Part 16

»Nimitätkö minua koiraksi? Sinä?» Tsamanni sylki tahallaan hänen varjoansa. »Mene ja sano emännällesi, että herrani on käskenyt minun ostaa tuon eurooppalaisen tytön. Sano hänelle, että se tyttö tulee herrani puolisoksi samoinkuin Fenzileh aikoinaan, jotta herrani voi johdattaa hänet oikeaan uskoon ja temmata Saatanalta niin kauniin jalokiven. Sano vielä, että minun on käsketty ostaa hänet herrani varoilla tuhannen filipin hintaan. Vie perille tämä viesti sinä tuulen isä, ja Allah sinulle vatsaa lisätköön!» Sitten hän lähti, notkeana, nokkelana ja ivallisena.

»Periköön tuho sinun poikasi, ja tyttäresi tulkoot portoiksi», ärjyi eunukki, jota äkkiä raivostuttivat nuo pahat uutiset ja niihin liittyvä solvaus.

Mutta Tsamanni vain nauroi ja vastasi hänelle olan takaa: »Tulkoon pojistasi kaikista sulttaaneja, Ajub!»

Yhä väristen vihasta, joka kerrassaan hälvensi uutisten aiheuttaman pelon, Ajub vieri valtiattarensa luo tuota pahaa viestiä vieden.

Fenzileh kuunteli häntä tylsän vimman vallassa. Sitten hän alkoi sättiä herraansa ja orjatyttöä yhtaikaa ja rukoili Allahia murtamaan heidän luunsa ja mustentamaan heidän kasvonsa ja mädännyttämään heidän lihansa, rukoili yhtä kiihkeästi kuin henkilö, joka on syntynyt ja kasvanut ainoassa oikeassa uskossa. Tuosta raivonpuuskasta toivuttuaan hän painui hetkeksi mietteisiin. Vihdoin hän hypähti seisaalleen ja käski Ajubia katsomaan, ettei kukaan kurkkinut ovilla salaa kuuntelemassa.

»Meidän täytyy toimia, Ajub, ja toimia nopeasti. Muuten joudun tuhon omaksi, ja kerallani tuhoutuu Marzak, joka ei kykene yksin isäänsä vastustamaan. Sakr-el-Bahr tallaa meidät maan tomuun», Äkkiä sai eräs ajatus hänet vaikenemaan. »Allahin nimessä, hän on voinut toimia määrätyssä tarkoituksessa tuodessaan kerallaan tuon valkonaamaisen porton. Mutta meidän täytyy ehkäistä hänen aikeensa ja meidän täytyy ehkäistä Asadin aikeet. Muuten olet hukassa sinäkin, Ajub.»

»Ehkäistä hänen aikeensa?» virkkoi vesiiri hämmästyen tuon naisen terävää sielun ja ruumiin tarmoa, jonka vertaista ei ollut milloinkaan ennen naishenkilössä havainnut. »Ehkäistä hänen aikeensa?» toisti hän.

»Ensinnä on toimitettava tuo eurooppalainen tyttö pois hänen ulottuviltaan.»

»Hyvä ajatus — mutta miten?»

»Miten? Eikö älysi keksi mitään keinoa? Eikö lihavassa päässäsi ole minkäänlaista älyä? Sinun pitää tarjota enemmän kuin tarjoaa Tsamanni, tai vielä mieluummin toimittaa joku tekemään se puolestasi ja siten ostaa tyttö minulle. Sitten pidämme huolta siitä, että hän häviää nopeasti ja kaikessa hiljaisuudessa, ennenkuin Asad keksii hänestä jälkeäkään.»

Ajubin kasvot kalpenivat, ja hänen leukansa heltat tutisivat. »Entä... entä hinta? Oletko ottanut huomioon, mitä se maksaa, oi Fenzileh? Miten käy, kun Asad saa sen tietää?»

»Hän ei saa sitä tietää», vastasi Fenzileh. »Ja jos saakin, niin tyttö on saavuttamattomissa, ja Asadin täytyy tyytyä siihen, mitä on kirjoitettu. Voit uskoa, että tiedän, kuinka hänet on tyynnytettävä.»

»Armollinen rouva!» huusi Ajub väännellen lihavia sormiansa. »Minä en uskalla siihen ryhtyä!»

»Mihin ryhtyä? Minä käsken sinua ostamaan tytön ja annan sinulle tarvitsemasi rahat. Mitä se muuten sinuun koskee, sinä koira? Sen, mitä on vielä tehtävä, tekee mies. Tule nyt, minä annan sinulle rahat, kaikki, mitä minulla on, suunnilleen tuhatviisisataa filipiä, ja mitä siitä jää, saat pitää itse.»

Ajub mietti hetkisen ja käsitti sitten, että Fenzileh oli oikeassa. Kukaan ei voinut häntä moittia siitä, että oli täyttänyt saamansa käskyn. Asiasta koituisi vielä hyötyäkin, — niin, ja olisipa oivallista, kun saisi tarjota enemmän kuin tuo koira Tsamanni ja lähettää hänet kotiin tyhjin käsin, pettyneen herransa vihaa kokemaan.

Hän levitti kätensä ja kumarsi, siten osoittaen ehdottomasti asiaan suostuvansa.

Kymmenes luku.

ORJAMARKKINAT.

Orjatorilla oli huutokauppa alkamassa; torvien ja rumpujen äänet ilmoittivat sitä. Kauppiaat, jotka olivat siihen saakka saaneet harjoittaa liikettään suljetun torin alueella, laskivat nyt alas pienten kojujensa kaihtimet. Juutalainen jalokivikauppias sulki laatikkonsa ja poistui jättäen kaivon portaat markkinoiden huomattavimpien henkilöiden haltuun. Viimeksimainitut kokoontuivat siihen kiireesti ympäröiden kaivon, ja kääntyen katselemaan ulospäin muun väen kerääntyessä eteläiselle ja läntiselle seinämälle.

Sitten tuli valkoisiin turbaaneihin puettuja vedenkantaja-neekereitä, jotka kääpiöpalmun lehvistä tehdyin pirskottimin kastelivat maankamaraa, jottei orjien ja ostajien kävellessä nousisi ylen paljon pölyä. Torvet vaikenivat hetkeksi, törähtivät vielä kerran juhlallisesti, ja sitten syntyi täysi hiljaisuus. Portilla oleva väkijoukko väistyi oikeaan ja vasempaan, ja avoimelle alueelle näkyi erittäin hitaasti ja arvokkaasti astuvan kolme pitkää dalalia, huutokaupanpitäjää, kiireestä kantapäähän valkoisiin puettuina ja päässä moitteettomat turbaanit. He pysähtyivät pitkän seinän länsipäähän, johtava dalal hieman molempia toisia edempänä.

Äänten häly hiljeni heidän tullessaan, muuttui kuhisevaksi kuiskeeksi, sitten kuin kimalaisten hyrinäksi, ja sitten seurasi täydellinen hiljaisuus. Dalalien juhlallisessa ja vakavassa käytöksessä oli jotakin kerrassaan papillista, joten väkijoukon hälinän hiljettyä koko asia sai pyhän toimituksen leiman.

Ensimmäinen dalal seisoi hetken aikaa kuin ajatuksiinsa vaipuneena, katse alasluotuna; sitten hän ojensi kätensä ottamaan vastaan siunausta, koroitti äänensä ja alkoi rukoilla yksitoikkoisella, laulavalla äänellä:

»Allahin armeliaan armahtavaisen nimessä, hänen, joka loi ihmisen veripakkuloista! Kaikki, mitä on maanpäällä ja taivaassa, ylistää Allahia, joka on voimallinen ja viisas! Hänen on taivaitten ja maan valtakunta. Hän tekee eläväksi ja surmaa, ja hänen vallassansa ovat kaikki asiat. Hän on ensimmäinen ja viimeinen, näkyväinen ja näkymätön, ja hän tietää kaikki.»

»Amen», lisäsi väkijoukko.

»Ylistys olkoon hänelle, joka lähetti meille Mohammedin, profeettansa, tuomaan maailmaan oikean uskon, ja kirottu olkoon Saatana, kivitetty, joka uskaltaa käydä sotimaan Allahia ja hänen lapsiansa vastaan.»

»Amen.»

»Allahin ja herramme Mohammedin siunaus tälle torille ja kaikille niille, jotka tässä ostavat ja myyvät, ja Allah lisätköön heidän varallisuuttansa ja suokoon heille pitkän elämän, jotta voivat Häntä ylistää.»

»Amen», vastasi väkijoukko; taajat rivit nousivat rukousasennosta ja kaikki kokivat saada liikkumisalaa.

Dalal löi kämmeniään yhteen, uutimet vedettiin syrjään, ja näkyviin tuli orjajoukko — kaikkiaan suunnilleen kolmesataa, eri osastoissa.

Keskimmäisen osaston — jossa Rosamund ja Lionel olivat — ensimmäisessä rivissä seisoi kaksi lujarakenteista, solakkaa ja voimakaslihaksista nuorta nuubialaista, jotka katselivat asiain menoa täysin välinpitämättöminä, ollenkaan kauhistumatta kohtaloa, joka oli heidät tänne tuonut. Dalalin katse osui heihin, ja vaikka yleensä olikin laita niin, että ostaja osoitti sen orjan, jonka mieli saada, dalal halusi päästä heti hyvään alkuun ja viittasi vartioiville merisisseille. Molemmat neekerit tuotiin esiin.

»Tässä on oivallinen pari», lausui dalal, »lujalihaksinen ja pitkäraajainen, kuten kaikki voivat nähdä, ja häpeä olisi heitä toisistaan erottaa. Ken haluaa tällaista paria kovaan työhön, sanokoon, mitä tahtoo maksaa.» Hän lähti hitaasti kiertämään kaivoa merisissien pakottaessa neekereitä seuraamaan häntä, jotta kaikki ostajat saisivat tilaisuuden heitä nähdä ja tutkia.

Väkijoukon eturivissä lähellä porttia seisoi Ali, jonka Othmani oli lähettänyt ostamaan parikymmentä väkevää miestä Sakr-el-Bahrin kaleeria varten. Hänelle oli annettu määräys ostaa ainoastaan mahdollisimman voimakasta väkeä — yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta. Tuohon kaleeriin ei tahdottu ottaa heikkoja raukkoja, jotka uupuessaan olivat soutupäällikköjen vastukseksi. Ali ilmoitti heti asiansa.

»Minä tarvitsen sellaisia pitkiä veikkoja Sakr-el-Bahrin airoihin», lausui hän kuuluvalla ja merkitsevällä äänellä, saaden siten koko väkijoukon huomion kääntymään itseensä ja nauttien niistä ihastelevista katseista, jotka suuntautuivat Oliver-Reisin upseeriin, erääseen niistä sisseistä, jotka olivat islamin ylpeys ja miekantutkain uskottomia vastaan.

»He ovat syntyneet jalosti airoissa ponnistelemaan, Ali-Reis», vastasi dalal juhlallisesti. »Mitä haluat heistä antaa?»

»Kaksisataa filipiä parista.»

Dalai asteli juhlallisesti eteenpäin orjien häntä seuratessa. »Minulle on tarjottu kaksisataa filipiä kaikkein reippaimmista orjista, mitä Allahin armo on milloinkaan sallinut tuoda tälle torille. Kuka lupaa vielä viisikymmentä filipiä?»

Liehuvaan siniseen selhamiin puettu muhkea maurilainen nousi istumasta kaivon portailta dalalin tultua hänen kohdalleen. Orjat vainusivat hänessä ostajan, ja koska mikä muu palvelus hyvänsä oli uhkaavaa kaleeriorjanaoloa otollisempi, he tulivat molemmat suutelemaan hänen kättänsä ja liehittelivät häntä kuin koirat.

Hän tunnusteli tyynesti ja arvokkaasti heidän lihaksiaan, työnsi sitten auki heidän huulensa ja tutki heidän hampaansa ja suunsa.

»Kaksisataakaksikymmentä molemmista yhteensä», sanoi hän, ja dalal kulki eteenpäin tavaroineen ilmoittaen tarjottua korkeampaa hintaa.

Niin hän ehti kierroksensa päähän ja seisoi jälleen Alin edessä. »Kaksisataakaksikymmentä on nyt hinta, oi Ali! Koraanin nimessä, ne ovat ainakin kolmensadan arvoiset. Sanotko kolmesataa?»

»Kaksisataa kolmekymmentä», kuului vastaus.

Dalal lähti jälleen maurin luo. »Kaksisataakolmekymmentä on minulle nyt tarjottu, oi Hamet. Annatko vielä kaksikymmentä?»

»En, Allahin nimessä!» virkkoi Hamet istuutuen takaisin paikalleen. »Saakoon heidät.»

»Vielä kymmenen filipiä?» kehoitti dalal.

»Ei asperiakaan.»

»Niinpä ovat sinun, Ali, kahdestasadastakolmestakymmenestä. Kiitä Allahia hyvästä kaupasta.»

Nuubialaiset jätettiin Alin seuralaisten huostaan, ja dalalin molemmat apulaiset tulivat saamaan maksua Alilta.

»Odottakaa, odottakaa», sanoi hän, »eikö Sakr-el-Bahrin nimi ole hyvä takuu?»

»Loukkaamattomana lakina on, että maksu tulee suorittaa, ennenkuin orjat poistuvat torilta, oi voimallinen Ali.»

»Lakia noudatetaan», kuului kärsimätön vastaus, »ja minä maksan, ennenkuin poistun. Mutta tahdon saada vielä toisia, ja jos sinulle sopii, teemme tilin vasta sitten. Olen saanut määräyksen ostaa tuon miehen kapteenilleni.» Hän osoitti Lionelia, joka seisoi Rosamundin vieressä, surkeuden ja heikkouden perikuvana.

Dalalin silmissä välkehti hetkisen ylenkatseellisen hämmästyksen ilme, jonka hän kuitenkin nopeasti salasi. »Tuokaa tänne tuo vaaleatukkainen uskoton», käski hän.

Merisissit kävivät käsiksi Lioneliin. Hän yritti turhaan taistella vastaan, mutta samassa huomattiin naishenkilön kumartuvan sanomaan hänelle jotakin. Hän lakkasi vastustelemasta ja antautui hervottomana vedettäväksi kaikkien nähtäviin.

»Aiotko saada hänestä soutajan, Ali?» huusi Ajub-el-Samin nelikulmion toiselta laidalta, ja tämä leikinlasku herätti yleistä hilpeyttä.

»Mitäpä muutakaan?» virkkoi Ali. »Ei hän ainakaan ole hinnalla pilattu.»

»Kuinka niin?» lausui dalal ollen hämmästyvinään. »Onhan hän pulska poika ja vielä nuori. Mitä annat hänestä? Sata filipiä?»

»Sata filipiä!» huudahti Ali ivallisesti. »Sata filipiä tuosta, jossa ei ole kuin luut ja nahka! Ma'š-Allah! Minä tarjoan viisi filipiä, dalal.»

Väkijoukosta kuului jälleen naurunremahdus. Mutta dalal jäykistyi yhä juhlallisemmaksi. Tuo nauru tuntui osalta kohdistuvan häneen, ja hän ei suinkaan suostunut olemaan pilan esineenä.

»Leikkiä laskette, herrani», virkkoi hän anteeksiantavin, mutta ylenkatseellisin kädenliikkein. »Katsokaa, kuinka terve hän on.» Hän antoi merkin eräälle merisissille, ja Lionelin nuttu leikattiin halki niskasta vyönsijaan saakka ja kiskaistiin hänen yltänsä. Hänen paljastunut yläruumiinsa osoittautui mittasuhteiltaan paremmaksi kuin olisi voinut luulla. Tuosta häpeällisestä kohtelusta kiivastuen Lionel vääntelehti vartijoittensa käsissä, kunnes eräs merisisseistä sivalsi häntä keveästi piiskalla, siten osoittaen, mikä häntä odotti, jos jatkoi vastustelua. »Katsokaa häntä nyt», virkkoi dalal koetellen tuota valkoista ruumista. »Huomatkaa, kuinka terve hän on. Katsokaa, kuinka erinomaiset ovat hänen hampaansa». Hän tarttui Lionelin päähän ja pakotti hänet avaamaan suunsa.

»Niinpä kyllä», virkkoi Ali, »mutta reidet ovat kovin laihat ja käsivarret kuin naisen.»

»Sen vian airo kyllä korjaa», väitti dalal.

»Te saastaiset neekerit!» nyyhki Lionel raivoissaan.

»Hän mutisee kirouksia uskottomalla kielellänsä», virkkoi Ali. »Hänen luonnonlaatunsa ei ole erinomainen, kuten näette. Minä lupasin viisi filipiä. Enempää en lupaa.»

Dalal kohautti hartioitaan ja alkoi kiertää kaivoa merisissien työntäessä Lionelia eteenpäin hänen jäljessään. Siellä täällä nousi joku häntä tunnustelemaan, mutta kukaan ei näyttänyt haluavan häntä ostaa.

»Viisi filipiä on se mieletön hinta, joka on minulle tarjottu tästä hienosta nuoresta frankkilaisesta!» huudahti dalal. »Eikö kukaan oikeauskoinen halua maksaa kymmentä tällaisesta orjasta? Etkö maksa sinä, Ajub? Sinä, Hamet, — kymmenen filipiä?»

Toinen toisensa jälkeen pudisti päätänsä. Lionelin laihat kasvot olivat liian huono suositus. He olivat nähneet ennen sellaisia orjia, ja kokemus oli heille opettanut, ettei sellaisista veikoista ollut mihinkään. Sitäpaitsi olivat hänen tosin hyvämuotoiset lihaksensa liian heikot, ja hänen lihansa näytti liian pehmeältä ja kestämättömältä. Mitäpä hyötyä oli orjasta, joka täytyi ensin karaista ja ruokkia voimakkaaksi ja joka voi yhtä hyvin kuolla niin tehtäessä? Viisi filipiäkin olisi niinmuodoin liikaa. Harmistunut dalal palasi Alin luo.

»Ota siis hänet, viidestä filipistä — Allah itaruutesi anteeksi antakoon.»

Ali irvisteli, ja hänen miehensä sieppasivat Lionelin kantaen hänet taka-alalle, missä aikaisemmin ostetut neekeriorjat olivat.

Ennenkuin Ali oli ehtinyt vaatia mitään uutta orjaa, oli dalalin huomioon vedonnut eräs vanhahko juutalainen, jolla oli kastilialaisen herrasmiehen puku yllään, röyhelö kaulassa, sulkahattu harmaantuneilla kiharoilla ja käyttökelpoinen tikari riippumassa vyöstä, joka oli pakotettua kultaa.

Siinä osastossa, jossa säilytettiin Biskenin johtamilla pienemmillä retkillä saatuja vankeja, istui suunnilleen kahdenkymmenen vuoden ikäinen andalusialainen tyttö, nimenomaan espanjalainen kaunotar. Hänen kasvojensa lämmin kalpeus muistutti norsunluuta, runsaat hiukset olivat mustat kuin ebenholtsi, kulmakarvat hienosti piirretyt ja silmät tumman ja pehmeän ruskeat. Hänellä oli yllään kastilialaisten maalaisnaisten soma puku, povella punaisen- ja keltaisenkirjava liina, joka jätti näkyviin hohtavan kauniin kaulan. Hän oli erittäin kalpea, ja hänen silmänsä katsahtelivat hurjasti, mutta se ei ollenkaan haitannut hänen kauneuttansa.

Hän oli kiinnittänyt juutalaisen huomiota, ja viimeksimainitussa oli kenties herännyt halu saada kostaa hänelle joitakin julmia vääryyksiä, joitakin kidutuksia, polttoja, ryöstöjä ja karkoituksia, joita olivat joutuneet kärsimään hänen rotunsa ihmiset tytön rodun jäsenten taholta. Hän kenties ajatteli hävitettyjä juutalaiskortteleita, ryöstettyjä juutalaisneitoja ja juutalaislapsia, joita oli teurastettu Espanjan kristittyjen palveleman Jumalan nimessä, sillä hänen tummien silmiensä katseessa ja osoittavassa kädenliikkeessään ilmeni melkein ylenkatseellinen tuimuus.

»Tuolla on eräs kastilialainen narttu, josta annan viisikymmentä filipiä, oi dalal», sanoi hän. Dalal viittasi, ja merisissit laahasivat vastustelevan tytön esiin.

»Sellaista hempeyttä ei osteta viidelläkymmenellä filipillä, oi Ibrahim», vastasi dalal. »Jusuf tässä maksaa ainakin kuusikymmentä.» Hän seisoi siinä upean maurilaisen edessä odottaen vastausta.

Mutta maurilainen pudisti päätänsä. »Allah tietää, että minulla on kolme vaimoa, jotka tuhoisivat hänen hempeytensä tunnin kuluessa, joten joutuisin sittenkin häviölle.»

Dalal asteli eteenpäin, ja tyttö seurasi häntä, mutta vastustaen joka askelella niitä, jotka pakottivat häntä eteenpäin, ja herjatenkin heitä tulisella kastiliankielellä. Hän iski kyntensä toisen vartijasissin käsivarteen ja sylki vihaisesti toista kasvoihin. Rosamundin väsyneissä silmissä kuvastui kauhu, jonka aiheena oli tuota lapsirakkaa odottava kohtalo ja hänen sitä vastaan yrittämänsä taistelun turha raivo. Mutta tytön käyttäytyminen näytti vaikuttavan aivan toisin erääseen lyhyeen, tanakkaan Levantin turkkilaiseen, joka nousi istuimeltaan kaivon portailta.

»Minä maksan kuusikymmentä filipiä siitä ilosta, että saan kesyttää tuon villikissan», sanoi hän.

Mutta Ibrahim ei vääjännyt. Hän tarjosi seitsemänkymmentä, turkkilainen puolestaan koroitti tarjouksen kahdeksaksikymmeneksi. Ibrahim lisäsi vielä kymmenen filipiä, ja sitten syntyi vaitiolo.

Dalal kehoitti turkkilaista. »Tahdotko siis joutua häviölle, ja vielä juutalaisen kanssa kilpaillessasi? Onko tuo sievä tyttö luovutettava pyhien kirjojen väärentäjälle, kadotuksen tulen perijälle, eräälle siitä rodusta, joka ei suo lähimmäiselleen taatelinkiven kappalettakaan? Sehän olisi suuri häpeä oikeauskoiselle.»

Niin yllytettynä turkkilainen tarjosi vielä viisi filipiä, mutta ilmeisen vastahakoisesti. Juutalainen ei välittänyt mitään häneen kohdistuneesta lausumasta, jonkalaisia hän kuuli joka päivä kymmenet kerrat kauppoja tehdessään. Hän veti vyöltään painavan kukkaron ja sanoi: »Tässä on sata filipiä. Se on jo liikaa. Mutta minä tarjoan sen summan.»

Ennenkuin dalalin harras ja houkutteleva kieli ennätti käydä jälleen yllyttämään, turkkilainen istuutui paikalleen tehden luovuttavan eleen.

»Minä jätän mokoman hänen nautittavakseen», virkkoi hän.

»Niinpä saat hänet sinä, Ibrahim, sadasta filipistä.»

Juutalainen luovutti kukkaronsa dalalin valkopukuisille apulaisille ja astui eteenpäin ottamaan tyttöä haltuunsa. Merisissit työnsivät häntä kohti yhä vastustelevaa tyttöä, ja juutalainen kiersi käsivartensa hetkeksi hänen ympärilleen.

»Sinä tulit minulle kalliiksi, Espanjan tytär», sanoi hän. »Siitä huolimatta olen tyytyväinen. Tule!» Hän hellitti otettaan lähteäkseen taluttamaan pois saalistaan. Samassa tyttö kiskaisi kätensä ylös tuimasti kuin tiikerikissa ja iski kyntensä pitelijänsä kasvoihin. Juutalainen laski hänet irti tuskasta kiljaisten, ja samassa tyttö sieppasi salamannopeasti hänen vyössään houkuttelevan lähellä kiikkuvan tikarin.

»Valga me Dios!» huusi hän, ja ennenkuin kättä ehdittiin kohottaa, hän jo upotti aseen kahvaa myöten kauniiseen poveensa ja vaipui nauravaksi, yskiväksi kasaksi ostajansa jalkojen eteen. Vielä viimeinen kouristus, ja hän makasi siinä aivan hiljaa Ibrahimin silmäillessä häntä kauhistuneena ja koko markkinayleisön painuessa äkkinäisen aran ja kunnioittavan pelontunnon valtaan. Rosamund oli noussut, hänen kalpeihin kasvoihinsa kohosi heikko puna, ja heikko valo syttyi hänen silmiinsä. Jumala oli antanut tuon espanjalaisen tyttöraukan osoittaa hänelle pelastuksen tien, ja Jumala soisi varmaan hänelle keinon käyttää sitä vuorostaan. Hän tunsi mielensä äkkiä korkenevan ja rohkaistuvan. Kuolema oli jyrkkä, nopea ratkaisu, mukava pakotie pois uhkaavasta kauhusta, ja hän tiesi Jumalan armossaan sallivan itsemurhan sellaisessa tilassa kuin hänen ja kuolleen andalusialaisen tyttöraukan.

Vihdoin Ibrahim toipui hetkellisestä hämmästyksestään. Hän astui päättävästi ruumiin yli, kasvot punaisina, ja tuli kylmäverisen dalalin eteen.

»Hän on kuollut!» määki hän. »Minut on petetty. Anna minulle rahani takaisin!»

»Tuleeko meidän suorittaa takaisin jokaisen kuolleen orjan hinta?» kysyi dalal häneltä.

»Eihän tyttö ollut vielä jätetty haltuuni», intoili juutalainen. »Käteni eivät olleet vielä häneen koskeneet. Anna rahani takaisin.»

»Sinä valehtelet, koiran poika», kuului tyyni vastaus. »Tyttö oli jo sinun. Olinhan hänet sinulle luovuttanut. Kanna hänet pois, koska olet hänen omistajansa.»

Juutalainen, jonka kasvot olivat entistä punaisemmat, näytti haukkovan ilmaa. »Mitä?» änkkäsi hän. »Pitääkö minun menettää sata filipiä?»

»Mikä on kirjoitettu, on kirjoitettu», vastasi seesteinen dalal.

Ibrahimin huulet vaahtosivat, ja hänen silmänsä veristivät. »Mutta eihän ole koskaan kirjoitettu, että —»

»Tyynny», virkkoi dalal. »Ellei olisi ollut niin kirjoitettu, se ei olisi voinut tapahtua. Se on Allahin tahto! Kuka uskaltaa kapinoida sitä vastaan?»

Väkijoukko alkoi tyytymättömänä äännellä.

»Minä tahdon sata filipiäni», virkkoi juutalainen vääjäämättä. Väkijoukon ääni paisui äkkiä ärjynnäksi.

»Kuuletko?» kysyi dalal. »Allah suokoon sinulle anteeksi, että rikot markkinoiden rauhaa. Mene matkaasi, muuten paha sinut perii.»

»Pois! Pois!» ärjyi joukko, ja muutamat lähenivät uhkaavina onnetonta Ibrahimia. »Tiehesi, sinä pyhien kirjojen vääristelijä! Sinä saastainen koira! Tiehesi!»

Mielet olivat niin kuohuksissa, vihaiset kasvot ja hänen nenänsä alla puidut nyrkit näyttivät niin uhkaavilta, että Ibrahim joutui arkuuden valtaan ja unohti peloissaan koko häviönsä.

»Minä menen, minä menen», virkkoi hän ja kääntyi kiireesti lähtemään.

Mutta dalal kutsui hänet takaisin. »Vie omasi mennessäsi», sanoi hän ruumista osoittaen. Niin Ibrahimin täytyi kärsiä vielä se pilkka, että oli käskettävä orjiansa kantamaan pois sen elottoman ruumiin, josta hän oli maksanut aimo summan käypiä kultakolikoita.

Portilla hän kuitenkin jälleen pysähtyi. »Minä vetoan paššaan», uhkasi hän. »Asad-ed-Din on oikeamielinen ja määrää varmaan rahat suoritettaviksi minulle takaisin.»

»Niin tekee», virkkoi dalal, »kunhan saat vainajan jälleen henkiin.» Sitten hän kääntyi muhkean Ajubin puoleen, joka nyki hänen lievettään. Hän kumartui kuuntelemaan, mitä paššan puolison vesiiri hänelle supatti. Sitten hän noudatti pyyntöä ja käski tuoda esiin Rosamundin.

Rosamund ei ollenkaan vastustellut, vaan liikkui eteenpäin omituisen elottomaan tapaan, ikäänkuin unissakävijä tai huumautunut. Hän seisoi siinä avoimen torin helteessä ja hehkussa dalalin vieressä kaivon luona, ja dalal ylisti hänen ruumiillisia hyviä ominaisuuksiaan, käyttäen kuten ainakin sitä frankkilaiskieltä, joka oli kaikkien markkinoille keräytyvien heimojen yleisesti käyttämä väline — kieltä, jota Rosamund Ranskassa hankkimansa ranskankielen taidon nojalla kykeni kauhukseen ja häpeäkseen ymmärtämään.

Ensimmäinen hinnantarjooja oli sama muhkea maurilainen, joka oli yrittänyt ostaa molempia nuubialaisia. Hän nousi tarkastelemaan Rosamundia läheltä ja lienee ollut tyytyväinen, koska tarjosi hyvän hinnan ja tarjosi sen ylenkatseellisen varmana siitä, ettei kukaan tarjoisi enempää.

»Sata filipiä tuosta maitokasvoisesta tytöstä.»

»Se ei riitä. Katsohan, kuinka kuutamokirkkaat ja kauniit hänen kasvonsa ovat», virkkoi dalal astellessaan eteenpäin. »Tšigil antaa meille kauniita naisia, mutta yksikään Tšigilin nainen ei ole läheskään niin kaunis.»

»Sataviisikymmentä», sanoi Levantin turkkilainen sormiansa napsahduttaen.

»Ei riitä vieläkään. Katso, kuinka pitkäksi Allah on sallinut hänen kasvaa. Katso, kuinka ylpeästi hän kantaa päätänsä, katso, kuinka hänen silmänsä hohtavat! Allahin nimessä, hän on kyllin hyvä kaunistamaan itsensä sulttaanin haaremia.»

Hän ei sanonut enempää kuin minkä ostajat havaitsivat todeksi. Nyt näkyi kiihtymys väreilevän katselijoiden tavallisesti välinpitämättömissä riveissä. Eräs Jusuf-niminen maurilainen tarjosi heti kaksisataa.

Mutta dalal lauloi yhä ylistystänsä. Hän kohotti Rosamundin toisen käsivarren tarkastettavaksi, ja Rosamund suostui siihen katse maahan luotuna ja ilmaisematta muuta harmistumisen merkkiä kuin kevyen punan, joka levisi hänen kasvoihinsa ja hävisi kohta.

»Katso näitä jäseniä; ne ovat pehmeät kuin Arabian silkki ja norsunluutakin valkoisemmat. Katso noita huulia, jotka ovat kuin granaattiomenan kukkaset. Hinta on nyt kaksisataa filipiä. Mitä annat sinä, oi Hamet?»

Hamet oli kiukuissaan siitä, että hänen alkuperäinen tarjouksensa oli ylitetty kaksinkertaiseksi. »Koraanin nimessä, minä olen ostanut Susista kolmea tukevaa tyttöä halvemmalla.»

»Vertaatko litteänaamaista Susin tyttöä tähän narsissisilmäiseen naisten helmeen?» ivaili dalal.