Part 10
Sen tehtyään hän kävi kostamaan. Huutaen »Din!» yhtä äänekkäästi kuin ken hyvänsä muhamettilaisten hyökkääjien joukossa hän syöksyi espanjalaisten kimppuun takaapäin, kahlettaan heiluttaen. Hänen kädessään se oli hirmuinen ase. Hän käytteli sitä piiskana huitoen oikeaan ja vasempaan, milloin halkaisten kallon, milloin murskaten kasvot, kunnes oli raivannut itselleen tien tungokseen keräytyneiden espanjalaisten välitse, jotka tämän äkkinäisen takaa-hyökkäyksen hämmentäminä eivät yrittäneet paljonkaan ahdistaa vapautunutta kaleeriorjaa. Hänen jäljessään tuli Jusuf heiluttaen kymmenen jalan pituista airon tynkää.
Sir Oliver tunnusti myöhemmin tietävänsä varsin vähän siitä, mitä noina hetkinä tapahtui. Hän tuli täysin tajuihinsa huomatessaan taistelun päättyneen, valtavan joukon turbaanipäisiä merisissejä seisovan yhteen kasaan hätääntyneiden espanjalaisten ympärillä, toisten murtavan auki hyttejä ja kiskovan sieltä arkkuja, toisten taltoilla ja vasaroilla varustettuina liikkuvan soutupenkkien vieritse vapauttaen eloonjääneitä orjia, joista kaikkein useimmat olivat islamin lapsia.
Sir Oliver havaitsi seisovansa vastapäätä valkopartaista merisissien päällikköä, joka nojasi käyrään miekkaansa ja katseli häntä, silmissä huvin ja hämmästyksen ilme. Miehemme alaston ruumis oli kiireestä kantapäähän verissä, ja oikeassa kädessään hän piteli yhä sitä käsivarren mittaista kahleenkappaletta, joka oli jättänyt ylen kaameata jälkeä. Jusuf seisoi päällikön vieressä nopeasti jotakin puhuen.
»Allahin nimessä, eipä ole nähty milloinkaan niin reimaa taistelijaa!» huusi viimeksimainittu. »Hänessä on profeetan voima, koska hän lyö ylen voimallisesti uskottomia koiria.»
Sir Oliverin kasvoihin nousi hurja hymynirvistys. »Maksoin heille takaisin muutamia piiskaniskuja — korkorahoja unohtamatta», virkkoi hän.
Näissä olosuhteissa hän tuli kohdanneeksi peloittavan Asad-ed-Dinin, Algierin paššan, ja nuo olivat ensimmäiset heidän vaihtamansa sanat.
Kun häntä sitten kuljetettiin Berberiaan itsensä Asadin kaleerissa, hänet pestiin ja ajeltiin häneltä hiukset jättämällä vain otsalle tupsun, josta profeetan oli määrä nostaa hänet taivaaseen hänen maallisen vaelluksensa päättyessä. Hän ei ollenkaan vastustellut. Hänet ruokittiin ja jätettiin muuten omaan oloonsa, ja kunhan niin tapahtui, saivat hänen puolestaan muuten tehdä, mitä hyväksi näkivät. Puettuna liehuviin vaatteisiin, jotka olivat hänestä oudot, ja päätä kiertävään turbaaniin hänet vietiin aluksen perään, missä Asad ja Jusuf istuivat aurinkoteltan alla, ja hän käsitti saaneensa oikeauskoiselle kuuluvan kohtelun Jusufin esitysten nojalla.
Jusuf-ben-Moktar havaittiin melkoiseksi henkilöksi; hän oli Asad-ed-Dinin veljenpoika ja tuon Allahin ylentämän suosikki, mies, jonka joutumista kristittyjen käsiin oli haikeasti valitettu. Hänen vapautumisensa orjuudesta herätti niinmuodoin suurta riemua. Vapauduttuaan hän oli muistanut soutajaveikkoansa, jota kohtaan Asad-ed-Din osoitti mitä suurinta mielenkiintoa, sillä vanha merisissi ei pitänyt mistään muusta maailmassa niinkuin taistelijasta ja vakuutti, ettei ollut koko ikänänsä nähnyt ketään tuohon solakkaan kaleeriorjaan verrattavaa, ei milloinkaan tekoa, joka olisi ollut hänen taannoisen niittotyönsä veroinen. Jusuf oli hänelle kertonut, että mies oli kypsä hedelmä profeetan poimittavaksi, että Allahin armo oli hänen vaiheellansa ja että häntä täytyi pitää mieleltään jo nyt kelpo muslimina.
Kun sir Oliver sitten pestynä, hyvätuoksuisin voitein voideltuna, valkoiseen viittaan ja turbaaniin puettuna ja sellaisena entistäänkin pitemmältä näyttävänä saapui Asad-ed-Dinin luo, ilmoitettiin hänelle, että jos hän tulisi liittymään profeetan huoneen uskollisiin ja pyhittämään sen voiman ja rohkeuden, jolla Allah oli hänet varustanut, oikean uskon puolustamiseen ja islamin vihollisten kurittamiseen, niin häntä oli odottamassa suuri kunnia, rikkaus ja arvo.
Koko ehdotuksesta, joka esitettiin valtavan laajasti ja runsaskäänteisesti, kuten itämailla ainakin, juurtui hänen verrattain hämmentyneeseen mieleensä vain se lause, joka koski islamin vihollisten kurittamista. Hän käsitti, että islamin viholliset olivat hänen omia vihollisiansa, ja käsitti lisäksi, että he kovin kaipasivat kuritusta, joten sen asiakseen omaksuminen oli erinomaisen kiitollinen tehtävä. Niin hän harkitsi esitettyä ehdotusta. Hän harkitsi lisäksi, että vaihtoehtona — jos hän kieltäytyi suorittamasta vaadittua uskontunnustusta — oli välttämättä palaaminen kaleeriairon ääreen, tällä kertaa muhamettilaiseen kaleeriin.
Viimeksimainitusta toimesta hän kuitenkin oli jo ehtinyt saada enemmän kuin kyllikseen, ja koska hänet nyt oli pesty ja hänessä oli herätetty puhtaan inhimillisen olennon normaalitunnot, hän tunsi olevansa kykenemätön palaamaan airoon, olipa hänen rohkeutensa muuten kuinka rajaton tahansa. Olemme nähneet, miten vaivattomasti hän oli vaihtanut alkuperäisen tunnustuksensa katoliseen uskoon ja miten perusteellisesti hän oli siinä pettynyt. Yhtä vaivattomasti hän nyt kääntyi muhamettilaiseksi ja paljoa suuremmaksi hyödykseen. Kaiken muun lisäksi hän vielä omaksui Mohammedin uskonnon eräänlaisin tuimin vakaumuksin, joka oli kerrassaan puuttunut hänen aikaisemmasta kääntymyksestään.
Kaleeriorjana ollessaan hän, kuten näimme, johtui siihen vakaumukseen, että kristillisyys sellaisena kuin sitä hänen aikanaan harjoitettiin, oli inhottavaa pilkkaa, josta maailman oli mieluummin vapauduttava. Ei ole otaksuttavaa, että tämä hänen otaksumansa johti hänet pitämään islamia totuutena tai että hänen kääntymisensä oli muuta kuin pinnallista. Mutta koska hänen kerran oli valittava joko soutupenkki tai peräkansi, airo tai käyrämiekka, hän valitsi rohkeasti sen ainoan, mikä tässä tapauksessa voi johtaa vapauteen ja elämään.
Niin hänet otettiin niiden uskollisten joukkoon, joiden huvimajat odottavat heitä paratiisissa koskaan puuttumattomia hedelmiä kantavassa yrttitarhassa, missä virtaa rieska, viini ja sula hunaja. Hänestä tuli Jusufin lähin mies hänen kaleeriinsa, ja hän auttoi päällikköänsä suunnilleen kymmenessä taistelussa niin taitavasti ja tehokkaasti, että tuli pian kuuluisaksi Välimeren sissien joukossa. Suunnilleen kuusi kuukautta myöhemmin, taisteltaessa Sisilian rannikolla erään Maltan ritareille kuuluvan kaleerin kanssa, Jusuf sai voiton hetkellä kuolettavan haavan. Hän veti tuntia myöhemmin viimeisen henkäyksensä sir Oliverin sylissä, nimitti viimeksimainitun seuraajakseen kaleerin päällikkönä ja teroitti kaikkien mieliin, että häntä oli ehdottomasti toteltava, kunnes palaisivat Algieriin ja pašša ratkaisisi asian lopullisesti.
Pašša vahvisti kuolevan veljenpoikansa määräyksen, ja niin sir Oliver havaitsi olevansa kaleerin päällikkö. Siitä hetkestä hän oli Oliver-Reis, mutta aivan pian hänen kuntonsa ja tuimuutensa hankkivat hänelle lisänimen Sakr-el-Bahr, Merihaukka. Hänen maineensa kasvoi nopeasti ja levisi pian aina kristittyjen rannikoille. Hänestä tuli pian Asadin lähin mies, kaikkien hänen kaleeriensa toinen päällikkö, mikä itse asiassa merkitsi, että hän oli ylipäällikkö, sillä Asad alkoi olla vanha ja lähti yhä harvemmin merelle. Sakr-el-Bahr hyökkäili hänen nimessään ja sijassaan, ja niin rohkeasti, taitavasti ja onnellisesti, ettei milloinkaan palannut retkeltä tyhjin käsin.
Kaikkien mielestä oli selvää, että Allahin armo lepäsi hänen päälaellansa ja että Allah oli valinnut hänet tuottamaan islamille erikoista kunniaa. Asad, joka oli häntä aina kunnioittanut, alkoi vähitellen häntä rakastaa. Kuinkapa olisikaan erinomaisen hurskas mies menetellyt toisin, kun oli kysymyksessä henkilö, johon Allah armelias armahtavainen oli niin ilmeisen erikoisesti kiintynyt? Kaikkien mielipiteenä oli, että kun Asad-ed-Dinin kohtalo kerran täyttyisi, Sakr-el-Bahrin piti tulla hänen seuraajakseen, joten Oliver-Reis kulkisi samaa latua kuin Barbarossa, Ochiali ja muut kristityt luopiot, joista oli tullut islamin merisissiruhtinaita.
Huolimatta eräistä vihamielisyyksistä, joita hänen nopea ylenemisensä aiheutti ja joista pian puhumme enemmän, hänen valtansa oli yhden ainoan kerran vaarassa raueta. Tullessaan eräänä aamuna Algierin löyhkävään vankilaan, suunnilleen kuusi kuukautta sen jälkeen, kun oli päässyt päälliköksi, hän löysi sieltä parikymmentä oman maansa miestä ja käski heti avata heidän kahleensa ja päästää heidät vapaiksi.
Kutsuttuna paššan luo vastaamaan teostaan hän menetteli kopeasti, koska mikään muu menettely ei käynyt päinsä. Hän vannoi profeetan parran kautta, että jos hänen oli paljastettava Mohammedin miekka ja palveltava islamia merillä, hän oli tekevä siten omalla tavallansa ja että hänen kansalaistensa tuli säästyä tuolta miekalta. Toisaalta hän vannoi, ettei islam joutuisi asiasta kärsimään, koska hän lupasi jokaisen vapauttamansa englantilaisen sijaan tuoda kaksi espanjalaista, ranskalaista, kreikkalaista tai italialaista vangiksi.
Hänen ajatukseensa suostuttiin, mutta vain sillä ehdolla, että hänen tuli ostaa omikseen ne orjat, jotka tahtoi vapauttaa, koska vangiksi saadut olivat valtion omaisuutta. Hankittuaan heidät omikseen hän voi menetellä miten hyväksi näki. Niin ratkaisi viisas ja oikeamielinen Asad syntyneen vaikeuden, ja Oliver-Reis oli kyllin älykäs ratkaisun hyväksyäkseen.
Siitä lähtien hän osti omikseen kaikki Algieriin tuodut englantilaiset orjat, vapautti heidät ja piti huolta siitä, että he pääsivät takaisin kotiin. Hänen oli niinmuodoin suoritettava joka vuosi melkoinen summa, mutta hänen rikkautensa oli nyt lisääntymässä niin nopeasti, että se helposti kesti sellaisen veron.
Lordi Henryn kronikkaa lukiessaan voi johtua päättelemään, että sir Oliver oli uuden elämänsä pyörteissä kerrassaan unohtanut kotimaan tapahtumat ja rakastamansa naisen, joka oli ylen kerkeästi otaksunut hänet veljensä surmaajaksi. Niin voisi uskoa, kunnes ehtii siihen kohtaan, jossa kerrotaan, kuinka hän kerran keksi Bisken-el-Borakin Algieriin tuomien englantilaisten merimiesten joukossa erään cornwallilaisen Pitt-nimisen pojan, joka oli kotoisin Helstonista ja jonka isän hän oli tuntenut.
Hän vei nuorukaisen mukanaan hienoon palatsiinsa Bab-el-Uebin läheisyydessä, kohteli häntä kuin kunnioitettua vierasta ja istui koko kesäisen yön keskustellen hänen kanssaan, kysellen häneltä erinäisiä henkilöitä koskevia seikkoja ja siten vähitellen houkutellen hänet kertomaan, mitä kaikkea kotiseudulla oli tapahtunut niiden kahden vuoden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän itse oli sieltä poistunut. Tästä kertomuksesta saamme sen vaikutelman, että luopio oli joutunut kipeän kaipauksen, tuiman koti-ikävän valtaan ja yritti sitä lieventää loputtomilla kyselyillään. Cornwallilainen nuorukainen oli herättänyt hänen mielessään tuskallisen muiston menneisyydestä, jolle hän oli kääntänyt selkänsä muuttuessaan muslimiksi ja merirosvoksi.
Ainoa mahdollinen päätelmä on se, että noina kesäisen yön hetkinä hänen mielessään liikkui katumus ja hurja kaipaus päästä takaisin. Rosamund tulisi avaamaan hänelle jälleen sen oven, jonka hän oli onnettomuuden ahdistamana paukahduttanut kiinni. Sir Oliver uskoi hänen varmaan niin menettelevän, kunhan saisi tietää totuuden. Ja eihän nyt ollut enää minkäänlaista syytä salata totuutta, suojella edelleen pelkurimaista velipuolta, jota hän oli oppinut vihaamaan yhtä tuimasti kuin oli häntä ennen rakastanut.
Hän sepitti salaa pitkän kirjeen kertoen siinä kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä lähtien, kun hänet oli ryöstetty, ja kertoen täyden totuuden siitä ja siihen johtaneesta teosta. Hänen kronikkansa sepittäjän mielestä tämän kirjeen olisi pitänyt voida liikuttaa kyyneliin kivenkin. Sitäpaitsi se ei ollut pelkkää kiihkeätä viattomuuden vakuuttelua tai perustelemattomien veljeä koskevien syytösten esittämistä. Siinä mainittiin Rosamundille todistuskappaleista, joiden täytyi hälventää kaikki epäilykset. Siinä kerrottiin master Bainen laatimasta ja papin todistamasta pergamentista, joka asiakirja oli jätettävä hänelle kirjeen ohella. Sitäpaitsi Rosamundia kehoitettiin vakuuttautumaan asiakirjan aitoudesta tiedustamalla asianlaitaa master Bainelta itseltään. Vihdoin pyydettiin häntä esittämään koko asian kuningattarelle ja siten turvaamaan sir Oliverille vapauden palata Englantiin tarvitsematta pelätä joutuvansa mitenkään kärsimään uskosta luopumisensa vuoksi, johon tekoon hänen kärsimyksensä olivat hänet pakottaneet.
Hän antoi nuorelle cornwallilaiselle runsaat lahjat, jätti tuon kirjeen hänen itsensä perille toimitettavaksi ja kertoi, kuinka hän löytäisi asiakirjan, joka oli jätettävä sen keralla. Hän oli jättänyt tuon arvokkaan pergamentin Penarrow'n kirjastoon ajohaukan opettamista käsittelevän vanhan kirjan lehtien väliin, mistä se todennäköisesti oli vieläkin löydettävissä, koska hänen veljellään ei ollut asiasta tietoa eikä hän yleensäkään harrastanut kirjojen tutkimista. Pittin tuli voittaa puolelleen vanha Nicholas ja saada hänen avullaan haltuunsa tuo asiakirja, jos se vielä oli olemassa.
Sitten Sakr-el-Bahr saatteli Pittin Genuaan ja toimitti hänet siellä englantilaiseen alukseen.
Kolme kuukautta myöhemmin hän sai vastauksen, Pittin kirjoittaman kirjeen, joka saapui hänelle Genuan kautta — Genua oli näet rauhallisissa suhteissa Algierin valtiaisiin ja välitti tietojen vaihtamista kristikunnan kanssa. Pitt ilmoitti kirjeessään tehneensä kaikki, mitä sir Oliver oli hänen tehtäväkseen määrännyt: Hän oli vanhan palvelijan avustamana löytänyt pergamentin ja oli itse käynyt mistress Rosamund Godolphinin luona, joka nykyjään asui sir John Killigrew'n kartanossa Arwenackissa, ja oli jättänyt hänelle kirjeen ja pergamentin. Kuultuaan kenen valtuuttamana hän oli saapunut mistress Rosamund oli kuitenkin hänen nähtensä viskannut tuleen sekä kirjeen että pergamentin ja lähettänyt hänet pois, ennenkuin hän oli ehtinyt asiaansa esittää.
Sakr-el-Bahr vietti yön ulkona, tuoksuvassa yrttitarhassaan, ja hänen orjansa kertoivat kauhistuneina kuulleensa hänen nyyhkyttävän ja itkevän. Jos hänen sydämensä tosiaankin itki, se tapahtui viimeisen kerran; siitä pitäen hän oli entistä tutkimattomampi, armottomampi, julmempi ja ivallisempi, eikä sen päivän jälkeen huolinut enää vapauttaa yhtäkään englantilaista orjaa. Hänen sydämensä oli muuttunut kivikovaksi.
Niin kului viisi vuotta siitä kevätillasta, jolloin hän oli joutunut Jasper Leigh'n satimeen, ja hänen maineensa levisi, hänen nimensä muuttui merten kauhuksi, ja laivastoja lähti vesille Maltasta, Napolista ja Veneziasta tehdäkseen loppua hänestä ja hänen armottomasta merisissitoimestaan. Mutta Allah varjeli häntä, ja Sakr-el-Bahr ei käynyt milloinkaan taisteluun tempaamatta voittoa islamin käyrille miekoille.
Tämän viidennen vuoden keväänä saapui hänelle toinen kirje cornwallilaiselta Pittiltä, kirje, joka osoitti, ettei kiitollisuus ollut maailmasta hävinnyt siinä määrin kuin hän oli otaksunut, sillä nuorukainen, jonka hän oli vapauttanut orjuudesta, kirjoitti hänelle pelkästä kiitollisuudesta kertoakseen eräitä häntä koskevia asioita. Tämä kirje sai vanhan haavan vuotamaan, vieläpä enemmänkin: se iski häneen uuden. Hän sai tietää sir John Killigrew'n pakottaneen kirjeen lähettäjän todistamaan sir Oliverin kääntyneen muhamettilaiseksi, minkä nojalla tuomioistuin oli julistanut hänet kuolleeksi ja määrännyt hänen omaisuutensa perijäksi hänen velipuolensa, master Lionel Tressilianin. Pitt sanoi olevansa sanomattoman masentunut siitä, että oli tietämättään tullut tehneeksi sir Oliverille huonon palveluksen hänen hyvien tekojensa korvaukseksi, ja lisäsi, että olisi mieluummin antanut hirttää itsensä, jos olisi aavistanut, mihin hänen todistuksensa johti.
Sir Oliver oli lukenut tähän asti tuntematta mitään muuta kuin ylenkatsetta. Mutta kirjeessä kerrottiin vielä muutakin. Siihen sisältyi uutinen, että mistress Rosamund oli äskettäin palannut Ranskasta, missä oli oleskellut kaksi vuotta, ja että hän tulisi kesäkuussa menemään naimisiin sir Oliverin velipuolen Lionelin kanssa. Kirjoittaja oli lisäksi saanut tietää, että tämän liiton oli aikaansaanut sir John Killigrew, joka halusi nähdä Rosamundin turvattuna, koska aikoi itse lähteä merille ja oli varustamassa hienoa alusta matkustaakseen siinä Intiaan. Vielä mainittiin, että suunniteltu avioliitto herätti tyydytystä laajoissa piireissä ja että sitä pidettiin erinomaisen edullisena kummallekin suvulle, koska Penarrow'n ja Godolphinin kartanon vierekkäiset tilukset siten liitettäisiin toisiinsa.
Tuon luettuaan Oliver-Reis nauroi. Naimaliitto ei herättänyt tyydytyksentunteita niinkään sinänsä kuin nähtävästi siitä syystä, että kaksi maa-aluetta tuli yhdistettäväksi. Siinä liittyivät toisiinsa kaksi puistoa, kaksi tilusta, kaksi kyntömaan ja metsän kappaletta, ja asiassa mainitut henkilöt olivat ilmeisesti pelkkä satunnainen seikka.
Sitten asian pureva iva tunkeutui hänen mieleensä ja herätti siinä suurta katkeruutta: Rosamund, joka oli hylännyt hänet pitäen häntä veljensä murhaajana, aikoi nyt syleillä puolisonaan todellista murhamiestä. Ja hän, tuo petollinen konna — mistä helvetin syvyyksistä hän saikaan rohkeuden suorittaa tämän kavalan teon? — oliko hän vailla sydäntä ja omaatuntoa, eikö hän välittänyt mitään sopivaisuudesta eikä ollenkaan pelännyt Jumalaa?
Hän repi kirjeen kappaleiksi ja päätti poistaa asian mielestään. Pitt oli tahtonut menetellä ystävällisesti, mutta olikin kohdellut häntä julmasti. Kokiessaan vapautua kiduttavista mielikuvistaan Oliver lähti merelle, kolme kaleeria mukanaan, ja kohtasi siten kaksi viikkoa myöhemmin master Jasper Leigh'n sen espanjalaisen karakin kannella, jonka oli vallannut Kap Spartelin luona.
Kolmas luku.
KOTIIN PÄIN.
Samana iltana oli Jasper Leigh vallatun espanjalaisen aluksen hytissä vastapäätä Sakr-el-Bahria. Merisissin jättiläismäiset nuubialaiset olivat hänet sinne kuljettaneet.
Sakr-el-Bahr ei ollut vielä sanonut, mitä aikoi tehdä pienelle laivurille, ja master Leigh, joka hyvin tiesi konnuutensa, pelkäsi pahinta ja oli viettänyt muutamia surkeita tunteja laivan keulassa odottaen tuomiota, jonka otaksui jo langetetun.
»Asemamme on muuttunut, master Leigh, siitä kun viimeksi kohtasimme toisemme aluksen hytissä», kuului luopion tervehdys, jonka nojalla ei käynyt päätteleminen sitä eikä tätä.
»Epäilemättä», myönsi master Leigh. »Mutta toivon teidän muistavan, että olin silloin ystävänne.»
»Määrätystä hinnasta», huomautti hänelle Sakr-el-Bahr. »Ja määrätystä hinnasta voitte nähdä minut tänään ystävänänne.»
Laivurin sydäntä hykähdytti toivo. »Mainitkaa se, sir Oliver», virkkoi hän kiihkeästi. »Jos se on minun vaivaisen voimilla suoritettavissa, en suinkaan aio epäröidä. Orjuutta olen kokenut jo riittämiin asti», jatkoi hän valittaen. »Viisi pitkää vuotta, ja neljä niistä vietetty espanjalaisilla kaleereilla, joka päivä rukoillen vain kuolemaa vapauttajaksi. Kunhan tietäisitte, mitä olen kärsinyt.»
»Kärsimys ei ole ollut milloinkaan paremmin ansaittu, rangaistus ei koskaan soveliaampi, oikeus ei koskaan runollisempi», virkkoi Sakr-el-Bahr äänellä, joka sai veren hyytymään laivurin suonissa. »Olisitte myynyt minut, miehen, joka ei ollut tehnyt teille mitään pahaa, vaan oli kerran ollut ystävännekin — olisitte myynyt minut orjaksi kahdestasadasta punnasta...»
»Ei, ei», huudahti toinen peloissaan, »Jumala on todistajani, etten milloinkaan sellaista aikonut. Ettehän ole unohtanut, mitä teille silloin sanoin tarjoutuessani kuljettamaan teidät takaisin kotimaahan.»
»Niin, määrätystä maksusta», toisti Sakr-el-Bahr. »Ja onpa onni teille, että voitte tänään maksaa hinnan, joka siirtää tuonnemmaksi sen hetken, jona likainen kaulanne solmii tuttavuutta hirttonuoran kanssa. Minä tarvitsen kapteenia», lisäsi hän selitykseksi, »ja sen, mitä olisitte viisi vuotta sitten tehnyt kahdestasadasta punnasta, saatte nyt tehdä henkenne lunnaiksi. Mitä arvelette: tahdotteko johtaa tätä alustani eräällä retkellä?»
»Sir», huudahti Jasper Leigh, joka tuskin voi uskoa, että siinä oli kaikki, mitä häneltä vaadittiin, »minä johdan sen vaikka helvettiin, jos niin vaaditte!»
»Tällä kertaa en lähde Espanjaan», vastasi Sakr-el-Bahr. »Teidän tulee kuljettaa minut aivan samoin kuin ajattelitte tehdä viisi vuotta sitten, Fal-joen suuhun ja laskea minut siinä rantaan. Suostutteko?»
»Suostun ja mielelläni», vastasi master Leigh hetkeäkään viivyttelemättä.
»Minä puolestani, lupaan teille hengen ja vapauden», selitti Sakr-el-Bahr. »Mutta älkää luulko, että Englantiin saavuttuamme päästän teidät menemään. Teidän pitää tuoda meidät takaisin, mutta sen tehtyänne pääsette varmaan kotiin, jos haluatte, ja voittepa saada vielä jonkinlaisen korvauksenkin, jos palvelette minua uskollisesti. Jos sitävastoin noudatatte elinkautista tottumustanne ja petätte minua, niin siinä on teidän tuhonne. Alinomaisiksi henkivartijoiksenne saatte nämä kaksi erämaan liljaa», lisäsi hän osoittaen jättiläiskokoisia nuubialaisia, jotka seisoivat varjossa melkein näkymättöminä, vain hampaat ja silmämunat hohdellen. Ne vartioivat teitä ja pitävät huolen, ettei teille tapahdu mitään pahaa niin kauan kuin käyttäydytte vilpittömästi, ja ne kuristavat teidät kuoliaaksi, jos teissä ilmenee vähintäkään petoksen merkkiä. Saatte poistua. Olette vapaa laivalla, mutta ette saa siitä poistua täällä enempää kuin muuallakaan, ellen minä nimenomaan käske.»
Jasper Leigh hoiperteli ulos pitäen itseänsä onnellisempana kuin oli voinut odottaa tai katsoi ansaitsevansa, ja nuubialaiset seurasivat häntä liikkuen hänen jäljessään kuin suuri kaksoisvarjo.
Sakr-el-Bahrin luo tuli nyt Bisken tekemään selkoa valtauksen arvosta. Vankeja ja alusta lukuunottamatta ei ollut saatu mitään merkittävää. Koska alus oli ollut lähdössä pois Espanjasta, ei voinut edellyttääkään siinä olevan mitään aarteita. Löytyi suuria ase- ja ruutivarastoja ja vähän rahaa, mutta muuta ei mitään huomion arvoista.
Sakr-el-Bahr lausui lyhyesti hämmästyttävät käskynsä. »Siirrä vangit johonkin kaleeriin, Bisken, ja vie itse ne Algieriin myytäviksi. Kaikki muu jääköön laivaan, ja kaksisataa valittua sissiä lähteköön kanssani pitkälle retkelle toimien samalla kertaa merimiehinä ja sotureina.»
»Etkö siis aiokaan palata Algieriin, Sakr-el-Bahr?»
»En vielä. Lähden nyt pitkälle matkalle. Vie terveiseni Asad-ed-Dinille, jota Allah suojelkoon ja rakastakoon, ja sano hänelle, että palaan suunnilleen kuuden viikon kuluttua.»
Oliver-Reisin äkkinäinen päätös herätti kaleerissa melkoista mielten liikutusta. Merisissit eivät olleet perehtyneet avoimella merellä purjehtimiseen, kukaan heistä ei ollut käynyt Välimerta kauempana, vain harvat olivat olleet Kap-Spartelin tienoilla asti lännessä, ja epäiltävää on, olisivatko he lähteneet kenenkään toisen johtajan keralla avoimen Atlannin vaaroihin. Mutta Sakr-el-Bahr, onnen helmalapsi, Allahin suojelema, oli johtanut heitä aina vain voittoon, ja hänen tarvitsi vain kutsua heitä seuraamaan itseään, ja kaikki riensivät hänen jäljessään minne ikinä hän tahtoi. Niinmuodoin ei ollut suinkaan vaikeata löytää niitä kahtasataa muslimia, jotka hän tarvitsi taistelevaksi miehistökseen. Pikemmin oli vaikeata rajoittaa kiihkeästi retkelle pyrkivien luku hänen mainitsemaansa määrään.
Ei pidä otaksua sir Oliverin tällöin toimineen minkään ennaltalaaditun suunnitelman mukaisesti. Maatessaan rantakallioilla ja katsellessaan vastatuuleen pyrkivää kaunista alusta hän oli johtunut ajattelemaan, että syntyisi sievä seikkailu, jos purjehtisi tuollaisessa aluksessa Englantiin, iskisi arvaamatta kuin ukonvaaja Cornwallin rantaan ja vaatisi tilille pelkurimaisen veljensä. Hän oli leikkinyt tuolla kuvitelmalla, haaveellisesti, melkein kuin tuulentupaa rakentaen. Taistelun tuoksinassa se sitten oli kerrassaan häipynyt hänen mielestään palatakseen sinne päätöksenä, kun hän näki edessään Jasper Leigh'n.