Part 13
Othmani astui esiin ja kertoi, kuinka he olivat purjehtineet etäiseen Englantiin siinä aluksessa, jonka Sakr-el-Bahr oli vallannut, yli merten, joilla yksikään merisissi ei ollut milloinkaan liikkunut, ja kuinka he olivat palatessaan käyneet hollantilaisen aluksen kimppuun, vaikka se oli heitä voimakkaampi ja paremmin miehitetty, mutta kuinka Sakr-el-Bahr siitä huolimatta oli temmannut voiton Allahin, suojelijansa avulla, kuinka hän oli saanut haavan, jonka olisi täytynyt surmata kenen tahansa, joskaan ei häntä, ihmeellisesti islamin kunnian lisääjäksi säilytettyä, ja kertoi vielä saaliin valtavasta runsaudesta, joka tulisi seuraavana aamuna päivänkoitteessa laskettavaksi Asadin jalkojen eteen hänen jaettavakseen.
Kuudes luku.
KÄÄNNYTETTY.
Saadessaan kuulla Othmanin kertomuksen Fenzileh tunsi mustasukkaista sieluansa pahoin kirvelevän. Kyllin paha seikka oli jo se, että Sakr-el-Bahr oli palannut niistä kiihkeistä rukouksista huolimatta, joita Fenzileh oli lähettänyt sekä esivanhempiensa Jumalalle että myöhemmin omaksumalleen. Mutta katkeruuden mitan täytti se tieto, että hän oli palannut riemukulussa tuoden mukanaan suuren saaliin, jonka täytyi vieläkin kiihtää Asadin kiintymystä häneen ja kansan hänelle osoittamaa kunnioitusta. Fenzileh jäi kerrassaan sanattomaksi ja hämmentyneeksi kykenemättä edes kiroamaan häntä.
Hänen mielensä toivuttua saamastaan iskusta hän alkoi ajatella erästä seikkaa, joka oli Marzakin toistamassa Othmanin kertomuksessa aluksi tuntunut hänestä mitättömältä yksityisseikalta.
»On erinomaisen merkillistä, että hän teki tuon pitkän matkan Englantiin ryöstääkseen sieltä vain nuo kaksi vankia, ettei hän sinne kerran mentyään toiminut niinkuin ainakin merirosvo ja täyttänyt alustaan orjilla. Erittäin merkillistä!»
He olivat kahden kesken viheriän säleristikon takana, jonka lomitse virtasivat puutarhan tuoksut ja satakielen helisevä ääni, joka kertoi ikuista tarinaansa rakkaudestaan ruusuun. Fenzileh lepäsi sohvassa, jolle oli levitetty turkkilaisia silkkimattoja, ja toinen hänen kullankirjaelluista tohveleistaan oli pudonnut hänen hennanhohtoisesta jalastaan. Kauniit käsivarret olivat kohonneet tukemaan päätä, ja hän silmäili ristikkokatosta riippuvaa moniväristä lamppua.
Marzak asteli huoneessa edestakaisin, ja hiljaisuutta ei rikkonut muu kuin hänen tohveliensa kevyt suhahtelu.
»Mitä arvelet sinä?» kysyi Fenzileh vihdoin kärsimättömänä. »Eikö se tunnu merkilliseltä sinustakin?»
»Merkilliseltä kylläkin, oi äitini», vastasi nuorukainen pysähtyen hänen eteensä.
»Ja etkö voi arvata, mikä saattoi olla siihen syynä?»
»Siihen syynä?» virkkoi poika, ja hänen kauniit nuoret kasvonsa, jotka olivat aivan äidin kasvojen näköiset, näyttivät tylsiltä ja ilmeettömiltä.
»Niin, siihen syynä», huudahti Fenzileh kärsimättömästi. »Etkö osaa muuta kuin töllistellä? Olenko houkkion äiti? Aiotko hymyillä tyhmää hymyäsi, seisoa suu auki ja kuluttaa jouten aikasi tuon koiransukuisen frankkilaisen polkiessa sinut jalkoihinsa käyttäen sinua vain astinlautanaan siihen valtaan, jonka tulisi kuulua sinulle? Jos on niin laita, Marzak, toivoisin sinun tuhoutuneen kohtuuni.»
Poika väistyi taaksepäin joutuessaan kokemaan tuota italialaista vimmaa, olipa hieman suutuksissaankin, koska epäili, että tuollaisissa naisen lausumissa sanoissa, vaikka nainen olisi ollut kaksikymmentä kertaa hänen äitinsä, piili jotakin hänen miehuuttaan loukkaavaa.
»Mitä voinkaan tehdä?» huudahti hän.
»Kysytkö minulta? Etkö ole mies kyetäksesi ajattelemaan ja toimimaan? Minä sanon sinulle, että kristityn ja juutalaisen äpärä tallaa sinut maan tomuun. Hän on ahnas kuin heinäsirkka, kavala kuin käärme ja raateleva kuin pantteri. Allahin nimessä! Olisin iloinen, ellen olisi milloinkaan synnyttänyt poikaa. Olisi parempi, vaikka ihmiset osoittaisivat minua pilkaten sormellaan ja nimittäisivät tuulen äidiksi kuin että olen synnyttänyt pojan, joka ei osaa olla mies.»
»Neuvo minua», huudahti Marzak. »Aseta minulle tehtävä, sano, mitä minun tulee suorittaa, ja tuletpa näkemään, etten horju, äiti. Siihen saakka säästä minua solvauksiltasi; ellet, niin en tule enää milloinkaan luoksesi»
Tuon uhkauksen kuullessaan merkillinen nainen nousi pehmeiltä patjoiltaan. Hän juoksi poikansa luo ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa painaen posken hänen poskeensa. Kahdeksantoista paššan haaremissa vietettyä vuotta ei ollut kyennyt tukahduttamaan hänestä eurooppalaisen äidin tunteita, kiihkeätä sisilialaista naista, joka oli äidinrakkaudessaan tuima kuin tiikeri.
»Lapseni, rakas poikani», virkkoi hän melkein nyyhkyttäen. »Minä käytän karua puhetta, koska pelkään sinun puolestasi. Jos olen vihainen, niin siinä ilmenee vain rakkauteni, raivoni siitä, että näen toisen anastavan isäsi luona sen sijan, jonka pitäisi sinulle kuulua. Ah! Mutta me pääsemme sittenkin voitolle, sinä suloinen poikani. Minä kyllä keksin keinon heittää tuon vieraan rikan takaisin siihen tunkioon, josta se on peräisin. Luota minuun, Marzak! Hiljaa! Isäsi tulee. Pois! Tahdon puhua hänen kanssaan kahden kesken.»
Hän menetteli viisaasti, koska tiesi helpommin suoriutuvansa Asadista kahden kesken, kun toisten läsnäollessa vaikuttava ylpeys ei vaatinut häntä pitämään ehdottomasti puoliaan. Marzak vetäytyi sandelipuisen säleristikon taakse, joka peitti erästä oviaukkoa, ja samassa astui toisesta ovesta huoneeseen Asad.
Hän tuli hymyillen; hoikat ruskeat sormet sivelivät pitkää partaa ja valkoinen džellaba viisti permantoa hänen takanaan.
»Olet kuullut uutisen, epäilemättä, Fenzileh», virkkoi hän. »Joko sait riittävän vastauksen.»
Fenzileh painui takaisin pieluksilleen ja silmäili itseään välinpitämättömästi hopeakehyksisessä teräskuvastimessa. »Vastauksen?» toisti hän hitaan huolettomasti, äänessä sanomaton ylenkatse ja ivallisen naurun värinä. »Tosiaankin. Sakr-el-Bahr saattaa vaaranalaiseksi kahdensadan islamin lapsen hengen ja aluksen, joka valtauksen jälkeen oli valtion omaisuutta, ja lähtee Englantiin aikomatta mitään muuta kuin ottaa kaksi orjaa — kaksi orjaa, vaikka olisi vilpittömästi menetellen voinut ottaa niitä kaksisataa.»
»Vai niin! Ja siinäkö kaikki, mitä olet kuullut?» kysyi Asad ivaillen vuorostaan.
»Kaikki, mistä kannattaa puhua», vastasi Fenzileh yhä kuvaansa katsellen. »Vähemmän merkitsee se, mitä vielä kuulin: että hän palatessaan sattumalta kohtasi frankkilaisen laivan, joka sattui olemaan rikkaassa lastissa, ja valtasi sen sinun nimessäsi.»
»Sattumalta, niinkö sanot?»
»Kuinkapa muutenkaan?» Hän laski kuvastimen, ja hänen uskaliaat, julkeat silmänsä kohtasivat ihan pelottomasti miehen katseen. »Ethän tahdo väittää hänen mitenkään sitä suunnitelleen lähtiessään?»
Asad kurtisti kulmiaan; hänen päänsä painui hitaasti mietteissään. Saavuttamansa edun havaiten Fenzileh käytti sitä hyväkseen.
»Onnellinen tuuli se ajoi tuon hollantilaisen hänen tielleen, ja vielä onnellisempi seikka oli laivan runsas lasti, joka sallii hänen häikäistä näkösi kullalla ja jalokivillä peittäen sinulta siten matkan todellisen tarkoituksen.»
»Todellisen tarkoituksen?» virkkoi Asad tylsästi. »Mikä oli sen todellinen tarkoitus?»
Fenzileh hymyili äärettömän tietäväistä hymyä salatakseen täydellistä tietämättömyyttään, koska ei kyennyt mainitsemaan mitään edes todennäköiseltä tuntuvaa otaksumaa.
»Kysytkö minulta, sinä selvänäköinen Asad? Eikö katseesi ole ainakin yhtä terävä, älysi yhtä kirkas kuin minun, jotta saat selkoa siitä, mikä on minulle selvinnyt? Vai onko Sakr-el-Bahr noitunut sinut Babilin loitsuilla?»
Asad astui hänen luokseen ja tarttui jäntevällä vanhalla kädellään tuimasti hänen ranteeseensa. »Hänen tarkoituksensa, sinä lunttu! Vuodata ulos mielesi saasta. Puhu!»
Fenzileh nousi punastuneena ja uhitellen. »Minä en puhu», sanoi hän.
»Et puhu? Allahin nimessä, uskallatko seisoa edessäni uhmaten minua, herraasi? Minä käsken antaa sinulle piiskaa, Fenzileh. Olen kohdellut sinua liian säästellen kaikkina näinä vuosina — niin säästellen, että olet unohtanut ne vitsat, jotka odottavat tottelematonta vaimoa. Puhu siis, ennenkuin ihosi murtuu, tai puhu sen tapahduttua, miten mielit.»
»En puhu», toisti Fenzileh. »Vaikka tapettaisiin, en sano enää sanaakaan Sakr-el-Bahrista. Tuleeko minun sanoa totuus, jotta minua sitten ylenkatsotaan ja pilkataan ja nimitetään valehtelijaksi ja valheiden äidiksi?» Sitten hän äkkiä vaihtoi sävyä ja alkoi itkeä. »Oi elämäni lähde!» huusi hän miehelleen, »kuinka julman väärämielisesti minua kohtelet!» Nyt hän ryömi notkeana ja viehättävänä permannolla kietoen kauniit käsivartensa Asadin polvien ympärille. »Kun rakkauteni sinuun saa minut lausumaan, mitä näen, ansaitsen vain vihasi, joka on enemmän kuin voin kestää. Minä menehdyn sen painon alle.»
Asad työnsi hänet kärsimättömästi syrjään. »Millainen kiusa onkaan naisen kieli!» huudahti hän ja asteli huoneesta pois tietäen entisen kokemuksen nojalla joutuvansa sanatulvan uhriksi, jos vielä viipyisi.
Fenzileh oli kuitenkin vuodattanut myrkkynsä ovelasti, ja se vaikutti hitaasti kaikessa hiljaisuudessa. Se säilyi Asadin mielessä kiduttaen häntä epäilyksillä, jotka olivat sen varsinaisena ytimenä. Parhaimminkaan perusteltu syy, jonka Fenzileh olisi voinut mainita Sakr-el-Bahrin merkillisen menettelyn selitykseksi, ei olisi voinut olla puoliksikaan niin kavala kuin pelkkä viittaus siihen, että jokin syy oli olemassa. Tuo antoi hänen ajatustensa esineeksi jotakin epämääräistä ja koskematonta, jotakin sellaista, mitä hän ei kyennyt torjumaan, koska siinä ei ollut mitään ainesta, mihin tarttua kiinni. Asad odotti kärsimättömänä aamua ja Sakr-el-Bahrin itsensä saapumista, mutta ei odottanut sitä enää niin sydämellisen hartaasti kuin isä odottaa rakkaan poikansa tuloa.
Sakr-el-Bahr asteli karakin peräkannella katsellen kuinka valot sammuivat toinen toisensa jälkeen hänen edessään kukkulan rinteellä hajallaan sijaitsevasta pienestä kaupungista. Kuu nousi ja loi siihen valkoista kalseata valoansa kohahtelevan taatelipalmun ja keihäsmäisen minareetin heittäessä sysimustia varjojaan ja hopean välkkeiden kimallellessa rauhallisen lahden pinnassa.
Hänen haavansa oli parantunut, ja hän oli täysin entiselleen toipunut. Kaksi päivää sitten hän oli tullut ensi kerran kannelle hollantilaisen aluksen kanssa suoritetun taistelun jälkeen ja oli sittemmin viettänyt siellä suurimman osan aikaansa. Yhden ainoan kerran hän oli käynyt katsomassa vankejaan. Hän oli kohta vuoteestaan noustuaan lähtenyt siihen hyttiin, jossa Rosamundia säilytettiin. Rosamund oli ollut kalpea ja mietteliäs, mutta hänen rohkeutensa oli murtumaton. Godolphinit olivat jäykkää rotua, ja Rosamundin hennossa ruumiissa asui miehekäs mieli. Hän kohotti katseensa oven avautuessa, hämmästyi aluksi hieman hänet vihdoin nähdessään — sir Oliver näet seisoi hänen edessään ensimmäisen kerran siitä lähtien, kun oli vienyt hänet Arwenackista neljä viikkoa sitten. Sitten hän siirsi katseensa toisaalle ja istui paikallaan, kyynäspäät pöydällä, kuin puusta veistettynä, ikäänkuin hänen läsnäoloaan huomaamatta ja hänen sanojaan kuulematta.
Sir Oliverin lausuessa pahoitteluaan — joka oli vilpitön, sillä hän oli jo katunut harkitsematonta tekoaan, mikäli oli kysymyksessä Rosamund — hän ei vastannut mitään, eipä edes ilmaissut kuulleensa sanaakaan. Sir Oliver seisoi hetken hämillään purren huultaan, ja vähitellen, kenties aiheettomasti, kumpusi hänen sydämestään viha. Hän kääntyi ja lähti pois huoneesta. Sitten hän oli käynyt veljensä luona ja katsellut hetken ääneti tuota laihaa, hoidotonta, hurjasti katsahtavaa onnetonta, joka säikähti hänet nähdessään ja peitti syyllisyytensä tunnossa kasvonsa. Vihdoin sir Oliver palasi kannelle ja vietti siellä kuten sanottu, suurimman osan aikaa tämän merkillisen retken kolmena viimeisenä päivänä, enimmälti maaten auringonpaisteessa ja keräten voimia sen säteistä.
Tänä iltana, hänen astellessaan kuutamossa, hiipi kannenkatoksen takaa esiin varjo, joka lausui hänen englantilaisen nimensä:
»Sir Oliver!»
Hän säpsähti ikäänkuin haamu olisi yhtäkkiä noussut häntä tervehtimään. Jasper Leigh siinä mainitsi häntä nimeltään.
»Tulkaa tänne», sanoi hän. Ja kun mies sitten seisoi hänen edessään peräkannella, hän lisäsi: »Sanoinhan teille jo, ettei täällä ole ketään sir Oliveria. Minä olen Oliver-Reis tai Sakr-el-Bahr, miten mielitte, eräs profeetan huoneen uskollisia. Mitä tahdottekaan?»
»Enkö ole palvellut teitä uskollisesti ja hyvin?» kysyi kapteeni.
»Kuka on sitä kieltänyt?»
»Ei kukaan. Mutta eipä ole kukaan sitä tunnustanutkaan. Teidän maatessanne haavoittuneena kannen alla olisin aivan helposti voinut ruveta kavaltajaksi. Olisin voinut ohjata laivan Tajon suulle. Olisin voinut, saatte uskoa!»
»Teidät olisi hakattu heti kappaleiksi», sanoi Sakr-el-Bahr.
»Olisin voinut ohjata maihin sen uhalla, että olisin joutunut vangituksi, ja olisin sitten voinut vaatia vapauttamistani.»
»Ja olisitte löytänyt itsenne jälleen hänen katolisen majesteettinsa kaleerista. Mutta olkoon! Myönnän, että olette menetellyt moitteettomasti. Olette puolestanne täyttänyt sopimuksemme ehdot. Minäkin pidän lupaukseni, sitä älkää epäilkö.
»En epäilekään. Mutta sopimuksemme velvoitti teidät lähettämään minut takaisin kotiin.»
»Entä sitten?»
»Kadotus on siinä, etten tiedä, mistä kotia etsisin, en tiedä, missä olen kotonani näiden pitkien vuosien jälkeen. Jos lähetätte minut pois, niin minusta tulee mitätön mieron kiertäjä.»
»Mitä muutakaan voin tehdä?»
»Minä olen nyt totisesti yhtä kyllästynyt kristittyihin ja kristikuntaan kuin te itse muslimien vallatessa sen aluksen, jossa orjana raadoitte. Minä kelpaan johonkin, sir Ol... Sakr-el-Bahr. Parempi merenkulkija ei ole milloinkaan ohjannut laivaa mistään Englannin satamasta, ja minä olen ollut hiton monissa otteluissa ja tiedän, kuinka merellä on meneteltävä. Ettekö voi käyttää minua täällä?»
»Tahdotteko ruveta luopioksi samoinkuin minä?» Hänen äänessään oli katkera sävy.
»Minä olen mietiskellyt, että tuo 'luopio' on sana, joka riippuu siitä, millä puolella ihminen on. Sanoisin mieluummin haluavani tulla käännytetyksi Mahometin uskoon.»
»Merirosvon uskoon käännytetyksi, tarkoitatte», virkkoi Sakr-el-Bahr.
»Siitä ei nyt puhetta. Siihen minun ei tarvitse kääntyä kaiken sen jälkeen, mikä olen jo ollut», myönsi kapteeni Leigh vilpittömästi. »Haluan vain purjehtia toisen lipun alla kuin Jolly Roger.»
»Teidän täytyisi vannoa luopuvanne väkijuomista», sanoi Sakr-el-Bahr.
»Asia tulee korvatuksi», tiesi master Leigh.
Sakr-el-Bahr mietti. Tuon lurjuksen pyyntö kosketti herkkää kieltä hänen mielessään. Olisi hyvä, jos saisi vierellensä oman heimon miehen, vaikkapa vain tuollaisen konnan.
»Tapahtukoon niinkuin haluatte», virkkoi hän viimein. »Ansaitsisitte hirsipuun kaikista antamistani lupauksista huolimatta. Mutta olkoon menneeksi. Jos käännytte muhamettilaiseksi otan teidät erääksi lähimmistä miehistäni, ja kaikki on hyvin, kunhan olette minulle uskollinen, Jasper. Mutta ensimmäisen vilpin oireen näkyessä odottaa teitä nuora ja raakapuun nokka ja tanssi ilmoilla kohti helvettiä.
Laivuri kumarsi liikutettuna, tarttui Sakr-el-Bahrin käteen ja vei sen huulilleen.
»Päätetty asia», sanoi hän. »Olette armahtanut minua, joka sen huonosti ansaitsin. Älkää pelätkö; minä pidän sanani. Elämäni kuuluu teille, ja jos se onkin arvoton, voitte käyttää sitä miten haluatte.»
Sakr-el-Bahr puristi tahtomattaan lujemmin lurjuksen kättä, ja Jasper lähti alas peräkannelta. Hänen kelvottoman sydäntään oli koskettanut lempeys, jonka hän tiesi ansaitsemattomakseen, mutta jonka vannoi ansaitsevansa, ennenkuin kaikki oli lopussa.
Seitsemäs luku.
MARZAK-BEN-ASAD.
Kokonaista neljäkymmentä kameelia tarvittiin kuljettamaan hollantilaisen kauppalaivan lastia satamasta Kasbahiin, ja sellaista kulkuetta — Sakr-el-Bahr järjesti sen huolellisesti, koska hyvin tiesi, kuinka sellainen prameus vaikutti rahvaaseen — ei ollut milloinkaan nähty Algierin ahtailla kaduilla kenenkään merisissin palattua. Se sopi täydellisesti kaikkein suurimmalle meriä kyntävälle muhamettilaiselle valloittajalle, päällikölle, joka ei ollut huolinut noudattaa toistaiseksi vallinnutta sääntöä pysyttelemällä Välimerellä, vaan oli uskaltanut lähteä avoimelle valtamerelle.
Etunenässä marssi sata hänen sissiänsä lyhyissä ja kaikenkarvaisissa kauhtanoissaan, lanteilla koreankirjavat vyöhiköt, joissa näkyi toisinaan kokonainen valikoima veitsisepän teoksia; useilla oli yllään rautapaita, ja kypärin välkkyvä huippu kohosi heidän turbaaninsa yläpuolella. Heidän jäljessään astelivat hoidottomina ja kahlehdittuina ne satakunta vankia, jotka oli saatu hollantilaisesta aluksesta ja joita vieressä kulkevat merisissit kiirehtivät ruoskaniskuilla. Sitten marssi toinen sissirykmentti ja sen jäljessä jono komeita, kopeannäköisiä kameeleja, jotka kuljettajiensa ajamina laahustivat vaivalloisesti eteenpäin. Niiden jäljessä kulki jälleen merisissejä ja vihdoin, valkoisen arabialaisen tasa-astujan selässä, kultakudoksesta valmistettu turbaani päässään, Sakr-el-Bahr.
Ahtaammilla kaduilla, joiden valkoisiksi ja keltaisiksi sivuttujen talojen sileissä seinissä näkyi vain siellä täällä kapea aukko valoa ja ilmaa varten, katselijat kerääntyivät pelokkaina oviaukkoihin, jotteivät heitä murskaisi kuoliaiksi kameelit, joiden kummallekin puolelle ulkonevat kantamukset kerrassaan täyttivät nuo ahtaat kujat. Mutta avarammissa kohdissa, satamansuun molemmin puolin, torin edustalla olevassa puistikossa ja Asadin linnoituksen edustalla oli kirjava väentungos. Siinä nähtiin komeita liehuviin viittoihin puettuja maureja vieri vieressä Susin ja Draan puolialastomien neekerien kanssa; laihat, sitkeät arabialaiset, moitteettoman valkoiset džellabat yllään, hieroivat olkapäätään kameelinkarvaisissa vaatteissa esiintyvien ylämaiden berberien kanssa; siinä nähtiin Vähän-Aasian turkkilaisia ja Espanjasta paenneita juutalaisia, joilla oli yllään silmiinpistävät eurooppalaiset vaatteet ja joita siedettiin, koska heitä liittivät maureihin yhteiset kärsimykset ja yhteinen pako siitä maasta, joka oli kerran ollut heidän.
Tuo merkillinen joukko seisoi siinä Afrikan paahtavan auringon alla kokoontuneena tervehtimään Sakr-el-Bahria ja tervehtikin häntä niin valtavin huudoin, että kaiku kiiri satamasta aina kukkulan laella olevaan linnaan tuoden viestiä saattueen saapumisesta.
Ehtiessään linnaan kulkue oli kuitenkin vähentynyt tuskin puoleen määräänsä. Torilla se oli jakaantunut, ja merisissit, Othmani johtajanaan, olivat kuljettaneet vangit bagnioon kameelien jatkaessa matkaansa rinnettä ylöspäin. Linnan suuresta portista kuljettua ne astelivat avaralle pihamaalle, missä ajajat järjestivät ne pihan kummallekin puolelle ja saivat ne laskeutumaan vaivalloisesti polvilleen. Niiden jäljessä tuli vain suunnilleen neljäkymmentä sissiä johtajansa kunniakaartina. He asettuivat portin kumpaankin pieleen sitä ennen kumarrettuaan syvään Asad-ed-Dinille. Pašša istui aurinkoteltan varjossa korkealla sohvalla, vieressään vesiiri Tsamanni ja Marzak ja vartiostonaan puoli tusinaa janitšaareja, joiden hiekanharmaat puvut muodostivat otollisen taustan hänen viheriää, kultaa ja jalokiviä hohteleville vaatteilleen. Hänen valkoisessa turbaanissaan hohti smaragdinen puolikuu.
Paššan ilme oli synkkä ja miettivä hänen siinä odottaessaan kuormia kantavien kameelien jonoa. Hänen ajatuksiaan askarrutti yhä vielä se Sakr-el-Bahriin kohdistuva epäilys, jonka oli aiheuttanut hänen vaimonsa ovela puhe ja sitäkin ovelampi vaikeneminen. Mutta kun hän sitten näki sissipäällikön itsensä, hänen kasvonsa kirkastuivat yhtäkkiä, silmät säkenöivät, ja hän nousi tervehtimään tulijaa niinkuin isä voi tervehtiä poikaa, joka on suoriutunut vaaroista täyttäessään heille kummallekin kallista velvollisuutta.
Sakr-el-Bahr astui satulasta portilla ja kulki pihalle jalkaisin. Kookkaana ja komeana, pää korkealla ja kaksijakoinen parta eteenpäin ojentuneena hän asteli erittäin arvokkaasti valtiaan istuimen luo seurassaan Ali ja eräs tummapintainen turbaanipäinen ja punapartainen mies, jonka voi ensi silmäyksellä tuntea nyt täysissä uskonluopion varuksissa esiintyväksi kapteeniksi.
Sakr-el-Bahr lankesi polvilleen ja heittäytyi juhlallisesti valtiaansa eteen. »Allahin siunaus ja hänen rauhansa sinulle, herrani», tervehti hän.
Asad kumartui nostamaan tuota komeata miestä, syleili häntä ja lausui hänet tervetulleeksi niin lämpimästi, että säleristikon takana urkkiva Fenzileh puri vimmoissaan hammasta.
»Ylistys olkoon Allahin ja herramme Mohammedin, että olet palannut ja terveenä, poikani. Vanhaa sydäntäni ovat jo ilahduttaneet uutiset, jotka kertoivat voitoistasi uskon palveluksessa.»
Sitten esitettiin kaikki hollantilaiselta riistetyt rikkaudet, ja vaikka Othmani olikin jo melkoisesti kiihtänyt Asadin odotuksia, oli nyt hänelle avautuva näky sittenkin kaikkia odotuksia paljon melkoisempi.
Vihdoin lähetettiin koko saalis aarrekammioon, ja Tsamannin käskettiin se luetteloida ja merkitä kullekin asianosaiselle tuleva määrä — näissä seikkailuissa näet olivat osakkaina kaikki, alkaen paššasta itsestään, joka edusti valtiota, aina voittoisan aluksen miehistöön kuuluvaan halvimpaan sissiin asti, ja jokainen sai saaliista osansa, suuremman tai pienemmän, arvonsa mukaan, kahdennenkymmenennen osan kokonaismäärästä tullessa Sakr-el-Bahrin itsensä osaksi.
Pihalle olivat jääneet vain Asad, Marzak ja janitšaarit sekä Sakr-el-Bahr, Ali ja Jasper. Nyt Sakr-el-Bahr esitteli uuden upseerinsa paššalle sanoen Allahin armon langenneen hänen ylitsensä ja kiittäen häntä suureksi taistelijaksi ja taitavaksi merimieheksi, joka oli tarjonnut kykynsä ja henkensä islamin palvelukseen ja seisoi nyt Asadin edessä saadakseen hänen suostumuksensa.
Marzak huomautti kiukkuisesti, että uskon sotilaiden riveissä oli jo ennestään liian paljon entisiä kristittyjä koiria, että oli epäviisasta lisätä heidän lukumääräänsä ja että Sakr-el-Bahr menetteli julkeasti rohjetessaan niin tehdä.
Sakr-el-Bahr mittaili häntä katseella, jossa sievästi yhtyivät toisiinsa ylenkatse ja hämmästys. »Sanotko olevan julkeata, jos voitan kääntyneen herramme Mohammedin lipun alle?» kysyi hän. »Lue kaikkein selvintä kirjaa ja katso, mitä siinä teroitetaan jokaisen oikeauskoisen velvollisuudeksi. Ja muista, oi Asadin poika, että vähäisessä viisaudessasi ylenkatsoessasi niitä, jotka itse Allah on siunannut johdattaen heidät siitä yöstä, jossa ovat värjötelleet, oikean uskon keskipäivän kirkkauteen, ylenkatsot minua ja omaa äitiäsi, mikä ei paljoa merkitse, ja pilkkaat Allahin pyhää nimeä, mikä merkitsee sitä, että vaellat kadotukseen johtavaa tietä.»
Vihoissaan, mutta häviölle joutuneena ja sanatonna Marzak astui askelen taaksepäin ja seisoi siinä purren huultansa ja kyräillen kohti merisissiä Asadin nyökätessä ja hymyillessä hyväksyvästi.
»Totisesti olet täysin oppinut oikeassa uskossa, Sakr-el-Bahr», sanoi hän. »Sinä olet viisauden ja urhoollisuuden totinen isä.» Sitten hän lausui tervetulleeksi master Leigh'n ylentäen hänet uskollisten joukkoon ja antaen hänelle nimen Jasper-Reis.
Tämän tapahduttua käännytetty ja Ali lähetettiin pois ja samoin janitšaarit, jotka Asadin takaa lähtien asettuivat vartioksi portille. Sitten pašša taputti käsiään, käski luokse saapuneita orjia tuomaan ruokaa ja kehoitti Sakr-el-Bahria viereensä istumaan.
Tuotiin vettä peseytymistä varten. Kun se oli tapahtunut, asettivat orjat heidän eteensä maukkaan lihamuhennoksen, oliiveja, sitruunia ja maustetta.
Asad murti leivän lausuen hartaasti »Bismillah!» ja kastoi sormiaan saviruukkuun. Sakr-el-Bahr ja Marzak noudattivat hänen esimerkkiään, ja aterioitaessa Asad kehoitti sissiä itseään kertomaan seikkailustaan.
Hänen kerrottuaan ja Asadin jälleen lämpimästi häntä kiitettyä Marzak esitti kysymyksen.
»Lähditkö tuolle vaaralliselle retkelle kaukaiseen maahan vain saadaksesi nuo kaksi englantilaista orjaa?»
»Se oli vain osa aikomustani», kuului tyyni vastaus. »Minä lähdin merille ryöstämään profeetan palveluksessa, kuten retkeni tulos todistaa.»