Part 14

»Sinä et tietänyt, että tuo hollantilainen kauppa-alus oli tuleva tiellesi», sanoi Marzak käyttäen äitinsä hänelle neuvomia sanoja.

»Enkö tietänyt?» virkkoi Sakr-el-Bahr hymyillen niin varmaa hymyä, että Asadin tuskin tarvitsi kuulla sanoja, jotka ylen ovelasti osoittivat valheeksi toisten salavihjaukset. »Enkö luottanut Allahiin, kaikkiviisaaseen ja kaikkitietävään?»

»Hyvin vastattu, Koraanin nimessä?» Asad myönsi mielellään hänen olevan oikeassa, sitäkin mieluummin, kun lausuma torjui vihjailuja, joiden hän hartaasti halusi tulevan torjutuiksi.

Marzak ei kumminkaan tunnustanut joutuneensa häviölle. Hänen kavala sisilialainen äitinsä oli hänet perusteellisesti kouluttanut.

»Asiassa on kuitenkin jotakin sellaista, mitä en ymmärrä», lausui hän hiljaa, teennäisen ystävällisesti.

»Allahille on kaikki mahdollista!» virkkoi Sakr-el-Bahr epäluuloiseen sävyyn, ikäänkuin tunnustaen — hieman ivallisesti — olevan uskomatonta, että koko maailmassa oli mitään, mikä voi jäädä terävänäköiseltä Marzakilta havaitsematta.

Nuorukainen kumarsi hänelle kiittäen. »Sano minulle, voimallinen Sakr-el-Bahr», kehoitti hän, »mistä johtuikaan, että noille kaukaisille rannikoille saavuttuasi tyydyit ottamaan sieltä vain kaksi vaivaista orjaa, vaikka olisit seuralaisinesi ja Kaikki-näkevän avulla voinut helposti ottaa viisikymmentä kertaa enemmän.» Hän silmäili viattomasti merisissin tummanpuhuvia parrakkaita kasvoja, ja Asad painui mietteisiin kulmiaan kurtistaen — sama ajatus näet oli jo johtunut hänenkin mieleensä.

Sakr-el-Bahrin täytyi valehdella asiasta selviytyäkseen. Tässä ei auttanut mikään korkealentoinen uskon lause. Oli välttämätöntä antaa selitys, ja Sakr-el-Bahr tiesi voivansa antaa vain sellaisen, joka hieman onnahti.

»On huomattava», virkkoi hän, »että tempasimme nuo vangit ensimmäisestä talosta, johon osuimme, ja että siinä syntyi hiukan meteliä. Sitäpaitsi saavuimme rantaan yön aikaan, ja minä en uskaltanut panna seuralaisteni henkeä vaaranalaiseksi viemällä heidät kauemmas aluksesta käydäkseni kylän kimppuun, joka olisi voinut katkaista meiltä paluutien.»

Asadin kulmat olivat yhä kurtussa, kuten viekas Marzak havaitsi.

»Mutta kehoittihan Othmani sinua hyökkäämään nukkuvan kylän kimppuun», huomautti hän, »ja sinä kieltäydyit.»

Asad loi häneen terävän katseen, ja Sakr-el-Bahr tunsi sydäntään kuristavan huomatessaan millaisia salaisia voimia oli toimimassa häntä vastaan ja kuinka erinomaista huolta pidettiin hänen tuhoamisekseen kelpaavien tietojen keräämisestä.

»Onko niin laita?» kysyi Asad siirtäen katseensa pojastaan päällikköön, kasvoissa synkkä ilme, joka teki ne ilkeiksi ja julmiksi.

Sakr-el-Bahr muuttui karskimmaksi. Hänen katseensa kohtasi uhmaten Asadin katseen. »Entä jos olisi niin, herrani?» kysyi hän.

»Minä kysyin sinulta, onko.»

»Ellen tietäisi, kuinka viisas olet, voisin tuskin uskoa kuulemaani», virkkoi Sakr-el-Bahr. »Merkitseekö jotakin se, mitä Othmani on voinut sanoa? Saanko minä määräykset Othmanilta tai johtaako hän minua? Jos on niin laita, on parasta, että asetat Othmanin minun sijaani, annat käskyvallan hänelle ja teet hänet vastuunalaiseksi niiden oikeauskoisten elämästä ja kuolemasta, jotka taistelevat hänen johdossaan.» Sakr-el-Bahr lopetti puheensa vihaisesti nenäänsä tuhkaisten.

»Olet liian herkkä vihastumaan», nuhteli häntä Asad, yhä vielä synkkäilmeisenä.

»Ja Allahin pään nimessä, kuka tahtoo kieltää oikeuttani? Tuleeko minun ryhtyä sellaiseen yritykseen, josta tuomani saalis riittäisi hyvin vuosikausia kestävien retkien sadoksi, vain sitä varten, että parraton nuorukainen kyselee minulta, olenko totellut Othmania vai en?»

Hän nousi ja seisoi siinä koko pituudessaan ankaran ja kokonaan teennäisen kiihtymyksen vallassa. Hänen oli pakko ylvästellä ja murskata epäilykset kuohahtelevin puhein ja levein, kopein elein.

»Mihin olisikaan Othmani minut johtanut?» kysyi hän ivallisesti. »Olisinko hänen johtamanaan voinut saada enemmän kuin olen tänään laskenut eteesi? Se, mitä olen tehnyt, puhuu kyllin kaunopuheisesti omalla äänellään. Se, mitä hän olisi halunnut minun tekevän, olisi helposti voinut koitua tuhoksemme. Jos olisi niin käynyt, olisiko syy langennut Othmanin kannettavaksi? Ei, niin totta kuin Allah on suuri, vaan minun! Ja minun on niinmuodoin ansiokin, ja älköön kukaan uskaltako tehdä sitä epäiltäväksi ilman parempia syitä.»

Nuo olivat uskaliaita sanoja tyranni Asadille lausuttaviksi, ja sitäkin uskaliaampi oli niiden sävy, vaaleain silmien tuima välke ja lausumaa säestävien eleiden ylenkatseellisuus. Mutta Sakr-el-Bahrilla oli epäilemättä suuri vaikutusvalta paššaan nähden. Ja se tuli nyt todistetuksi.»

Asad melkein kyyristyi hänen tuimuutensa edessä. Hänen kasvoistaan hävisi synkkyys, ja sijaan tuli säikähtynyt ilme. »Ei, ei, Sakr-el-Bahr, ei sillä tavalla!» huudahti hän.

Sakr-el-Bahr, joka oli paukahduttanut sovinnollisuuden oven kiinni paššan kasvojen edessä, avasi sen nyt jälleen. Hän muuttui silmänräpäyksessä alistuvaiseksi.

»Suo anteeksi», virkkoi hän. »Syytä siitä palvelijasi harrasta kiintymystä sinuun ja uskoon, jota hän palvelee paljoakaan hengestään välittämättä. Tällä samalla retkellä minä haavoituin ollen vähällä siihen kuolla. Haavan kiiltävä arpi on vieläkin intoni mykkänä todistajana. Missä ovat sinun arpesi, Marzak?»

Marzak vavahti tuon kysymyksen äkkinäistä iskua, ja Sakr-el-Bahr naurahti ylenkatseellisesti.

»Istuudu», kehoitti Asad, »minä en ole ollut kyllin oikeamielinen.»

»Sinä olet itse oikeamielisyyden lähde, oi herrani, ja tämä tunnustuksesi todistaa sen», huomautti sissi. Hän istuutui jälleen vetäen jalat alleen. »Tunnustan teille, että kun olin tullut retkelläni aivan lähelle Englantia, päätin laskea maihin ja siepata sieltä erään, joka muutamia vuosia sitten solvasi minua ja jonka kanssa minulla oli koko joukko asioita selvittelemättä. Minä tein enemmänkin kuin olin aikonut ottamalla kaksi vankia yhden asemesta. Nämä vangit», jatkoi hän pitäen Asadin mielialan muutosta soveliaana pyyntönsä esittämiseen, »eivät ole bagniossa toisten vankien kanssa. He ovat vielä vangittuina valtaamassani karakissa.»

»Miksi niin?» kysyi Asad, mutta tällä kertaa ilman mitään epäluuloa.

»Siksi, herrani, että minulla on oikeus pyytää korvausta tekemästäni palveluksesta.»

»Pyydä sitä poikani.»

»Salli minun pitää vangit hallussani.»

Asad silmäili häntä jälleen hiukan synkistyen. Hänen tahtomattaan, huolimatta Sakr-el-Bahriin kohdistuvasta kiintymyksestä ja halusta häntä tyynnyttää, vaimon vuodattama jäytävä myrkky alkoi jälleen hänen mielessään vaikuttaa.

»Minä puolestani sen sallin», vastasi hän. »Mutta laki ei siihen suostu. Laki määrää ettei yksikään merisissi saa pidättää ropoakaan saaliista, ennenkuin jako on tapahtunut ja hänen oma osansa on hänelle määrätty», kuului vakava vastaus.

»Laki?» virkkoi Sakr-el-Bahr. »Mutta sinähän olet laki, korkea valtias.»

»Ei niin, poikani. Laki on paššankin yläpuolella; hänen täytyy sitä noudattaa ollakseen oikeamielinen ja korkean toimensa arvoinen. Ja mainitsemani laki koskee merisissiä, vaikka hän olisi pašša itse. Sinun tulee lähettää orjasi vankilaan toisten joukkoon, jotta heidät kaikki voidaan huomenna myydä torilla. Pidä huolta siitä, että niin tapahtuu, Sakr-el-Bahr.»

Merisissi aikoi uudistaa pyyntönsä, mutta havaitsi samassa Marzakin kiihkeät kalpeat kasvot ja kiiltävät, odottavat silmät, jotka näyttivät toivovan hänen tuhoansa. Hän vaikeni ja painoi päänsä alas teeskennellen välinpitämättömyyttä.

»Mainitse siis niiden hinta, ja minä maksan sen heti rahastoosi.»

Mutta Asad pudisti päätänsä. »Hinnan määrääminen ei ole minun asiani, sen tekevät ostajat», vastasi hän. »Minä voisin asettaa hinnan liian korkeaksi, ja se olisi väärin sinua kohtaan, tai liian alhaiseksi, mikä olisi vääryyttä toisia kohtaan, jotka haluavat ne ostaa. Jätä heidät vankilaan.»

»Niin tulee tapahtumaan», virkkoi Sakr-el-Bahr uskaltamatta puhua enempää ja salaten mielipahaansa.

Aivan pian senjälkeen hän lähti asiaa järjestämään antaen kuitenkin määräyksen, että Rosamund ja Lionel olivat pidettävät toisista vangeista erotettuina huomiseen myyntihetkeen asti, jolloin heidän kenties täytyisi siirtyä toisten joukkoon.

Marzak jäi isänsä seuraan Oliverin lähdettyä, ja pian tuli heidän luokseen pihalle Fenzileh — nainen, jonka monet väittivät tuoneen Algieriin eurooppalaiset Saatanan juonet.

Kahdeksas luku.

ÄITI JA POIKA.

Varhain aamulla, niin varhain, että šehad oli tuskin ehditty lukea, tuli Bisken-el-Borak paššan luo. Hän oli vastikään astunut maihin kaleerista, joka oli tavoittanut espanjalaisen kalastajavenheen. Venheessä oli ollut eräs nuori maurilainen, joka oli tuotu Algieriin. Nuorukaisen kertomat uutiset olivat niin tärkeät, että orjat olivat taukoamatta soutaneet kaksikymmentä tuntia Biskenin alusta, hänen laivastonsa komennusalusta, tuodakseen hänet kotiin niin pian kuin suinkin.

Maurilla oli serkku — kristityksi käännytetty kuten hän itsekin ja, kuten näytti, yhä muslim sydämeltään — joka palveli Espanjan kruunun rahastossa Malagassa. Tämä mies tiesi varustettavan matkaan kaleeria, jonka oli määrä kuljettaa Napoliin sikäläisen linnaväen palkan maksuun tarvittavaa kultaa. Säästäväisyyssyistä ei tälle kaleerille annettu mukaan saattelijoita, vaan sen piti kulkea lähellä Euroopan rannikkoa ollakseen siten turvassa merirosvojen hyökkäyksiltä. Pidettiin todennäköisenä, että se lähtisi matkaan viikon kuluessa, ja mauri oli lähtenyt heti tuomaan sanaa algierilaisille veljilleen, jotta he voivat katkaista siltä tien ja vallata sen.

Asad kiitti nuorta mauria hänen tuomistaan tiedoista, käski antaa hänelle suojaa ja hoitoa ja lupasi hänelle sievän osan saaliista, jos aarrekaleeri saataisiin kaapatuksi. Sitten hän kutsutti luokseen Sakr-el-Bahrin, ja Marzak, joka oli ollut keskustelua kuulemassa, lähti kertomaan siitä äidilleen. Fenzileh joutui raivoihinsa, kun poika kertoi, että Sakr-el-Bahria oli kutsuttu ottamaan vastaan tämän uuden retken päällikkyyttä, mikä osoitti, että kaikki hänen ovelat vihjauksensa ja kiihkeät varoituksensa olivat menneet ihan hukkaan.

Marzak kintereillään hän syöksyi kuin raivotar pimennettyyn huoneeseen, jossa Asad oli levollaan.

»Mitä kuulenkaan, herrani?» huusi Fenzileh, ääneltään ja eleiltään pikemmin eurooppalaisen äkäpussin kuin alistuvaisen itämaisen orjattaren kaltaisena. »Lähteekö Sakr-el-Bahr tosiaankin retkelle Espanjan kruununrahaston kaleeria vastaan?»

Sohvaansa nojaten silmäili Asad vaimoaan väsynein katsein. »Tiedätkö jonkun toisen, joka paremmin kelpaa siihen tehtävään?» kysyi hän.

»Tiedän erään, joka sinun, herrani, on ennen muita määrättävä tuota tehtävää suorittamaan. Erään, joka on täysin uskollinen ja johon voit ehdottomasti luottaa. Erään, joka ei yritä anastaa itselleen osaa saaliista, islamin nimessä korjattavasta saaliista.»

»Joutavia!» virkkoi Asad. »Etkö lakkaa koskaan noita kahta orjaa mainitsemasta? Entä kuka onkaan se mallimiehesi?»

»Marzak», vastasi Fenzileh kiukkuisesti ojentaen kätensä ja vetäen esiin poikansa. »Tuleeko hänen tuhlata aikansa täällä hempeydessä ja joutilaisuudessa? Vielä eilen se irstas ivaili häntä arpien puutteesta. Tuleeko hänen hankkia itselleen arpia täällä, Kasbahin yrttitarhassa? Tuleeko hänen tyytyä niihin, joita raapaisee hänen ihoonsa karhunvaarain, vai tuleeko hänen oppia taistelijaksi ja oikean uskon lasten johtajaksi voidakseen itse kulkea sitä polkua, jota on astellut hänen isänsä?»

»Tuleeko hän sitä kulkemaan vai ei», virkkoi Asad, »riippuu Korkean portin, Stambulin sultaanin päätöksestä. Me olemme täällä vain hänen sijaishallitsijoitaan.»

»Mutta hyväksyykö Suur-Sulttaani hänet seuraajaksesi, ellet ole häntä varustanut siihen tehtävään? Minä huudan sinulle häpeätä, oi Marzakin isä, sillä sinä et osaa ylpeillä pojastasi niinkuin sinun tulisi.»

»Allah suokoon minulle kärsivällisyyttä sinun kanssasi! Enkö ole sanonut, että hän on vielä ylen nuori?»

»Sillä iällä olit jo itse merillä palvellen suurta Ochialia.»

»Hänen iällään olin minä, Allahin armosta, kookkaampi, ja voimakkaampi kuin hän. Minä rakastan häntä niin, etten salli hänen lähteä luotani ja kenties joutua tuhon omaksi, ennenkuin on ehtinyt täyteen voimaansa.»

»Katso häntä», käski Fenzileh. »Hän on mies, Asad, ja sellainen poika, josta joku toinen isä voisi ylpeillä. Eikö ole aika hänen vyöttää miekka vyölleen ja astella jonkin kaleerisi peräkannella?»

»Niin tosiaan, isä!» pyysi Marzak itse.

»Mitä?» murahti vanha mauri. »Niinkö arvelet? Haluatko lähteä espanjalaista vastaan? Mitä kokemusta sinulla on voidaksesi ryhtyä sellaiseen yritykseen?»

»Mitäpä kokemusta hänellä voi olla, kun hänen isänsä ei ole milloinkaan huolinut häntä totuttaa?» virkkoi Fenzileh. »Ivailetko puutoksia, jotka ovat omien laiminlyöntiesi luonnolliset hedelmät?»

»Tahdon osoittaa sinulle kärsivällisyyttä», sanoi Asad, joka kaikesta päättäen oli muuttumassa aivan kärsimättömäksi. »Kysyn sinulta vain, luuletko hänen kykenevän saavuttamaan voittoa islamille? Vastaa nyt minulle vilpittömästi.»

»Minä vastaan sinulle vilpittömästi, etten sitä luule. Ja yhtä vilpittömästi sanon sinulle, että hänen olisi jo aika kyetä. Sinun velvollisuutesi on sallia hänen lähteä tälle retkelle, jotta hän voi perehtyä toimeen, joka odottaa häntä.»

Asad mietti hetkisen. »Olkoon niin», vastasi hän sitten hitaasti. »Sinä siis lähdet Sakr-el-Bahrin kanssa, poikani.»

»Sakr-el-Bahrin kanssa?» huudahti Fenzileh kauhistuneena.

»En voisi löytää hänelle parempaa opettajaa.»

»Pitääkö poikasi lähteä toisen palvelijaksi?»

»Oppilaaksi», korjasi Asad. »Kuinka muutenkaan?»

»Jos olisin mies, oi sieluni lähde», sanoi Fenzileh, »ja jos minulla olisi poika, niin hänen opettajanaan olisin minä eikä kukaan muu. Minä muovaisin häntä niin, että hänestä tulisi toinen minä. Se, oi herrani, on sinun velvollisuutesi Marzakiin nähden. Älä jätä hänen totuttamista kenenkään toisen huoleksi, älä kenenkään sellaisen asiaksi, johon en voi luottaa, vaikka sinä häntä rakastat. Lähde itse tälle retkelle ja ota Marzak mukaan upseerinasi.»

Asadin kasvot synkkenivät. »Minä käyn jo liian vanhaksi», sanoi hän. »Viimeksikuluneina kahtena vuotena en ole ollut merillä. Kukapa tietää, enkö ole kadottanut voiton saavuttamisen taitoa. Ei, ei.» Hän pudisti päätään ja hänen piirteitään tummensi ja pehmensi alakuloisuus. »Sakr-el-Bahr on päällikkönä tällä kertaa, ja jos Marzak lähtee, niin hänen kanssaan.»

»Herrani...» aloitti Fenzileh, mutta vaikeni sitten. Nuubialainen palvelija oli tullut ilmoittamaan Sakr-el-Bahrin saapuneen ja odottavan herransa käskyjä pihamaalla. Asad nousi heti, ja vaikka Fenzileh, ylen uskaliaana kuten ainakin, yritti vielä häntä pidättää, hän torjui hänet kärsimättömästi ja lähti ulos.

Fenzileh katseli hänen jälkeensä, vihan ilme tummissa kauniissa silmissä, jotka olivat kiukusta kyyneltyä. Asadin astuttua ovesta ulos kirkkaaseen päivänpaisteeseen viileässä pimenneessä huoneessa vallitsi hiljaisuus — hiljaisuus, jota häiritsi vain paššan huoneen vähäpätöisempien naisten etäinen, hopeatiukujen helinää muistuttava nauru. Tuo ääni ärsytti hänen jännittyneitä hermojaan. Hän liikahti kiroten ja taputti käsiään. Kutsua totellen saapui neekerinainen, notkea ja voimakas kuin painija ja vyötärystä myöten alaston; hänen korvassaan riippuva orjan-rengas oli puhdasta kultaa.

»Sano niille, että lakkaavat kirkumasta», tiuskasi hän hieman purkaakseen tuimaa kiukkuansa. »Sano niille, että käsken antaa vitsoja, jos vielä minua häiritsevät.»

Neekerinainen poistui, ja kohta oli kaikki hiljaista, sillä paššan haaremin vähäpätöisemmät naiset tottelivat paššan korkeata puolisoa paremmin kuin häntä itseään.

Sitten Fenzileh veti poikansa pihanpuolisen säleristikon luo, jonka takaa he voivat nähdä ja kuulla kaikki, mitä pihamaalla tapahtui. Asad puhui, kertoi Sakr-el-Bahrille, mitä oli saanut tietää ja mitä piti tehdä.

»Kuinka pian voit jälleen lähteä vesille?» kysyi hän.

»Niin pian kuin Allahin ja sinun palveleminen vaatii», kuului vastaus heti.

»Hyvä niin, poikani.» Asad laski ystävällisesti kätensä merisissin olalle, tuon valmiuden voittamana. »Parasta on lähteä huomenna auringon noustessa. Niin paljon aikaa varmaan tarvitset ollaksesi valmis lähtemään.»

»Sinun luvallasi lähden siis heti antamaan varustautumiskäskyn», vastasi Sakr-el-Bahr, joskin hänen mielensä oli hiukan levoton, kun oli niin pian jälleen lähdettävä.

»Mitkä kaleerit otat mukaasi?»

»Yhtä ainoata espanjalaista kaleeria pyydystääkseni? Oman alukseni, en mitään muuta; se on täysin riittävä sellaiseen tehtävään, ja minä voin siten paremmin väijyä ja piiloutua — mikä olisi mahdotonta, jos minulla olisi kokonainen laivasto mukanani.»

»Aivan oikein — olet viisas, jos olet uskaliaskin», kiitteli Asad. »Suokoon Allah sinulle menestystä matkallesi!»

»Saanko nyt poistua?»

»Vielä hetkinen. Poikani Marzak on mieheksi tulossa, ja hänen on nyt aika astua Allahin ja valtion palvelukseen. Toivomukseni on, että hän lähtee upseerina mukaasi tälle retkelle ja että olet hänen opettajanaan, niinkuin minä olin aikoinani sinun opettajanasi.»

Asiassa oli jotakin, mikä miellytti Sakr-el-Bahria aivan yhtä vähän kuin Marzakia. Hän tiesi hyvin, kuinka kiihkeästi Fenzilehin poika häntä vihasi, ja hänellä oli niinmuodoin täysi syy pelätä ikävyyksiä, jos Asadin suunnitelma toteutuisi.

»Niinkuin sinä olit aikoinasi minun opettajanani!» vastasi hän ovelan mietteliäästi. »Etkö tahdo lähteä huomenna kanssamme merelle, oi Asad? Sinun vertaistasi ei ole koko islamissa, ja olisipa iloista saada seisoa vieressäsi laivan kannella niinkuin ennen, kun käymme espanjalaisen kimppuun.»

Asad katseli häntä. »Vaaditko sitä sinäkin?» kysyi hän.

»Ovatko toisetkin vaatineet samaa?» Miehen terävä äly, jonka kärsimykset olivat tehneet sitäkin terävämmäksi, leikkasi asiaa nopeasti ja syvälle. »Oikein tekivät, mutta kukaan ei voi kehoittaa sinua siihen kiihkeämmin kuin minä, sillä kukaan ei tiedä niin hyvin kuin minä, kuinka hauskaa on taistella uskottomia vastaan sinun johtamanasi ja kuinka kunniakasta on saavuttaa voitto sinun nähtesi. Lähde siis, herrani, tälle retkelle ja ole oman poikasi opettajana, koska se on suurin kunnia, minkä voit hänelle osoittaa.»

Asad siveli mietteissään partaansa, ja hänen kotkansilmänsä pienenivät. »Sinä houkuttelet minua, Allahin nimessä.»

»Salli minun tehdä enemmänkin —»

»Ei, enempää et voi tehdä. Minä olen vanha ja väsynyt, ja minua tarvitaan täällä. Tuleeko vanhan jalopeuran lähteä pyydystämään nuorta gasellia? Rauhaa, rauhaa! Minun taistelupäiväni aurinko on mennyt mailleen. Säilyttäköön se nuori taistelijapolvi, jonka olen kasvattanut, käsivarteni voittoja ja pitäköön yllä minun nimeäni ja oikean uskomme kunniaa merillä!» Hän nojasi Sakr-el-Bahrin olkaan ja huokasi, silmissä mietteliäs ja uneksiva ilme. »Se olisi tosiaankin oiva seikkailu. Mutta ei... olen tehnyt päätökseni. Mene sinä ja ota Marzak mukaasi ja tuo hänet terveenä takaisin kotiin.»

»Muuten en palaa itsekään», kuului vastaus. »Mutta minä luotan Kaikkitietävään.»

Sitten hän lähti salaten sekä retkeen että seuraan kohdistuvan syvän tyytymättömyytensä, ja käski Othmania varustamaan valmiiksi hänen suuren aluksensa, sijoittamaan siihen tykkejä, kolmesataa orjaa soutajiksi ja kolmesataa sotilasta.

Asad-ed-Din palasi pihan puolella olevaan pimennettyyn huoneeseen, missä viipyivät vielä Fenzileh ja Marzak. Hän sanoi heille suostuvansa heidän molempien toivomukseen ja sallivansa Marzakin lähteä retkelle.

Mutta siinä, missä hänen lähtiessään oli ollut kärsimättömyyttä, oli nyt huonosti salattua kiukkua.

»Oi aurinkoni, sinä, joka minua lämmität», aloitti Fenzileh, ja Asad tiesi pitkäaikaisesta kokemuksestaan, että mitä hellemmät olivat vaimon sanat, sitä myrkyllisempi oli hänen mielensä, »eivätkö siis neuvoni ole mielestäsi minkään arvoiset, ovatko ne vain kuin jalkoihisi lankeavaa tomua?»

»Eivät sitäkään», vastasi Asad kykenemättä tällä kertaa sietämään vaimon puheen hillittömyyttä.

»Lausut totuuden!» virkkoi Fenzileh kumartaen päätään. Hänen takanaan näkyivät hänen poikansa kauniit, nyt synkistyneet kasvot.

»Epäilemättä», vakuutti Asad. »Päivän koittaessa lähdet sinä, Marzak, matkaan Sakr-el-Bahrin aluksessa ja hänen johdossaan ja yrität osoittaa sitä taitoa ja urhoollisuutta, joka on tehnyt hänestä islamin lujimman varustuksen, Allahin totisen peitsen.»

Mutta Marzakista tuntui, että tässä asiassa oli kannatettava äitiä, ja ajatellessaan inhoittavaa seikkailijaa, joka uhkasi anastaa oikeudenmukaisesti hänelle, Marzakille, kuuluvan sijan, hänen uskaliaisuutensa kehittyi mielettömyyteen saakka.

»Jos lähden merille tuon koiransukuisen kristityn kanssa», vastasi hän käheästi, »niin hänen täytyy olla siinä, minne hän kuuluu — soutajien penkissä.»

»Mitä sanot?» karjaisi Asad vimmoissaan. Hän kääntyi poikansa puoleen, ja hänen äkkiä punaisiksi leimahtaneissa kasvoissaan oli niin julma ja ilkeä ilme, että tuo juonitteleva pari siitä kauhistui. »Profeetan parran nimessä! Kuinka uskallat sanoa minulle niin?» Hän astui kohti Marzakia, ja Fenzileh, äkkinäisen kauhun valtaamana, hypähti heidän väliinsä ja miestään vastapäätä, niinkuin pentuansa puolustamaan rientävä naarasjalopeura. Mutta pašša, joka oli nyt raivostunut poikansa tottelemattomuudesta, raivostunut sekä häneen että äitiin, jonka tiesi poikaa yllyttäneen, tarttui vaimoonsa vankoin, jäntereisin käsin ja heitti hänet kiukkuisesti syrjään niin että hän kompastui ja kaatui huohottaen sohvansa pieluksille.

»Allahin kirous sinun osaksesi!» huusi hän, ja Marzak peräytyi. »Onko tuo hävytön noita, joka on sinut synnyttänyt, opettanut sinua seisomaan edessäni ja kertomaan minulle, mitä tahdot tehdä, mitä et? Pyhän Koraanin nimessä! Liian kauan olen jo sietänyt hänen ilkeitä juoniansa, ja nyt näen hänen opettaneen sinua noudattamaan omaa esimerkkiänsä ja vastustelemaan omaa isääsi! Huomenna lähdet merelle Sakr-el-Bahrin kanssa. Minä olen sen sanonut. Jos vielä virkat jotakin, joudut hänen alukseensa siihen työhön, jota hänelle suunnittelit — soutajien penkkiin, orjain päällikön ruoskan alle tottelevaisuutta oppimaan.»

Kauhistunut Marzak seisoi jäykkänä ja vaiti tuskin uskaltaen hengittääkään. Hän ei ollut koskaan eläessään nähnyt isäänsä sellaisen kuninkaallisen vihan vallassa. Viha ei kumminkaan näyttänyt herättävän pelkoa paššan puolisossa, synnynnäisessä pahasisuisessa, jonka kieltä ei pahakaan uhkaus voinut saada vaikenemaan.

»Minä rukoilen Allahia saattamaan sielusi jälleen näkeväksi, oi Marzakin isä», valitti hän, »jotta opit erottamaan toisistaan ne, jotka sinua rakastavat, ja ne oman edun etsijät, jotka käyttävät väärin luottamustasi.»

»Mitä?» ärjäisi Asad, »Etkö ole vielä saanut kylliksesi?»

»En, enkä tule saamaan, ennenkuin minut isketään mykäksi ja kuoliaaksi sentähden, että olen suuressa rakkaudessani neuvonut sinua, sinä vaivaisten silmieni valo.»

»Pidä kielesi kurissa», virkkoi Asad vihaansa hilliten, »muuten käy aivan pian niinkuin sanot.»

»En huoli, kunhan tuo sileä naamio temmataan pois sen koiransukulaisen Sakr-el-Bahrin kasvoilta. Allah hänen luunsa rikkokoon! Kuinka onkaan niiden kahden Englannista tuodun orjan laita, Asad? Minulle on kerrottu, että toinen on nainen, pitkä ja sitä valkoista kauneutta edustava, joka on paholaisen noille pohjoismaalaisille suoma lahja. Mitä hän aikoo naiselle tehdä, kun ei tahdo näyttää häntä torilla, niinkuin laki määrää, vaan hiipii tänne ja pyytää sinua kumoamaan lain hänen hyväkseen? Mutta minä puhun tässä aivan suotta. Olenhan osoittanut sinulle pahempia asioita todistaakseni hänen halpamaista petollisuuttaan, mutta sinä imartelet häntä yhä ja uhkaat käydä oman poikasi kimppuun.»

Asad astui häntä kohti, kumartui, tarttui hänen ranteisiinsa ja nosti hänet ylös.

Asadin kasvot näyttivät tummuudestaan huolimatta harmailta. Hänen näkönsä säikähdytti vihdoin hänen vaimoansa ja lopetti hänen häikäilemättömän uskaliaisuutensa.

Asad huusi:

»Ya anta! Ajub!»

Fenzileh huohotti, hän vuorostaan äkkinäisen kauhun kalventamana. »Herrani ja käskijäni!» vikisi hän. »Älä ole vihainen, minun elämäni virta! Mitä aiot tehdä?»