Part 11

Laivuri ja alus yhdessä soivat hänelle kaikki välineet haaveensa toteuttamiseen. Ei ollut ketään vastustamassa hänen tahtoansa, ei mitään syytä, joka olisi vaatinut luopumaan tästä säälimättömästä aikeesta. Hän saisi kenties nähdä jälleen Rosamundinkin, voisi pakottaa hänet kuuntelemaan totuudenmukaista kertomustaan. Sitäpaitsi oli olemassa sir John Killigrew. Hän ei ollut milloinkaan kyennyt ratkaisemaan kysymystä, oliko sir John ollut aikaisemmin hänen ystävänsä vai vihollisensa; mutta koska juuri sir John oli antanut apuaan Lionelia Oliverin sijaan asetettaessa — saamalla tuomioistuimet julistamaan Oliverin kuolleeksi sen nojalla, että laki piti luopiot vainajina — ja koska juuri sir John oli puuhannut Lionelin ja Rosamundin välille naimisliittoa, päätti sir Oliver käydä sir Johniakin tervehtimässä ja selittämässä, mitä hän oikeastaan teki.

Oliver-Reis oli siihen aikaan elämän ja kuoleman herra Afrikan rannikolla, joten hänen päätöksensä merkitsi suorituksen alkamista. Hänessä oli kehittynyt tottumus viipymättä noudattaa jokaista haluansa, ja tämä tottumus johti nyt hänen toimintaansa.

Hän suoritti valmistavat toimenpiteet nopeasti, ja seuraavana aamuna espanjalainen alus — sen nimi oli aikaisemmin ollut _Nuestra Señora de las Llagas_, mutta tämä nimi oli huolellisesti poistettu — pullisti purjeensa ja suuntautui aavalle Atlannille, johtajanaan kapteeni Jasper Leigh. Bisken-el-Borakin komennettavina olevat kaleerit painuivat hitaasti itäänpäin kohti Algieria, liikkuen lähellä rannikkoa, kuten oli merisissien tapa.

Tuuli suosi Oliveria siinä määrin, että kymmenen päivän kuluttua siitä, kun oli kuljettu Kap Vincentin ohi, alkoi häämöttää edessä Lizard-niemi.

Neljäs luku.

RETKI.

Fal-joen suulla, Smithickin luona, niiden kukkuloiden varjossa, joita kruunasi Arwenackin kaunis kartano, keinui ankkurissa hieno alus, jota rakennettaessa oli käytetty taitavimpia mestareita ollenkaan säästelemättä rahoja. Alus oli sopiva pitkien matkojen suorittamiseen, ja jo päiväkausia oli puuhailtu varustettaessa sitä muonalla ja ampumavaroilla, joten pienen pajan ja niiden muutamien mökkien ympärillä, jotka tuon kalastajakylän muodostivat, nyt vallitsi tavaton hälinä, ikäänkuin tulevien aikojen melkoisen liikkeen enteenä. Sir John Killigrew näet näytti vihdoinkin alkavan päästä asiassa voitolle ja saattoi ruveta perustamaan sinne uneksimaansa hienoa satamaa.

Tätä asiaintilaa oli melkoisesti edistänyt hänen ystävyytensä master Lionel Tressilianin kanssa. Lionel oli kerrassaan luopunut sir Oliverin vastarinnasta, jota viimeksimainitun yllytyksestä olivat melkoisessa määrässä kannattaneet Truro ja Helston; olipa Lionel mennyt niinkin pitkälle vastakkaiseen suuntaan, että oli kannattanut sir Johnin parlamentille ja kuningattarelle lähettämiä anomuksia. Varsin luonnollisena seurauksena oli, että samoinkuin sir Oliverin tuota suunnitelmaa vastaan kohottama vastustus oli ollut Arwenackin ja Penarrow'n välisen vihamielisyyden aiheena, samoin oli Lionelin kannatus hänen ja sir Johnin välille syntyneen vankan ystävyyden juurena.

Jos Lionelilta puuttuikin veljen terävää älyä, hän korvasi tuon puutteen oveluudellaan. Hän käsitti, että vaikka Helston ja Truro ja Tressilianin tilukset voivatkin joskus tulevaisuudessa joutua kärsimään paljon suotuisammassa asemassa olevan sataman kehittymisestä, ei kuitenkaan voinut niin käydä hänen eläessään; hänen asianaan oli sillävälin saada sir John avustamaan itseään Rosamund Godolphinia kosittaessa. Jos asia toteutuisi, niin Godolphinin kartanon maat tulisivat hänen tiluksiinsa liitettäviksi, ja tämä heti saavutettava varma voitto korvasi master Lionelille hyvinkin tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvan menetyksen.

Olisi kuitenkin väärin otaksua, että Lionelin kosinta oli siitä lähtien sujunut helposti ja vaivattomasti. Godolphinin kartanon valtijatar ei osoittanut hänelle minkäänlaista suopeutta, ja saatuaan pyyntöjensä nojalla sir Johnilta luvan seurata hänen sisartaan Ranskaan, missä viimeksimainitun miehen oli määrä toimia Englannin lähettiläänä, Rosamund iloitsi ennen kaikkea siitä, että vapautui mainitun kosinnan ikävyydestä. Sir John oli hänen veljensä kuoltua jälleen tullut hänen arvovaltaiseksi holhoojakseen.

Master Lionel elää jurotteli edelleen hänen poissaollessaan, mutta lähti sitten hänkin Cornwallista maailmaa katselemaan sir Johnin hänen ilokseen vakuutettua, että suunnitelma lopulta varmasti toteutuu. Hän vietti joitakin aikoja Lontoon hovissa, missä hän ei kumminkaan näytä kovin menestyneen, ja lähti sitten Ranskaan osoittamaan kunnioitustaan sille naiselle, joka oli hänen sydämensä kaipauksen esineenä.

Master Lionelin vääjäämättömyys, hänen vaatimaton kosintansa, hänen uuttera palvontansa alkoi vihdoin häivyttää pois neidon vastustusta niinkuin pisaroina putoava vesi kuluttaa kiveä. Rosamund ei kumminkaan voinut unohtaa, että master Lionel oli sir Oliverin veli, sen miehen veli, jota hän oli rakastanut, ja sen miehen veli, joka oli surmannut hänen oman veljensä. Heidän välillään oli niinmuodoin kaksi estettä: hänen vanhan rakkautensa haamu ja Peter Godolphinin veri.

Näistä seikoista Rosamund huomautti sir Johnille palattuaan Cornwalliin oltuaan poissa melkein kaksi vuotta. Hän huomautti tämän asiantilan olevan syynä siihen, että hänen ja Lionel Tressilianin välinen avioliitto oli mahdoton.

Sir John ei ollut samaa mieltä. »Kuulehan, ystäväiseni» sanoi hän, »meidän täytyy ajatella tulevaisuuttasi. Sinä olet nyt täysi-ikäinen ja vastaat itse teoistasi. Mutta naisen ja aatelisnaisen ei ole hyvä olla yksinään. Niin kauan kuin minä olen elossa ja Englannissa, kaikki on hyvin. Sinä voit viipyä täällä Arwenackissa kuinka kauan tahansa, ja luulenpa tosiaan, että teit viisaasti poistuessa yksinäisestä kodistasi Mutta muista, että sama yksinäisyys jälleen sinua odottaa, kun minä en ole enää täällä.»

»Minä pitäisin yksinäisyyttä parempana kuin sitä kumppanuutta, johon tahdotte minut pakottaa», vastasi Rosamund.

»Kiittämätöntä puhetta!» huomautti sir John »Sillä tavallako palkitset nuoren miehen palavan kiintymyksen, hänen kärsivällisyytensä, ystävällisyytensä ja kaiken muun?»

»Hän on Oliver Tressilianin veli», kuului vastaus.

»Eikö hän ole jo riittävästi kärsinyt senvuoksi? Eikö ole mitään määrää sillä hinnalla, joka hänen on maksaminen veljensä synneistä? Ota muuten huomioon, etteivät he itse asiassa ole veljeksetkään, vaan velipuolet».

»Sittenkin liian läheistä sukua», virkkoi Rosamund. »Jos tahdotte saada minut naimisiin, pyydän teitä etsimään itselleni toisen sulhasen.»

Tuohon sir John vastasi, ettei parempaa sulhasta voinut löytää, huomautti siitä, että tilukset sijaitsivat vieretysten ja että niiden yhdistäminen olisi erittäin hyvä ja edullinen asia.

Sir John oli vääjäämätön, ja hänen vääjäämättömyytensä lisääntyi, kun hän alkoi suunnitella uutta merillelähtöä. Hänen omatuntonsa ei sallinut hänen nostaa ankkuria, ennenkuin oli saattanut Rosamundin avioliiton suojaan, Lionel oli hänkin vääjäämätön, tyynellä, melkein huomaamattomaksi tekeytyvällä tavallaan, joka ei milloinkaan rasittanut Rosamundin kärsivällisyyttä ja oli niin muodoin sitäkin vaikeampi vastustaa.

Lopulta Rosamund taipui näiden kahden miehen tahdon pakottaessa ja teki sen niin auliisti kuin suinkin voi, päättäen poistaa sydämestään ja ajatuksistaan sen ainoan esteen, jota oli suorastaan hävennyt mainita sir Johnille. Asia oli se, että kaikesta huolimatta rakkaus sir Oliveriin yhä hänessä eli. Se oli tosin masennettu, kunnes hän itsekään ei kyennyt tuntemaan sitä siksi, mikä se todella oli. Mutta hän yllätti itsensä usein ja ikävöiden häntä ajattelemasta, havaitsi vertaavansa häntä veljeen, ja vaikka olikin kehoittanut sir Johnia etsimään Lionelin sijaan jonkun toisen sulhasen, hän tiesi varsin hyvin, että jokaisen hänen eteensä tuodun kosijan täytyi ehdottomaksi vahingokseen alistua samaan vertailuun.

Kaikkea tuota hän piti omana virheenään. Turhaan hän vitsoi mieltänsä muistuttelemalla, että sir Oliver oli Peterin murhaaja. Ajan kuluessa hän huomasi puolustelevansakin entistä rakastajaansa; hän myönsi, että Peter oli hänet tekoon pakottanut, että sir Oliver oli hänen, Rosamundin vuoksi sietänyt Peterin toistuvia solvauksia, kunnes hänenkin inhimillinen kärsivällisyytensä oli vihdoin jännittynyt äärimmilleen ja hän oli toisen iskujen sietämiseen väsyneenä vihastunut ja iskenyt vuorostaan.

Rosamund halveksi itseään tällaisten ajatustensa vuoksi, mutta ei sittenkään voinut niistä luopua. Hän kykeni toimimaan ankarasti — todisteena oli Oliverin Berberiasta hänelle lähettämän kirjeen tuleen heittäminen — mutta ajatuksiaan hän ei osannut vallita, ja hänen ajatuksensa osoittautuivat usein hänen tahtonsa kavaltajiksi. Hänen sydämessään asui Oliveriin kohdistuva kaipaus, jota hän ei kyennyt tukahduttamaan, ja olipa siellä se toivokin, että hän kerran tulisi takaisin, vaikka Rosamund hyvin ymmärsi, ettei voinut sellaisesta takaisintulosta mitään odottaa.

Lopullisesti tuon toivon kumotessaan sir John menetteli viisaammin kuin arvasikaan. He eivät olleet Oliverin katoamisen jälkeen kuulleet hänestä mitään, ennenkuin Pitt saapui Arwenackiin mukanaan hänen kirjeensä ja tarinansa. He olivat kuulleet, samoinkuin kaikki muut, merirosvosta Sakr-el-Bahrista, mutta eivät olleet suinkaan yhdistäneet häntä Oliver Tressilianiin. Nyt, Pittin todistuksen vakuutettua heidän samuutensa, oli helppo asia saada tuomioistuimet julistamaan hänet kuolleeksi ja myöntämään Lionelille hänen himoitsemansa perinnön.

Tuo ei Rosamundille paljoa merkinnyt. Mutta tärkeä seikka oli, että oikeus oli julistanut sir Oliverin kuolleeksi ja että hän tosiaankin tulisi joutumaan siihen asemaan, jos milloinkaan palaisi Englantiin. Se sammutti Rosamundista omituisen toivottoman ja melkein salatajuisen toivon, että sir Oliver vielä tulisi takaisin. Niin se kenties auttoi häntä käymään kohti sir Johnin välttämättä hänen varalleen suunnittelemaa tulevaisuutta ja hyväksymään sen.

Hänen kihlauksensa julkaistiin, ja ellei hän ollutkaan hellästi rakastava, niin ainakin taipuisa ja leppeä morsian. Lionel oli tyytyväinen. Hän ei voinut hyvällä syyllä vaatia enempää asiain tässä vaiheessa, ja hänen rohkeuttaan piti yllä se jokaisessa rakastavaisessa elävä vakaumus, että tilaisuuden ja ajan tullen voisi herättää vastarakkautta. Ja tunnustettava onkin, että Lionel jo heidän kihlauksensa aikana tavallaan todisti tuon vakaumuksensa oikeutusta. Rosamund oli ollut yksinään, ja Lionel häivytti hänen yksinäisyyden-tuntonsa täydellisesti hänelle antautumalla; hänen pidättyväisyytensä ja hänen varovainen, melkeinpä kavala luikertamisensa pitkin uraa, jonka joku kömpelömpi olisi kulkenut yhdellä hyppäyksellä, teki heidän kumppanuutensa mahdolliseksi ja Rosamundille erinomaisen mieluisaksi. Näillä perusteilla hänen kiintymyksensä alkoi vähitellen versoa, ja nähdessään heidät toistensa seurassa ja erinomaisen hyvinä ystävinä sir John iloitsi viisaudestaan ja jatkoi hienon aluksensa — _Hopeahaikaran_ — varustamista suunniteltua matkaa varten.

Niin oli kulunut aika, kunnes oli vain viikko vihkiäisiin, ja sir John oli nyt ylen kärsimätön. Vihkiäiskellojen piti olla hänen lähtömerkkinään: niiden vaiettua piti _Hopeahaikaran_ levittää purjeensa.

Oli kesäkuun ensimmäisen päivän iltapuoli; iltakellojen ääni oli häipynyt ilmoilta, ja kynttilöitä sytytettiin Arwenackin suureen ruokasaliin, missä hääseuran oli määrä nauttia illallista. Seura oli vähälukuinen. Siihen kuuluivat vain sir John, Rosamund ja Lionel, joka oli viipynyt talossa sen päivän, sekä lordi Henry Goade — kronikoitsijamme — kuningattaren käskynhaltija Cornwallissa, puolisoineen. Viimeksimainitut olivat sir Johnin vieraina ja heidän piti jäädä vielä viikoksi Arwenackiin voidakseen kunnioittaa läsnäolollaan tulevia häitä.

Talossa vallitsi vilkas liike, koska oli varustettava matkaan sir Johnia ja hänen holhokkiansa, jälkimmäistä avioliittoon, edellistä tuntemattomille merille. Tornikammiossa oli tusinan verran ompelijattaria neulomassa morsiamen kapioita samaisen Sally Pentreathin johdolla, joka oli yhtä innokkaasti varustanut kapalovaatteita Rosamundia tähän maailmaan odotettaessa.

Samana hetkenä, jona sir John vei vieraansa pöytään, sir Oliver Tressilian astui maihin tuskin peninkulman päässä.

Hän oli pitänyt viisaampana olla kiertämättä Pendennis Pointia ja oli laskenut ankkurin tuon niemen länsipuolella Swanpoolin lahdessa, illan varjojen tihentyessä. Hän oli laskenut vesille kaksi laivavenhettä ja oli kuljettanut maihin suunnilleen kolmekymmentä miestä. Venheet olivat suorittaneet matkan vielä kaksi kertaa, kunnes sata merisissiä seisoi rivissä vieraalla rannalla. Toinen sata jätettiin alukseen sitä vartioimaan. Hän otti niin suuren määrän miehiä retkelle, jonka olisi voinut suorittaa neljänneksellä tuosta määrästä, jotta ehdoton enemmistö tekisi turhan verenvuodatuksen tarpeettomaksi.

Kenenkään näkemättä hän johti heidät rinnettä ylöspäin kohti Arwenackia nyt jo pimeänä iltahetkenä. Kotimaan kamaralla asteleminen oli saada kyynelet nousemaan hänen silmiinsä. Kuinka tuttu olikaan se polku, jota hän empimättä kulki, kuinka tuttu jokainen pensas ja kivi, jonka ohi hän kulki äänettömän joukkonsa seuratessa hänen kintereillään. Kukapa olisi osannut sanoa hänen näin palaavan? Kukapa olisi silloin, kun hän oli nuoruudessaan temmeltänyt täällä koirineen ja lintuluikkuineen, arvannut, että hän kerran hiipisi yön hetkenä yli näiden rantasärkkien johtaen uskottomien laumaa hyökkäykseen sir John Killigrew'n kartanoa vastaan?

Tuollaiset ajatukset herättivät hänessä heikkoutta, mutta hän toipui kohta ajatellessaan jälleen kaikkea viattomasti kärsimäänsä ja kaikkea sitä, mitä oli tullut kostamaan.

Ensin Arwenackiin sir Johnin ja Rosamundin luo pakottamaan heitä vihdoinkin kuulemaan totuutta ja sitten

Penarrow’n kartanoon vaatimaan tilille Lionelia. Sellainen oli suunnitelma, joka lämmitti häntä, voitti hänen heikkoutensa ja kannusti häntä auttamattomasti eteen- ja ylöspäin kukkulan huipulla sijaitsevaa linnoitettua kartanoa kohti.

Jykevä raudoitettu portti oli kiinni, kuten hän oli edellyttänytkin näin myöhäisenä hetkenä. Hän koputti, ja kohta avautui sivuportti ja tuli näkyviin lyhty. Samassa lyhty sinkosi syrjään, ja sir Oliver hyppäsi pihalle. Tarttuen portinvartijan kurkkuun hän esti miestä mitään virkkaamasta ja antoi hänet miestensä haltuun, jotka heti pistivät kapulan hänen suuhunsa.

Sitten he kulkivat äänettöminä sivuportin mustasta aukosta avaralle pääkäytävälle. Sir Oliver johti heitä melkein juoksujalkaa kohti korkeita ikkunoita, joista virtaava kultainen valo näytti kutsuen heille vilkkuvan.

Eteishallissa kohtaamiansa palvelijoita he käsittelivät yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin portinvartijaa, ja heidän liikkeensä olivat niin joutuisat ja varovaiset, ettei sir John vieraineen aavistanutkaan hänen tuloansa, ennenkuin ruokasalin ovi temmattiin äkkiä auki.

Heidän eteensä avautuva näky sai heidät hetkeksi sanattoman hämmästyksen ja hämmingin valtaan. Lordi Henry kertoo aluksi otaksuneensa kysymyksessä olevan jonkin naamioilveen, jonkin yllätyksen, jonka olivat morsiusparille valmistaneet sir Johnin alustalaiset tai Smithickin ja Penycumwickin asujaimet, ja kertoo lisäksi saaneensa tuohon otaksumaan tukea siitä seikasta, ettei huoneeseen tunkeutuneiden muukalaisten laumassa näkynyt välkkyvän ainoatakaan asetta. Vaikka he näet saapuivatkin täysissä varuksissa, olivat kaikki aseet piilossa, johtajan käskystä. Mitä oli tehtävä, oli tehtävä paljain käsin ja verta vuodattamatta. Sellainen oli Sakr-el-Bahrin määräys, ja Sakr-el-Bahrin sanaa oli toteltava.

Hän itse seisoi etumaisena noiden ruskeapintaisten miesten joukossa, joiden vaatteissa nähtiin kaikki sateenkaaren värit ja joiden päitä peittivät erilaisin vivahduksin hohtelevat turbaanit. Hän silmäili pöytäseuraa kiukkuisen äänettömästi, ja ylen hämmästynyt seura katseli tuota turbaanipäistä jättiläistä, jonka käskevät kasvot olivat tummuneet mahonginvärisiksi, jolla oli musta kaksijakoinen parta ja mustain kulmakarvojen alta teräksenä välkkyvät omituisen vaaleat silmät.

Niin oltiin hetkinen aivan hiljaa, ja sitten vaipui Lionel Tressilian syvään huoaten taaksepäin tuolissaan ikäänkuin siihen menehtyen.

Agaattisilmät suuntasivat häneen tuiman katseensa armottomasti hymyillen.

»Huomaan ainakin sinun minut tuntevan», virkkoi Sakr-el-Bahr syvällä äänellään. »Olinkin varma siitä, että veljenrakkaus kykenisi katsomaan ajan ja vaatetuksen luomain muutosten läpi.»

Sir John hypähti seisaalleen, hänen laihoihin mustanpuhuviin kasvoihinsa levisi syvä puna ja hänen huulilleen kohosi kirous. Rosamund istui yhä kuin kauhun hyytämänä katsellen sir Oliveria avartunein silmin, käsien kouristuksentapaisesti puristaessa pöydänkantta. Hekin tunsivat hänet nyt ja käsittivät, ettei ollut kysymyksessä mikään naamioilve. Sir John arvasi heti, että jotakin kaameata oli tapahtumassa, mutta ei voinut arvata, mitä tuo jokin oli. Berberian merisissit kävivät nyt ensimmäistä, kertaa Englannissa. Heidän kuuluisa retkensä Irlannin Baltimoreen tapahtui vasta suunnilleen kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

»Sir Oliver Tressilian!» huudahti Killigrew, ja lordi Henry Goade toisti kaikuna »Sir Oliver Tressilian» lisäten: »Totisesti!»

»Ei sir Oliver Tressilian», kuului vastaus, »vaan Sakr-el-Bahr, merten vitsaus, kristikunnan kauhu, se hurja merisissi, joksi teidän valheenne, ahneutenne ja vääryytenne ovat tehneet entisen cornwallilaisen aatelismiehen.» Hänen syyttävä eleensä koski heitä kaikkia. »Nyt näette minut tässä merihaukkoineni esittämässä jo aikoja sitten maksettavaksi eräytynyttä laskua.»

Omia näkemiään kuvaillen lordi Henry sitten kertoo, kuinka sir John hyppäsi sieppaamaan seinältä asetta, kuinka Sakr-el-Bahr haukahti yhden ainoan arabiankielisen sanan ja kuinka tuon sanan kuultuaan puoli tusinaa hänen notkeita neekereitään kävi kiinni sir Johniin kuin vinttikoirat jänikseen ja painoi hänet permantoon.

Lady Henry kiljaisi; hänen miehensä ei näytä tehneen mitään, tai pakottaa vaatimattomuus häntä olemaan asiasta mitään mainitsematta. Rosamund, jonka huulistakin oli veri väistynyt, katseli häntä yhä; Lionel kauhun valtaamana peitti kasvonsa käsiinsä. Kaikki odottivat näkevänsä jonkin kaamean verityön tulevan suoritetuksi kylmästi ja tunteettomasti kuin kukolta niskoja nurin väännettäessä. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Merisissit vain käänsivät sir Johnin suulleen, vetivät hänen ranteensa selkäpuolelle ja sitoivat ne. Tehtyään tuon nopeasti, äänettömästi ja taitavasti he jättivät hänet.

Sakr-el-Bahr katseli heidän työtään kiukkuisesti hymyilevin silmin. Kun se oli tehty, hän virkkoi jälleen jotakin osoittaen Lionelia, joka hypähti seisaalleen äkkinäisen kauhun vallassa, hurjasti kiljaisten. Notkeat ruskeat käsivarret ympäröivät hänet kuin joukko käärmeitä. Hän kohosi voimattomana ilmaan ja hänet kannettiin pois. Hetkisen hän oli turbaanipäisen veljensä välittömässä läheisyydessä. Luopion silmät iskivät noihin kalpeihin, kauhunjäykistämiin kasvoihin kuin kaksi tikaria. Sitten hän harkiten ja muslimien tapaa noudattaen sylki niihin.

»Pois!» ärjäisi hän, eteishallissa olevat merisissit antoivat tietä, ja Lionel häipyi huoneessa olevien näkyvistä.

»Mitä murhatyötä suunnittelettekaan?» huudahti sir John vääjäämättä. Hän oli noussut ja seisoi vihaisen arvokkaana siteissään.

»Aiotteko murhata oman veljenne samoinkuin minun veljeni?» kysyi Rosamund puhuen nyt ensimmäisen kerran ja nousten puhuessaan; samalla levisi vieno puna hänen kalpeihin kasvoihinsa. Hän näki sir Oliverin värähtävän, näki ivallisen, nauttivan vihan ilmeen häviävän hänen kasvoistaan, jotka olivat hetken aivan ilmeettömät. Sitten niihin nousi uusi vihainen päättäväisyys. Rosamundin sanat olivat muuttaneet hänen aikomustensa suuntaa. Ne saivat hänet synkän, tuiman raivon valtaan. Ne vaiensivat selitykset, joita hän oli tullut antamaan; hän halveksi lausua niitä tuon häväistyksen jälkeen.

»Näyttää siltä, että rakastatte tuota — penikkaa, tuota, joka oli aikoinaan veljeni», virkkoi hän ivallisesti. »Haluaisinpa tietää, rakastatteko häntä vielä sitten, kun paremmin häneen tutustutte. Vaikka eihän minua nainen ja hänen rakkautensa voine mitenkään hämmästyttää. Olen kumminkin utelias näkemään — utelias näkemään.» Hän nauroi. »Minä aion hankkia itselleni suloisen koston. En tahdo teitä erottaa — en juuri nyt.»

Hän siirtyi Rosamundin luo. »Tulkaa te minun kanssani, lady», käski hän ojentaen kätensä.

Tänä hetkenä näyttää lordi Henry ryhtyneen turhiin toimiin.

»Silloin», kirjoittaa hän, »minä heittäydyin väliin suojellakseni neitoa. 'Sinä koira', huusin minä, 'sinä joudut tästä kärsimään!'

'Kärsimään?' virkkoi hän ivaillen minua pitkällä naurullaan. 'Minä olen jo kärsinyt. Siitä syystä olenkin täällä.'

'Ja joudut kärsimään vieläkin, sinä kirottu merirosvo!' varoitin minä. 'Joudut kärsimään tästä solvauksesta, niin totta kuin Jumala elää!'

'Joudunko?' kysyi hän erittäin tyynesti ja synkästi. 'Ja kuka minua kurittaa, jos saan kysyä?'

'Minä, sir', ärjyin minä ankaran kiukun valtaan joutuneena.

'Sinä? ivaili hän. 'Sinäkö kävisit Merihaukan kimppuun? Sinä? Sinä pyylevä peltopyy! Pois tieltä! Älä estä minua!'»

Lordimme kertoo sir Oliverin jälleen lausuneen lyhyen arabiankielisen komentosanansa, jonka kuultuaan mustaihoiset sieppasivat kuningattaren käskynhaltijan syrjään ja sitoivat hänet kiinni tuoliin.

Sir Oliver ja Rosamund seisoivat nyt vastakkain — vastakkain viiden pitkän vuoden kuluttua, ja sir Oliver käsitti koko tuona aikana varmasti aavistaneensa tällaisen kohtauksen joskus tulevaisuudessa tapahtuvan.

»Tule, lady», käski hän ankarasti.

Rosamund katseli häntä hetkisen, syvät siniset ja kirkkaat silmät vihaa ja inhoa uhkuen. Sitten hän tempasi salamannopeasti pöydältä veitsen ja yritti iskeä sen hänen sydämeensä. Mutta sir Oliverin käsi oli yhtä sukkela, se tarttui hänen ranteeseensa, ja veitsi putosi kilisten permannolle tyhjin toimin.

Rosamund huokasi väristen, siten ilmaisten samalla kertaa omaan tekoonsa ja häntä pitelevään mieheen kohdistuvat inhontunteensa. Tuo kauhu kasvoi yhä, kunnes valtasi hänet kerrassaan ja hän vaipui pyörtyneenä sir Oliverin rintaa vasten.

Sir Oliverin kädet kiertyivät vaistomaisesti hänen ympärilleen, ja niin hän piteli häntä hetken palauttaen mieleensä aikaa, jolloin hän oli viimeksi nojannut hänen rintaansa eräänä iltana enemmän kuin viisi vuotta sitten Godolphinin kartanon harmaan seinämuurin varjossa virran yläpuolella. Kuka profeetta olisikaan kyennyt hänelle sanomaan, että seuraavalla kerralla asiat olisivat näin? Kaikki oli outoa ja uskomatonta, kuin jonkin sairaan mielen haaveunta. Mutta kaikki oli totta, ja Rosamund oli jälleen hänen sylissään.

Hän tarttui kiinni vyötäröihin, kohotti neidon väkeville hartioilleen kuin kevyen kantamuksen ja kääntyi lähtemään. Hänen tehtävänsä Arwenackissa oli suoritettu — oli suoritettu enemmänkin kuin hän oli suunnitellut, ja myöskin hieman vähemmän.

»Pois, pois!» huusi hän sisseilleen, ja niin he kiiruhtivat matkaan yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin olivat tulleet, kenenkään yrittämättä äänelläänkään heitä estää.

Eteishallin ja pihan läpi virtasi heidän joukkonsa, urkeni ulos ja alkoi kulkea pitkin kukkulan lakea ja sitten rinnettä alas rantaan, missä heidän venheensä olivat odottamassa. Sakr-el-Bahr liikkui niin kevyesti kuin olisi hänen olallaan makaava pyörtynyt nainen ollut vain hartioille heitetty viitta. Hänen edellään kulki puoli tusinaa hänen miehiänsä kantaen hänen sidottua veljeään, jolla oli kapula suussa.