Part 2
Perämies luki taukoamatta kolme ensimäistä vihkoa ja kolmas loppui juuri kuin Rudolph ui kilpaa kahden haikalan ja veneenlastillisen ihmissyöjäin kanssa. Mutta tähän vihot loppuivatkin, vaikka perämies uudestaan tarkasti pojan arkun.
"Muuta ei häneltä voinut odottaakaan", sanoi laivuri suuttuneena. "Vaan minäpä opetan hänelle järjestystä, totta totisesti! Nuo kirjat lukitsette arkkuunne, George, ettekä anna niitä pojalle."
Aavalle merelle saapuminen alkoi nyt tuntua kuunarilla. Edessäpäin näkyi vaan sininen meri, jolla valkeat purjeet ja savuavat sauhupiiput kiidättivät Englannin tavaroita mailman markkinoille.
Seuraavat päivät oli poika joko merikipeä, tai työssä; tätä viimemainittua käytti laivuri hyvänä lääkkeenä merirosvohoureita vastaan ja edelliseen neuvoi kokki parhaaksi suolaista sianlihaa. Kun vihdoin viidentenä aamuna päästiin Fairhaveniin, oli poika seitsemännessä taivaassa, nähdessään taas maata ja rakennuksia.
Fairhaveniin jätettiin vaan osa lastista ja Ralph hommasi, toisten mukana, housut ja paidanhihat kiverrettyinä. Kun työ oli valmis, nostettiin uudestaan ankkuri ja purjehdittiin noin 30 penikulman päässä olevaan Lawportiin, johon ruutilasti oli jätettävä.
Perille päästyä oli ilta ja pakoveden aika, joten ankkuroitiin kaupungin lävitse juoksevan joen suuhun.
"Purjehdimme neljän tienoilla sisään", sanoi laivuri perämiehelle. "No Ralph? Tuntuuko ollenkaan paremmalta, kun vähän olen naputellut tyhmyyksiä päästäsi?"
"Paljonkin paremmalta, sir", vastasi poika kunnioittavasti.
"Ole kiltti poika", sanoi laivuri ja pysähtyi kajuutan rappusille, "niin saat jäädä, jos sinua haluttaa, pitemmällekin laivaan. Nyt saat mennä kojuusi, sillä huomen aamulla on aikaisin oltava pystyssä."
Poika jäi yksin kannelle. Miehistö istui kanssissa ja poltteli, paitsi kokkia, joka hääräili jotakin omaan laskuunsa keittiössä.
Tunti senjälkeen hiipi hänkin lepäämään. Molemmat matruusit nukkuivat jo ja kokki aikoi juuri ryömiä kojuunsa, kun samassa huomasi pojan vuoteen tyhjäksi. Ihmetellen hieroi hän nenäänsä, nousi kannelle ja katseli ympärilleen, vaan kuin ei mitään näkynyt, palasi hän takaisin.
"Missä poika on?" kysyi hän ja ravisteli Jemiä käsivarresta.
"Mitä?" mörisi Jem ja nousi istumaan. "Kenen poika?"
"Meidän, — Ralph?" sanoi kokki. "Minä en löydä häntä mistään. Ettei hän vaan olisi mennyt yli syrjän, varpusraukka."
Kun Jem kieltäytyi neuvottelemasta asiasta, herätti kokki Dobbsin. Dobbs murisi muutamia kirouksia ja nukkui uudestaan. Kokki nousi taas kannelle, etsi kaikista mahdollisista paikoista, kiipesi kappaleen matkaa mastoonkin, missä ei eläissään ollut käynyt, ja kun ei jälkeäkään näkynyt pojasta, tyytyi hän, joskin vastenmielisesti johtopäätökseen, että poika oli pudonnut mereen.
"Varpusraukka", sanoi hän surkutellen ja katseli, ympärilleen. Hitaasti asteli hän peräkannelle ja pudisti päätään, mutta vilkaistuaan perän taakse, pelästyi hän, päästi tahtomattaan huudon ja hieroi silmiään. Laivavene oli myöskin kadonnut.
"Mitä?" kysyivät molemmat merimiehet, kun kokki törmäsi kanssiin ja ilmoitti uutisen. "Jos se on poissa, niin se on poissa."
"Eiköhän liene parasta mennä ilmoittamaan asia laivurille?" sanoi kokki.
"Anna hänen itse ottaa selvä asioistaan", sanoi Jem ja kehräsi tyytyväisenä, kuin kissa pahnassaan. "Vene on hänen. Hyvää yötä!"
"Ja uuden siitä vaan saamme", sanoi Dobbs haukotellen. "Elä tuskittele asioista, jotka sinuun eivät koske, kokki."
Kokki tyytyi neuvoon ja tehtyään muutamia yövalmistuksia, sammutti hän lampun ja hyppäsi kojuunsa. Vaan samassa päästi hän pahan parahduksen, heilautti itsensä taas lattialle, haparoitsi tulitikkuja ja sytytti lampun uudestaan. Minuutti senjälkeen, herätti hän julmistuneet ystävänsä kolmannen kerran.
"Jätä rauhaan minut, kokki", sähisi Dobbs.
"Ellet sinä nylje häntä, teen sen minä", kirkui Jem ja koetti ylettyä nyrkillään kokkiin.
"Pään alukseeni oli nuppineulalla kiinnitetty kirje", sanoi kokki vapisevalla äänellä ja piteli likaista paperipalasta lampun edessä.
"Mitä se meille kuuluu", sanoi Jem. "Tuki turpasi! Kuuletko sinä."
Mutta kokin käytöksessä oli jotakin pelottavaa.
"Rakas kokki", luki hän kuumeentapaisella levottomuudella. "Minä olen tehnyt koneellisen helvetinkoneen ja asettanut sen lastiruumaan, ruudin viereen, ollessamme Fairhavenissa. Epäilemättä pamahtaa se tänä yönä, kymmenen ja yhdentoista välillä, mutta aivan varma en ajasta ole. Älkää puhuko toisille mitään, vaan hypätkää yli syrjän ja uikaa maalle. Minä olen ottanut veneen. Olisin teidätkin vienyt mukanani, vaan kun kerran kerroitte uineenne seitsemän penikulmaa aallokossa, on teidän helppo..."
Luku katkesi nyt paikalla, sillä kuulijat ryntäsivät kojustaan villiä vauhtia kannelle ja suoraa päätä kajuuttaan, jonka hämmästyneille asukkaille he, henki kurkussa, kertoivat kirjeen pääsisällön.
"Mitä hän on kätkenyt lastiruumaan?" läähätti laivuri.
"Helvetinkoneen", sanoi perämies. "Sellainen kone, jolla ne räjähyttävät parlamenttitalojakin ilmaan."
"Mitä kello nyt on?" kysyi Jem huolestuneena.
"Suunnilleen puoli yksitoista", vastasi kokki vavisten. "Yritetään huutaa, ehkä ne kuulevat maalle."
Miehet kokoontuivat laivan syrjälle ja hurja huuto kaikui yön hiljaisuudessa. Useimmat Lawportissa olivat jo menneet sänkyihinsä ja ainoastaan ravintoloista ja joistakuista rakennusten ikkunoista loisti tuli.
Uudestaan kuului kuolleitakin herättävä karjunta ja kauhistunein silmäyksin vilkuilivat miehet lastiruuman luukkuja. Syvän hiljaisuuden vallitessa kuului heikko vastaus maalta. Huudettiin uudestaan, kuin hullut, kunnes vihdoin kuului veneen kölin raappiminen santaan ja senjälkeen airojen käyttämisen tervetullut ääni.
"Kiiruhtakaa!" parkui Dobbs, kun vene tuli näkyviin pimeästä. "Miks'ette kiiruhda?"
"Mikä hätänä?" kuului veneestä.
"Ruutia!" kirkui kokki villisti. "Meillä on kymmenen tonnia ruutia laivalla, ja se räjähtää pian. Kiiruhtakaa! kiiruhtakaa!"
Airot lakkasivat käymästä ja veneestä kuului kauhistuksen sorina; sitten alkoi soutu entistä suuremmalla voimalla.
"Ne menevät takaisin", sanoi Jem yht'äkkiä. "Minä uin niiden jälkeen. Pitäkää varanne ja vetäkää ylös minut, toverit!" huusi hän ja molskahdettuaan veteen lähti uimaan voimakkain vedoin.
Dobbs, joka oli huononpuoleinen uimari, seurasi kuitenkin hetkisen epäiltyään hänen jälessään.
"Minä en taida uida edes kädet pohjassa", voivotteli kokki hampaat suussa kalisten.
Toiset, joilla ei ollut parempaa sanottavaa taidostaan, nojautuivat laivan syrjään ja kuuntelivat. Uijat olivat näkymättömiä pimeässä, mutta helposti voi pulikoimisesta seurata heidän edistymistään. Jem oli ensimäinen, joka vedettiin veneeseen ja pari minuuttia senjälkeen, veti hän Dobbsin ylös. Seurasi kiukkuisia kirouksia ja lyöntejä ja mätkähdyksiä. "Ne tulevat noutamaan meitä", sanoi perämies ihastuneena ja veti syvään henkeänsä. "Hyvin tehty, Jem!"
Vene lähestyi kiivailla aironvedoilla ja oli pian laivan kyljellä. Kolme miestämme hyppäsivät kiireesti alas, Jem ja Dobbs tarttuivat airoihin ja ennen pitkää, oli kuunari kadonnut pimeään. Rannalla oli kokoontunut vähäinen väkijoukko ja saatuaan kuulla uutisen, pelästyivät he kaupunkinsa kohtaloa. Selvää oli, että ainakin ikkunaruudut olivat suuressa vaarassa ja kotiin lähetettiin sentähden kiireesti sanansaattaja aukasemaan ne.
Hyljätystä Susan Janesta ei vielä kuulunut mitään. Kello kaupungin pienessä kirkontornissa löi kaksitoista.
"Asiat ovat hullusti", sanoi nyt eräs vanha kalastaja. "Jonkun pitäisi mennä ja hinata alus merelle."
Ei kukaan vastannut.
"Pelastaakseen Lawportin", jatkoi vanhus tunteellisesti. "Olisinpa minä vaan kahtakymmentä vuotta nuorempi..."
"Vanhan miehen tehtävä se olisi", kuului ääni joukosta.
Laivuri katseli himokkaasti laivaansa, ja kiukkuisesti joukkoa, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän alkoi vähitellen uskoa, että koko selkkauksesta oli päästy paljaalla pelästyksellä.
Kello löi kaksi ja väkijoukko alkoi hajaantua. Rohkeimmat asukkaat, joita veto ei miellyttänyt, sulkivat ikkunansa ja lapset, jotka vuoteiltaan olivat lähetetyt kävelymatkalle sisämaahan, palasivat vähitellen takaisin. Kello kolmelta katsottiin vaaran olevan ohitse ja päivän koittaessa nähtiin Susan Jane eheänä ankkurissa.
"Nyt menen minä takaisin", sanoi laivuri yht'äkkiä. "Kuka seuraa mukana?"
Jem, perämies ja kaupungin poliisikonstaapeli tarjoutuivat. Lainattiin vene, jota ennenkin oli käytetty, soudettiin kuunariin ja alotettiin etsiminen ruumassa tavattomalla varovaisuudella. Työ kysyi hermoja — ainakin alussa, vaan kun ei mitään löytynyt, kävivät miehet rohkeammiksi ja katselivat lopulta noloina toisiaan.
"Minä pahasti epäilen, ettei täältä löydy mitään", sanoi konstaapeli pilkallisesti nauraen ja istuutui ruutitynnörille. "Poika on vaan narrannut teitä."
"Siltä se vähitellen näyttää", murisi perämies. "Koko kaupunki tulee nauramaan meitä."
Laivuri katseli ympärilleen, eikä sanonut sanaakaan. Vaan yht'äkkiä kumartui hän, päästi hämmästyksen huudon ja sieppasi jotakin rikkinäisen hinkalon takaa.
"Jopas löysin sen", huusi hän. "Pois tieltä!"
Kiireesti ryntäsi hän kannelle, pitäen löytöään niin kaukana kuin mahdollista itsestään ja heitti sen kauas veteen. Kuului huimaava hurraa parista lähellä olevasta veneestä ja rannalta vastasi heikko kaiku.
"Oliko tuo helvetinkone?" kuiskasi hämmästynyt Jem perämiehelle. "Minusta se näytti hummerilaatikolta."
Perämies pudisti päätään ja katseli konstaapelia, joka ahnain silmäyksin tirkisteli paikkaa, mihin laatikko katosi.
"Niin, olen kuullut ihmisistä, jotka senlaisenkin tähden ovat saattaneet henkensä vaaraan", sanoi hän ivallisesti.
ROHKEA YRITYS
Ahkerasti oli tehty työtä koko lauantai-ilta ja yö, ja vihdoin kymmenen aikaan sunnuntai-aamuna oli Bylgia täydessä merikunnossa, luukut paikoillaan ja kansi puhtaaksi lakastuna ja pestynä. Laivuri itse ja perämies seisoivat kannella ja katselivat ajatuksissaan Thamesin hiljalleen kohti merta juoksevaa, likaista vettä.
"Miten aikaisin hän tulee?" sanoi laivuri ja vilkasi huolimattomasti pitkin laituria.
"Noin puoli yhdentoista aikaan", vastasi perämies. "Olitte oikein kohtelias, kun luovutitte hyttinne hänelle, kapteeni."
"Sellaista ei kannata kehua", vastasi laivuri. "Olen tavannut teidän vaimonne jonkun kerran ennemmin, George, ja todellakin täytyy sanoa, ettei löydy montaa niin kaunopuheliasta ja hienokäytöksistä naista."
"Samaa on minun sanottava teistä", sanoi perämies, "tarkoitan teidän vaimostanne."
"Jokainen mies", jatkoi laivuri, "joka makaa mukavasti hytissään ja antaa naisen riisua ja vaatettaa ahtaassa kajuutassa, saisi hävetä silmänsä täyteen."
"Kas, tuollahan tavarat jo tulevatkin", sanoi perämies ja täytti hitaasti piippunsa. "Mitä hän kaikilla noilla tekee, en saa järkeeni. Heti kun akkani on saanut päähänsä matkustaa, niin mitä hän tekee? Rientää kauppakadulle ja ostaa itselleen uuden hatun, kalliimman kuin varat myöten antaisivatkaan."
"Sellaisia ne ovat kaikki", sanoi laivuri. "Minun on ihan yhtäläinen. — Vaan mitäs tuo poika etsii?"
Poika tuli ihan laiturin reunalle ja vastasi itse puolestaan.
"Kuka on kapteeni Bunnett?" kysyi hän kimakalla äänellä.
"Kyllä se minä olen poikaseni", vastasi laivuri.
"Tässä olisi kirje teille."
Laivuri aukasi kuoren, raapasi partaansa ja katsoi perämieheen.
"Joskus saa hyvääkin liiaksi", sanoi hän lopulta.
"Miten niin?" kysyi perämies.
"Minunkin vaimoni tulee mukaan", sanoi laivuri. "Hän kirjoittaa saapuvansa aamupäivällä, enkä minä millään muotoa saa purjehtia ilman häntä."
"Sepä harmillista", sanoi perämies ymmärtäen olevansa velvoitettu jotakin sanomaan.
"En tullut puhuneeksi hänelle teidän vaimonne matkasta", sanoi laivuri, "Mihin ne molemmat nyt panemme? Aivan varmaa kai on, että teidän vaimonne tulee?"
"Aivan varmaa."
"Ei suinkaan hän voisi; lykätä tuonnemmaksi matkaansa?" sanoi laivuri, ja kääntyi poispäin.
"Mahdotonta! Hän on jo saanut uuden hattunsa", vastasi perämies. "Ei suinkaan teidänkään vaimonne voisi odottaa?"
Laivuri pudisti päätään. "Mutta löytyy sentään eräs keino", sanoi hän toivovasti. "Ehkä he sopivat hyvin keskenään. Jakakoot hytin."
"Ja silloin pelaamme whistiä vapaa-aikoina", sanoi perämies ja asteli laivurin jälestä kajuuttaan.
"Ahdas se on, mutta kodikas", sanoi laivuri avaten hytin oven.
Samaan aikaan saapui rantaan kahdet ajoneuvot ja tuskin rouva Bunnettin tavarat olivat laiturilla, kun siihen jo ilmaantui rouva Fillsoninkin kotelot. Molemmat naiset, aivan outoja keskenään, vilkuilivat uteliaasti toisiaan ja katselivat odottavasti Bylgian tyhjää kantta.
"George!" huusi rouva Fillson, pitkä kaunis nainen ja korotti äänensä melkein kirkunaksi, voittaakseen läheisen nostokoneen rätisevän kolinan.
Oli onneton sattuma, että laivurilla ja perämiehellä oli sama ristimänimi.
"George", huusi rouva Bunnett ja katsoi harmilla toista.
"George", kirkui rouva Fillson ja maksoi katseet korolla.
"Hampsu!" sanoi rouva Bunnett hiljaa, mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, ettei naapurinsa sitä olisi kuullut.
_"George!"_
Ei kuulunut vastausta.
_"George!"_ huusivat molemmat naiset yht'aikaa.
Ei vieläkään vastausta.
Löytyi vielä yksi George laivalla, kanssissa, ja seuraten uteliaiden toveriensa tyrkkäyksiä, nousi tämä herrasmies kannelle ja katseli kummissaan kauniita huutajia.
"Mitä te tahdotte?" kysyi hän vihdoin pässimäisesti.
"Sanokaa kapteeni Bunnettille, hänen rouvansa olevan täällä."
"Kyllä", vastasi merimies ja aikoi lähteä matkaansa, kun rouva Fillson huusi hänet takaisin.
"Sanokaa herra Fillsonille, että hänen rouvansa on täällä", sanoi hän kohteliaasti.
"All right, rouva", vastasi mies ja riensi ilmoittamaan näitä mieluisia uutisia. Molemmat naineet miehet ryntäsivät kannelle ja heti ensi silmäys ilmaisi heille naisten välin rikkoutuneen.
"Mitäs kuuluu, kapteeni Bunnett?" kysyi rouva Fillson, hymyillen lumoavasti.
"Hyvää huomenta, rouva Fillson", vastasi laivuri ja koetti välttää vaimonsa katsetta. "Tässä on minun vaimoni, rouva Bunnett."
"Hyvää huomenta, rouvaseni", sanoi rouva Fillson ja kohenteli uutta hattuaan sormenpäillään.
"Hyvää huomenta", vastasi rouva Bunnett kylmästi. "Olette varmaankin tuoneet tavaroita miehellenne?"
"Hän seuraa mukana", sanoi laivuri, hyvillään saadessaan sen sanotuksi. "Odottakaa silmänräpäys, niin nostan teidät ylös."
Hän autti molemmat naiset kannelle ja koittaen väkistenkin ylläpitää iloista keskustelua, laskeutui hän edellä kajuuttaan. Onnettomuutta ennustavan hiljaisuuden vallitessa saivat naiset kuulla olevansa pakoitetut jakamaan laivurin hytin keskenään.
"Se on ainoa mahdollisuus", sanoi perämies, turhaan odotettuaan, että asianomaiset sanoisivat jotakin.
"Ja avara se kylläkin on, kun tarkemmin sitä katselee", sanoi laivuri ja asetti päänsä kallelleen, nähdäkseen jos hytti siten katsottuna näyttäisi suuremmalta.
"Kolmellekin siellä on tilaa, jos oikein hätä tulisi", sanoi perämies rohkeasti.
Naiset eivät vieläkään puhuneet mitään, mutta rouva Bunnettin poskille oli noussut palolippu, mikä ei ennustanut hyvää hänen miehelleen. Löytyi ainoastaan yksi matka-arkun paikka koko hytissä ja rouva Fillson oli pitänyt varansa ja sovittanut omansa siihen. Kun se oli kunnollisesti tehty, nousi hän kannelle, miehensä kanssa, katselemaan seutua ympärillä.
"George", sanoi rouva Bunnett pahantapaisesti, kun pariskunta oli jäänyt kahdenkesken.
"Niin, kultaseni?"
"Lähetä pois tuo nainen", sanoi rouva Bunnett käskevästi.
"Ei käy laatuun", vastasi laivuri päättävästi. "Oma syysi, ettet ennemmin ilmoittanut tulostasi."
"Niin, minä tiesin sen, ettet sinä tahtoisi minua mukaasi", sanoi rouva Bunnett ja ruusut hänen hatussaan värisivät. "Perämies ajattelee huvia hänen vaimolleen, mutta minä raukka saan istua kotona, pestä ja paikata sinulle ja siivota huoneita. Ooh, minä kyllä tiedän... ei sinun tarvitse sanoa mitään."
"On liian myöhäistä muuttaa sitä enää", sanoi laivuri. "Minun pitää kannelle nyt; parasta kun seuraat mukana sinäkin."
Rouva Bunnett seurasi miestään ja pysytteli niin kaukana kuin mahdollisia perämiehen rouvasta, katsellen ikäänkuin hallitsijatar, miten miehet nostivat purjeita ja ankkurin. Puhalsi suotuisa länsi-tuuli ja Bylgia halkaisi aaltoja, vesi keulassa kohisten.
Vielä päivällisaikaan oltiin vilkasliikkeisessä seudussa, joten laivuri, salaiseksi mielihyväkseen, taisi lähettää perämiehen yksinään pitämään seuraa naisille päivällispöydässä. Tämä näytti takaisin tullessaan kovin vaalealta ja pelästyneeltä ja kohdatessaan laivurin katseen, kohotti hän merkitsevästi olkapäitään.
"Ei mitään rumia sanoja?" kysyi laivuri puoleksi kuiskaten.
"Eipä juuri", vastasi perämies. "Mutta sitä enemmän, niin kutsutuita 'hienoja viittauksia'."
"Minä ymmärrän."
"Ellette nyt ymmärrä", sanoi perämies, "niin teepöydässä kyllä tulette ymmärtämään. Minä en enää aio istua yksinäni heidän kanssaan. Jos kysytte mitä olen syönyt, on minun mahdoton sanoa sitä."
Hän vetäytyi syrjään, kun pöytätoverinsa samassa nousivat kannelle. Laivuri päätti kukistaa kapinan heti alkaessa, huusi molemmat naiset luokseen ja selvitteli heille vastaantulevien laivojen merkillisyyksiä. Vaan keskellä hänen esitelmäänsä, poistui rouva Bunnett ja tyytyi edempää katselemaan onnetonta miestään, — kasvoillaan ilme kuin marttyyreilla pyhissä tauluissa.
Tee-pöydässä, oli miesten osa surkea. Rouva Bunnett ojensi rouva Fillsonille teekupit, vilkaisemattakaan häneen, ja rouva Fillson seurasi esimerkkiä, tarjotessaan leipää ja voita. Kun hän veti tarjottimen takaisin, oli se tyhjä ja rouva Bunnett noukki, harmista melkein haljeten, leipäviipaleita helmastaan.
"Ooh! Minä olen niin pahoillani", sanoi rouva Fillson.
"Sitä ette suinkaan ole", sanoi rouva Bunnett terävästi. "Ehdollanne sen teitte."
"No, no, no...", yrittivät molemmat miehet heikolla äänellä.
"Minun mieheni tietysti vaan istuu ja katselee rauhassa, kun minua häväistään", sanoi rouva Bunnett ja nousi suuttuneena tuoliltaan.
"Ja minun mieheni hörppii teetään, välittämättä, jos minua syytetäänkin valehtelemisesta", sanoi rouva Fillson ja loi harmistuneen katseen perämieheen.
"Jos sinä luulet, että minä makaan samassa hytissä tuon naisen kanssa, George, niin suuresti erehdyt", sanoi rouva Bunnett pelottavalla äänellä. "Ennen olen vaikka lattialla."
"Ja minä makaan ennen vaikka romuraudoilla", sanoi rouva Fillson ja vilkasi vihollisensa luisevia ruumiinmuotoja.
"No, sitten makaamme me perämiehen kanssa siellä", sanoi laivuri. "Sinä saat perämiehen kojun ja rouva Fillson makaa kajuutan sohvalla. Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan, George?"
"Ei, Georgella ei tietystikään ole mihinkään mitään vastaan", huudahti rouva Fillson. "George myöntyy kaikkeen, kun on kysymys hänen vaimostaan."
"Jos sinä hiukankin olisit miesmäinen, George", ähkyi rouva Bunnett, "et noin antaisi loukata minua."
"Ja jos sinä olisit hiukankin miesmäinen", sanoi rouva Fillson, kääntyen mieheensä, "vapauttaisit minut tuon naisen seurasta. Koskaan et sinä katso minun parastani."
Hän ryntäsi kannelle, jonne rouva Bunnett'kin pian seurasi. Molemmat miehet jatkoivat hiljaisuuden vallitessa syömistään.
"Meidän täytyy tehdä riita keskenämme heidän mielikseen", sanoi vihdoin laivuri ja asetti tyhjän kuppinsa pöydälle. "Ennen he eivät ole tyytyväisiä."
"Se ei käy", sanoi perämies ja taputti laivuria olalle.
"Teeskentelemme, tarkoitan", sanoi tämä.
"Se ei kävisi luonnollisesti", sanoi perämies. "He huomaisivat sen. Olemme nyt purjehtineet viisi vuotta yhdessä, eikä koskaan ole pahaa sanaa vaihdettu."
"No, jos te tiedätte paremman keinon, niin laulakaa ulos", sanoi laivuri vähän äkäisesti. "Tätä tällaista ei ihminen voi kestää."
"Katsotaan nyt ensin, miten käy aamiaisellakin", sanoi perämies ja sytytti piippunsa. "Jos se onnistuu yhtä huonosti, kuin tähän saakkakin, niin voimmehan, heidän mielikseen, koetteeksi, vähän riidelläkin."
Aamiainen seuraavana aamuna, oli kerrassaan kauhea; rouvat suoraan yllyttivät miehiään vihollisuuksiin. Siinä he eivät sentään onnistuneet; mutta aamupäivän kuluessa, sopivat miehet asiastaan ja seuraavalla aterialla puhkesi myrsky.
"Minä en tahdo surkutella itseäni, enkä loukata kenenkään tunteita", sanoi laivuri, vilkaisten perämieheen, "mutta jos hiukan vähemmällä kolinalla voisitte syödä ruokanne, George, olisin erinomaisen kiitollinen teille."
"Vai niin, todellakin", sanoi perämies — ja hänen vaimonsa suoristi yht'äkkiä selkänsä.
Molemmat sotaakäyvät voimat katselivat toisiaan kiukkuisin katsein ja ponnistivat ajatuksiaan uusien loukkauspuheiden keksimiseen.
"Syötte kuin sika", jatkoi laivuri.
Perämies ajatteli niin kauan musertavaa vastausta, että hänen vaimonsa kadotti kärsivällisyytensä ja hypähti purppuranpunaisena seisomaan.
"Kuinka rohkenette puhua siten minun miehelleni?" huusi hän. "George, tule heti kannelle!"
"En minä välitä hänen puheistaan", sanoi perämies, joka juuri oli alottanut päivällisensä.
"Tule heti!" sanoi hänen vaimonsa ja työnsi pois lautasen.
Perämies nousi huoaten, huomasi kauhistuksen ja osaanoton välähdyksen laivurin silmissä, mutta vastasi siihen samanlaisella, täynnä voimatonta raivoa.
"Käyttäkää suurempaa veistä, kapteeni", sanoi hän häijysti. "Tuon pienen raukan voitte jonakuna kauniina päivänä niellä vatsaanne."
Kysymyksessä oleva ase nyrkkiin puserretussa kädessään kääntyi laivuri ja tirkisteli miestä, kivettyneenä hämmästyksestä.
"Ellen olisi kapteeni tällä laivalla", sanoi hän käheästi, "ja pakoitettu käymään hyvällä esimerkillä, saisitte komean selkäsaunan noista sanoistanne, George."
"Teidän paraaksenne se vaan oli, kapteeni Bunnett", sanoi rouva Fillson ivallisesti. "Minä kerran tunsin erään ruotu-ukon, joka aina söi veitsellä ja lopulta söi itsensä kuoliaaksi."
"Niin, sen hän teki ja hänellä ei ollut puoliksikaan niin suurta suuta, kuin teillä", lisäsi perämies varottavasti.
"Kapteeni tai miehistö", sanoi laivuri, melkein tukahtuneena, "mutta tätä en enää siedä. Tulkaa kannelle, George, ja toistakaa nuo sananne."
Ennenkuin perämies ennätti seurata haastetta, tarttui vaimonsa hänen käteensä ja kauhistuksen huudolla kiersi rouva Bunnett käsivartensa laivurin kaulaan, kieltäen häntä liikkumasta paikaltaan.
"Vartokaa, kunnes tapaan teidät maalla, poikaseni", sanoi laivuri uhaten.
"Minä kyllä yksinkin vien laivan kotiin, jahka olen pehmittänyt teidät", vastasi perämies ja nousi rouvansa kanssa kannelle.
Iltapäivällä ei kumpikaan pari virkannut sanaakaan, miehet vaan vaihtelivat katseita. Kun rouvat vihdoin olivat menneet alas, lähestyi perämies hupaisesti hymyillen vihollistaan.
"Hyvin, poikani", sanoi hän sydämellisesti.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi laivuri, suuttuneella ihmetyksellä.
"Tarkoitan teeskenneltyä tapaanne riidellä", sanoi perämies. "Teitte sen kerrassaan mainiosti. Minäkin koitin pitää puoliani, mutta se ei käynyt likimainkaan niin hyvin kuin teiltä."
"Tarkoitatteko, ettette tarkoittanut, kuten sanoitte"? kysyi laivuri.
"Tietysti", vastasi perämies, ja näytti hyvin hämmästyneeltä. "Ette suinkaan tekään sitä tehnyt?"
"En", sanoi laivuri ja nielasi. "En, tietystikään en. Mutta te ajoitte myöskin asianne hyvin, George. Mainion hyvin."
"En puoliksikaan niin hyvin kuin te", sanoi perämies. "Niin, me kai jatkamme yhä?"
"Se kai parasta", vastasi laivuri. "Vaan ei suinkaan liene tarpeellista, että samaa tapaa seuraamme. Tarkoitan veitsien nielemistä ja muuta sellaista."
"Ei, ei", sanoi perämies hätäisesti.
"Ja jos te voisitte saada vaimonne Summercovesta matkustamaan junalla kotiin George, saisimme ehkä vähän rauhaa täällä."
"Hän ei koskaan antaisi anteeksi minulle sellaista pyyntöäkään", sanoi perämies. "Saatte luvan käskeä häntä itse, kapteeni."
"Sitä en tee", sanoi laivuri päättävästi. "En koskaan voisi laivallani kohdella naishenkilöä sillä tavalla. Toivon sentään tietäväni, miten käyttäytyä, niin veitsellä kuin syönkin."
"Unohtakaa pois tuo", sanoi perämies ja punastui. "Odottakaamme nyt vielä ja katsellaan mihin asiat kääntyvät", lisäsi hän toivovasti.