Part 15

Asad hymyili ilkeästi. »Tehdä?» ärjyi hän. »Mitä olisi pitänyt tehdä jo kymmenen vuotta sitten ja aikaisemminkin. Käsken antaa sinulle raippoja.» Hän huusi jälleen, vieläkin käskevämmin: »Ajub!»

»Herrani ja käskijäni!» valitti Fenzileh kauhusta väristen nyt, kun havaitsi joutuvansa siihen, mihin oli häntä usein ärsyttänyt. »Armahda! Armahda!» Hän ryömi maassa ja syleili Asadin polvia. »Armeliaan ja armahtavaisen nimessä! Ole armollinen, vaikka rakkauteni ajoi kielelleni liikoja sanoja! Rakas herrani! Marzakin isä!»

Hänen hätänsä, kauneutensa ja kenties sitäkin enemmän hänen harvinainen nöyryytensä ja alistuvaisuutensa lienee Asadia liikuttanut. Kun näet samassa Ajub — siloinen ja komea eunukki, vesiiri ja kamaripalvelija — pimensi sisäoven aukon ja tervehti kumartaen, hänet lähetti samassa takaisin paššan käden torjuva liike.

Asad silmäili ivallisesti alaspäin. »Se asento sopii sinulle parhaimmin», sanoi hän. »Jatka samaan suuntaan tuonnempanakin.» Hän irroittautui ylenkatseellisesti naisen syleilystä ja asteli majesteetillisesti ulos verhoutuen vihaansa kuin kuninkaalliseen viittaan ja jättäen taakseen kaksi kauhuniskemää olentoa, joista tuntui kuin olisivat olleet kuoleman kielissä.

Pitkään aikaan he eivät virkkaneet mitään toisilleen. Sitten Fenzileh vihdoin nousi ja asteli säleristikkoisen ikkuna-aukon luo. Sen avattuaan hän otti eräästä hyllystä saviruukun, joka oli sijoitettu siten, että vähinkin ilmanhenki sattui siihen. Siitä hän kaatoi vettä pieneen maljaan ja joi ahnaasti. Se seikka, että hän toimitti nuo tehtävät itse, vaikka pelkkä kättentaputus olisi kutsunut palvelijoita niitä suorittamaan, todisti osaltaan, kuinka hämmentyneessä tilassa hänen mielensä oli.

Hän löi kiinni sisemmän ristikon ja kääntyi Marzakin puoleen. »Entä sitten?» virkkoi hän.

»Sitten?» toisti poika.

»Niin juuri. Mitä nyt teemme? Jäämmekö hänen raivonsa murskaamiksi, kunnes olemme lopullisen tuhon omat? Hän on noiduttu. Se sakaali on noitunut hänet niin, että hänen nyt täytyy pitää hyvänä kaikkea sen konnan tekemää. Allah meitä ohjatkoon, Marzak, muuten sinut polkee maan tomuun tuo Sakr-el-Bahr.»

Marzak seisoi allapäin, sitten hän siirtyi hitaasti sohvan luo ja heittäytyi sen pieluksiin; siellä hän makasi pitkänään, leuka käsien varassa ja jalat ilmoilla.

»Mitä voisinkaan tehdä?» kysyi hän vihdoin.

»Sitä tekee minun eniten mieli tietää. Jotakin on tehtävä, ja pian. Mädätköön hänen luunsa. Jos hän jää elämään, niin sinä olet hukassa.»

»Niin», virkkoi Marzak äkkiä kiihkeästi ja merkitsevästi. »Jos hän jää elämään!» Hän nousi istualleen. »Sen sijaan, että suunnittelemme ja juonittelemme ja että suunnitelmamme ja juonemme johtavat korkeintaan siihen, että isäni vihastuu, olisi ryhdyttävä johonkin tehokkaampaan keinoon,»

Fenzileh seisoi huoneen keskellä katsellen poikaansa synkein silmin. »Minäkin olen sitä ajatellut», sanoi hän. »Voisin palkata miehiä tekemään sen, jos antaisin kahmalollisen kultaa. Mutta asian vaarallisuus...»

»Mitä vaarallisuutta siinä on, kunhan hän on kuollut?»

»Hän voisi vetää meidät kerallaan, ja mitä hyötyä meillä silloin olisi hänen kuolemastaan? Isäsi kostaisi hänet kauheasti.»

»Jos tekisimme sen viekkaasti, niin meitä ei keksittäisi.»

»Ei keksittäisi?» toisti Fenzileh ja naurahti ilottomasti. »Oletpa nuori ja sokea, Marzak! Meitä epäiltäisiin ensimmäisinä. Minä en ole ollenkaan salannut vihaani, ja kansa ei minusta pidä. Se vaatii isääsi menettelemään oikeudenmukaisesti siinäkin tapauksessa, ettei hän itse siihen taipuisi, mitä en pidä ollenkaan luultavana. Tuo Sakr-el-Bahr — Allah hänet tuhotkoon! — on heidän mielestään jumala. Muista, miten hänet otettiin vastaan! Ketä paššaa on hänen riemusaatossa palatessaan siten tervehditty. Nämä sallimuksen hänelle suomat voitot ovat saaneet heidät pitämään häntä Allahin suosimana ja suojelemana. Usko minua, Marzak: jos isäsi huomenna kuolee, niin Sakr-el-Bahr julistetaan Algierin paššaksi hänen jälkeensä, ja silloin me olemme hukassa. Ja Asad-ed-Din alkaa olla vanha. Totta kyllä, ettei hän enää lähde taisteluun. Hän riippuu kiinni elämässä ja voi elää vielä kauankin. Mutta jos sittenkin kävisi toisin ja jos Sakr-el-Bahr vielä vaeltaisi maan päällä isäsi kohtalon täytyttyä, en uskalla ajatella, mikä silloin tulee meidän kohtaloksemme, sinun ja minun. »

»Tulkoon hänen hautansa häväistyksi!» urahti Marzak.

»Hänen hautansa?» virkkoi Fenzileh. »Vaikeus on siinä, miten saamme hänen hautansa kaivetuksi tuottamatta vahinkoa itsellemme. Itse Saatana sitä konnaa suojelee.»

»Tehköön hänelle sijan helvettiin!» virkkoi Marzak.

»Kiroaminen ei meitä auta. Nouse, Marzak, ja ajattele, kuinka asian järjestämme.»

Marzak nousi vikkelästi ja notkeasti kuin vinttikoira. »Kuule siis», sanoi hän. »Koska minun täytyy lähteä retkelle hänen kerallaan, niin ehkäpä sattuu sopiva tilaisuus merellä jonakin pimeänä yönä.»

»Maltahan! Salli minun asiaa harkita. Allah opastakoon minua keksimään jonkin keinon!» Hän taputti käsiään, käski huoneeseen tullutta orjatyttöä kutsumaan vesiiri Ajubin ja antoi määräyksen, että hänen kantotuolinsa oli asetettava valmiiksi häntä varten. »Me lähdemme torille, Marzak, näkemään hänen orjiansa. Kukapa tietää, eikö heidän avullaan käy jotakin tekeminen! Viekkaudella pääsemme pitemmälle kuin pelkän voiman avulla, kun on taisteltava tuota häpeän kehnoa perillistä vastaan.»

»Tulkoon hänen talonsa hävitetyksi!» virkkoi Marzak.

Yhdeksäs luku.

KILPAILIJAT.

Orjatorin edustalla olevan avoimen alueen täytti tungeksiva, meluisa joukko, jota alinomaa lisäsi kapeiden kiveämättömien katujen labyrintistä tuleva ihmisvirta.

Siinä oli ruskeapintaisia berbereitä mustissa vuohenkarvaisissa viitoissa, jotka oli kudottu yhteen päähineen kanssa ja joiden selkäpuolta koristi neliskulmainen punainen tai oranssinvärinen solki; päässä heillä oli kalotti tai vain punottu kameelinkarvainen nuora; oli neekereitä, jotka kulkivat melkein alastomina, ja komeita arabialaisia, jotka näyttivät ylenmäärin vaatetetuilta liehuvissa valkoisissa viitoissaan ja päähineissään, jotka varjostivat heidän mustanpuhuvia, hienopiirteisiä kasvojaan; oli arvokkaita ja vaurailta näyttäviä maureja, jotka heleävärisiin selhameihin puettuina istuivat sileäkarvaisten ja upeasti suitsitettujen muuliensa selässä, oli tagarinejä, Andalusiasta karkoitettuja maureja, joista useimmat harjoittivat orjakauppaa, oli aito-juutalaisia mustissa kauhtanoissaan ja kristittyjä juutalaisia — heitä mainittiin sillä nimellä, koska olivat eläneet ja kasvaneet kristityissä seuduissa, joiden vaatetusta vielä käyttivät, oli Levantin turkkilaisia, upeissa puvuissa ja käytökseltään röyhkeitä, ja oli vaatimattomia cololeja, kabylejä ja biskareja.

Tuossa vedenmyyjä vuohennahka-astioineen kilisteli pientä kelloansa, tuossa kiikutteli oranssikauppias päälaellaan koria, jossa hänellä oli kultaisia hedelmiä, ja tarjosi huutaen niitä kaupaksi. Oli miehiä, jotka kulkivat jalan ja toisia muulien selässä, aaseilla ja hoikilla arabialaisilla hevosillaan ratsastavia, alinomaa muuttuva värien sekamelska, jossa kaikki melusivat, nauroivat ja kiroilivat Afrikan paahtavan auringon paisteessa, sinisen taivaan alla, kyyhkysten kiiriskellessä ilmoilla. Keltaisen muurin vierustalla kyyhötti joukko vikiseviä kerjäläisiä ja raajarikkoja, jotka pyytelivät almuja; lähellä porttia oli raivattu vapaaksi pieni alue, missä nähtiin eräs meddah, kerjäläistrubaduuri, joka kahden oppilaansa säestämänä lauloi haikeata balladia ohuella honottavalla äänellään.

Ne joukkoon kuuluvat, jotka olivat kauppaherroja, kulkivat arvelematta eteenpäin, jättivät ratsunsa portin ulkopuolelle ja kulkivat portista, josta ei päästetty ketään joutilaita eikä vähäpätöistä väkeä. Avarassa neliskulmaisessa paikassa, jonka karua hiekkapintaa rajoittivat pölynkarvaiset muurit, oli enemmän tilaa. Orjien myynti ei ollut vielä alkanut, sen oli määrä alkaa vasta tunnin kuluttua. Sillävälin tekivät pientä kauppaa ne, jotka olivat saaneet halutun oikeuden asettaa tavaroitaan näytteille muurin vierustalle; siinä oli villan, hedelmien ja mausteiden myyjiä, ja lisäksi pari kauppiasta, jotka tarjosivat jalokiviä ja muita koruja oikeauskoisten kaunisteiksi.

Torin keskellä oli kaivo, melkoisen suuri kahdeksankulmio mataline kolmiaskelmaisine kaiteineen. Alimmalla portaalla istui iäkäs parrakas juutalainen, yllään musta kauhtana, pää värikkääseen huiviin kiedottuna. Hänen polvillaan oli leveä matala musta rasia, joka oli jaettu useihin osastoihin, kaikki täynnä halvempia jalokiviä ja harvinaisia kiviä, joita hän tarjosi kaupaksi; hänen ympärillään seisoi ryhmä nuoria maurilaisia ja pari turkkilaista upseeria, joiden kaikkien kanssa juutalainen hieroi kauppaa.

Koko pohjoisen sivustan mittaisesta suojakatoksesta, jonka sisäpuolen peittivät näkyvistä kameelinkarvauutimet, kuului hillittyä ihmisäänten hyrinää. Siellä olivat ne suojat, joihin sijoitetut orjat tulivat tänään myytäviksi. Verhojen edustalla seisoi vartijoina kymmenkunta merisissiä apulaisinaan neekeriorjia.

Seinämuurin takaa, sen yläpuolelle kohoten, hohteli valkoinen kupukatto; sen vieressä näkyi keihäsmäinen minareetti ja muutamien taatelipalmujen ohuet latvat, joiden pitkät lehdet riippuivat liikkumattomina helteisessä ilmassa.

Yhtäkkiä ilmaantui portin ulkopuolella olevaan joukkoon liikettä. Eräältä kadulta saapui kuusi jättiläiskokoista nuubialaista huutaen:

»Oaak! Oaak! Varda! Tietä! Tehkää tietä!»

He pitelivät molemmin käsin pitkiä sauvoja raivaten niillä tietä väentungokseen, heittäen miehiä oikeaan ja vasempaan ja saaden korvaukseksi sadatuskuuroja.

»Balaak! Väistykää! Antakaa tietä herrallemme Asad-ed-Dinille, Allahin ylentämälle! Tietä!»

Väkijoukko peräytyi, lankesi polvilleen ja heittihe pitkäkseen Asad-ed-Dinin ratsastaessa eteenpäin maidonvalkoisella muulillaan seuranaan vesiiri Tsamanni ja joukko mustapukuisia janitšaareja välkkyvine miekkoineen.

Kiroukset, jotka olivat vastanneet hänen neekeriensä väkivaltaisuuteen, vaikenivat äkkiä; sensijaan täyttivät ilman yhtä kiihkeät siunaukset.

»Allah sinun valtaasi lisätköön! Allah pidentäköön sinun päiväsi! Herramme Mohammedin siunaus tulkoon osaksesi! Allah lähettäköön sinulle lisää voittoja!» satoi hänelle siunauksia joka taholta. Hän vastasi niihin niinkuin erinomaisen hurskaan miehen sopikin.

»Allahin rauha profeetan huoneen uskollisille», mutisi hän silloin tällöin vastaukseksi, kunnes vihdoin saapui portille. Siellä hän käski Tsamannia heittämään kukkaron maassa ryömiville kerjäläisille — sillä eikö olekin kirjoitettu kaikkein kirkkaimpaan kirjaan, että sinun on annettava almuina se, mitä ilman voit tulla toimeen, koska ne, jotka säästyvät omalta ahneudeltaan, menestyvät, ja koska kaikki se, minkä annat almuina, Allahin armoa etsien, korvataan sinulle kaksinkertaisesti?

Noudattaen lakia, joka velvoitti hänen halvinta alamaistansa, Asad astui ratsunsa selästä ja kulki portista jalkaisin. Kaivon luona hän pysähtyi, silmäili uutimien peittämää suojakatosta, siunasi polvistunutta joukkoa ja käski kaikkien nousta.

Hän viittasi Sakr-el-Bahrin upseerille Alille, jonka huostassa olivat merisissin viime matkalta tuodut orjat, ja ilmoitti haluavansa tarkastaa vangittuja. Alin annettua merkin neekerit siirsivät syrjään kameelinkarvaiset esiriput, joten onnettomat orjat tulivat kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Sakr-el-Bahrin ottamien vankien ohella siinä oli muutamia muitakin, jotka Bisken oli tuonut parilta pienemmältä retkeltä.

Asad näki joukon miehiä ja naisia — naisia vain suhteellisen vähän — kaikkiin ikäkausiin, rotuihin ja säätyihin kuuluvia. Siinä oli kalpeita, vaaleatukkaisia ranskalaisia tai pohjoismaalaisia, oliivipintaisia italialaisia ja mustanpuhuvia espanjalaisia, neekereitä ja sekarotuisia, oli vanhoja ja nuoria miehiä ja lapsiakin, toiset sievästi puettuja, toiset melkein alastomia, toiset pelkissä rievuissa. Ainoastaan heidän asunsa auttamaton hoidottomuus loi heihin yhtenäistä leimaa. Mutta sellainen hoidottomuus ei voinut herättää sääliä Asadin hurskaassa sydämessä. Ne olivat uskottomia, jotka eivät tulisi milloinkaan näkemään Jumalan profeetan kasvoja, kirottuja olentoja, joille ihmisen ei kannattanut osoittaa mitään hellyyttä. Hetkiseksi Asadin katse pysähtyi sievään tummatukkaiseen espanjalaiseen tyttöön, joka istua kyyhötti, kädet polvien välissä, ankaran epätoivon ja tuskan asennossa. Hänen silmiensä loistoa lisäsivät hänen silmiään ympäröivät tummanruskeat unettomuuden renkaat. Tsamannin käsivarteen nojaten Asad seisoi hetkisen katsellen häntä; sitten hänen katseensa siirtyi kauemmaksi. Yhtäkkiä hän tarttui lujemmin Tsamannin käsivarteen, ja vilkas mielenkiinto kuvastui hänen kellervissä kasvoissaan.

Hänen edessään olevan häkin ylimmässä rivissä istui aivan ihana nainen, nainen, jonkalaisista hän oli kuullut puhuttavan, mutta jonka vertaista hän ei ollut koskaan nähnyt. Hän oli pitkä ja solakka kuin kypressi; hänen hipiänsä oli maidonvalkea, hänen silmänsä kuin kaksi kaikkein tumminta safiiria, hänen hiuksensa kullanpunertavat ja näyttivät metallina välkkyvän hänen istuessaan siinä auringonpaisteessa. Hänellä oli yllään ruumiinmukainen valkoinen puku, jonka syvä kaula-aukko paljasti näkyviin hänen niskansa moitteettoman sulon.

Asad-ed-Din kääntyi Alin puoleen. »Mikä päärly onkaan heitetty tuohon rikkaläjään?» kysyi hän.

»Hän on se nainen, jonka herramme Sakr-el-Bahr toi mukanaan Englannista.»

Asadin silmät kääntyivät hitaasti vankiin, ja vaikka oli luullut häntä aivan tunteettomaksi, hän nyt huomasi naisen poskien hitaasti punastuvan hänen kiinteän ja loukkaavan katseensa alla. Puna lisäsi hänen kauneuttaan poistamalla kasvojen väsyneen ilmeen.

»Tuo hänet tänne», virkkoi pašša lyhyesti.

Kaksi neekeriä kävi häneen käsiksi, ja hän lähti heti välttääkseen kovakouraista kohtelua terästäen itseään kestämään arvokkaasti kaikkea, mikä voi häntä odottaa. Hänen vieressään istunut keltatukkainen nuori mies, jonka kasvot olivat laihat ja parransängen peittämät, katsahti säikähtyneenä, kun nainen vietiin hänen vierestään. Sitten hän äännähti valittaen ja yritti tarttua häneen, mutta kohotettuun käsivarteensa sattui raippa saaden sen valahtamaan alas.

Asad oli mietteissään. Fenzileh oli kehoittanut häntä katsomaan tätä uskotonta neitoa, jonka ryöstämiseksi Sakr-el-Bahr oli uskaltanut ylen paljon. Vaimon tarkoituksena oli ollut saada hänet näkemään jonkinlaisen todistuksen siitä uskottomuudesta, josta hän aina syytti sissipäällikköä. Asad katseli naista, mutta ei havainnut hänessä mitään sellaista merkkiä kuin Fenzileh oli vihjaillut hänestä löytyvän — eikä hän sellaista etsinytkään. Hän oli totellut vaimoaan uteliaisuuden yllyttämänä. Mutta se ja kaikki muukin unohtui nyt hänen katsellessaan tuota jaloa pohjoismaista naista, joka hirmuisessa vankeudessaan näytti melkein kuvapatsaalta.

Asad ojensi kätensä koskettaakseen hänen käsivarttaan, mutta nainen veti käsivartensa takaisin ikäänkuin hänen sormensa olisivat olleet polttavat.

Asad huokasi. »Kuinka tutkimattomat ovatkaan Korkeimman tiet, Hänen, joka sallii tuollaisen ihanan hedelmän riippua uskottomuuden turmeltuneessa puussa!»

Tsamanni, mestari-sykofantti, joka oli perinpohjin oppinut käyttelemään herransa mielialoja, vastasi:

»Vieläpä kenties niinkin, että profeetan huoneen uskollinen voi sen poimia. Totisesti ovat yhdelle ja ainoalle kaikki asiat mahdolliset!»

»Mutta eikö luettavaan kirjaan ole kirjoitettu, etteivät uskottomien tyttäret ole oikeauskoisia?» Hän huokasi jälleen.

Mutta Tsamanni, joka aivan hyvin tiesi, millaisesta vastauksesta pašša piti, sovitti vastauksensa hänen toivomuksensa mukaiseksi. »Allah on suuri, ja se, mikä on tapahtunut kerran, voi tapahtua uudelleen, herrani.»

Asadin katse hipaisi vesiirin silmiä. »Fenzileh, tarkoitat. Mutta silloin teki Allahin armo minut hänen valistamisensa välikappaleeksi.»

»Voihan hyvinkin olla kirjoitettu, että sinun tulee jälleen toimia sellaisena välikappaleena», lausui ovela Tsamanni hiljaa. Hänen mielessään oli nyt muitakin vaikuttimia kuin pelkkä halu esiintyä kohteliaana. Fenzileh ja hän olivat jo pitkät ajat olleet sotakannalla, aiheena keskinäinen kateus, mikäli oli kysymyksessä Asad. Jos Fenzileh tulisi sysätyksi syrjään, niin vesiirin vaikutusvalta kasvaisi ja lisääntyisi hänen omaksi edukseen. Hän oli usein asiaa haaveillut, mutta oli pelännyt haaveen jäävän toteutumatta, koska Asad alkoi käydä vanhaksi ja se tuli, joka oli ylen voimallisesti palanut hänessä nuoruusiällä, näytti nyt niin sammuneen, ettei hän ajatellutkaan naisia. Mutta tässä oli nyt eräs kuin ihmeen tuoma, niin hämmästyttävän ja erikoisen kaunis, että hän ilmeisesti oli vaikuttanut loihdullisesti passaan, joka ei ollut milloinkaan nähnyt hänenlaistaan.

»Hän on valkoinen kuin Atlas-vuoren lumi, suloinen kuin Tafilaltin taateli», virkkoi Asad lämpimästi, säihkyvin silmin katsellen edessään liikkumattomana seisovaa neitoa. Yhtäkkiä hän katsahti ympärilleen ja kääntyi Tsamannin puoleen samalla kovin tuimistuen.

»Hänen kasvonsa ovat tuhansien silmien nähtävinä!» huudahti hän.

»Sekin on tapahtunut jo ennen», vastasi Tsamanni.

Sitten kuului yhtäkkiä heidän vierestään ääni, luonnostaan pehmeä ja sointuisa, mutta nyt karulta kuulostava:

»Mikä nainen tuo voi olla?»

Pašša ja hänen vesiirinsä käännähtivät säikähtyen. Fenzileh, soveliaasti hunnutettuna ja päähine päässään seisoi heidän edessään, Marzak seurassaan. Vähän kauempana seisoivat eunukit ja kantotuoli, jossa Fenzileh oli sinne tuotu Asadin huomaamatta. Kantotuolin vieressä oli vesiiri Ajub-el-Samin.

Asad katsahti häneen karsaasti, sillä hän ei ollut vielä leppynyt sen kiukun jäljestä, jonka Fenzileh ja Marzak olivat aiheuttaneet. Oli jo kyllin ilkeätä, ettei vaimo omassa kodissa osoittanut hänelle kuuluvaa kunnioitusta, mutta Asad oli sen sentään sietänyt. Kerrassaan sopimatonta hänen arvolleen sitävastoin oli, että Fenzileh rohkeni tulla tupsahtaa ja käydä häneltä kyselemään noin julkeasti kaiken kansan läsnäollessa. Hän ei ollut milloinkaan ennen esiintynyt niin uhkarohkeasti eikä olisi rohjennut nytkään, ellei äkkinäinen pelontuska olisi syrjäyttänyt kaikkea varovaisuutta. Hän oli nähnyt katseen, jonka Asad oli luonut tuohon kauniiseen orjaan, ja hänen mielessään heräsi mustasukkaisuuden ohella todellinen pelko. Asad ei ollut enää varmasti hänen vallassaan. Lopulliseen vallan kukistumiseen tarvittiin vain, että Asad, joka oli näinä kuluneina vuosina tuskin huolinut ajatella tai katsella ketään naista, saisi päähänsä tuoda uuden rekryytin haaremiinsa.

Siitä johtui, että Fenzileh nyt seisoi häikäilemättömän rohkeana miehensä edessä — vaikka hänen kasvonsa olivat hunnutetut, hänen jokaisessa piirteessään ilmeni uskalias julkeus. Asadin karsaasta katseesta hän ei välittänyt vähääkään.

»Jos tuo on Sakr-el-Bahrin Englannista tuoma orja, niin minulle kerrotut huhut ovat valhetelleet», sanoi hän. »Eipä totisesti maksanut vaivaa matkustaa niin kauas ja saattaa vaaraan niin monen muslimin henkeä tuodakseen Berberiaan tuon keltanaamaisen, pitkäkoipisen kadotuksen tyttären.»

Asadin hämmästys voitti hänen vihansa. Hän ei ollut herkkäkäänteinen.

»Keltanaamaisen? Pitkäkoipisen?» toisti hän. Sitten, hänen vihdoin tajuttuaan vaimonsa ajatukset, hänen kasvoihinsa ilmaantui ovela hymyn irvistys. »Olen jo huomannut kuulosi heikkenevän, ja nyt pettää näkösikin, kuten havaitsen. Sinä käyt varmaan vanhaksi.» Hän katseli; vaimoaan niin kalseasti, että Fenzileh peräytyi.

Asad astui hänen luokseen.

»Liian kauan olet jo hallinnut haaremiani uskottomaan eurooppalaiseen tapaasi», lausui hän niin hiljaa, että ainoastaan lähinnä olevat henkilöt voivat kuulla hänen vihaiset sanansa. »Sinä olet muuttunut häpeäksi oikeauskoisten silmissä», lisäsi hän erittäin kiukkuisesti. »Taitaa olla parasta, että asian korjaamme.»

Sitten Asad kääntyi äkkiä pois ja viittasi Alia toimittamaan orjan paikalleen toisten joukkoon. Tsamannin käsivarteen nojaten hän astui muutamia askelia kohti porttia, pysähtyi sitten ja kääntyi jälleen vaimon puoleen:

»Kantotuoliisi!» virkkoi hän käskevästi, siten nuhdellen vaimoa kaikkien kuullen »Ja korjaudu kotiin niinkuin soveliaisuutta noudattavan muhamettilaisnaisen tulee. Äläkä enää milloinkaan näyttäydy julkisissa paikoissa jalkaisin kuljeksimassa.»

Fenzileh totteli heti, mitään virkkamatta. Asad viipyi portilla Tsamannin kanssa, kunnes kantotuolit olivat poistuneet ja niiden mukana Ajub ja Marzak, jotka eivät uskaltaneet kumpikaan kohdata paššan kiukkuista katsetta.

Asad silmäili tuikeasti kantotuolin jälkeen, ivallinen hymy huulillaan. »Sitä mukaa kuin hänen kauneutensa häviää, hänen julkeutensa kasvaa», urahti hän. »Hän alkaa käydä vanhaksi, Tsamanni, vanhaksi ja luisevaksi ja toraisaksi, eikä ole enää mikään sovelias puoliso profeetan huoneen jäsenelle. Allah saattaisi pitää hyvinkin mieluisena asiana, jos toimittaisimme hänen sijaansa toisen.» Sitten, ilmeisesti viitaten tuohon toiseen, katseen kääntyessä suojakatokseen, jonka esirippu vedettiin jälleen kiinni, hän alkoi puhua toisenlaiseen sävyyn.

»Huomasitko, Tsamanni, kuinka sulavasti hän liikkui? Notkeasti ja ylevästi kuin nuori gaselli. Kaikkiviisas ei totisesti ole luonut niin paljon kauneutta, jotta se heitettäisiin kadotukseen.»

»Eikö se ole voitu lähettää jonkun oikeauskoisen lohdutukseksi?» ihmetteli nokkela vesiiri. »Allah on suuri, hänelle on kaikki mahdollista.»

»Kuinkapa muutenkaan?» virkkoi Asad. »Se on kirjoitettu, ja samoinkuin ei kukaan voi saavuttaa sitä, mikä ei ole kirjoitettu, samoin ei kukaan voi välttää sitä, mikä on kirjoitettu. Minä olen tehnyt päätökseni. Jää sinä tänne, Tsamanni. Jää myynnin ajaksi ja osta hänet. Hänelle tulee opettaa oikeata uskoa. Hänet on pelastettava kadotuksen pätsistä.»

Käsky oli lausuttu, Tsamannin harras toivo oli toteutunut.

Hän nuoli huuliansa. »Entä hinta, herrani?» kysyi hän hiljaa.

»Hinta?» virkkoi Asad. »Enkö käskenyt sinua ostamaan hänet? Tuo hänet minulle, vaikka hinta olisi tuhat filippiä.

»Tuhat filippiä!» toisti Tsamanni hämmästyneenä. »Allah on suuri!»

Mutta Asad oli jo lähtenyt hänen vierestään ja astellut holviportista, jonka edustalla väkijoukko jälleen painui polvilleen hänet nähdessään.

Oli mainio asia, että Asad oli pyytänyt häntä jäämään myyntitilaisuuteen. Mutta dalal ei luovuttanut yhtäkään orjaa ennenkuin hinta oli suoritettu, ja Tsamannilla ei ollut melkoista summaa mukanaan. Senvuoksi hän lähti herransa jäljessä kohti linnaa. Myynnin alkamiseen oli vielä tunti, joten hänellä oli yllin kyllin aikaa mennäkseen ja palatakseen.

Sattui kumminkin niin, että Tsamanni oli ilkeä ja että paššan puolisoon kohdistuva viha, joka oli kauan kytenyt hänen mielessään imartelevan hymyn ja syvien kumarrusten salaamana, käsitti vihatun henkilön palvelijatkin. Koko maailmassa ei ollut ketään, jota hän olisi halveksinut enemmän kuin sileäpintaista, lihavaa eunukkia Ajub-el-Saminia, hänen majesteetillista keinuvaa käyntiänsä ja paksuja, kopeita huuliansa.

Kirjoitettu oli myös, että hänen piti linnan pihamaalla kohdata Ajub, joka valtiattarensa käskystä oli siinä vesiiriä väijymässä. Lihava ukkeli vieri eteenpäin, kädet vatsaa kannattaen ja pienet silmät kiiltäen.

»Allah sinulle terveyttä lisätköön, Tsamanni!» tervehti hän kohteliaasti. »Tuotko uutisia?»

»Uutisia? Mitä uutisia?» virkkoi Tsamanni. »Totisesti en mitään sellaisia uutisia, jotka valtiatartasi ilahduttavat.»

»Armelias Allah! Mistä on kysymys? Koskeeko asia tuota eurooppalaista orjatyttöä?»

Tsamanni hymyili, ja se kiukutti Ajubia, joka tunsi maaperän horjuvan jalkojensa alla. Jos hänen emäntänsä vaikutusvalta loppuisi, niin hän, Ajub, sortuisi hänen kerallaan ja muuttuisi tomuksi Tsamannin jalkojen alle.

»Koraanin nimessä, Ajub, sinä vapiset!» Tsamanni kiusasi häntä. »Sinun pehmeät ihrasi ihan värisevät, ja eipä ilmankaan, sillä päiväsi ovat luetut, sinä tyhjän isä.»

»Pilkkaatko minua, sinä koira?» kuului toisen ääni, nyt kiukkuisen kimeänä.