Päällysmiehensä käskystä istuutui hän hiukan hämillään sohvalle, vaan hymyili samassa, nähdessään tämän laskevan pöydälle pullon ja kaksi lasia.

"Maljasi George", sanoi laivuri.

"Kiitän nöyrimmästi, kapteeni", vastasi George ja kieritteli whiskyä suussaan, ennen kuin nielasi sen alas. Sitten huokasi hän syvään ja suuri päänsä vaipui rinnoilleen.

"Ihmishengen pelastus ei oikein näy huvittavan sinua, George", sanoi laivuri. "Pidän suuresti häveliäisyydestä, mutta sinä menet jo liiallisuuksiin."

"Ei se ole häveliäisyyttä, eikä kainoutta, sir", sanoi George, "vaan se on se portteretti. Kun ajattelen sitä käy kylmä väristys selässäni."

"Minä antaisin palttua koko kuvalle sinun asemassasi", sanoi laivuri ystävällisesti. "Ulkomuoto ei tässä maailmassa ole suurin asia."

"En sitä niin tarkoittanutkaan", sanoi George, näyttäen loukkaantuneelta. "Ulkomuotoni on kyllä hyvä minulle. Sitäpaitsi juuri se onkin nyt saattanut minut pinteeseen."

"Hiukan whiskyä vielä, George", sanoi laivuri, kasvavalla uteliaisuudella. "Minä en tahdo sekaantua sinun asioihisi, kaukana siitä. Mutta kun nyt kerran olen kapteenisi, on minun velvollisuuteni ojentaa auttava käsi jos suinkin mahdollista."

"Kiitoksia, kapteeni! Maailma todellakin olisi toisenlainen, jos kaikki ihmiset olisivat teidän kaltaisianne", sanoi George, tullen tunteelliseksi tuoksuavan juoman hajusta. "Jos tuo sanomalehti kuvineen tulee erään vissin henkilön käsiin, olen minä hukassa."

"Et, jos minä vaan jotain voin asian eduksi tehdä, George", sanoi laivuri vakuuttavasti. "Mutta mitä tarkoitat hukassa olemisella?"

Merimies laski lasinsa pöydälle ja muodosteli huulillaan joitakin sanoja.

"Mitä?" kysyi laivuri.

Toinen uudisti temppunsa, mutta laivuri ei päässyt ensi kertaa viisaammaksi. Sen hän vaan sai selville, että kysymyksessä oleva lause käsitti kaksi sanaa.

"Voit mainiosti puhua kovemminkin", sanoi hän kärsimättömästi.

"Kahdesti naimisissa", sanoi George kuiskaten.

"Sinä?"

George nyökkäsi. "Ja jos ensimäinen vaimoni saa käsiinsä tuon sanomalehden ja näkee kuvain nimineen, olen ikuisesti onneton. Kaunis palkkio ihmishengen pelastuksesta! Seitsemän vuotta kuritushuonetta!"

"Ihmettelen sinua, George", sanoi laivuri ankarasti. "Niin kiltti vaimo kuin sinulla on."

"Numero toista en voikaan valittaa", murisi George. "Mutta numero ensimäinen ei sopinut minulle. Jätin hänet jo kahdeksan vuotta sitten. — Oikea verenimijä koko ihminen! — Tein ensin matkan Austraaliaan hiukan unohtaakseni hänet ja senjälkeen en ole tavannut häntä koskaan. Olen myyty mies, jos hän saa käsiinsä tuon sanomalehden."

"Onko hän pitkämielinen, niinkuin on tapana sanoa?" kysyi laivuri, "kostonhimoinen, tarkoitan."

"Kostonhimoinen hän ainakin on", vastasi George. "Jos hän saa minut tyrmään, seisoo hän ilosta päälaellaan!"

"Olen tekevä parhaani puolestasi", sanoi laivuri. "Älä huoli puhua kenellekään mitään koko asiasta."

"En tietystikään", vastasi George vakuuttavasti ja lisäsi nousten seisomaan, "te tietysti myöskin..."