Part 9

Laivan kansi oli veren tahrima, ja siinä makasi haavoitettuja ja kuolevia miehiä, joita muhamettilaiset jo heittivät laidan yli — kuolleita ja samoin haavoittuneita, jos olivat kristittyjä, sillä mitäpä he olisivat huolineet ottaa vaivoikseen raajarikkoja orjia?

Jäljellejääneet espanjalaiset olivat ryhmittyneet isonmaston luo, aseettomina ja rohkeutensa menettäneinä, kuin joukko pelokkaita, hämmentyneitä lampaita.

Sakr-el-Bahr seisoi heidän edessään silmäillen heitä tuimasti. Heitä oli suunnilleen sata, etupäässä seikkailijoita, jotka olivat lähteneet matkaan Cadizista toivoen löytävänsä onnen Intiasta. Heidän matkansa oli muodostunut erittäin lyhyeksi, ja he tiesivät kohtalonsa — joutua muhamettilaiseen kaleeriin tai parhaassa tapauksessa Algieriin tai Tunisiin myytäviksi siellä jonkun rikkaan maurilaisen orjaksi.

Sakr-el-Bahrin katse tutki heitä arvostellen ja pysähtyi vihdoin kapteeniin, joka seisoi hieman loitommalla toisista, kasvot raivon ja mielipahan kalventamina. Hänellä oli yllään hieno musta kastilialainen puku, ja hänen samettisessa suippohatussaan nähtiin joukko suuria sulkia ja kultainen risti.

Sakr-el-Bahr tervehti häntä kohteliaasti. »Fortuna de guerra, señor capitan», virkkoi hän sujuvasti espanjaa puhuen. »Mikä on nimenne?»

»Minä olen Don Paulo de Guzman», vastasi mies suoristautuen ja puhuen ilmeisin itsetunnoin ja puhuttelijaansa ylenkatsoen.

»Vai niin! Jalosukuinen herra! Ja sivistynyt ja itsepintainen, luulen ma. Algierin torilla teistä voitaisiin maksaa kaksisataa filippiä. Saatte ostaa itsenne vapaaksi viidestäsadasta.»

»Por las Entrañas de Dios!» kirosi Don Paulo, joka kaikkien hurskaiden espanjalaisten katolisten tavoin suosi anatomisia sadatteluja. Ei tiedetä, mitä hän olisi vielä raivoissaan sanonut, sillä Sakr-el-Bahr viittasi ylenkatseellisesti häntä poistumaan.

»Jumalattomuutenne ja epäkohteliaisuutenne vuoksi koroitamme lunnaat tuhanneksi filipiksi», virkkoi hän. Seuralaisilleen hän sanoi: »Viekää hänet pois. Kohdelkaa häntä hyvin hänen tulevia lunnaitaan vastaan.»

Sadatteleva kapteeni kuljetettiin pois.

Toisten kanssa Sakr-el-Bahr ei ryhtynyt pitkiin puheisiin. Hän tarjosi oikeuden lunastaa itsensä vapaaksi jokaiselle, joka sitä halusi, ja sellaisia oli kolme. Muut hän luovutti Biskenin haltuun, joka toimi hänen käskynhaltijanaan. Sitä ennen hän kuitenkin tiedusteli, oliko laivalla orjia, ja sai kuulla niitä olevan vain tusinan, palvelustoimissa käytettävää väkeä — kolme juutalaista, seitsemän muhamettilaista ja kaksi harhaoppista — jotka oli suljettu kannen alle vaaraan uhatessa.

Sakr-el-Bahr käski tuoda heidät ylös kannelle siitä pimeydestä, johon heidät oli heitetty. Huomatessaan joutuneensa oman väkensä käsiin ja orjuutensa loppuneen muhamettilaiset huudahtelivat iloisesti ja ylistivät hartaasti Allahia, jonka vannoivat olevan ainoan jumalan. Juutalaiset, kolme solakkaa, lujarakenteista nuorukaista, joilla oli yllään mustat, polviin asti ulottuvat tunikat ja mustia kutreja peittämässä mustat kalotit, hymyilivät mielistellen ja parasta toivoen, koska olivat joutuneet sellaisten ihmisten käsiin, jotka olivat heille lähempiä sukulaisia kuin kristityt ja joita liitti heihin ainakin yhteinen espanjalaisiin kohdistuva vihamielisyys ja yhteiset Espanjassa koetut kärsimykset.

Molemmat harhaoppiset seisoivat juroina ja välinpitämättöminä, koska käsittivät joutuneensa vain ojasta allikkoon ja olevan suotta toivoa pakanoilta enempää kuin kristityiltäkään. Toinen heistä oli jäykkä, vääräsäärinen veikko, jonka vaatteet olivat melkein riekaleina; hänen ahavoituneet kasvonsa olivat mahonginväriset, ja tummansiniset silmät tuijottelivat tuuheiden kulmakarvojen alta, jotka olivat aikoinaan olleet punaiset — samoinkuin hänen tukkansa ja partansa — mutta olivat nyt jo kovin harmaantuneet. Valtavan suuret ruskeat pisamat tekivät hänen ihonsa leopardin taljaa muistuttavaksi.

Kaikkien kahdentoista joukossa hän yksin herätti Sakr-el-Bahrin huomiota. Hän seisoi alakuloisena merirosvon edessä, pää painuneena ja katse suunnattuna laivankanteen, väsyneenä, masentuneena orjana, joka kuoli yhtä mielellään kuin eli. Niin kului muutamia hetkiä, joiden aikana roteva muhamettilainen silmäili häntä; sitten hän kohotti katseensa, ikäänkuin tuon tutkivan katseen yllyttämänä. Samassa hänen silmänsä vilkastuivat, niiden tylsyys oli tiessään; ne olivat yhtä kirkkaat ja terävät kuin ennenkin. Hän ojensi päänsä eteenpäin silmäillen vuorostaan tutkivasti, katsahti sitten hämmentyneenä ympärillään aaltoilevaa eriväristen turbaanien peittämää tummien kasvojen joukkoa ja jälleen Sakr-el-Bahria.

»Tuhat tulimmaista!» virkkoi hän vihdoin englanninkielellä, sanomatonta hämmästystään ilmaisten. Sitten hän jälleen omaksui ainaisen kyynillisen sävynsä ja peitti kaiken hämmästyksensä.

»Hyvää päivää, sir Oliver», sanoi hän. »Otaksun teidän huviksenne minut hirttävän.»

»Allah on suuri!» virkkoi Sakr-el-Bahr ilmettään muuttamatta.

Toinen luku.

LUOPIO.

Lordi Henry Goade esittää kronikassaan yksityiskohtaisesti, kuinka oli mahdollista, että Sakr-el-Bahr, Merihaukka, muhamettilainen merirosvo, Välimeren vitsaus, kristittyjen kauhu ja Asad-ed-Dinin, Algierin paššan ystävä oli sama henkilö kuin sir Oliver Tressilian, Pennarrow'n kartanon herra Cornwallista. Lordi saa meidät jossakin määrin käsittämään, kuinka yllättävältä hänestä itsestään tuntui tuo asia yksityiskohtaisesti seurailemalla askel askeleelta tätä merkillistä muodonvaihdosta. Hän omistaa asialle kaksi kokonaista nidosta niistä kahdeksastatoista, jotka hän on meille jättänyt. Koko tarina voidaan kuitenkin hyvin sisällyttää yhteen ainoaan lyhyeen lukuun.

Sir Oliver kuului niiden parinkymmenen miehen joukkoon, jotka _Pääskyn_ upottaneen espanjalaisen aluksen miehistö oli pelastanut; eräs toinen oli Jasper Leigh, laivuri. Heidät kuljetettiin siellä pyhän inkvisition käsiin. Koska he olivat kaikki — tai melkein kaikki — harhaoppisia, pidettiin oikeana ja kohtuullisena, että heidän käännyttämiseensä ryhtyisivät ensi sijassa dominikaaniveljet. Sir Oliver polveutui suvusta, joka ei ollut milloinkaan ollut kuuluisa uskonnollisissa asioissa osoittamastaan ankaruudesta, ja hän ei varmaankaan aikonut antaa polttaa itseään elävältä, jos erinomaisen epäilyksenalaista tulevaista olotilaa koskevien vieraiden mielipiteiden omaksuminen riitti pelastamaan hänet roviolta. Hän suostui katoliseen kasteeseen melkein ylenkatseellisen välinpitämättömästi. Helppo on arvata, että laivurin Jasper Leigh'n omatunto oli laadultaan yhtä venyvä kuin sir Oliverin ja ettei hän suinkaan aikonut paistua jonkin mitättömän uskonpykälän vuoksi.

Pyhässä Huoneessa vallitsi epäilemättä suuri ilo näiden kahden onnettoman sielun pelastuttua heitä varmasti odottaneesta kadotuksesta. Oikeaan uskoon kääntyneinä he joutuivat lämpimän ja hellän kohtelun esineiksi, ja Jumalan koirat vuodattivat heidän tähtensä runsaita kiitollisuuden kyyneliä. Siihen heidän kerettiläisyytensä loppui. He puhdistuivat siitä lopullisesti suoritettuaan katumusta, asianmukaisessa muodossa Lissabonissa vietetyssä autodafeessa, kynttilä kädessään ja sanbenito hartioillaan. Kirkko laski heidät menemään antaen heille siunauksensa ja kehoittaen pysymään sillä pelastuksen tiellä, jolle heidät oli ylen lempeästi johdatettu.

Tämä vapaaksi laskeminen merkitsi kuitenkin selvää omanonnensa nojaan jättämistä. He joutuivat maallisen esivallan tutkittaviksi, ja maallisen esivallan asiana oli rangaista heitä heidän merellä tekemistään pahoista töistä. Tosin ei voitu näyttää toteen mitään erikoista. Mutta tuomioistuimet olivat sitä mieltä, että ilmeisten rikosten puute johtui luonnollisesti tilaisuuden puutteesta. He päättelivät, että vastakkaisessa tapauksessa rikos olisi varmaan syntynyt. Tämä vakaumus perustui siihen tosiasiaan, että _Pääsky_ espanjalaisten ampumalla kehoittaessa sitä kääntymään oli jatkanut matkaansa. Vastaansanomattoman kastilialaisen logiikan mukaan oli niinmuodoin laivurin pahat aikeet todistettu.

Kapteeni Leigh puolestaan väitti menettelynsä johtuneen siitä, ettei hän ollut luottanut espanjalaisiin, vaan oli lujasti uskonut kaikkien espanjalaisten olevan merirosvoja, joita jokaisen kunniallisen ja huonommasta asestuksestaan tietoisen merimiehen oli kartettava. Tämä puolustus ei suinkaan hankkinut hänelle ahdasmielisten tuomariensa suosiota.

Sir Oliver tehosti kiinteästi sitä seikkaa, ettei hän ollut kuulunut _Pääskyn_ miehistöön, vaan oli ollut laivalla aivan vastoin tahtoansa jouduttuaan rahalla lahjotun kapteenin virittämään satimeen. Tuomari kuunteli kunnioittavasti hänen puolustustaan ja kysyi sitten hänen nimeään ja arvoaan. Sir Oliver oli kyllin varomaton vastatakseen totuudenmukaisesti. Seuraus oli hänelle erittäin opettavainen; se osoitti hänelle, kuin järjestelmällisesti Espanjan arkistoja hoidettiin. Tuomioistuin esitti asiakirjoja, joiden nojalla tuomarit voivat kertoa hänelle suurimman osan hänen merillä viettämästään elämästä ja monia hänen muististaan häipyneitä ja nyt sinne palautuvia ikäviä pikkuseikkoja, jotka eivät varmaankaan olleet omansa tekemään hänen tuomiotaan lievemmäksi.

Eikö hän ollut sinä vuonna ollut Barbadosissa ja eikö hän ollut kaapannut _Maria de las Dolores_-nimistä espanjalaista alusta? Sopiko sitä sanoa muuksi kuin konnamaiseksi merirosvoudeksi? Eikö hän ollut neljä vuotta sitten upottanut espanjalaista karakkia Funchalin lahdessa? Eikö hän ollut merirosvo Hawkinsin keralla ollut osallisena San Juan de Ulloan jutussa? Kysymyksiä sateli hänelle, ja hän joutui niiden pauloihin.

Hän melkein katui, että oli vaivautunut kääntymään katoliseksi ja alistumaan kaikkiin siitä johtuviin dominikaaniveljesten vaatielmiin. Hänelle alkoi selvitä, että hän oli vain hukannut aikaa ja välttänyt klerikaalisen polttorovion joutuakseen kiikkumaan maallisen oikeuden nuoraan loukatun Espanjan kostavien jumalten sovitusuhrina.

Niin pitkälle asiat eivät kumminkaan kehittyneet. Välimeren kaleerit tarvitsivat siihen aikaan välttämättä uutta väkeä, ja tämä seikka pelasti sir Oliverin, kapteeni Leigh'n ja muutamien muiden _Pääskyn_ onnettomasta miehistöstä pelastuneiden hengen, vaikka toisaalta onkin epäiltävää, pitikö kukaan heistä asiaa onnenaan. Kaksittain toisiinsa kahlehdittuna, nilkka kiinni nilkassa, vain lyhyt vitja välissä, he joutuivat kulkemaan siinä onnettomassa laumassa, jota ajettiin halki Portugalin Espanjaan ja sieltä etelään Cadiziin. Sir Oliver näki kapteeni Leigh'n viimeisen kerran sinä aamuna, jona he lähtivät Lissabonin löyhkävästä vankilasta. Väsyttävän marssin kestäessä he tiesivät toistensa olevan tässä onnettomassa kaleeriorjarykmentissä, mutta eivät enää kertaakaan toisiaan kohdanneet.

Cadizissa sir Oliver vietti kuukauden avarassa aituuksessa, joka oli kattamaton, mutta siitä huolimatta sanomattoman inhoittava, inhimillistä käsityskykyä uhmaava lian, taudin ja kärsimyksen tyyssija, jonka yksityiskohtaisen kuvauksen utelias voi lukea lordi Henryn kronikasta. Se on aivan liian järkyttävä tässä esitettäväksi.

Kuukauden lopulla hänet valitsi muiden muassa joukosta eräs upseeri, joka hankki miehistöä Infantaa Napoliin kuljettavaan kaleeriin. Siitä sir Oliver sai kiittää voimakasta ruumiinrakennustaan, joka oli menestyksellisesti välttänyt tuon saastaisen tuskien tyyssijan tartunnat, ja mainioita lihaksiaan, joita upseeri puukki ja tunnusteli ikäänkuin vetojuhtaa hankkiessaan — ja siinä toimessahan hän oikeastaan olikin.

Kaleeri, johon miehemme lähetettiin, oli viisikymmensoutuinen, ja jokaista airoa liikuttamassa oli seitsemän miestä. He istuivat eräänlaisilla portailla, jotka oli rakennettu airon vinoa suuntaa noudattamaan, aluksen keskellä olevalta käytävältä aina matalalle laidalle saakka.

Sir Oliverille määrätty paikka oli lähinnä käytävää. Siihen hän oli kahlehdittu penkkiinsä, ilkialastomana, ja sanottakoon heti, että hän vietti niissä kahleissa kokonaista kuusi kuukautta hetkeksikään niistä vapautumatta.

Hänen ja kovan puupenkin välissä oli vain ohut ja likainen lammasnahka. Penkki oli päästä toiseen vain kymmenen jalan pituinen, ja sitä seuraavasta erottava välimatka oli ainoastaan neljä jalkaa. Tällä neljänkymmenen neliöjalan ahtaalla alalla sir Oliver ja hänen kuusi airokumppaniansa viettivät kurjaa olemassaoloansa valveillaan ja nukkuessaan — he näet nukkuivat kahleissaan airoon nojaten voimatta kunnollisesti paneutua pitkäkseen tai ojentaa jäseniään.

Sir Oliver tottui ja karaistui pian kestämään tätä sanoin kuvaamatonta elämää, kaleeriorjan elävää kuolemaa. Mutta tämä ensimmäinen pitkä matka Napoliin säilyi aina hänen muistissaan elämän kauheimpana kokemuksena. Hän kiskoi airoansa hetkeäkään levähtämättä kuusi tai kahdeksankin loputtoman pitkää tuntia, kerran kokonaista kymmenenkin tuntia. Toinen jalka kaaripuuhun varautuen, toinen edessä olevaan penkkiin tuettuna hän piti kiinni tuon pelottavan raskaan viidentoista jalan pituisen airon hänelle kuuluvasta osasta, nojautui eteenpäin — ja ylöspäin, jottei koskettaisi edessään puhkuvien ja hikoilevien orjien selkiä — kohotti sitten airoa, jotta sen lapa upposi veteen, tarttui lujasti kiinni, nousi penkiltään auttaakseen aironvetoa koko painollaan, heittäytyi takaisin ruskavalle rahille, jälleen eteenpäin ja niin aina siihen asti, kunnes hänen aistinsa kerrassaan turtuivat, näkö himmeni, suu kuivui ja koko ruumis oli elävää, jännittynyttä tuskaa. Sitten tuli päällysmiehen piiskasta viiltävä isku kiihtämään vähänkään herpoutuvia voimia ja jättäen toisinaan hänen paljaaseen selkäänsä verisen juovan.

Niin päivästä toiseen, milloin etelän armottoman auringon rakoille paahtamana, milloin yökasteen värisyttämänä nauttiessaan epämukavaa ja virkistämätöntä lepoansa, sanomattoman likaisena ja ruokkoamattomana, hiukset ja parta loputtoman hien tahmaamana, pesemättömänä, ellei sattunut huuhtelemaan ruumista siihen vuodenaikaan harvinainen sade, onnettomien kumppaniensa löyhkään melkein tukehtuen ja mätänevistä lammasnahoista ja taivas tiesi mistä kaikista tämän uivan helvetin saastoista siinneiden syöpäläisten ahdistamana. Häntä ruokittiin niukasti pilaantuneilla korpuilla ja tahmaisesta riisistä valmistetulla ruoalla, ja juomaksi annettiin haaleata väljähtynyttä vettä, lukuunottamatta niitä kertoja, jolloin soutua jatkettiin tavallista kauemmin; silloin pistivät katsastajat raatavien orjien suuhun viiniin kastettuja leipäpaloja pitääkseen yllä heidän voimiansa.

Matkan aikana alkoi raivota keripukki, ja muitakin tauteja ilmaantui soutumiehiin, puhumattakaan kaikkiin ilmaantuneista kovan penkin aiheuttamista märkivistä hieroutumista, joita jokaisen täytyi sietää parhaansa mukaan. Jos orja sortui tautiinsa tai enempää kestämättä pyörtyi, niin katsastajat eivät kauan siekailleet. Auttamattomat sairaat heitettiin mereen, pyörtyneet vedettiin keskikäytävälle tai kannelle, missä heitä elvytettiin ruoskimalla; elleivät elpyneet, heitä ruoskittiin, kunnes muuttuivat kamalaksi veriseksi tahtaaksi, joka sitten paiskattiin mereen.

Muutaman kerran heidän kulkiessaan vastatuuleen orjien löyhkä kantautui taaksepäin aluksen hienoon kullattuun peräosaan, missä olivat matkustajina infanta ja hänen saattajansa. Silloin ruorinpitäjää käskettiin kääntämään, ja orjat pitivät kaleeria monet pitkät tunnit siinä asennossa, hiljalleen kääntäen sitä takaisin tuuleen, jottei eksyttäisi suunnasta.

Matkan ensimmäisenä viikkona kuolleiden luku oli melkein neljännes orjien koko määrästä. Mutta keulassa oli varaväkeä, jota tuotiin tyhjien paikkojen täytteeksi. Tässä hirmuisessa koettelemuksessa säilyivät elävinä vain kaikkein soveliaimmat.

Niiden joukkoon kuului sir Oliver ja samoin hänen lähin soutukumppaninsa, tanakka, väkevä, välinpitämätön, valitusta halveksiva nuori maurilainen, jonka stoalainen kohtaloonsa-alistuminen herätti sir Oliverissa ihailua. He eivät päiväkausiin virkkaneet toisilleen sanaakaan, koska otaksuivat eri uskontojen merkitsevän, heidät vihollisiksi, vaikka he olivatkin onnettomuustovereita. Mutta eräänä iltapäivänä, kun eräs armahtavan tajuttomuuden tilaan vaipunut iäkäs juutalainen vedettiin käytävälle ja piestiin, sir Oliver kääntyi toisaalle ja näki infantaa saattavan tulipunaisen prelaatin katselevan peräkannen kaiteen luota ankarin, säälimättömin silmin. Tuo epäinhimillisyys ja lempeän ja laupiaan Vapahtajan virallisen palvelijan jäinen säälimättömyys sai hänet ääneen kiroamaan kaikkia kristityitä yleensä ja tuota punaista kirkon ruhtinasta erikoisesti.

Hän kääntyi vieressään olevan maurilaisen puoleen ja lausui hänelle espanjankielellä: »Helvetti on varmaan tehty kristittyjä varten, ja siitä epäilemättä johtuu, että he yrittävät tehdä maailman samanlaiseksi.»

Onneksi vaimensivat narisevat ja läiskyvät airot, helisevät kahleet ja onnettomaan juutalaiseen sattuvat piiskaniskut hänen äänensä kaikua. Mutta mauri kuuli hänen sanansa, ja hänen tummat silmänsä välkähtivät.

»Heitä odottaa seitsemään kertaan kuumennettu pätsi», vastasi hän, ja tuntui siltä kuin hänen lausumassaan ilmenevä varmuus olisi ollut hänen stoalaisuutensa lähteenä. »Mutta etkö ole kristitty?»

Hän puhui Pohjois-Afrikan merenrannikon omituista kieltä, sitä _lingua francaa_, joka kuulosti joltakin arabialaisilla sanoilla höystetyltä ranskan murteelta. Mutta sir Oliver ymmärsi hänen sanansa melkein aavistamalla. Hän vastasi espanjankielellä, sillä vaikka mauri ei näyttänytkään sitä puhuvan, hän kuitenkin ilmeisesti sitä ymmärsi.

»Minä luovun uskostani tänä hetkenä», vastasi sir Oliver kiihtyneenä. »En tahdo tunnustaa omakseni uskontoa, jonka nimessä tuollaista tapahtuu. Katsokaahan tuota tulipunaista helvetin hedelmää tuolla! Nähkää, kuinka keikarimaisesti hän vie hajurasiansa nenälleen, jottei meidän raadollisuutemme löyhkä loukkaisi hänen pyhiä sieraimiansa. Olemmehan kuitenkin Jumalan luomuksia, hänen kuvaksensa tehdyt samoinkuin tuo. Mitä hän tietää Jumalasta? Hän tuntee uskonnon samoinkuin tuntee hyvät viinit, runsaat ruoat ja hempeät naiset. Hän saarnaa itsensäkieltämistä taivaaseen pääsemisen välineenä ja joutuu kadotukseen oman oppinsa nojalla.» Kohottaessaan siinä suurta airoa ylös- ja alaspäin hän murahti rivon sadatuksen. »Minäkö kristitty?» huudahti hän ja nauroi ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin hänet oli tähän piinapenkkiin kytketty. »Olen saanut kyllikseni kristityistä ja kristikunnasta!»

»Totisesti olemme Jumalan, ja hänen luoksensa me palaamme», virkkoi mauri.

Siitä alkoi ystävyys sir Oliverin ja tuon Jusuf-ben Moktar nimisen miehen välillä. Muslim käsitti sir Oliverissa näkevänsä ihmisen, jonka pään päälle oli laskeutunut Allahin armo, ihmisen, joka oli kypsynyt ottamaan vastaan profeetan sanoman. Jusuf oli hurskas ja ryhtyi kääntämään orjatoveriansa. Sir Oliver kuunteli häntä kuitenkin vain välinpitämättömästi. Luovuttuaan toisesta uskosta hän tarvitsi melkoista vakuutusta, ennenkuin omaksui toisen, ja hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut kaikki Jusufin islamin ylistykseksi painokkaasti esittämät asiat jo aikaisemmin kristinuskon kiitokseksi esitettyinä. Mutta hän piti tuon omana salaisuutenaan, ja keskustelu muslimin kanssa perehdytti hänet sillävälin _lingua francaan_ niin että hän puolen vuoden kuluttua havaitsi puhuvansa sitä kuin maurilainen, kaikkea muslimin kuvakieltä käyttäen ja höystäen sitä tavallista enemmänkin arabialaisilla sanoilla ja lauseparsilla.

Puolen vuoden kuluessa lopulleen sattui tapaus, jonka nojalla sir Oliver pääsi jälleen vapaaksi. Sillävälin olivat hänen muutenkin harvinaisen voimakkaat jäsenensä tulleet norsumaisen väkeviksi. Kaleeriorjien laita oli yleensäkin niin. Ihminen joko menehtyi ponnistuksiinsa tai hänen lihaksensa ja jänteensä lujenivat kestämään armotonta tehtävää. Sir Oliverista oli noina kuutena kuukautena tullut teräksinen ja rautainen mies, johon väsymys ei pystynyt ja joka kykeni kestämään melkein yli-inhimillisiä ponnistuksia.

He olivat palaamassa kotiin eräältä Genuaan tekemältään matkalta, kun heidät eräänä iltana, Minorcan luona Balearein saaristossa oltaessa, yllätti neljän muhamettilaisen kaleerin muodostama laivue, joka niemen takaa esiin pyrähtäen piiritti heidät ja kävi heidän kimppuunsa.

Espanjalaisessa aluksessa kajahti kamala huuto: »Asad-ed-Din!» Tuo oli kaikkein pelottavimman muhamettilaisen merisissin nimi siitä lähtien, kun italialainen luopio Ochiali-Ali Pašša oli saanut surmansa Lepanton luona. Torvet törähtelivät ja rummut jymisivät peräpuolella, ja kypäreillä ja rintahaarniskoilla varustetut espanjalaiset ryhtyivät puolustamaan elämäänsä ja vapauttansa, aseinaan hakapyssyt ja peitset. Tykkimiehet juoksivat paikoilleen. Mutta tuli oli viritettävä ja siepattava sytyttimiin, ja hämmingin vallitessa kului paljon aikaa, niin paljon, ettei yhtäkään tykkiä ehditty laukaista, kun ensimmäisen kaleerin valtaushaka jo iski kiinni espanjalaisen kaidepuuhun. Isku ja sysäys oli kamala. Muhamettilaisen kaleerin — Asad-ed-Dinin oman aluksen — varustettu kokka puski vinosti espanjalaisen keskirunkoon pirstoen viisitoista airoa ikäänkuin ne olisivat olleet pelkkiä kuivuneita oksia.

Orjat kiljaisivat, ja sitten kuului surkeita valitusääniä, kuin kadotukseen joutuneiden olentojen suista. Neljäkymmentä heistä olivat taaksepäin ponnahtavat airot iskeneet. Muutamat olivat kuolleet heti, toiset makasivat hervottomina ja murskautuneina, toinen selkä taittuneena, toinen katkennein jaloin ja kylkiluin.

Sir Oliver olisi varmaan joutunut saman kohtalon alaiseksi, ellei häntä olisi varoittanut ja neuvonut Jusuf, joka oli hyvin perehtynyt kaleeritaisteluun ja selvästi aavisti, mitä täytyi tapahtua. Hän työnsi airon mahdollisimman kauas ylös- ja eteenpäin pakottaen toiset samassa penkissä olevat tekemään samoin. Sitten hän laskeutui polvilleen, irroitti kätensä ja lyyhistyi alas, kunnes hänen hartiansa olivat penkin tasalla. Hän oli huutanut sir Oliverille kehoittaen häntä noudattamaan esimerkkiä, ja sir Oliver totteli viipymättä toisen pakottavan kehoituksen nojalla käsittäen asian tärkeyden, vaikka ei tietänytkään, mitä se merkitsi. Hetkistä myöhemmin, ennen katkeamistaan, airo kimmahti takaisin puhkaisten erään penkissä olevan orjan kallon ja haavoittaen toisia kuolettavasti, mutta hipaisemattakaan sir Oliveria ja Jusufia. Kohta senjälkeen heittäytyivät lähinnä heidän edessään olevan penkin miehet taaksepäin huutaen ja sadatellen.

Päästessään jaloilleen sir Oliver näki taistelun olevan täydessä käynnissä. Espanjalaiset olivat ampuneet yhteislaukauksen, laivan partaalla kiiriskeli sakea savu, ja sen läpi nyt syöksyivät kannelle merisissit, etunenässä pitkä, laiha, vanhahko mies, jolla oli liehuva valkoinen parta ja mustanpuhuvat kotkan kasvot. Hänen lumivalkoisessa turbaanissaan välkkyi smaragdeista sommiteltu puolikuu; sen yli kohosi teräskypärän huippu, ja koko ruumista verhosi rautapaita. Hän heilutti pitkää käyrää miekkaa, jonka tieltä espanjalaisia kaatui kuin vehnää leikkaajan sirpin edestä. Hän taisteli kymmenen miehen verosta ja hänen tuekseen tulvi loppumaton virta muhamettilaisia huutaen: »Din! Din! Allah, J'Allah!»

Espanjalaisten oli peräydyttävä yhä kauemmas tuon vastustamattoman hyökkäyksen tieltä.

Sir Oliver näki Jusufin turhaan ponnistelevan vapautuakseen kahleistaan ja ryhtyi häntä auttamaan. Hän kumartui siihen molemmin käsin, asetti jalkansa penkkiä vasten, ponnisti kaikin voimin ja riuhtaisi sinkilän puusta irti. Jusuf oli vapaa, tietenkin lukuunottamatta painavaa vitjaa, joka riippui hänen teräksisestä nilkkarenkaastaan. Hän suoritti vuorostaan saman palveluksen sir Oliverille, joskaan ei yhtä nopeasti, sillä vaikka olikin voimakas, hän ei kumminkaan vetänyt vertoja Cornwallin miehelle, tai oli viimeksimainitun sinkilä isketty terveempään puuhun. Lopulta se kuitenkin kirposi, ja sir Oliverkin oli vapaa. Hän nosti ketjun rasittaman jalkansa penkille ja väänsi kahleen päästä riippuvalla sinkilällä auki sen renkaan, joka oli sitä kiinnittänyt hänen nilkkarautaansa.