Part 1

MERIPOIKIA

Merimiesjutelmia

Kirj.

W. W. JACOBS

Suomensi

E. P.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1907.

SISÄLTÖ:

1. Myrkytetty silli. 2. Helvetinkone. 3. Rohkea yritys. 4. Veli Hutchins.. 5. Nais-ase. 6. Kaksi yhtä vastaan. 7. Harmaa papukaija. 8. Eräs aavehistoria.

MYRKYTETTY SILLI

Yht'äkkiä tuli melua ja elämää kannelle, kiukkuisia huutoja säesti taukoamaton koiran haukunta; priki Arethusan laivurin veitsi pysähtyi matkalla suuhun ja vaihdettuaan silmäyksen perämiehen kanssa, nousi hän seisomaan.

"No nyt ne lurjukset taas kiusaavat sitä eläinraukkaa", huudahti hän vihaisena. "Se on kerrassaan halpamaista."

"Rupert kyllä puolensa pitää", sanoi perämies levollisesti ja jatkoi rauhassa syömistään. "Kun kaikki asiat ympäri käyvät, onkin se juuri hän joka on halpamainen."

"Te olette yhtäläinen, kuin kaikki toisetkin", tiuskasi laivuri ja kun suuri ruskea koira samassa juosta lönkytteli kajuuttaan, taputteli hän sitä päähän ja silitteli sen pörröisiä karvoja. "Vanha Rup, poikani. Mitä ne nyt taas ovat sinulle tehneet?"

Koira istuutui tyytyväisen näköisenä laivurin tuolin viereen ja kuunteli rauhallisena kajuutan ovesta sisääntunkeutuvaa tyytymätöintä sorinaa.

"No, mikä nyt taas on?" kirkasi laivuri.

"Se on taas tuo kirottu koira", kuului suuttunut ääni ulkoa. "Mene alas ja näytä jalkasi, Joe."

"Päästäkseni uudesta lihakappaleesta sääressäni", sanoi toinen ääni, yhtä vihaisena. "Kiitoksia paljon vaan."

"Minä en ehdi katselemaan teidän koipianne, enkä haluakaan", huusi laivuri. "Ja tottakai koira puree, kun sitä ärsyttää."

"Kukaan ei ole sitä ärsyttänyt", kuului taas vihainen ääni. "Se puri jo toisen kerran, mutta nyt se saakin maksaa sen, Joelle, — eikös totta vaan, Joe?"

Joen vastausta ei eroittanut, vaikka laivuri höristeli korviaan.

"Kuka se on, joka koiralle kostaa", kysyi hän ja astui ylös kannelle, koiran jolla näytti olevan syytä varovaisuuteen, seuraten kintereillään.

"Se olen minä, sir", vastasi Joe Batts, jonka sääressä olevaa suurta haavaa kokki pesi vedellä ja saippualla. "Koira saa vaan purra yhden kerran, mutta Rup on nyt jo purrut kaksi kertaa tällä viikolla."

"Maanantaina puri se minua", sanoi matruusi, joka ennenkin oli puhunut. "Nyt on sen tuomio langennut."

"Tukkikaa kitanne", ärjyi laivuri vihoissaan. "Luulet kai olevasi täysioppinut lakimies, Sam Clark. Mutta minä sanon sinulle, että koiralla on oikeus purra, miten monta kertaa tahansa, kun ei se vaan pure samaa henkilöä kahta kertaa."

"Minä en tosiaankaan ole koskaan kuullut sitä niin tulkittavan", vastasi Sam, hiukan hämillään.

"Se on viisain koira maailmassa", sanoi laivuri, hellästi silittäen koiraansa, "ja lakipykälät se kyllä tuntee. Olen varma, ettei se toista kertaa purisi ketään teistä."

"Mutta entäs niitä, joita se vielä ei ole purrut?" kysyi pelästyen kokki.

"Älä valittele, ennenkuin mitään on tapahtunutkaan", neuvoi laivuri. "Ellet sinä ärsytä sitä, ei se myöskään sinuun koske."

Hän meni takaisin kajuuttaan, jatkamaan päivällistään ja koira katosi hänen mukanaan.

"Tätä ei enään kärsitä pitemmälle, Joe", sanoi nyt Clark päättävästi. "Tämä on tehnyt lopun asiasta."

"Missä sitä valkoista on?" kysyi kokki kuiskaten.

"Minun arkussani", vastasi Clark. "Ostin sitä samana iltana, kuin koira puri minua."

"Se on vähän uhkarohkeaa."

"Miten niin?" kysyi Sam halveksivasti. "Koira syö sen ja kuolee. Kuka tietää mistä se on kuollut? Ja mitä epäilyksiin tulee, niin saa ukko epäillä, miten paljon haluaa, todistuksia ei tietystikään löydy."

Vahvemman tahto voitti, kuten tavallista, ja seuraavana aamuna kun laivuri tuli kannelle, näki hän parahiksi Joen heittävän lihavan sillin jälleen hyvällä päällä olevalle Rupertille. Kolmella hyppäyksellä oli laivuri koiran luona, tarttui sitä niskanahkaan ja saatuaan kalan sen ahneista leukaluista, heilutti sitä vahingon iloisena ilmassa.

"No nyt tapasin hänet, itse työssä", huusi hän, kun perämies tuli kannelle. "Minkätähden sinä tämän koiralle annoit?" kysyi hän, pahan omantunnon vaivaamalta Joelta.

"Päästäkseni sen ystäväksi", tapaili Joe hädissään.

"Kala on myrkytetty, lurjus, ja sinä tiesit sen", sanoi laivuri koittaen hillitä vihaansa.

"Ei, vieköön minut vaikka..."

"Vaikene!" kirkasi laivuri. "Sinä olet yrittänyt myrkyttää minun koirani."

"En, sitä en ole."

"Vai et ole koittanut tappaa sitä myrkytetyllä sillillä?"

"En, totta totisesti, sir", vastasi Joe. "Miten sellaista olisin voinut tehdä?"

"No, sitä parempi", sanoi laivuri. "Ellei se ole myrkytetty, niin syö se itse. Silloin pyydän anteeksi sinulta."

"En tosiaankaan aijo syödä koiran jätteitä", sanoi Joe ja astui askeleen taaksepäin.

"Koira on niin puhdas kuin sinäkin", satoi laivuri. "Ennen minä hänen loppunsa, syön, kuin sinun."

"Syökää se sitten, sir", sanoi Joe, epätoivoisen rohkeudella. "Jos se on myrkytetty, kuolette te ja minä hirtetään teidän murhastanne. Pitemmälle en tosiaankaan voi mennä."

Kuului mutinaa ympärillä seisovasta miesjoukosta ja kaikki katselivat laivuria huomattavalla odotuksella.

"No, sitten saa poika syödä sen", sanoi laivuri. "Syö tämä silli, poika, niin saat kuusi penceä."

Laivapoika lähestyi hitaasti, katsoi miehistöstä laivuriin, laivurista miehistöön ja sai ennen pitkää jalat allensa.

"Jos luulette sen olevan myrkytetyn", keskeytti perämies, "niin teidän ei pitäisi pakottaa poikaa syömään sitä. Minä en tosiaankaan pojista pidä, mutta rajansa sentään kaikella."

"Se on myrkytetty", sanoi laivuri ja heilutti silliä onnettoman Joen nenän edessä, "ja ne tietävät sen. No niin! Panempa säilyyn sen ja rantaan päästyämme tarkastetaan se. Se on oleva surullinen päivä sinulle, Batts, kuin varmasti saan tietää kalan sisältävän myrkkyä. Kuukauden vankeutta vähintäin saat."

Hän kääntyi ympäri ja meni kajuuttaan, niin mahtavana kuin rikki revittyä silliä kantava herrasmies vaan jotenkin taisi. Täällä asetti hän sen puhtaalle lautaselle ja lukitsi visusti hyttiinsä.

Kahden päivän ajalla ei miehistö kuullut sanaakaan koko kalasta, ainoastaan laivurin silmät loistivat onnettomuutta ennustavina joka kerta kuin katseensa tapasi Joen. Ilma oli melkein troopillinen, ei hengähdystäkään tuntunut tuulesta, ja Arethusa, kauheine salaisuuksineen, keinuili peilikirkkailla mainingeilla, liikahtamatta sanottavasti paikoiltaan.

"Ooh! Ettekö tahtoisi säilyttää tuota silliä hytissänne, George?" sanoi laivuri perämiehelle, kun seuraavana iltana istuttiin ja juotiin teetä, "tulen, joka kerta aivan raivoihini, nähdessäni sen."

"En. Se on mahdotonta, kapteeni", vastasi perämies päättävästi. "Näinkin se tarpeeksi minua suututtaa. Ja kun ajattelen heidän myrkyttämisaijettaan ja viatonta koira-raukkaa, olen vähällä tukahtua. Koitan vaan unohtaa koko asian."

Laivuri vilkasi vinosti perämieheen ja kaasi uutta teetä kuppeihin.

"Ei suinkaan tiedossanne sattuisi olemaan kannellista peltiastiaa?" kysyi hän vihdoin epäröiden.

Perämies pudisti päätään.

"Katselin sellaista juuri tänä aamuna", sanoi hän. "Ei löydy edes pulloa, johon voisimme pistää sen ja välttämättä on se saatava kannen tai korkin alle."

"En mielelläni antaisi myötenkään", sanoi laivuri. "Siitä tulisi noille irvisteleville marakateille liian suuri hauskuus. Muuten sen kylläkin heittäisin yli syrjän. On mahdotonta säilyttää sitä tässä kuumuudessa."

"Kuulkaapas! Minä keksinkin keinon", sanoi perämies. "Te kutsuttu Joen tänne ja käskette hänen säilyttämään sen kanssissa. Se on opetukseksi heille kaikille."

"Ja hän tietysti toimittaisi sen heti yli syrjän, - hullu!" huudahti laivuri kärsimättömästi.

"Tietysti hän sen tekee", vastasi perämies, "mutta se on paras ja arvokkain keino päästä koko kapineesta. Silloin voitte kutsua häntä, miksi haluatte, — haukkua koko hänen loppuelämänsä. — Ja samalla he juuri näyttävät olevansa syyllisiä."

Se tosiaankin näytti parhaalta keinolta. Laivuri joi teensä ja nousi kannelle. Miehistö kutsuttiin kokoon peräkannelle ja julistettiin heille päätös, jonka loppuponnessa uhattiin kauheimmat rankaisut ja onnettomuudet, jos silli katoaisi. Kokki sai noutaa sen kajuutasta ja irvistellen otti Joe lautasen käteensä.

"Ja muistakaa", sanoi laivuri mennessään, "jätän sen nyt teidän huostaanne ja jos se katoaa, tapahtuu se vaan teidän kättenne kautta — siis selvä todiste rikollisuudestanne; jonka mukaan minä tulen toimimaan."

Selvitys tuli pikemmin kun hän oli odottanutkaan. Istuessaan seuraavana aamuna aamiaisella, astui Joe hiukan pelästyneenä kajuuttaan ja Sam Clark seurasi häntä, tyhjä lautanen kädessään.

"No, mitä nyt?" kysyi laivuri vihaisena.

"Se on siitä sillistä, sir", vastasi Joe ja väänteli lakkia käsissään.

"No?"

"Se on poissa", vastasi Joe valittavalla äänellä.

"Tarkoitat kai, että olet heittänyt sen yli syrjän, kirottu lurjus", kirkui laivuri.

"En, sir."

"Se kai itse käveli yli kannen ja lopuksi hyppäsi mereen", sanoi perämies pilkallisesti.

"Ei, sir", vastasi Joe peloissaan. "Koira on syönyt sen, sir."

Laivuri kääntyi ympäri ja katseli miestä, suu selällään.

"Onko — koira — syönyt sen? kysyi hän hämmästyen.

"Kyllä, sir. Clark näki sen tekevän sen, — eikös totta Clark?"

"Kyllä! Kyllä minä sen näin", vakuutti Clark auttavana. Hänellä olikin suuri syy puolustaa Joeta, koska hän itse yöllä oli heittänyt sillin mereen.

"Pian se nyt nähdään", jatkoi Joe. "Minun viattomuuteni joka tapauksessa on tullut todistettua. Ja saatte nähdä, ettei koirallekaan mitään vahinkoa tapahdu. Katsokaas vaan sitä."

Laivurin rinta nousi ja laski tiheään, vaan hän ei puhunut sanaakaan.

"Ja ellette usko puhettani, sir, niin voitte nähdä vielä lautasenkin, jonka se nuoli puhtaaksi", sanoi Joe. "Annappas lautanen tänne, Sam."

Hän kääntyi ympäri, ottaakseen sen toveriltaan, vaan tämä arvoton todistaja, pudottikin samassa lautasen lattiaan, kiiruhti kiivainta vauhtia kajuutan rappusille ja onnistuikin tavattomien ponnistusten avulla pääsemään kannelle, jonne Joekin, tämä totuutta rakastava mies, ennen pitkää saapui, vahvojen käsivarsien takapuolelta auttaessa.

HELVETINKONE

"Vanhat rappuset Wappingissa", sanoi rääsyinen kantaja, heittäen olalleen aivan uuden merimiesarkun ja lähtien eteenpäin. "Tunnen kyllä paikan, kapteeni. Ensi matkako, sir?"

"Tuhat tulimmaista, tietystikin", vastasi arkun omistaja, pieni epämiellyttävän näköinen, neljäntoista vuotias poika. "Älkää kiiruhtako niin hitosti — kuuletteko?"

"All right, sir", sanoi mies ja kääntyi katsomaan seuraajataan.

"Se ei ole teidän ensi matkanne, kapteeni", sanoi hän ihmettelevällä äänellä. "Näkeehän sen heti ensi silmäyksellä. Miksi köyhää työmiestä petkutatte."

"Niin, luulenpa kylläkin, ettei merellä paljoa löydy, jota minä en tietäisi", sanoi poika, hyvillään mielistelevästä puheesta. "Peräsin ylihankaan! Ylihankaan, sanon minä."

Mies totteli heti ja loppumatka kulettiin täten suureksi harmiksi kaikille vastaantulijoille.

"Puoli kruunua on liian vähän tästä", sanoi mies, asettaessaan arkun rappusten ylimmälle astuttavalle ja istui sen päälle odottamaan maksua.

"Menen Susan Janeen", sanoi poika ja kääntyi rappusista kiini pitelevään soutajaan.

"All right", vastasi tämä. "Arkku alas vaan."

"Nostakaa arkku veneeseen", käski poika kantajaa.

"All right, kapteeni", sanoi kantaja hymyillen. "Mutta puoli kruunua ensin, ellette pahaksu."

"Kuusi penceä sanoitte asemalla", tuumi poika.

"Kaksi ja kuusi penceä", sanoi mies yhä hymyillen. "Mutta minulla on vähän nuhaa, jotta puhun huononpuoleisesti. Ette taitanut sentähden kuulla sitä kahta ollenkaan. Puoli kruunua on taksa, eikä meillä ole oikeutta halventaa sitä."

"En minä sitä kenellekään sano", ehdotti poika.

"Anna miehelle puolikruununsa" sanoi soutaja, käyden vihaiseksi, "se on maksu ja minä tahdon 18 penceä.

"All right", vastasi poika. "Sehän on halpaa. Mutta ennen laivalle tuloani en voi maksaa, sillä taskussani on vaan kuusi penceä. Kapteeni laivalla kyllä antaa loput."

"Kuka antaa?" kysyi soutaja mahtavasti.

"Kapteeni", vastasi poika.

"Anna tänne puoli kruunua", ärjäsi kantaja, "tai ennen pitkää lennät arkkuinesi yli syrjän."

"Odottakaa sitten minuutti, juoksen vaihtamassa", sanoi poika ja kiiruhti matkaansa.

"Nyt se meni vaihtamaan puoli puntaa, tai ehkä kokonaisenkin", sanoi soutaja. "Huoleti olisitte voinut pyytää viisi shilling'iä."

"Niin, lisätkää nyt tekin", sanoi kantaja sydämellisesti. "Mutta mitä pirua nyt? Luulenpa..."

"Arkku alas!" komensi samassa pojan seurassa saapuva poliisikonstaapeli. "Ottakaa kuusi penceänne ja menkää. Toisen kerran jos teidät vielä tapaan tällaisissa aikomuksissa, niin..."

Lause päättyi kesken ja kantaja sai pari iskua niskaansa.

"Soutajan taksa on kolme penceä", sanoi hän pojalle. "Odotan tässä, kunnes saavutte laivaan."

Poika asettui veneeseen ja ähkyen, puhkuen sousi mies laivojen väliin. Vilkaistessaan ensin poikaan, sitten konstaapeliin rannalla, sylkäsi hän pilkallisesti yli veneen syrjän.

"Vahva, komea mies, eikös totta?" sanoi poika.

Soutaja ei ollut kuulevinaan, katsahti vaan sivulleen ja käänsi venheen kohti vähäistä kuunaria, jonka kannella kaksi miestä katseli olentoa veneessä.

"Se on poika, josta kerroin", sanoi laivuri. "Ja muistakaa, että tämä on merirosvojen laiva."

"Lukuisine merirosvoineen", vastasi perämies purevasti ja katsoi miehistöä. "Joukko laiskoja, unisia kelvottomia..."

"Se on pojan tähden", keskeytti laivuri.

"Mistä hänet olette löytänyt?" kysyi perämies.

"Hän on erään ystäväni poika", vastasi laivuri. "Nyt on hän saanut päähänsä, että hänestä pitää tulla merirosvo ja isän tähden olen minä sanonut laivamme olevan ryövärilaivan. Muuten ei poikaa olisi saatu mukaan."

"Kyllä minä hänelle ryöväystä opetan, minä", tuumi perämies ja naurahti.

"Aika hupsu hän on", jatkoi laivuri. "Ahmittuaan ensin mielin määrin kaikenlaisia ryöväriromaaneita, sai hän päähäänsä ruveta intiaaniksi ja lähti parin samanikäisen kanssa samoilemaan maita mantereita. Mutta kun hän aikoi ruveta ihmissyöjäksi, panivat toiset vastaan ja ilmoittivat asian poliisille. Tämän jälkeen yritteli hän murtovarkautta ja kokeilu maksoi hyvät rahat isälle."

"Mutta mitä te hänellä teette?" kysyi perämies.

"Otan, isän mieliksi, tyhmyydet hänen päästään", sanoi laivuri pidätetyllä äänellä, kun soutuvene kolahti kuunarin kylkeen. "Menkää nyt ja ilmoittakaa miehistölle, mitä heiltä odotan. Kun kerran onnellisesti olemme merellä, ei sellaista leikkiä enään tarvita."

Perämies meni muristen matkaansa ja pieni matkustaja kiipesi laivaan. Soutaja seurasi arkun kanssa, pisti saamansa kuparirahat taskuunsa ja meni sanaakaan sanomatta matkaansa.

"Jaha! Sinä olet siis täällä Ralph", sanoi laivuri. "No mitäs pidät laivasta?"

"Näyttäähän se olleen mukana yhdessä jos toisessakin", vastasi poika ja katseli tyytyväisenä ympärilleen. "Mutta missä ovat aseenne?"

"Hst! — Hiljaa", sanoi laivuri ja asetti sormen suulleen.

"Minä ymmärrän", sanoi poika. "Mutta minun puolestani voitte vapaasti puhua."

"Aikanaan saat kyllä tietoosi kaikki", sanoi laivuri ja kääntyi esiin kömpiviin matruuseihin, jotka koettivat peittää tirskuvia naamojaan likaisten käsiensä taakse.

"Tässä on uusi toveri, pojat", sanoi hän. "Hän on tosin pieni, mutta aine on hyvää."

Vastatullut nosti rintaansa ja katsoi epäilevästi miehistöä. Ollakseen rosvoja, näyttivät he tosiaankin liian hyvännäköisiltä ja naurettavilta.

"Mikä sinua vaivaa, Jem Smithers?" kysyi laivuri ja katsoi vihaisesti pitkää, taukoamatta nauravaa, vaaleatukkaista miestä.

"Ajattelen sitä viimeistä vihollista, jonka tapoin, sir", vastasi Jem ja tuli yht'äkkiä totiseksi. "Nauran aina, muistaissani hänen parkumisensa."

"Naurat tarpeettomia", sanoi laivuri ja laski kätensä Ralphin olalle. "Ota esimerkkiä tästä nuoresta miehestä; hän ei naura. Hän toimii. Näytä hänelle nyt kojunsa."

"Tahdotko olla hyvä ja seurata minua, sir", sanoi Smithers ja lähti edeltä kanssiin. "Pidätte, ilmaa varmaan täällä tavallista paksumpana, — se on kaikki tuon Bill Dobbsin ansiota. Bill on todellinen vanha merikarhu, makaa aina vaatteet päällään, eikä peseydy koskaan."

"Kyllä hän silti mies on", sanoi Ralph ja katseli ystävällisesti Dobbsia.

"Parasta kuin hillitsette kielenne, poikaseni", ärähti Dobbs vihasesti.

"Älkää hänestä välittäkö", sanoi Smithers rohkaisevasti. "Täällä ei kukaan kumartele vanhaa Dobbsia. Voitte mainiosti, jos teitä haluttaa, vähän napahuttaa häntä. Minä kyllä pidän varan ettei hän saa tehdä teille mitään."

"En heti halua ruveta riitelemään", sanoi Ralph totisena.

"Pelkäätte", kiusotteli Jem. "Teistä ei koskaan tule meidän miehiämme. Lyökää pois vaan, en minä anna hänen teille tehdä mitään."

Täten houkuteltuna, narrasi poika Dobbsin ensin kiinnittämään huomionsa vatsaansa kujeella, joka oli saavuttanut suurta suosiota hänen toveripiireissään ja napsahutti samassa miestä korvalle. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli myrsky valmis ja Ralph makasi mahallaan Dobbsin polvilla, innokkaasti muistuttaen Jemiä lupauksestaan.

"Niin, minä en anna hänen tehdä pahaa teille", vastasi tämä lohduttaen.

"Mutta hän _tekee_ minulle pahaa", kirkui poika. "Hän tekee pahaa minulle juuri nyt."

"No niin, varro vaan, kunnes saan hänet maalle kanssani", sanoi Jem. "Oma muijansakaan ei ole tunteva häntä, kun lasken hänet kynsistäni."

Pojan vastaus oli virta hävyttömyyksiä, pääasiallisesti tarkoittaen Jemin ruumiillisia puutteellisuuksia.

"Kas niin, älkää olko epäkohtelias, sanoi merimies tirskuten.

"Kierosilmäinen linnunpelätti", kirkui Ralph villisti.

"Jahka olet lopettanut tuon nuoren herran kanssa, Dobbs", sanoi Jem valitulla kohteliaisuudella, "tahtoisin minä lainata häntä vähäsen, opettaakseni säädyllisyyttä."

"Hän ei tahdo erota minusta", virnisteli Dobbs. "Huomaahan poika kuka hänelle hyvää tahtoo."

"Varroppas vaan...", nyyhki Ralph, kun Jem repäsi hänet Dobbsin polvilta.

"Hellalletta", ihmetteli Jem. "Luulempa hänen itkevän. Monta merirosvoa olen eläissäni nähnyt, mutta tämä tosiaankin on ensimäinen laatuaan."

"Antakaa pojan olla rauhassa", sanoi kokki, lihava hyvänluontoisen näkönen mies. "Kas niin, tule tänne, poikaseni. Eivät he niin pahaa tarkoita, miltä näyttää."

Iloisena päästyään kiusaajistaan, riensi Ralph kokin luokse, mutta puri hammasta häpeästä, kun tämä kunnon mies otti hänet polviensa väliin ja kuivasi hänen silmänsä johonkin, jota hän kutsui nenäliinaksi.

"Teistä kyllä tulee hyvää", sanoi hän ystävällisesti. "Teistä kyllä tulee yhtä hyvä merirosvo, kuin mekin olemme, jahka vaan valmiiksi tulette."

"Niin, odottakaa vaan ensimäistä yhteentörmäystä", nyyhkytti poika. "Ellei silloin eräs henkilö saa kuulaa selkäänsä, on se minun vikani."

Molemmat matruusit katsahtivat toisiinsa.

"Vai se se kova olikin, jonka tunsin", sanoi Dobbs. "Ja minä kun luulin sitä tuppipuukoksi."

Enempää kursailematta, tarttui hän poikaa kaulukseen ja kaivoi hänen taskustaan pienen, halvan revolverin. "Katsoppas tätä, Jem!"

"Kyllä, jahka ensin otat sormesi liipasimesta", sanoi Jem vähän happamen imelästi.

"Minä heitän sen yli syrjän", sanoi Dobbs.

"Älä hulluttele, Bill", huudahti Smithers ja pisti aseen taskuunsa. "Joku lasi olutta sillä aina heltiää. Pois tieltä, Bill, merirosvojen kuningas haluaa kannelle."

Bill astui syrjään ja laskettuaan pojan rauhassa muutaman rappusen, sysäsi hän yht'äkkiä hartioillaan pojan takapuoleen, jotta Ralph syöksyi kannelle mahalleen. Kiireesti oli poika kuitenkin taas pystyssä ja otettuaan arvokkaamman asennon, nojautui hän laivan syrjään ja katseli halveksivasti ahertavia "työmuurahaisia" laiturilla ja joella.

Yöllä nostettiin purjeet ja päivän koittaessa ankkuroitiin Longreachin ulkosatamaan, jossa tynnöreillä lastattu lotja pian tuli kuunarin sivulle. Poika vainusi seikkailuja, kuullessaan astioiden sisältävän ruutia. Lastattiin kymmenen tonnia, lotja irroitettiin, kansiluukut asetettiin paikoilleen ja Susan Jane jätti sataman.

Tämä oli pojan ensimäinen matka ja hän katseli uteliaasti merellä purjehtivia laivoja. Matruusien kanssa oli rauha jo solmittu ja nämä koettivat turhaan pelottaa poikaa verta jähmetyttävillä jutuilla seikkailuistaan.

"Hän on koko kirottu nulikka, totta totisesti, se hän on", sanoi Bill, joka itsekin oli ihmetellyt kertomistaitoaan. "Ajatelkaas, hän nauroi vaan, kun kerroin heittäneeni rintalapsen haikaloille."

"Aivan samantapainen, kuin muutkin pojat, Bill", sanoi kokki. "Odottakaa nyt, kunnes itsekin saatte niitä seitsemän, kahdeksan kappaletta."

"Mitä siellä teet poika?" kysyi laivuri, kun Ralph, jota merimiesten jutut eivät enää huvittaneet, asteli kädet housuntaskuissa ympäri peräkantta.

"En mitään", vastasi poika.

"Pysyttele sitten toisessa päässä laivaa", sanoi laivuri, "ja mene auttamaan kokkia perunain kuorimisessa."

Ralph epäili, mutta perämiehen huulilla näyttäytyvä iva-hymy, sai hänet pian tekemään päätöksensä.

"Minä en ole tullut tänne perunoita kuorimaan", sanoi hän ylpeästi.

"Vai niin", sanoi laivuri kohteliaasti. "Ja minkätähden tänne sitten olet tullut, ellei ole epäkohteliasta kysyä?"

"Taistellakseni vihollisen kanssa", sanoi Ralph.

"Tule tänne", käski laivuri.

Poika totteli hitaasti.

"Kuuleppas", sanoi laivuri. "Minä aion rutistaa vähän järkeä tyhmään kalloosi. Olen kuullut järjettömistä leikeistäsi maalla ja kun isäsi kertoi, ettei sinua voi pitää aisoissa, päätin minä ottaa sen tehdäkseni. Ja sen saatkin nähdä, ettei kanssani ole yhtä helppo leikitellä kuin hänen. Miten lapsellista ajatellakin! Tämäkö merirosvojen laiva! Sinun ikäisesi pojan pitäisi jo tietää, ettei sellaisia enää löydy."

"Tehän sanoitte olevanne merirosvo", sanoi poika. "Muuten en mukaanne olisi lähtenytkään."

"Senpä tähden niin sanoinkin", sanoi laivuri.

"Mutta koskaan en voinut sinua luulla sellaiseksi pässinpääksi, että todeksi sitä ottaisit. Merirosvo! Jopa nyt peräti! Näytänkö minä sitten merirosvolta?"

"Ette, — ette todellakaan", vastasi poika pilkallisesti nauraen. "Paremmin näytätte..."

"Miltä näytän?" kysyi laivuri ja astui askeleen lähemmäksi. "Miltä?"

"Olen unohtanut sen", sanoi Ralph varovasti.

"Elä valehtele", sanoi laivuri ja punastui, kuullessaan perämiehen tirskuvan. "No laula ulos vaan! Annan kaksi minuuttia aikaa sinulle."

"Kadunlakasija", esitteli perämies, tullen avuksi. "Ämmä, nokikolari, lumpunkokooja, taskuvaras, linnan vanki, pesumuija..."

"Jos olisitte hyvä ja hoitaisitte omat toimenne, George, ettekä sekaantuisi asioihin, jotka teihin eivät koske, niin olisin erinomaisen kiitollinen", sanoi laivuri puoleksi tukahtuneella äänellä. "No poika, minkä näköiseksi aioit sanoa minua?

"Kuten perämieskin", sanoi Ralph pitkäveteisesti.

"Älä valehtele!" ärjäsi laivuri raivoissaan. "Et sinä sitä ole voinut unohtaa."

"En olekaan", sanoi Ralph, "mutta en tietänyt, mitä te siitä pitäisitte."

Laivuri katsoi epäilevästi poikaa, työnsi hattunsa takaraivolle ja raappi hermostuneesti päätään.

Enkä myöskään tietänyt mitä perämies "siitä pitäisi", jatkoi poika.

Hän vapautti laivurin kiusallisesta kohtauksesta, juoksemalla keittiöön. Susan Janen päällikkö katseli hetkisen tyhmistyneenä ympärilleen ja kääntyi sitten perämieheensä.

"Hänestä ette hevillä ota selvää", sanoi tämä viimeksimainittu ja nyökkäsi. "Todellinen pieni saatana."

Laivuri ei vastannut, mutta kun perunat olivat valmiita, sai nuori merimiehen alku ryhtyä kiillottamaan messinkejä, senjälkeen siivota kajuutan ja lopuksi auttaa kokkia pannujen ja patojen puhdistuksessa. Perämies sillä aikaa piti tarkastuksen hänen arkussaan.

"Näistä hän saa hullutuksensa", sanoi hän kajuuttaan palattuaan, kainalossaan paksu pinkka pieniä kirjoja. "Kuulkaas nimiä vaan: — 'Tyynen meren leijona', 'Yksikätinen merirosvo', 'Kapteeni Kiddin viimeinen matka'..."

Hän istuutui lähelle kajuutan ikkunaa ja alkoi selailla kirjoja, lukien laivurillekin tuon tuostakin jonkun kultamurusen. Viimemainittu kuunteli alussa halveksien, vaan lopulta oikealla jännityksellä.

"En todellakaan saa mitään kokonaisuutta luvustanne, George", sanoi hän harmistuneena. "Kuka oli Rudolph? Lukekaa enemmän."