Part 3

Seuraavina kolmena päivänä ei tultu mihinkään parempaan tulokseen ja riita, miesten teeskennelty ja naisten teeskentelemätön kärjistyi huippuunsa. Oli selvää, että naiset pitivät näitä kahakoita hauskempina kaikkia muita huvituksia laivalla. Kun molemmin puolin puhjettiin suonenvedon tapaiseen itkuun, jota miehistö katseli suurella osanotolla, oli naineiden miesten ryhdyttävä ajattelemaan voimakkaampia keinoja.

"Asia käy päivä päivältä pahemmaksi", sanoi laivuri alakuloisesti. "Me tulemme koko miehistön ivan esineiksi, ennenkuin pääsemme heistä. Vielä päivä ennenkuin saavumme Summercoveen, viisi tai kuusi siellä ja vähintäin viisi paluumatkalla."

"Murha ennen sitä tulee tapahtumaan", sanoi perämies ja pudisti päätään.

"Jospa saisimme ne molemmat junaan", jatkoi laivuri.

"Se maksaa rahaa."

"Mutta ne olisivat oikein käytettyjä rahoja."

"Eivätkä ne siihen suostu", sanoi perämies. "Ei kumpikaan."

"Olen ennenkin nähnyt naisväen riitelevän", sanoi laivuri, "mutta silloin on ne kuitenkin voinut pitää aisoissa. Se juuri on onnettomuus, että pitää asua näin ahtaasti."

"Ajatelkaa, jos sanoisimme, ettei laiva ole merikelpoinen", ehdotti perämies.

"Silloin ne eivät erkanisi meistä pahallakaan", sanoi laivuri.

"Niin luulen minäkin", sanoi perämies miettivänä. "Mutta riennossa ne lähtevät, jos sanomme laivalla olevan rokkoa, tai jotain muuta sentapaista."

Laivuri murisi myöntävästi.

"Koetus ei suuria maksa", jatkoi perämies. "Juuri kun saavumme satamaan, niin voimme antaa jonkun miehistöstä — esimerkiksi pojan — sairastua rokkoon."

"Miten se käy päinsä?" kysyi laivuri, vähän ivallisesti.

"Antakaa minun hoitaa koko asia", vastasi perämies. "Minulla on ajatus, jonka mukaan sen pitäisi onnistuman."

Hetkisen epäiltyään myöntyi laivuri, vasten parempaa tahtoansa. Seuraavana päivänä, kun hitaasti lähestyttiin Summercovea ja matkustajat olivat kannella tähystämässä satamaa, ryntäsi kokki pelästyneen näköisenä kannelle ja kuiskasi jotakin laivurin korvaan.

"Mitä?" huudahti tämä. "Tyhmyyksiä!"

"Mitä?" kysyi rouva Bunnett'kin ja kääntyi ympäri.

"Kokki on saanut päähänsä, pojan sairastuneen rokkoon", sanoi laivuri naurahtaen.

Molemmilta naisilta pääsi heikko huudahdus.

"Tyhmyyksiä!" sanoi rouva Bunnett vaaleten.

"Loruja", lisäsi rouva Fillson ja hänen suupielissään värähti.

"Niin", sanoi kokki levollisesti, "rouva tietystikin tietää parhaiten, mutta minä olen kerran purjehtinut parkkilaivassa, jossa rokko oli hyvin ankara; minun pitäisi tietää miltä se näyttää."

"Niin ja nyt luulette kaikkia rokoksi", sanoi rouva Bunnett epävarmalla äänellä.

"Kuulkaa nyt rouva", sanoi kokki ja teki teatterimaisen liikkeen, "ehkä haluatte tulla katsomaan häntä."

"En", läähätti rouva Bunnett ja otti pari askelta taaksepäin.

"Kapteeni tulee varmaankin", kysyi kokki.

"Sinä pysyt paikallasi, George", sanoi käskevästi rouva Bunnett. "Pysykää vähän edemmällä kokki."

"Ja pitäkää suunne kiini, maalle päästyämme", sanoi perämies. "Teidän ei ole tarvis laulaa sitä koko kaupungille, sillä silloin on mahdotonta saada apuväkeä lastinpurkaukseen."

"Kyllä, kyllä", sanoi kokki ja asteli poispäin. "Minä en rokkoa pelkää. Olen siinä kerran ollut, eikä se minuun koske."

"Ooh, minä toivoisin olevani kaukana tästä inhottavasta laivasta", huokasi rouva Fillson hermostuneesti. "Täällä ei ole muuta kuin selkkauksia. Miten kauan vielä kestää, ennenkuin pääsemme Summercoveen, kapteeni Bunnett?"

"Puolessatoista tunnissa sen pitäisi mennä", vastasi laivuri.

Molemmat naiset huokasivat levottomina ja katselivat jännityksellä satamaan, joka vähitellen sukeltautui näköpiiriin.

"Minä matkustan junassa takaisin", sanoi rouva Bunnett. "Kerrassaan inhoittavaa, että vapaa-aikansa tällä tavalla pilaa."

"Se kuuluu asioihin, joita ei voi auttaa", sanoi hänen miehensä.

"Parasta, että annat minulle vähän rahaa", jatkoi rouva. "Aijon vuokrata huoneen kaupungissa päiväksi, tai pariksi, nähdäkseni miten tauti kehittyy."

"Matkusta sinä vaan suoraan kotiin", sanoi laivuri.

"Tyhmyyksiä", vastasi rouva Bunnett kiivaasti. "Ajattele, jos sinä itse vielä saisit rokon, silloin minun kuitenkin pitää olla täällä ja katsoa, että saat hyvää hoitoa. Olen varma, ettei rouva Fillsonkaan matkusta."

Rouva Fillson ojensi kätensä herra Fillsonille ja sanoi, ettei hän mitenkään sitä voisi tehdä.

"Myllynkivi putoaisi hartioiltamme, jos matkustaisitte", sanoi perämies laivurinkin edestä.

"Joka tapauksessa emme kuitenkaan matkusta ennen päivää eli paria", sanoi rouva Bunnett ja katsoi melkein ystävällisesti rouva Fillsonia.

Tämän selityksen perusteella, sekä naisten innokkaista pyynnöistä, oli miesten, joskin vastenmielisesti, hellitettävä rahat.

"Muistakaa, ettette puhu asiasta mitään kaupungissa", sanoi perämies, kohdatessaan laivurin harmistuneen katseen.

"Mutta pitäähän teidän saada lääkäri", sanoi rouva Bunnett.

"Minä tunnen erään täällä", sanoi perämies, "ja haen hänet."

Hän astui jonkun askeleen syrjään ja iski silmää laivurille. Tällä ei kuitenkaan ollut halua puhelemiseen ja loppumatka satamaan kului täydellisen hiljaisuuden vallitessa.

Heti kun laiva kunnollisesti oli kiinni laiturissa, lähtivät rouvat etsimään itselleen asuntoa. Tunti sen jälkeen saapui sana, että huone oli saatu, siisti ja mukava, vaikkakin se tuli vähän kalliimmaksi, mitä ensin oli ajateltu. He pyysivät etteivät miehensä antautuisi mihinkään tarpeettomaan vaaraan ja lähettivät pesua varten tarttumista ehkäisevää saippuaa.

Kolme päivää viipyivät rouvat Summercovessa, tulivat hyviksi ystäviksi ja tekivät, levottomuudesta huolimatta, pitkiä kävelymatkoja ympäristössä. Vähintäinkin kaksi kertaa päivässä lähetettiin sairaalle lihalientä ja muita herkkuja, mutta ne eivät koskaan tulleet kajuuttaa edemmäksi, sillä liikettä välittävä pieni poika, oli saanut jyrkän määräyksen olla astumatta laivaan. Neljännen päivän aamulla tulivat rouvat itse niin lähelle laivaa kuin uskalsivat — ottamaan jäähyväisiä.

"Kirjoita, jos tauti pahenee", huusi rouva Bunnett.

"Tai jos sinä saat rokon, George", lisäsi rouva Fillson.

"Hän on jo paranemaan päin", sanoi perämies. "Olkaa huoleti!"

Molemmat rouvat näyttivät tyytyväisiltä ja kääntyen ainakin joka kymmenennen askeleen päästä heiluttamaan nenäliinojaan, poistuivat he rautatieasemalle päin.

"Jos minä joskus vielä otan naisväkeä laivaani, niin nielköön minut paholainen elävänä", sanoi laivuri. "Mutta kuka tuo vanha herra on?"

Hän osoitti vanhaa valkopartaista miestä, joka lähestyi kuunaria musta laukku kädessään.

"Kapteeni Bunnett?" kysyi mies.

"Se olen minä", sanoi laivuri.

"Vaimonne lähetti minut", sanoi mies. "Nimeni on Thompson, — tohtori Thompson. Hän kertoi teillä olevan ison rokon laivalla. Tahdon nähdä sairaan."

"Meillä on jo lääkäri", sanoivat laivuri ja perämies yht'aikaa.

"Vaimonne sanoi sen, mutta hän tahtoi välttämättä, että minä tulisin katsomaan potilasta", sanoi tohtori Thompson. "Se on myöskin minun velvollisuuteni piirilääkärinä."

"Nyt olette saanut asiat kauniiseen kuntoon", huokasi kauhistunut laivuri moittivasti.

"Jokainen voi joskus tehdä tyhmyyden", kuiskasi perämies. "Antakaa hänen tulla laivaan, eihän meillä rokkoa ole. Pahimmassa tapauksessa syytämme kokkia koko asiasta."

"Se kai lienee parasta", sanoi laivuri ja autti lääkärin laivaan. Perämies juoksi kanssiiin, ja pakotti raivostuneen pojan kiireesti riisumaan vaatteensa ja asettautumaan vuoteelle.

Syvän hiljaisuuden vallitessa tutki tohtori potilasta ja kaikkein suureksi hämmästykseksi, käski hän miehistönkin pistää ulos kielensä, yskiä ja puhaltaa.

"Miten kauan poika on ollut kipeänä?"

"Suunnilleen neljä päivää", vastasi hämmästynyt laivuri.

"Tästä näette, miten käy, kun salaa tällaisia asioita", sanoi tohtori ankarasti. "Te olette pitäneet sairaan täällä, vaikka hänet välttämättä olisi ollut vietävä sairaalaan. Nyt sitä on jokaisessa noissa miesraukoissa."

"Mitä?" huudahti laivuri. "Heissä — mitä?"

"Rokkoa tietystikin", sanoi lääkäri. "Vieläpä vaikeinta laatua. Rokko on sisällinen. Rakkuloista ei yhtäkään ole päälle noussut."

"Ooh! Peijakas!" ihmetteli laivuri ja miehistö huokasi onnettomana.

"Miksi sitä sitten luulitte?" kysyi tohtori ankarasti. "Nyt ei heitä enää voi muuttaa, miesten on ruvettava sänkyyn, jokaisen, ja teidän on perämiehen kanssa hoidettava heitä."

"Mutta jos se tarttuu?" sanoi perämies valittaen.

"Siihen saatte mukautua", sanoi lääkäri, mutta lisäsi vähän lempeämmin: "Koitan iltapäivällä lähettää tänne pari hoitajatarta. Siihen saakka saatte tehdä parhaanne."

"Hyvä, sir", sanoi laivuri sortuneella äänellä.

"Mitä ensiksi on tehtävä", sanoi tohtori, nousten hitaasti rappuja, "on, että valelette heitä kylmällä vedellä. Tehkää se kerran joka puolen tunnin kuluessa siksi kunnes kuumenäppylät lyövät ulos."

"Tapahtuu", sanoi laivuri. "Mutta kiiruhtakaa hoitajattaria, sir."

Hän jäi seisomaan sanattomana, kunnes tohtori katosi näkyvistä, sitten riisui hän, raskaasti huoaten, takkinsa ja ryhtyi työhön.

Koko aamupäivän valelivat laivuri ja perämies miehistöään, odotellen väsymyksen sekaisella kärsimättömyydellä kuumenäppylöitä, samoin kuin miehistökin. Kokki kirosi ja hyppi kuin vimmattu joka kerta kuin ämpärillinen kylmää vettä valui pitkin hänen alastonta ruumistaan.

"Toivoisin nyt jo hoitajattarienkin tulevan, George", läähätti laivuri, kun hetkeksi istuttiin puhaltamaan. "Tämä on kauheaa työtä."

"Pahempaa kuin viimeisellä tuomiolla", sanoi perämies surullisesti.

"Halloo!" kuului ääni laiturilta.

Molemmat miehet kääntyivät katsomaan huutajaa.

"Halloo!" vastasi laivuri alakuloisesti.

"Mitä te olette lörpötelleet rokosta?" kysyi äsken tullut.

Laivuri viittasi väsyneesti keulaan.

"Viidellä kappaleella, tuolla, on sitä", sanoi hän. "Oletteko tekin tohtori."

Vastaamatta mitään hyppäsi mies laivan kannelle ja astui kiireesti kanssiin, toisten kahden seuratessa jälessä.

"Älkää seisoko valon edessä", ärjäsi mies. "Antakaa kun katson teitä, pojat."

Hän alkoi tutkia puhtaaksi valeltuja miehiä ja murisi ihmetellen.

"He ovat saaneet ankaria kylmiä kylpyjä", sanoi laivuri huomattavalla ylpeydellä.

"Mitä?" kysyi mies.

Laivuri selitti asian lähemmin ja katsoi kummissaan ympärilleen, kun lääkäri yht'äkkiä alkoi nauraa täyttä kurkkua. Sopimaton nauru kiusasi epämiellyttävästi potilaittenkin korvia ja Joe Burrows nousi varovasti istumaan kojussaan ja koetti nyrkillään ulottua mieheen.

"Teitä on narrattu", sanoi tohtori ja kuivasi silmiään.

"En ymmärrä tarkoitustanne", sanoi laivuri arvokkaasti.

"Joku on vetänyt nenästä teitä", sanoi tohtori. "Ylös hullut! Teissä ei ole enempää rokkoa kuin minussakaan."

Lääkäri lähti matkaansa ja miehet kiroten puoleksi helpotuksesta, puoleksi kiukusta, nousivat etsimään vaatteitaan.

"Kuka on voinut tehdä tuollaista", sanoi perämies ajattelevana.

Laivuri pudisti päätään, mutta hetkinen senjälkeen selvisi hänen katseensa vähäisen. Hän otti piipun suustaan ja viittasi peukalollaan kohden rautatieasemaa. Ja perämies vähän tuumittuaan, nyökkäsi myöntävästi.

VELI HUTCHINS

"Saamme erään hyvän ystävän mukaamme tälle matkalle", sanoi "Aallon" laivuri istuessaan teen jälestä perämiehen kanssa kannella. "Eräs uusi jäsen seurassamme, veli Hutchins."

"Lähetysystävä varmaankin", sanoi perämies huolettomasti.

"Niin lähetysystävä", toisti laivuri. "Olen varma, että tulette pitämään hänestä, George; hän on ennen ollut suurimpia lurjuksia."

"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi perämies ja katsoi vihaisesti laivuriin.

"Hänen elämänsä historia on kovin kirjava", vastasi laivuri. "Melkein puolissa Englannin vankiloissa on hän tunnettu. Kuullessaan hänen puhettaan on kuin lukisi avonaista kirjaa."

"Vai niin! Ja hän tietysti taas alkaa ja lopettaa ateriat pitkillä rukouksilla ja veisuilla, kuten tuo viimekesäinenkin paksuniskainen, lihava roisto, joka saappaani varasti?" kysyi perämies.

"Hän ei niitä varastanut, George", sanoi laivuri. "Olisittepa nähneet hänen itkunsa ja epätoivonsa, teidän epäilyksenne kuultuaan, ette mitenkään voisi antaa anteeksi itsellenne tällaista puhetta. Hän puhui siitä kokouksessa ja me rukoilimme kaikin teidän edestänne."

"Oli turha vaiva! Te olette kaikki yhtä hyviä, te ja lähetyksenne", sanoi perämies halveksivasti. "Nenästä teitä aina vedetään. Joku roikale tulee luoksenne, puhuu kauniisti armosta, joka on tullut hänen osakseen ja te toimitatte hänelle heti helpot ja mukavat päivät. Kas niin, älkää keskeyttäkö minua. Aioitte kysyä, miksi en minä yhdy joukkoonne ja minä vastaan, että minulla on hyvä, terve järkeni vielä tallella."

"Joskus tulette muuttamaan ajatuskantaanne, hyvä George", huokasi laivuri hurskaasti ja nousi seisomaan. "Toivon sydämestäni, että Jumala lähettäisi teille jonkun surun, jonkun, jota teidän olisi mahdoton kestää. Se on ainoa mikä teidät pelastaa."

"Sitä luultavasti toivoo tuo paksuniskainen saappaiden varaskin", tuumi perämies.

"Kyllä, sitä hän juuri sanoi", vastasi laivuri hartaudella.

Perämies nousi seisomaan, kopisti pilkallisena piippunsa laivan syrjään ja alkoi kävellä edestakaisin kannella. Saamatta kuitenkaan takaisin entistä rauhaansa, hyppäsi hän laiturille ja läksi kävelemään kaupunkiin.

Oli jo myöhäinen kun hän palasi takaisin. Kynttilä piipitti huonolla valolla kajuutan pöydällä ja kapteeni istui silmälasineen lukemassa jotakin vanhaa evangelista aikakauskirjaa, laihalle mustapukuiselle miehelle.

"Tämä on perämiehemme", sanoi laivuri ja katsoi ylös kirjastaan.

"Kuuluuko hän meihin?" kysyi vieras.

Laivuri pudisti alakuloisena päätään.

"Eikö vielä?" sanoi vieras, rohkaisevalla äänellä.

"Olen nähnyt tarpeekseni teidän kaltaisianne", sanoi perämies ylpeästi. "Ja mitä enempi teitä näen, sitä vähempi teistä pidän. Ihan vereni kiehahtaa, kun katselen teitä."

"No, nyt se on paha, joka puhuu teissä", sanoi herra Hutchins tunteellisesti ja varmasti.

"Niin, hänen äänensä te kai hyvin tunnette", sanoi perämies levollisesti.

"Olen elänyt hänen kanssaan 30 vuotta", sanoi herra Hutchins kunnioitusta herättävällä painolla, "mutta silloin väsyin minä häneen."

"Kaipa se jo häntäkin pitkästytti", tuumi perämies. "30 päivää olisi jo ollut tarpeeksi minulle."

Näin sanoen, meni hän hyttiinsä, antaakseen herra Hutchinsille aikaa miettiä sopivaa vastausta, tuli taas takaisin kokonaisen whiskypullon ja lasin kanssa ja sekotti itselleen väkevän groggin. Hutchins-herra veti syvään henkeään, katsahti neuvottomana laivuriin ja pudisti päätään pullolle.

"Tiedättehän, George, etten salli teidän käyttävän tuota viheliäistä moskaa kajuutassa", sanoi vihdoin laivuri.

"En sitä itselleni tuonutkaan", vastasi perämies viisastelevasti. "Se on vaan sille 'pahalle'. Kehuu saavansa kurkkunsa kuivaksi, katsellessaan vanhaa toveriaan, Hutchinsia."

Kummakseen huomasi hän vieraan kaikin mokomin taistelevan nauruaan vastaan; hän puri huultaan ja pienet viekkaat silmänsä vetistyivät. Pian hän sentään sai takaisin totisuutensa, nousi tuoliltaan ja piti sydäntä liikuttavan puheen raittiudesta. Kiroten whiskyn syntisenä ja tarpeettomana aineena, hän lopuksi huomautti kahden englantilaisen karamellin veteen sekoitettuna ajavan saman asian.

Whiskyn näkö näytti saavan hänet aivan raivoihinsa ja laivuri istui kuin kivettynyt, kuullessaan tuonlaista merkillistä kaunopuheliaisuutta, kunnes saarnaaja vihdoin, puhuttuaan tarpeeksi perämiehelle, veti raskaasti henkeään, sieppasi pullon käteensä ja lennätti sen tuhansiksi muruiksi lattialle.

Silmänräpäyksen istui perämies voimattomana raivosta, sitten hyppäsi hän parahtaen pystyyn ja aikoi rynnätä saarnaajan niskaan, mutta onneksi sai laivuri kiinni hänen käsivarteensa, ja veli Hutchinsin onnistui pujahtaa hyttiinsä.

"Päästäkää irti", kirkui perämies. "Annan selkään sille heittiölle."

"George", sanoi laivuri ankarasti, "minä häpeän teidän tähtenne."

"Hävetkää h--tissä", ulvoi perämies. "Mikä oikeus hänellä oli rikkoa whiskypulloni."

"Hän on pyhimys", sanoi laivuri. "Hän on pyhimys, George. Nähdessään, etteivät hyvät sanat auttaneet, käytti hän voimakkaampia keinoja."

"Odottakaa vaan, jahka saan hänet käsiini", sanoi perämies uhkaavana. "Kyllä minä hänelle voimakkaampia keinoja näytän."

"Joko hän rauhoittuu, kallis ystävä?" kuului herra Hutchinsin ääni oven takaa. "Minä nimittäin kokonaan unohdin lasin."

"Tule ulos!" kiljasi perämies. "Tule ulos ja kaada vielä sekin, jos uskallat."

Herra Hutchinsia ei vaatimus sentään näyttänyt miellyttävän, vaan rukoili hän oven takana itkevällä äänellä perämiestä alkamaan parempaa elämää; samalla sai laivuri moitteita, että kärsi sellaista syntistä elämää laivallaan. Nöyränä otti tämä vastaan läksynsä ja kun herra Hutchinsin ääni oli vaijennut ja perämies samaten hiukan rauhoittunut, läksi hän päivän viimeiselle tarkastuskierrokselle, palasi taas kajuuttaan ja meni kojuunsa.

Seuraavana aamuna oli määrä purjehtia ja miehistö oli aikaisin pystyssä. Mutta herra Hutchins pysyi hytissään, vaikka perämies useat kerrat kävi kolkuttamassa oven takana. Kun hän viimein tuli kannelle oli perämies peräsimessä ja miehistö söi aamiaistaan.

"Hyvinkö nukkunut?" kysyi herra Hutchins lempeästi ja istuutui lastiruuman luukulle, pikkusen matkaa perämiehestä.

"Sen saatte kuulla, jahka pääsen tästä peräsimestä", kuului perämiehen kuiva vastaus.

"Vieläkö vihainen?" sanoi herra Hutchins sokerimakealla äänellä. "Tuletko hartaushetkeen illalla?" lisäsi hän sitten.

Perämies ei suvainnut vastata, mutta hänen vihaansa, kun illalla, herra Hutchinsin pyynnöstä, koko miehistö tuppautui kajuuttaan, ei voi sanoin kuvata.

Kolme iltaa perättäin pidettiin näitä "rakkausjuhlia", kuten herra Hutchins niitä nimitti, vaikka perämies niitä kutsui "pahemmaksi" elämäksi, kuin "kapakassa." Miehistö ei muuten niinkään ollut ihastunut psalmeihin, mutta kun he nyt saivat rääkyä niitä koko keuhkojensa voimalla ja lisäksi vielä samasta kirjasta laivurin kanssa, muutti se kokonaan asian. Sitäpaitsi huomasivat he sen ärsyttävän perämiestä ja tieto, että täten uskalsivat vastustaa päällysmiestään ja samalla sentään työskentelivät sielujensa pelastukseksi, oli kylliksi ihana. Laivapoika, jolla juuri oli äänenmurros, päästeli merkillisiä mölyääniä ja näytti vaivatta hallitsevan viittä oktaavia.

Kun oli väsytty laulamiseen, piti herra Hutchins lyhyen puheen, ottaen tavallisesti esimerkiksi voimakkaan miehen, mutta juomahimon orjan ja irstaspuheisen. Puhuja todisti, että juoppo tavallisesti tekee muitakin syntejä, vaikkapa vaan salaisuudessakin ja kuvaili miten tällainen mies meni kotiinsa ja löi vaimoaan, kun tämä moitti häntä lapsen säästölaatikon rikkomisesta ja sisällön tuhlaamisesta irlantilaiseen whiskyyn. Joka lauseen lopussa huokasi hän ja kun miehistö huomasi heilläkin olevan oikeuden tehdä samaten, huokasivat he erinomaisella mielihyvällä, — pojan huokaukset olivat varsinkin kauheat kuulla.

Saavuttiin Plymouthiin, jonne osa lastista oli jätettävä — tosiaankin kreivin aikaan, sillä perämiehen järki oli jo mennä sekaisin, kuten toistenkin, herra Hutchinsin ansiosta. Laivakissa yksin oli perämiehen kanssa järjissään; se istui kajuutan katolla ja kirosi saarnaajaa ja sinistä nauhaa, jonka oli saanut kaulaansa.

Kun laiva vihdoin oli kiinnitetty laituriin, oli liian myöhäistä alkaa lastia purkaa ja miehistö jäi istumaan kannelle, heittäen ikäviä katseita kaupungin valoihin. Heidän ilonsa, kun laivuri ilmoitti, että saisivat vieraansa kanssa mennä kävelemään, olikin sentähden rajaton ja he hyppivät kuin koulupojat.

"Parempaa seuraa on heidän mahdoton saada", tuumi laivuri, joukon lähtiessä liikkeelle. "Kun ajattelen mitä kaikkea hyvää tämä mies on saanut aikaan ainoastaan neljässä päivässä, niin oikein minä häpeän."

"Lienee kai parasta, että teette perämiehen hänestä laivallenne", sanoi George. "Teistä tulisi mainio pari."

"Hänellä on kalliimpi kutsumus", vastasi laivuri kunnioittavasti.

Huomattuaan perämiehen kasvojen ilmeen, poistui hän huoaten. Perämies nojautui mastoa vastaan ja kun laivassa ei enää muuta kuullut kuin herra Hutchins ja aina vaan herra Hutchins, vaipui hän synkkiin mietteisiin, kunnes miehistö palasi.

"Herra Hutchins tulee jälestäpäin", huusi laivapoika. "Hän lupasi vaan mennä tervehtimään erästä vanhaa ystäväänsä."

"Minkä nimisessä kapakassa?" kysyi perämies ivallisesti.

"Ellette voi olla puhumatta pahaa, George, niin on parasta, että tukitte suunne", sanoi laivuri ankarasti. "Mikä on teidän ajatuksenne herra Hutchinsista, pojat?"

"Auliimpaa miestä ei koskaan ole löytynyt", vastasi Dan, miehistön vanhin, vakaumuksella.

"Parempaa ihmistä en koskaan ole nähnyt", lisäsi toinen.

"Joko nyt kuulette?" sanoi laivuri ihastuneena.

"Kyllä, kyllä minä nyt kuulen", vastasi perämies.

"Hän on kristitty", sanoi poika. "Minäkään en ennen tiennyt, mitä kristitty on, vaan kun tapasin hänet, selkeni asia minulle heti. Mitä luulette hänen antaneen meille?"

"Antaneen teille?"

"Kokonaisen punnan kontantissa", sanoi poika. "Kultarahan jokaiselle. Niin, katsokaas, sellaisia ne ovat ne kristityt. Toivoisin vaan tuntevani useampia heitä."

"Tämän veroista en eläissäni ole kuullut", huudahti laivuri ihastuksissaan.

"Ja niin kauniisti, kun hän sen teki", sanoi Dan vanhus. "'Kas tässä, pojat, minulta ja laivurilta', sanoi hän, 'kiittäkää häntä yhtä paljon kuin minuakin'."

"Niin, älkää nyt tuhlatko rahojanne", sanoi laivuri. "Minä teidän asemassanne panisin ne pankkiin, — sehän olisi jo koko kaunis pohjaraha."

"Toivon hänen saaneen ne rehellisillä keinoilla", huomautti perämies.

"Tietystikin", huudahti laivuri. "Teillä on kova, tunteeton sydän, George. Olisittepa ollut hiukankin tunteellisempi, olisitte ehkä saaneet osanne tekin."

"Vieköön piru hänen kolikkonsa", sanoi perämies. "Ihmettelen mistä hän on saanut ne ja mitä hän tarkoittaa, sanoessaan niiden olevan yhtä paljon teiltä kuin häneltäkin. _Te_ ette juuri rahoja lahjoittele."

"Hän varmaan tarkoittaa", sanoi laivuri vaatimattomasti, "että minä olen tällaiset ajatukset hänen sydämeensä saattanut. Niin, kyllä nyt on parasta, että menette kojuunne, pojat. Työ alotetaan kello neljältä huomisaamuna."

Miehistö poistui keulapuolelle ja laivuri ja perämies menivät nukkumaan. Lamppu jäi kajuutan pöydälle palamaan, laivuri sanoi hyvää yötä perämiehelle ja nukkui muutaman minuutin perästä kuin lapsi.

Kello 4:ltä heräsi perämies ja huomasi laivurin seisovan saarnaajan kojun ääressä. Lamppu seisoi yhä pöydällä ja paloi, vaikkakin päivänvalo jo selvästi paistoi ikkunasta.

"Ei ole vielä tullut takaisin?" kysyi perämies, huomattuaan vieraan kojun tyhjäksi.

Laivuri pudisti alakuloisena päätään ja viittasi pöydälle. Perämies seurasi sormen osoitusta ja näki pienen nahkapussin ja sen vieressä neljä ja puoli penceä kuparirahaa, sekä suuren joukon vaskinappeja.

"Siinä oli 23 puntaa rahtirahoja, tuossa pussissa, Lontoosta lähtiessämme", sanoi laivuri kun hän vihdoin sai puhelahjansa.

"No mihin luulette niiden kadonneen?" kysyi perämies ja puhalsi lampun sammuksiin.

"En voi aavistaakaan", vastasi laivuri. "Olen aivan sekaisin päästäni. Vei... herra Hutchins ei vielä ole tullut takaisin."

"Hän varmaan on saanut esteen, eikä ole tahtonut enää yöllä häiritä teitä", sanoi perämies, lihaksenkaan hänen kasvoillaan värähtämättä. "Mutta luulenpa hänen voivan hyvin, missä hän sitten lieneekin. Älkää olko hänen tähtensä rauhaton."

"On merkillistä, minne hän on mennyt", tapaili laivuri, "erittäin merkillistä."

"Hutchins on erinomaisen avokätinen", sanoi perämies. "Hän antaa miehistölle, suuremmatta ansiotta, viisi puntaa, ehkä hän nyt teitäkin auttaa takaisin tultuaan."

"Menkää ja käskekää miehistö tulemaan tänne", sanoi laivuri, heittäytyen sohvalle ja tirkistellen nappiläjää edessään.

Perämies totteli ja muutaman minuutin kuluttua tuli hän takaisin miesten kanssa, jotka osanotolla kuuntelivat laivurin kertomusta vahingostaan.

"Se on salaisuus, jota ihmisjärki ei pysty selvittämään sir", sanoi vanha Dan, "eikä maksa vaivaa yrittääkään sitä."

"Niin, se on niitä salaisuuksia, jotka eivät koskaan näe päivän valoa", lisäsi kokki vakuuttaen.