Part 12

Oliver pysähtyi yhden ainoan kerran, ennenkuin he laskeutuivat Arwenackin kukkuloilta. Hän pysähtyi katselemaan kimaltelevan veden yli kohti puita, jotka peittivät Penarrow'n hänen näkyvistään. Kuten tiedämme, oli hänen tarkoituksensa ollut käydä kotona. Mutta käynti oli nyt tarpeeton, ja hän tunsi mielessään pistävää pettymystä, himoa päästä näkemään jälleen kotiansa. Hänen ajatustensa suunta kuitenkin muuttui, sillä samassa saapui kaksi hänen upseeriansa, Othmani ja Ali, jotka olivat toisilleen kuiskutelleet. Hänet saavutettuaan Othmani laski kätensä hänen käsivarrelleen ja viittasi kohti Smithickistä ja Penycumwickista vilkkuvia valoja.

»Herra», huudahti hän, »tuolla on varmaan poikia ja tyttöjä, joista saisimme oivat hinnat orjatorillamme.

»Epäilemättä», virkkoi Sakr-el-Bahr tuskin häntä kuunnellen, melkein kokonaan antautuneena kaipauksensa valtaan.

»Mitäpä, jos ottaisin viisikymmentä oikeauskoista ja tekisin sinne retken? Se olisi helppo asia, sillä he eivät varmaankaan aavista meidän täälläoloamme.»

Sakr-el-Bahr heräsi mietteistään. »Othmani», sanoi hän, »oletko mieletön, oikea mielettömien isä! Pitäisihän sinun muuten jo tietää, että ne, jotka kuuluvat omaan heimooni, siihen maahan, josta olen kotoisin, ovat minulle pyhät. Täältä me emme ota enempää orjia kuin meillä jo on. Eteenpäin siis, Allahin nimessä!»

Mutta Othmani ei vaiennut vieläkään. »Eikö siis tämän tuntemattomien merten yli kaukaiseen uskottomien maahan tekemämme retken korvauksena ole mikään muu kuin nämä kaksi vankia? Onko tällainen retki Sakr-el-Bahrin arvoinen?»

»Jätä se asia Sakr-el-Bahrin päätettäväksi», kuului lyhyt vastaus.

»Mutta ottakaa huomioon, herra, vielä eräs toinen seikka. Kuinka tulee paššamme, kuuluisa Asad-ed-Din, sinua tervehtimään, jos palaat tuoden näin laihan saaliin? Millaisia kysymyksiä hän tulee sinulle esittämään, ja mitä tulet sinä vastaamaan saatettuasi kaikkien näiden oikeauskoisten hengen vaaranalaiseksi merillä näin pienen voiton vuoksi?»

»Kysyköön hän, mitä tahtoo; minä vastaan hänelle, mitä tahdon, Allahin mieleenjohdatuksen mukaan. Eteenpäin, sanon minä!»

Niin mentiin eteenpäin, Sakr-el-Bahr tajuamatta paljoakaan muuta kuin olkapäällä lepäävän ruumiin lämmön, ja rajun tunteittenkuohun vuoksi tietämättä sitäkään, kiihtikö tuo häntä rakkauteen vai vihaan.

He saapuivat rannalle ja alukseen, jota ei vieläkään ollut kukaan huomannut. Tuuli oli raikas, ja he lähtivät heti matkaan. Auringon laskiessa heistä ei näkynyt enempää merkkiä kuin oli näkynyt auringon noustessa, ei ollut parempaa tietoa heidän meno- kuin tuloreitistäänkään. Oli kuin he olisivat pudonneet pilvistä iltahetkenä Cornwallin rannalle, ja ainoastaan heidän nopeiden, hiljaisten askeltensa jälki, ainoastaan Rosamundin ja Lionelin poissaolo osoitti, ettei asia ollut vain sen näkijöiden unta.

Sakr-el-Bahr sijoitti Rosamundin laivan perässä olevaan hyttiin pitäen huolta siitä, että käytävään johtava ovi oli suljettuna. Lionelin hän oli käskenyt sulkea pimeään komeroon kannen alle ajattelemaan osakseen tullutta rangaistusta, kunnes hänen veljensä ratkaisisi hänen kohtalonsa — siinä suhteessa luopiomme näet ei ollut vielä tehnyt päätöstä.

Hän itse makasi sinä yönä tähtien alla ja ajatteli monia asioita. Eräs niistä, jolla on jonkinlainen merkitys tarinassamme, joskaan se ei luultavasti ollut hänen ajatuksissaan ollenkaan huomattavalla sijalla, oli Othmanin lausumien sanojen aiheuttama. Kuinka tulisi tosiaankin Asad häntä tervehtimään, jos hän palaisi Algieriin voimatta näyttää tämän pitkän ja kaksi sataa oikeauskoista soturia vaaraan saattaneen retken tuloksena muuta kuin kaksi vankia, jotka hän sitäpaitsi aikoi pitää itse? Kuinka tulisivatkaan käyttämään asiaa hyväkseen hänen algierilaiset vihamiehensä ja Asadin sisilialainen puoliso, joka vihasi häntä niin kiihkeästi kuin voi vihata ainoastaan se, jonka kaunaa kasvattaa kateuden hedelmällinen maaperä?

Tuo lienee kannustanut häntä viileänä aamuhetkenä erittäin uskallettuun ja hurjaan yritykseen, jonka sallimus lähetti hänen tielleen korkeamastoisen, kotimatkalla olevan hollantilaisen aluksen muodossa. Hän kävi ajamaan sitä takaa, vaikka tiesi, etteivät hänen sissinsä olleet perehtyneet tällaiseen taisteluun ja että he olisivat epäröineet siihen käydä kenenkään toisen johdossa. Mutta Sakr-el-Bahrin tähti oli tähti, joka ei milloinkaan johtanut muuhun kuin voittoon, ja heidän luottamuksensa häneen, Allahin peitseen, voitti kaikki epäilykset, joita vieraassa aluksessa ja tuntemattomalla merellä oleminen saattoi heihin luoda.

Lordi kuvailee tätä taistelua erittäin seikkaperäisesti Jasper Leigh'n hänelle kertomien yksityiskohtain nojalla. Se ei kuitenkaan eroa missään tärkeässä kohdassa muista meritaisteluista, ja tarkoitukseni ei ole rasittaa teitä sellaisilla kertomuksilla. Riittää, kun sanon, että taistelu oli jäykkä ja tuima, että molemmat taistelevat puolet menettivät paljon miehiä ja että tykit näyttelivät siinä vähäpätöistä osaa, koska Sakr-el-Bahr, miestensä laadun tuntien, kiiruhti viemään heitä käsikähmään. Hän pääsi tietenkin voitolle, kuten hänen aina täytyi välttämättä päästä voitolle persoonallisuutensa ja henkilökohtaisen esimerkkinsä nojalla. Hän hyökkäsi ensimmäisenä hollantilaiseen alukseen, rautapaita yllään ja suurta käyrämiekkaansa heiluttaen, ja hänen miehensä riensivät hänen jäljessään huutaen hänen nimeään ja Allahin nimeä yhtaikaa.

Hän hyökkäsi aina niin tuimasti, että sama kiihko tarttui hänen seuraajiinsakin. Niin kävi tälläkin kertaa, ja ovela hollantilainen tuli huomaamaan, että tämä pakanajoukko oli yksi ruumis, jonka aivoina ja sieluna oli hän. He kävivät joukoittain kiivaasti hänen kimppuunsa tahtoen iskeä hänet maahan, maksoi mitä maksoi, melkein vaistomaisesti arvaten, että jos hän kaatuisi, voitto voisi helposti olla heidän. Ja lopulta he onnistuivatkin. Hollantilaisen peitsi mursi muutamia hänen rautapaitansa silmukoita iskien häneen lihahaavan, joka häneltä itseltään jäi huomaamatta taistelun tuoksinassa; hollantilainen miekka keksi siten syntyneen murtuman ja kaatoi hänet verta vuotavana kannelle. Mutta hän hoiperteli seisaalleen, koska tiesi yhtä hyvin kuin hekin kaiken olevan mennyttä, jos hän kaatuisi.

Aseenaan lyhyt kirves, jonka oli löytänyt kannelta siihen kaatuessaan, hän raivasi itselleen tien laivankaiteen luo, nojasi siihen selkänsä ja innosti miehiään kähein äänin, aavemaisen kalpeana ja haavasta virtaavan veren tahrimana, kunnes voitto oli heidän — ja niin kävi onneksi varsin pian. Ja sitten, ikäänkuin häntä olisi tukenut enää vain hänen tahdonvoimansa, hän lyykähti kaidepuun viereen kasaantuneiden kaatuneiden ja haavoittuneiden joukkoon.

Hänen sissinsä kantoivat murheen murtamina hänet takaisin omaan alukseen. Jos hän kuolisi, niin heidän voittonsa olisi tosiaankin mitätön. He laskivat hänet vuoteelle, joka oli sijoitettu laivan keskiosaan, jottei keinunta liiaksi tuntuisi. Maurilainen välskäri tuli häntä hoitamaan ja sanoi haavan vaaralliseksi, mutta ei niin vaaralliseksi, että oli luovuttava kaikesta toivosta.

Tuo lausunto tyynnytti sissien mieltä siinä määrin kuin he toivoivat. Suuri puutarhuri ei suinkaan voinut vielä poimia niin tuoksuvaa kukkaa Allahin yrttitarhasta. Armahtavaisen täytyi säästää Sakr-el-Bahria tuottamaan islamille yhä enemmän kunniaa.

He olivat kuitenkin ehtineet Gibraltarin salmeen, ennenkuin hänen kuumeensa alkoi vähentyä ja hän tuli täysin tajuihinsa saadakseen kuulla sen uhkarohkean taistelun loppuvaiheista, johon hän oli nämä profeetan lapset johtanut.

Othmani kertoi hänelle hollantilaisen aluksen uivan heidän vanavedessään, Alin ja muutamien muiden olevan sen kannella ja ohjaavan sitä karakin jäljessä, jota yhä johti kristitty koira Jasper Leigh. Kuultuaan saaliin arvon, saatuaan tietää, että lukuunottamatta kannen alle suljettuja sataa hyvärakenteista miestä, jotka voitiin myydä orjiksi markkinoilla, oli lastina kultaa ja hopeaa, helmiä, ambraa, mausteita ja norsunluuta, puhumattakaan sellaisista vähäpätöisemmistä tavaroista kuin upeista silkkivalmisteista, joiden vertaisia ei ole milloinkaan merillä nähty, Sakr-el-Bahr käsitti, ettei hänen vuodattamansa veri ollut mennyt hukkaan.

Kunhan hän ehtisi Algieriin mukanaan nämä kaksi alusta, jotka oli vallattu Allahin ja hänen profeettansa nimessä ja joista toinen oli rikasta lastia kuljettava kauppalaiva, uiva aarrekammio, niin hänen ei tarvitsisi paljoakaan pelätä, mitä hänen vihamiehensä ja viekas sisilialainen nainen olivat hänen poissaollessaan häntä vastaan juonitelleet.

Sitten hän tiedusteli, kuinka oli englantilaisten vankien laita, ja hänelle kerrottiin Othmanin ottaneen heidät hoitoonsa ja jatkaneen Sakr-el-Bahrin itsensä heille alun pitäen määräämää kohtelua.

Sakr-el-Bahr oli tyytyväinen ja vaipui hyvään, parantavaan uneen hänen seuralaistensa yläkansilla kiittäessä Allahia, armahtavaista armeliasta, tuomiopäivän herraa, joka yksin on kaikkiviisas ja kaikkitietävä.

Viides luku.

USKON JALOPEURA.

Asad-ed-Din, uskon jalopeura, Algierin pašša, käyskeli viileänä iltahetkenä Kasbahin yrttitarhassa kaupungin yläpuolelle kohoavilla kukkuloilla, ja hänen vieressään kulki keimailevin askelin Fenzileh, hänen puolisonsa, hänen haareminsa ensimmäinen nainen, jonka hän oli kahdeksantoista vuotta sitten kantanut voimakkailla käsivarsillaan Messinan-salmen rannalla sijaitsevasta valkoiseksi sivutusta pienestä kaupungista, miestensä vallattua sen.

Fenzileh oli niinä kauan sitten menneinä päivinä solakka kuusitoistavuotias tyttö ja oli suostunut valittelematta tummapintaisen ryöstäjänsä syliin. Nyt, neljänneljättä vuoden iällä, hän oli yhä vielä kaunis, jopa kauniimpikin kuin ensi kerran sytyttäessään Asad-Reisin — kuuluisan Ali-paššan kapteenin — intohimon lieskan. Hänen runsaissa mustissa palmikoissaan hohteli punaista, hänen hipiänsä oli pehmeä ja läpikuultoinen ja helmenhohtoinen, silmät olivat suuret, kullanruskeat, synkin liekein hehkuvat, huulet täyteläiset ja aistilliset. Hän oli pitkä, ja hänen vartaloansa olisi Euroopassa sanottu moitteettomaksi, mikä merkitsi, että hän itämaisen aistin arvostelemana oli hieman liian hoikka. Hän asteli miehensä vieressä keinahtavin, riutuvaa suloa ilmaisevin askelin, hiljaa liikutellen kamelikurjensulista tehtyä viuhkaansa. Hänellä ei ollut harsoa, hänen epäsoveliaana tapanaan näet oli kulkea paljain kasvoin liiankin usein. Se oli kaikkein vähäpätöisin niistä monista uskottomien tavoista, jotka olivat hänessä säilyneet hänen islamin uskoon käännyttyään — Asad, joka oli suorastaan yltiöhurskas, oli vaatinut häntä kääntymään, ennenkuin suostui tunnustamaan hänet puolisokseen.

Asad-ed-Din oli havainnut hänet puolisoksi, jollaista ei varmaankaan olisi löytänyt omasta maastaan, naiseksi, joka ei tyytynyt olemaan vain hänen lelunansa, joutohetkien huvina, vaan puuttui asioihin, vaati ja sai luotettavia tiedonantoja ja vaikutti häneen suunnilleen niinkuin eurooppalaisen ruhtinaan puoliso voi vaikuttaa mieheensä. Ollessaan vielä hänen kypsyvän kauneutensa lumoissa Asad-ed-Din oli varsin mielellään siihen suostunut, ja myöhemmin, kun hän olisi mielellään torjunut vaimon asioihin-kajoamisen, oli liian myöhäistä: Fenzileh oli saanut ohjakset lujasti käsiinsä, ja Asad ei ollut paremmassa asemassa kuin moni eurooppalainen aviomies — luonnoton ja häpeällinen olotila profeetan huoneen paššalle.

Fenzileh puolestaan ei ollut kaiken vaaran ulkopuolella: jos näet taakka alkaisi tuntua hänen herrastaan liian rasittavalta, niin hänellä oli lyhyt ja helppo keino siitä vapautua. Ei pidä luulla, että Fenzileh oli kyllin typerä ollakseen tuota käsittämättä. Hän käsitti sen täydellisesti, mutta hänen sisilialainen mielensä oli häikäilemättömän uskalias; se pelottomuus, jonka nojalla hän oli kyennyt voittamaan muslimin vaimona ennenkuulumattoman vaikutusvallan, pakotti häntä säilyttämään tätä valtaansa kaikkien vaarojen uhalla.

Peloton oli hän nytkin astellessaan siinä viileässä yrttitarhassaan, aprikoosipuiden vaaleanpunaisten ja valkoisten ja granaattiomenapuiden helakanpunaisten kukkien alla ja läpi oranssilehtojen, missä kultaiset hedelmät heloittivat tummanviheriässä lehvistössä. Hän teki alinomaista työtänsä, myrkytti herransa mieltä Sakr-el-Bahria vastaan uhmaten äidin-mustasukkaisuuden tunnossa kaikkia sellaisen menettelyn vaaroja, täysin tietäen, kuinka rakas oli Asad-ed-Dinin sydämelle poissaoleva luopio-sissi. Juuri Asad-ed-Dinin kiintymys olikin aiheuttanut hänen oman Sakr-el-Bahriin kohdistuvan vihansa, sillä tuo kiintymys himmensi Asadin rakkauden omaan poikaansa ja oli saattanut liikkeelle huhun, että Sakr-el-Bahrille oli varattu korkea kohtalo Asadin seuraajana.

»Kuule minua, oi elämäni lähde: hän käyttää sinua väärin omaksi hyödykseen.»

»Minä kuulen», vastasi Asad nyreästi. »Ja ellei oma kuulosi olisi heikko, olisit jo kuullut vastaukseni: sinun sanasi eivät merkitse minulle mitään hänen tekojensa rinnalla. Sanat voivat olla pelkkiä ajatustemme naamioita; teot ovat aina niiden ilmauksia. Se paina mieleesi, oi Fenzileh.»

»Enkö paina mieleeni jokaista sanaasi, oi viisauden lähde?» virkkoi Fenzileh jättäen nyt kuten monestikin miehensä epäröimään, imarteliko hän vai ivailiko. »Ja toivoni onkin, että hänen puolestaan saavat puhua hänen tekonsa eivätkä minun mitättömät sanani, vielä vähemmin hänen omat sanansa.»

»Allahin pään nimessä salli siis hänen tekojensa puhua ja ole itse vaiti.»

Kun äänensävy ja Asad-ed-Dinin kopeiden kasvojen synkkä ilme saivat vaimon hetkeksi vaikenemaan, Asad-ed-Din kääntyi.

»Tule!» sanoi hän. »Kohta on rukoilemisen hetki.» Hän asteli takaisin kohti Kasbahin keltaista muurirykelmää, joka kohosi tuoksuvan yrttitarhan vihreyden yläpuolella.

Hän oli pitkä, laiha mies; hartiat olivat hieman köyristyneet vuosien taakan alla, mutta hänen kotkan-kasvoissaan oli yhä vielä käskevä ilme, ja nuoruuden hehku piili yhä hänen tummissa silmissään. Hän siveli miettiessään pitkää valkoista partaansa jalokivien koristamalla kädellään, toisella hän nojasi vaimonsa pehmeänpyöreään käsivarteen, pikemmin tottumuksesta kuin tukea hakien, koska oli yhä vielä täysissä voimissaan.

Korkealla taivaan sinessä heidän päittensä päällä alkoi yhtäkkiä livertää leivonen, ja yrttitarhasta kuului kyyhkysten lempeä kujerrus ikäänkuin kiitokseksi siitä, että nyt, auringon painuessa nopeasti mailleen ja varjojen pidentyessä, ankara helle lieveni.

Fenzileh äännähti jälleen, sointuisammin kuin ennen, mutta lausuen sanoja, jotka olivat täynnä pahaa, hunajaan upotettua myrkkyä.

»Ah, armas herrani, nyt olet minuun suuttunut. Voi minua! Minkätähden en voi milloinkaan neuvoa sinua omaksi kunniaksesi niinkuin sydämeni kehoittaa minua tekemään, vaan joudun aina kokemaan kylmyyttä!»

»Älä soimaa sitä, jota rakastan», virkkoi pašša lyhyesti. »Olenhan sanonut sen sinulle jo riittävän usein.»

Fenzileh tuli lähemmäksi, ja hänen äänensä muuttui pehmeämmäksi, enemmän kyyhkysten hellää kujerrusta muistuttavaksi. »Enkö siis minä rakasta sinua, oi sieluni herra? Onko koko maailmassa sydäntä, joka uskollisemmin kuuluu sinulle? Eikö sinun elämäsi ole minun elämäni? Enkö ole uhrannut kaikkia päiviäni tehdäkseni onnesi täydelliseksi? Ja torjutko sinä minut synkin ilmein, jos pelkään sinun puolestasi hiljattain saapuneen tungettelijan vuoksi?»

»Pelkäät puolestani?» toisti Asad ivallisesti nauraen. »Mitä pahaa pelkäät minulle koituvan Sakr-el-Bahrista?»

»Mitä kaikkien uskovaisten täytyy pelätä sellaisen henkilön taholta, joka ei ole oikea muslim, joka pitää pilkkanansa oikeata uskoa ja ottaa sen valhepuvukseen päästäkseen etenemään.»

Asad pysähtyi ja kääntyi vihaisena hänen puoleensa: »Mädätköön kielesi, sinä valheiden äiti!»

»Minä olen tomu sinun jaloissasi, ihana herrani, mutta en ole se, miksi aiheettomassa vihassasi minua nimität.»

»Aiheettomassa?» virkkoi Asad. »Se ei ole aiheetonta, vaan oikeata ja kohtuullista, kun kuulen sinun siten parjaavan häntä, jota profeetta suojelee, joka on vääräuskoisia kohti ojennettu islamin peitsi, joka antaa Allahin vitsauksen kohdata uskottomia frankkilaisia koiria! Ei enempää, sanon minä! Muuten vaadin sinua todistamaan sanasi ja maksamaan valehtelijan veroa, ellei se sinulle onnistu.»

»Pelkäisinkö koetta?» virkkoi Fenzileh ollenkaan rohkeuttaan menettämättä. »Päinvastoin; minä vakuutan sinulle, Marzakin isälle, että tervehtisin sitä iloisin mielin. Kuule minua. Sinä annat arvoa teoille etkä sanoille. Sano siis, onko oikeauskoisen työtä, jos tuhlaa varoja uskottomien orjien tähden ostamalla niitä saadakseen päästää ne vapaiksi?»

Asad asteli vaieten eteenpäin. Tuo Sakr-el-Bahrin alkuaikoina harrastama menettely ei ollut helposti anteeksiannettavissa. Siitä oli aiheutunut Asadille hetkellistä ikävyyttä, ja hän oli monet kerrat moittinut häntä siitä saaden aina saman vastauksen, sen, jonka nyt lausui vaimolleen.

»Jokaisen vapauttamansa orjan sijaan hän toi tusinan uusia.»

»Oli paha pakko, koska hänet muuten olisi vaadittu tilille. Yritti siten pettää oikeita muslimeja. Nuo vapauttamiset osoittavat hänen yhä rakastavan sitä uskottomien maata, josta on kotoisin. Onko sellaisella tunteella sijaa profeetan kuolemattoman huoneen todellisen jäsenen sydämessä? Oletko milloinkaan huomannut minun ikävöivän Sisilian rannikolle, josta voimallasi minut tempasit, tai olenko milloinkaan kehoittanut sinua säästämään sisilialaisen uskottoman henkeä kaikkina näinä vuosina, jotka olen elänyt sinua palvellen? Sellaista kaipausta voi ilmaista ainoastaan teko, ja sellaista kaipausta ei voi olla ihmisessä, joka on kitkenyt uskottomuuden pois sydämestään. Entä tämä hänen retkensä meren taakse — eikö hän pannut vaaran alaiseksi islamin periviholliselta sinun nimessäsi temmattua alusta ja sen ohella kahdensadan oikeauskoisen henkeä? Ja minkätähden? Päästäkseen meren toiselle puolen, kenties nähdäkseen jälleen sen epäpyhän maan, jossa on syntynyt. Niin kertoi Bisken. Entäpä, jos hän olisi matkalla joutunut tuhon omaksi?»

»Ainakin sinä olisit tyytyväinen, sinä ilkeyden lähde», murahti Asad.

»Nimitä minua pahoilla nimillä, oi aurinko, joka minua lämmität! Enkö ole sinun, jotta voit käyttää ja väärinkäyttää minua mielesi mukaan? Sirota suolaa haavoittamaasi sydämeen; koska sirottajana on sinun kätesi, en aio valittaa. Mutta kuule minua, kuule sanojani; tai ellet sanoista mitään välitä, välitä teoista, joita tuon hitaan havaintosi esineiksi. Ota ne huomioon, niin sanon sinulle, rakkauteni nimessä, vaikka käskisit minua piiskata tai minut surmata uskaliaisuudestani.»

»Nainen, kielesi on kuin läppä kellossa, jonka nuoraa nykii paholainen. Mitä syytöksiä tahdot vielä esittää?»

»En mitään, koska vain minua ivailet kieltäen rakkautesi orjaltasi.»

»Kiitos siis Allahin», virkkoi Asad. »Tule, on rukouksen hetki!»

Hän oli kumminkin kiittänyt Allahia liian aikaisin. Vaikka Fenzileh olikin naisen tavoin sanonut lopettaneensa, hän oli tuskin ehtinyt vielä aloittaakaan.

»Sinulla on poika, oi Marzakin isä.»

»Niin on, oi Marzakin äiti», vastasi Asad.

»Ja pojan pitäisi saada olla isän sydämen uskottuna. Mutta Marzak on syrjäytetty tuon vieraan nousukkaan vuoksi, tuo eilinen kristitty on saanut sydämessäsi ja vierelläsi sen sijan, joka kuuluu Marzakille.»

»Voisiko Marzak täyttää sen sijan?» kysyi Asad. »Voisiko tuo parraton poika johtaa miehiä niinkuin heitä johtaa Sakr-el-Bahr, tai heiluttaa miekkaansa islamin vihollisia vastaan ja islamin levittämiseksi niinkuin Sakr-el-Bahr lisää profeetan pyhän lain kunniaa maan päällä?»

»Jos Sakr-el-Bahr tekee niin, hän tekee sen sinun suosiostasi, herrani. Samoin voisi tehdä Marzak, vaikka hän on vielä nuori. Sakr-el-Bahr on vain se, miksi olet hänet tehnyt — ei enempää eikä vähempää.»

»Siinä erehdyt tosiaankin, oi erehdyksen äiti. Sakr-el-Bahr on se, miksi Allah on hänet tehnyt. Hän on mitä Allah tahtoo. Hänestä tulee mitä Allah tahtoo. Etkö vielä tiedä, että Allah on sitonut jokaisen ihmisen kaulaan hänen kohtalonsa.»

Sitten valautui taivaan syvälle safiiripinnalle kultainen hohtelu ilmoittaen auringonlaskua ja lopettaen tuon kiistan, jossa Fenzileh ilmaisi yhtä merkillistä uskaliaisuutta kuin Asad kärsivällisyyttä. Asad lähti nopeammin astelemaan kohti pihaa. Kultainen hohde häipyi yhtä nopeasti kuin oli levinnyt, ja yö pimeni niin äkkiä kuin olisi esirippu laskettu.

Seuraavassa purppuraisessa hehkussa hohtelivat pihamaata ympäröivät muurit helmenharmaina. Orjien tummia hahmoja näkyi liikkuvan Asadin saapuessa puutarhasta puolisonsa keralla, jonka kasvot olivat nyt ohuen sinisen silkkihunnun verhoamat. Fenzileh vilahti nelikulmaisen pihan yli häviten erääseen oviaukkoon muezzinin etäisen äänen samassa valittaen rikkoessa hiljaisuutta lausuen šehadia —

»La illaha illa Allah! Wa Mohammed er-Rasuul Allah!»

Orja levitti maton, toinen piteli isoa hopeamaljaa, johon kolmas kaatoi vettä. Peseydyttyään pašša käänsi kasvonsa kohti Mekkaa ja vakuutti Allahin, armeliaan armahtavaisen, tuomiopäivän herran ykseyttä muezzinin huudon kaikuessa minareetista toiseen.

Hänen noustessaan rukoilemasta kuului ulkoa nopeita askelia ja tuima komennus. Paššan kaartin turkkilaiset janitšaarit, jotka olivat liehuvissa mustissa pukimissaan melkein näkymättömät, lähtivät liikkeelle komentoa totellen ottaakseen tulijoita vastaan.

Pihan pimeästä holviportista tuikahti valoa. Siellä häilyi lyhtyjä, joiden sisässä, pienissä savilampuissa, paloi lampaantalin ruokkima sydän. Asad odotti saadakseen kuulla, kuka oli tulossa, valkoisten hohtavien portaiden päässä. Palatsin ovista ja ristikoista lankesi valoa pihamaalle saaden marmoripinnat kimaltelemaan.

Kymmenkunta nuubialaista peitsimiestä saapui. He asettuivat riviin, ja valoon astui komeavartaloinen, upeasti puettu Tsamanni, Asadin vesiiri. Hänen jäljessään saapui eräs toinen hahmo puettuna rautapaitaan, joka hiljaa kilahteli ja välkkyi hänen liikkuessaan.

»Rauha ja profeetan siunaus sinulle, oi voimallinen Asad!»

»Ja rauha sinulle, Tsamanni», kuului vastaus. »Tuotko uutisia?»

»Suuria ja mainehikkaita uutisia, sinä korkea! Sakr-el-Bahr on palannut.»

»Kunnia olkoon Hänen!» huudahti pašša kädet kohotettuina, ja hänen äänensä kuului selvästi värähtävän.

Hänen takaansa kuului hiljaisia askelia, ja oviaukkoon ilmaantui varjo. Asad kääntyi. Turbaaniin ja kultakankaiseen kauhtanaan puettu nuorukainen tervehti häntä portaiden ylimmältä askelmalta. Ja kun hän sitten asteli alaspäin ja lyhtyjen valo lankesi hänen kasvoihinsa, niin niiden hämmästyttävä valkoisuus pisti silmiin — ne olisivat voineet olla naisen kasvot, niin hempeät ja parrattomat ne olivat.

Asad hymyili salaa valkoiseen partaansa arvaten aina valppaan äidin lähettäneen pojan kuulemaan, kuka oli tullut ja mitä uutisia tuoden.

»Kuulitko, Marzak?» kysyi Asad. »Sakr-el-Bahr on palannut.»

»Toivottavasti voitokkaana», valehteli poika kielevästi.

»Voitokkaammin kuin kukaan milloinkaan», vastasi Tsamanni. »Hän purjehti auringon laskiessa satamaan, miehistö kahdessa frankkilaisessa laivassa, jotka muodostavat vain vähemmän osan hänen tuomastaan suuresta saaliista.»

»Allah on suuri», kuului paššan iloinen vastaus tuohon tiedonantoon, joka kumosi hänen puolisonsa kavalat vihjaukset. »Minkätähden hän ei tule itse tuomaan uutista?»

»Hänen velvollisuutensa pidättää häntä vielä laivalla, herra», vastasi vesiiri. »Mutta hän on lähettänyt apulaisensa Othmanin asiasta kertomaan.»

»Ole kolminkerroin tervetullut, Othmani.» Hän taputti käsiään, ja orjat asettivat häntä varten tyynyjä maahan. Hän istuutui ja viittasi Marzakin viereensä. »Nyt kerro!»