Part 17

»Olkoon menneeksi kaksisataakymmenen», murahti Hamet harmistuneena.

Kiukkuinen Tsamanni arveli, että oli tullut sovelias hetki ostaa tyttö herralleen, niinkuin käsketty oli.

»Kolmesataa», virkkoi hän lyhyesti, saattaakseen asian päätökseen. Mutta samassa kuului kimakka ääni hänen takaansa huutavan: »Neljäsataa.»

Hän käännähti hämmästyneenä katsomaan taaksensa ja näki siellä Ajubin ivallisen naaman. Ostajien joukosta kuului äänten hyrinää; useat kurkottivat kaulojansa nähdäkseen edes vilahdukselta tuon anteliaan huutajan.

Jusuf nousi kiivaasti seisaalleen. Hän ilmoitti kiukkuisesti tallaavansa viimeistä kertaa Algierin orjatorin tomua ja viimeistä kertaa olevansa siellä orjia ostamassa.

»Zem-Zemin kaivon nimessä», vannoi hän, »kaikki ihmiset ovat näillä markkinoilla kuin noiduttuja. Neljäsataa filipiä frankkilaisesta tytöstä! Allah lisätköön rikkauttanne, sillä totisesti te sitä tarvitsette.» Äärettömän harminsa vallassa hän asteli portille, raivasi kyynäspäillään tien väkijoukon halki ja poistui koko markkinapaikalta.

Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt äänenkantamaa kauemmaksi, hinta oli jälleen noussut. Tsamannin toipuessa äkkiä ilmaantuneen kilpailijan aikaansaamasta hämmästyksestä dalal oli saanut houkutelluksi turkkilaisen lupaamaan enemmän.

»Tämä on sulaa hulluutta», valitti viimeksimainittu. »Mutta tyttö miellyttää minua, ja jos Allah armollinen katsoo hyväksi opastaa hänet oikeaan uskoon, niin hänestä voi tulla haaremini valo. Neljäsataakaksikymmentä filipiä siis, oi dalal, ja Allah suokoon anteeksi runsaskätisyyteni.»

Mutta hän oli tuskin ehtinyt päättää lyhyen puheensa, kun Tsamanni virkkoi lakonisen kaunopuheisesti: »Viisisataa.»

»J' Allah!» huusi turkkilainen kohottaen kätensä taivaaseen päin. Ja »J' Allah!» kuului väkijoukko kaikuna toistavan.

»Viisisataaviisikymmentä», kuului Ajubin kimeä ääni yleisen melun yli.

»Kuusisataa», vastasi Tsamanni tyynenä kuten ennenkin.

Nuo ennenkuulumattomat hinnat saivat nyt aikaan sellaisen leiskeen, että dalalin täytyi koroittaa äänensä ja vaatia hiljaisuutta.

Yleisön tyynnyttyä Ajub koroitti hinnan seitsemäksisadaksi.

»Kahdeksansataa», kivahti Tsamanni, osoittaen vihdoin hiukan lämmenneensä.

»Yhdeksänsataa», vastasi Ajub.

Tsamanni käännähti jälleen häneen päin, nyt kiukusta kalvenneena. »Onko tämä ilvettä, sinä tuulen isä?» huudahti hän herättäen yleisössä hilpeyttä tuohon nimitykseen sisältyvällä pilkalla.

»Ilveilijä olet sinä», vastasi Ajub väkinäisen tyynesti, »ja ilveesi käy sinulle kalliiksi.»

Tsamanni kääntyi olkapäitään kohauttaen jälleen dalaliin päin. »Tuhat filipiä», virkkoi hän lyhyesti.

»Hiljaa siellä!» huusi jälleen dalal. »Hiljaa, ja kiittäkää Allahia, joka lähettää hyviä hintoja.»

»Tuhat sata», virkkoi Ajub vääjäämättä.

Nyt Tsamanni oli lyöty, koska oli saavuttanut Asadin mainitseman huiman ylimmän hinnan. Hänellä ei ollut oikeutta mennä pitemmälle eikä hän uskaltanut niin tehdä neuvottelematta ensin paššan kanssa. Mutta jos hän lähtisi torilta siinä tarkoituksessa, niin Ajub veisi sillävälin tytön. Hän huomasi olevansa kahden tulen välissä. Jos hän suostuisi toisen laudalta lyötäväksi, hänen isäntänsä varmaan purkaisi häneen kiukkuansa. Jos hän taas menisi sen rajan yli, joka oli mainittu huolettomasti kaiken mahdollisuuden tuolla puolen sijaitsevana, niin hänen voisi käydä yhtä huonosti.

Hän kääntyi väkijoukkoon päin hurjasti käsillään elehtien. »Profeetan parran nimessä, tuo kerskailija, joka ei ole kuin tuulta ja lokaa, pitää meitä pilkkanansa. Hän ei aiokaan ostaa. Onko kukaan kuullut maksettavan orjatytöstä puoltakaan sen vertaa?»

Ajubin vastaus oli kaunopuheinen: hän veti esiin pullean kukkaron ja heitti sen maahan niin että kultakolikot pehmeästi kilahtivat. »Tuossa on minun takaajani», vastasi hän irvistellen erittäin hyvätuulisesti, nauttien täysin siemauksin vihamiehensä raivosta ja häpeäänjoutumisesta ja nauttien siitä aivan ilmaiseksi. »Luenko tuhat sata filipiä, oi dalal?»

»Jos vesiiri Tsamanni siihen tyytyy.»

»Tiedätkö, kenelle minä ostan?» ärjyi Tsamanni. »Paššalle itselleen, Asad-ed-Dinille, Allahin ylentämälle.» Hän läheni Ajubia kädet kohotettuina. »Mitä sanotkaan hänelle, sinä koira, kun hän vaatii sinut vastaamaan siitä, että olet rohjennut tarjota enemmän kuin hän?»

Tuo raivo ei kumminkaan liikuttanut Ajubia vähääkään. Hän levitti lihavat kätensä, hänen silmänsä räpyttelivät ja paksut huulet suipistuivat. »Mistäpä sen tietäisin; eihän Allah ole luonut minua kaikkitietäväksi! Olisit sanonut aikaisemmin. Niin minä vastaan, jos pašša minulta kysyy, ja pašša on oikeamielinen».

»Minä en tahtoisi olla sijassasi — en, vaikka saisin Stambulin valtaistuimen».

»En minäkään sinun sijassasi, Tsamanni, sillä olethan saanut raivoissasi keltataudin.»

Niin he seisoivat tuijotellen toisiinsa, kunnes dalal kutsui heidät käsillä olevaan asiaan.

»Hinta on nyt tuhat sata filipiä. Suostutko joutumaan häviölle, vesiiri?»

»Koska Allah niin tahtoo. Minulla ei ole valtaa mennä kauemmaksi.»

»Niinpä hän on tuhannesta ja sadasta filipistä Ajub —»

Mutta kauppa ei ollut vielä lopussa. Portilla tungeksivasta taajasta parvesta kuului terävä ääni:

»Tuhat kaksisataa filipiä tuosta frankkilaisesta tytöstä.»

Dalal, joka oli otaksunut mielettömyyden äärimmäisen rajan jo saavutetuksi, joutui nyt uuden hämmästyksen valtaan. Väkijoukko huusi ja hihkui ja mylvi osittain intoutuneena, osittain ivaillen, ja Tsamannikin ilahtui huomatessaan areenalle astuvan uuden taistelijan, joka kenties kostaisi hänen puolestaan Ajubille. Väkijoukko väistyi nopeasti oikeaan ja vasempaan, ja avoimelle alueelle ilmaantui Sakr-el-Bahr. Hänet tunnettiin heti, ja jumaloiva joukko tervehti häntä huutaen yhteen ääneen hänen nimeänsä.

Berberiläinen nimi ei antanut minkäänlaista vihjausta Rosamundille, joka sitäpaitsi ei nähnyt tulijaa, koska seisoi selin porttiin. Mutta hän tunsi äänen ja se sai hänet vavahtamaan. Hän ei voinut ollenkaan käsittää, minkätähden tarjous ja siihen epäilemättä sisältyvä tarkoitus herätti kauppiaissa sellaista kiihtymystä. Hän oli tosin jo aikaisemmin ihmetellyt, millainen katala tarkoitus Oliverilla mahtoi olla mielessään, mutta nyt, hänen äänensä kaikuessa, tuo ihmettely häipyi pois, ja asia selvisi hänelle. Oliver oli pysytellyt väkijoukossa odottaen, kunnes olisi yksi ainoa ostaja jäljellä, ja nyt hän astui esiin ostaakseen hänet omakseen — orjakseen!

Rosamund sulki hetkeksi silmänsä ja rukoili Jumalaa estämään hänen aiettaan toteutumasta. Mikä muu kohtalo tahansa, mutta ei tuota; Rosamund tahtoi riistää häneltä senkin tyydytyksen, että iskisi tikarin rintaansa niinkuin andalusialainen tyttö rukka oli tehnyt. Hänen kiihkeän kauhun valtaan joutuneessa mielessään liikkui melkein täydellisen tajuttomuuden aalto. Hetken aikaa tuntui maaperä järkkyvän ja kohoavan hänen jalkojensa alla. Sitten tuo pyörrytys hälveni, ja hän oli jälleen oma itsensä. Hän kuuli väkijoukon ulvovan »Ma’š’Allah!» ja »Sakr-el-Bahr!» ja dalalin vaativan ankarasti hiljaisuutta. Kun melu oli vaiennut, kuului dalal huudahtavan:

»Ylistys olkoon Allahin, joka lähettää innokkaita ostajia! Mitä sanot sinä, oi vesiiri Ajub?»

»Niin», ivaili Tsamanni, »entä nyt?»

»Tuhat kolmesataa», sanoi Ajub väkinäisen uhman ilmein.

»Vielä sata, oi dalal», lausui Sakr-el-Bahr rauhallisesti.

»Tuhat viisisataa», kiljaisi Ajub, joka siten saavutti valtiattarensa mainitseman ylimmän rajan, vieläpä välittömästi käytettävinään olevien varojensa määrän. Samalla oli myöskin mennyttä kaikki toivo saada itselleen jotakin ansiota.

Sakr-el-Bahr oli tyyni kuin kohtalo, ei huolinut katsahtaakaan vapisevaan eunukkiin, vaan sanoi jälleen:

»Vielä sata, oi dalal.»

»Tuhat kuusisataa filipiä!» huudahti dalal pikemmin hämmästyksestä kuin summaa ilmoittaakseen. Sitten hän hillitsi tunteitaan, kumarsi kunnioittavasti päätään ja tunnusti uskonsa. »Kaikki asiat ovat mahdolliset, jos Allah niihin suostuu. Ylistys olkoon Hänen, joka lähettää rikkaita ostajia.»

Hän kääntyi masentuneen Ajubin puoleen, joka oli siinä määrin lyöty, että Tsamanni häntä katsellessaan sai lohdutusta omaan pettymykseensä maistaen toisen välityksellä koston suloisuutta. »Mitä nyt sanot, sinä tarkkanäköinen vesiiri?»

»Minä sanon», puhkui Ajub, »että koska hänellä on Saatanan suosiosta niin suuri rikkaus, hänen täytyy päästä voitolle.»

Mutta vesiiri oli tuskin ehtinyt lausua solvaavat sanansa, kun Sakr-el-Bahrin tuima käsi tarttui hänen lihavaan niskaansa ja hyväksyvä vihainen äänten sorina kuului väkijoukosta.

»Saatanan suosiosta, niinkö sanot, sinä kuohittu koira?» murahti hän ja tiukensi otettaan niin että vesiiri kierteli ja kimmurteli tuskissaan. Hänen päänsä painui alas ja yhä alemmas, kunnes hänen koko ruumiinsa taipui ja hän makasi pitkänään torin tomussa. »Kuristanko sinut kuoliaaksi, sinä saastan isä, vai heitänkö pehmeän lihasi haaskalinnuille, jotta tiedät, mitä rauhaasi tulee?» Niin puhuessaan hän hieroi julkean veikon naamaa hiekkaiseen kamaraan.

»Armoa!» uikutti vesiiri. »Armoa, oi voimallinen Sakr-el-Bahr, niin totta kuin itse toivot armoa itsellesi!»

»Peruuta sanasi, sinä kuona. Tunnusta olevasi valehtelija ja koira.»

»Minä peruutan ne. Olen kehnosti valehdellut. Rikkautesi on palkka, jonka Allah on sinulle antanut uskottomista saamistasi loistavista voitoista.»

»Pistä ulos solvaava kielesi», virkkoi Sakr-el-Bahr, »ja puhdista se maan tomussa. Pistä se ulos, sanon minä.»

Ajub totteli häntä pelokkaan vilkkaasti. Sakr-elBahr irroitti kätensä ja salli onnettoman miehen vihdoin nousta. Vesiiri oli melkein likaan tukehtua, hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hän värisi kuin lankavyyhti joutuen kaikkien läsnäolijoiden naurun ja säälimättömän ivan esineeksi.

»Nyt korjaudu kotiisi, ennenkuin merihaukkani iskevät kyntensä sinuun. Mene!»

Ajub poistui kiireesti väkijoukon ivan yhä kiihtyessä ja Tsamannin osoittaessa äänekkäästi vahingoniloansa. Sakr-el-Bahr kääntyi jälleen dalalin puoleen.

»Tämä orja on tuhannesta kuudestasadasta filipistä sinun, oi Sakr-el-Bahr, sinä islamin ylpeys. Allah lisätköön voittojasi!»

»Maksa hänelle, Ali!» virkkoi merisissi lyhyeen ja astui eteenpäin ottaakseen haltuunsa saaliinsa.

Hän seisoi nyt Rosamundia vastapäätä ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun oli käynyt hänen luonaan hytissä päivää ennen hollantilaisen aluksen valtaamista.

Rosamund katsahti häneen ohimennen, sitten kohtauksen kauheus yllätti hänet ja hän väistyi taaksepäin, kasvot kalmankalpeina. Nähdessään kuinka Oliver oli kohdellut Ajubia hän oli havainnut, kuinka säälimättömästi hän voi menetellä. Hän ei tietänyt, että tuo kohtelu oli ollut tarkoituksellista teeskentelyä, jonka tarkoituksena oli saada hän, Rosamund, pelon valtaan.

Siinä häntä katsellessaan Oliver nyt hymyili julmaa hymyä, huulet tiukasti yhteen puristettuina, ja se oli omansa vain lisäämään Rosamundin kauhua.

»Tule», virkkoi Oliver englanninkielellä.

Rosamund peräytyi kohti dalalia ikäänkuin suojaa etsien. Sakr-el-Bahr tarttui hänen ranteisiinsa ja melkein tyrkkäsi hänet nuubialaisilleen. Abiadille ja Zal-Zerille, jotka olivat hänen seurassaan.»

»Peittäkää hänen kasvonsa», käski hän. »Kantakaa hänet talooni. »Menkää!»

Yhdestoista luku.

TOTUUS.

Aurinko oli nopeasti painumassa taivaanrannan taakse, kun Sakr-el-Bahr nuubialaisineen ja pienine sissisaattueineen saapui valkoisen talonsa luo, joka sijaitsi pienellä kukkulalla Bab-el-Uebin ja kaupungin alueen ulkopuolella.

Kun Rosamund ja Lionel, joita kuljetettiin merisissin jäljessä, havaitsivat olevansa avaralla pihamaalla pimeän ja ahtaan oviaukon edustalla, taivaan sinessä näkyi enää vain kuolevan päivän kalpeneva kajo, ja illan hiljaisuudessa helähti kirkkaana muezzinin ääni kutsuen oikeauskoisia rukoukseen.

Orjat ammensivat vettä pihan keskellä solisevasta suihkukaivosta, joka heitti ilmoille hoikan hopeisen vesipylvään särkien sen lukemattomiksi jalokiviksi ja sirottaen ne avaraan marmorialtaaseen. Sakr-el-Bahr peseytyi, samoinkuin hänen seuralaisensa, ja astui sitten häntä varten levitetyille rukousmatolle. Hänen sissinsä riisuivat viittansa ja levittivät ne maahan samaan virkaan.

Nuubialaiset käänsivät molemmat orjat toisaanne, jotteivät heidän katseensa pilaisi oikeauskoisten rukousta, ja jätti heidät siihen katselemaan seinää ja viheriää puutarhan porttia, josta leyhyi viilentyvässä ilmassa jasmiinin ja lavendelin tuoksuja. Portin säleristikon läpi he voivat vilahdukselta nähdä puutarhan väriloistoa ja voivat nähdä orjia, jotka olivat uurastaneet persialaisen vesipyörän ääressä, kunnes rukoukseen kutsuva huuto oli saanut heidät äkkiä kuvapatsaiksi jäykistymään.

Sakr-el-Bahr nousi rukousasennosta, lausui jäykän käskysanan ja lähti sisään. Nuubialaiset seurasivat häntä pakottaen vankinsa nousemaan edelleen kapeita portaita ja kuljettaen heidät siten kattotasanteelle, joka paikka on itämailla naisten tyyssijana, mutta johon ei tässä tapauksessa ollut astunut yhdenkään naisen jalka, koska talossa asui Sakr-el-Bahr, joka ei ollut tahtonut naisesta mitään tietää.

Tältä kattotasanteelta, jota ympäröi suunnilleen neljän jalan korkuinen kaide, avautui näköala yli kaupungin, joka kohosi kukkulan rinteelle sataman itäpuolella, ja yli saaren ja aallonmurtajan, jonka olivat suurta vaivaa nähden rakentaneet kristityt orjat raunioituneen linnoituksen kivistä, — Peñonin, jonka Kheir-ed-Din Barbarossa oli temmannut espanjalaisilta. Illan tihenevä harso lepäsi nyt kaiken yllä luoden sekä valkoisiin että keltaisiin seiniin helmenharmaata hohtoa. Lännen puolella levisivät talon tuoksuvat puutarhat, joissa kyyhkyset armaasti kujertelivat silkkiäis- ja lootuspuiden keskellä. Sen takana näkyi matalain kukkulain välissä kiertävä laakso, ja eräästä soran ja kaislan reunustamasta lammikosta, jonka yläpuolella liiteli majesteettisesti iso haikara, kuului sammakoiden käheä kurnutus.

Kahden jättiläiskokoisen keihään varassa lepäävä baldakiini sijaitsi kattotasanteen etelänpuolisella sivulla kohoten kahta vertaa ylemmäksi kuin kolmen muun sivun suojakaide. Sen alla oli sohva ja silkkityynyjä ja lähellä niitä pieni maurilaismallinen ebenholtsipöytä, helmiäis- ja kultaupokkeilla koristettu. Vastakkaiseen kaiteeseen, jossa oli säleristikko, nojasi köynnöstävä, heleä ruusupuu, jonka veripunaisten kukkien hehku nyt himmeni yleisessä harmaudessa.

Lionel ja Rosamund silmäilivät toisiansa hämyisessä valossa. Heidän kasvonsa kuumottivat aavemaisina vastapäätä toisiaan, ja nuubialaiset seisoivat kuin kaksi kuvapatsasta porraskäytävän suulla olevan oven pielissä.

Mies huokasi tuskallisesti ja liitti kätensä ristiin. Orjatorilla halkaistu nuttu oli myöhemmin puettu jälleen hänen yllensä ja korjattu tilapäisesti kääpiöpalmun kuidulla. Hän oli kuitenkin yhä surkeassa asussa. Mutta hänen ajatuksensa, — jos hänen ensimmäiset sanansa niitä ilmaisivat — koskivat pikemmin Rosamundin tilaa kuin omaa asemaa.

»Hyvä Jumala, että sinun piti tähän onnettomuuteen joutua!» huudahti hän. »Että sinun piti joutua kärsimään, mitä olet kärsinyt! Millainen nöyryytys, millainen barbaarinen julmuus! Ah!» Hän peitti laihat kasvonsa käsiinsä.

Rosamund kosketti lempeästi hänen käsivarttansa »Minun kärsimykseni ei paljoa merkitse», sanoi hän, ja hänen äänensä oli ihmeen vakava ja tyynnyttävä. Enkö ole jo maininnut, että Godolphinit olivat urhoollista väkeä! Heidän naistensakin povessa väitettiin olevan miehekästä henkeä, jota Rosamund epäilemättä nyt osoitti. »Älä säälittele minua, Lionel, sillä kärsimykseni ovat lopussa tai loppuvat aivan pian.» Hän hymyili omituisesti, sellaista haltioitunutta hymyä, joka nähtäneen marttyyrin kasvoissa kärsimyksen hetkellä.

»Kuinka niin?» kysyi Lionel hienon ihmettelyn vallassa.

»Kuinka?» toisti Rosamund. »Eikö ole aina olemassa keino heittää pois elämän taakka, jos se käy liian raskaaksi — raskaammaksi kuin Jumala tahtoisi sen meille käyvän.»

Lionel vain huokasi vastauksen asemesta. Koko sinä aikana, jonka he olivat viettäneet yhdessä siitä saakka, kun heidät oli tuotu maihin, hän ei tosiaankaan ollut tehnyt paljoa muuta kuin huokaillut, ja jos olotila olisi sallinut Rosamundin asiaa paremmin harkita, hän olisi varmaan havainnut Lionelin omituisen puutteelliseksi näinä raskaina hetkinä, joina kunnollinen mies olisi yrittänyt, vaikka kuinkakin epätoivoisesti, rohkaista toista sen sijaan, että hautoi vain omaa onnettomuuttansa.

Kattotasanteelle saapui orjia, käsissä valtavan suuret loimuavat tuohukset, jotka he asettivat seinästä ulkoneviin rautakoukkuihin. Niistä levisi tasanteelle kaamea punerva hohde. Orjat poistuivat jälleen, ja sitten ilmaantui nuubialaisten väliin tummaan oviaukkoon kolmas hahmo kenenkään hänen tuloansa ilmoittamatta. Hän oli Sakr-el-Bahr.

Hän seisoi hetken jäykästi tuijottaen, ryhdiltään ylväänä, kasvot ilmeettöminä, ja astui sitten hitaasti lähemmäksi. Hänellä oli yllään lyhyt valkoinen kauhtana, joka ulottui polviin saakka ja jota vyötäisillä kiersi kultavyö kimallellen tulena hänen liikkuessaan tuohusten valossa. Hänen käsivartensa olivat kyynäspäätä ja hänen jalkansa polvea myöten paljaat, ja jaloissa hänellä oli kullankirjaellut turkkilaiset tohvelit. Päässä hänellä oli valkoinen turbaani, jonka kameelikurjensulkaa kiinnitti jalokivillä kaunistettu solki.

Hän antoi merkin nuubialaisilleen, jotka poistuivat hiljaa jättäen hänet yksin vankiensa seuraan.

Hän kumarsi Rosamundille. »Tässä, rouvani», sanoi hän, »on tästä lähtien tyyssijanne, ja se merkitsee, että teitä kohdellaan pikemmin vaimona kuin orjana. Berberiassa näet on muslimien vaimojen olopaikkana kattotasanne. Toivottavasti se teitä miellyttää.»

Lionel tuijotteli häntä kasvot kalpeina. Hänen omatuntonsa kehoitti pelkäämään pahinta, hänen mielikuvituksensa esitti tuhansia hirmuisia kauhuja ja sai hänet sellaisen pelon valtaan, että hän väistyi velipuolensa tieltä, joka tuskin näytti häntä sinä hetkenä huomaavankaan.

Rosamund seisoi häntä vastapäätä, uljas vartalo suoristettuna koko pituuteensa, ja jos hänen kasvonsa olivat kalpeat, he olivat kuitenkin yhtä tyynet ja levolliset kuin tulijan; vaikka hänen povensa nousi ja laski siten ilmaisten hänen kiihtymystään, hänen katseensa oli kuitenkin halveksiva ja uhmaava, äänensä vakaa ja rauhallinen, kun hän vastasi kysyen:

»Mitä aiotte minulle tehdä?»

»Mitä aion?» virkkoi toinen, huulet hieman hymyyn vääntyneinä. Mutta vaikka hän luulikin vihaavansa Rosamundia ja yritti häntä loukata, nöyryyttää ja murskata, hän ei kumminkaan voinut olla ihailematta hänen jaloa käytöstään sellaisena hetkenä.

Kukkulain takaa kurkisti kuu — kuin kiiltävä kuparisirppi.

»Teidän asianne ei ole kysellä minun aikomuksiani», vastasi Oliver. »Oli aika, Rosamund, jolloin koko maailmassa ei ollut ehdottomampaa orjaanne kuin minä. Oma sydämettömyytenne ja oma uskottomuutenne katkaisi sen orjuuden kultaiset kahleet. Tulette havaitsemaan, että on vaikeampi katkoa niitä kahleita, joihin teidät nyt pakotan.»

Rosamund hymyili ylenkatseellisesti ja tyynen tyytyväisenä. Oliver astui aivan hänen luokseen.

»Sinä olet orjani, ymmärrätkö — ostettu markkinoilta niinkuin voin ostaa itselleni muulin, vuohen tai kameelin — ja kuulut minulle ruumiinesi ja sieluinesi. Sinä olet omaisuuttani, olet minun vapaasti käytettävänäni tai väärinkäytettäväni, minä voin sinua hyväillä tai sinut murskata, miten haluan, huolimatta kenenkään muun tahdosta, käsitellen henkeäsikin mielin määrin.»

Rosamund väistyi askelen kuullessaan hänen sanoissaan sykähtelevän synkän vihan, väistyi hänen ilkeän ivallisten tummien ja parrakkaiden kasvojensa tieltä.

»Sinä peto!» sai Rosamund sanotuksi.

»Nyt ymmärrät, mihin vankeuteen olet tullut sen vankeuden asemesta, jonka siteet oman kelvottomuutesi vuoksi katkoit.»

»Jumala sinulle anteeksi antakoon», huohotti Rosamund.

»Minä kiitän sinua tuosta rukouksesta», virkkoi Oliver. »Antakoon sinulle anteeksi aivan yhtä paljon.»

Sitten kuului taka-alalta epämääräinen ääni, Lionelin tukehtuva nyyhkytys.

Sakr-el-Bahr kääntyi hitaasti. Hän silmäili miestä hetken vaieten ja alkoi sitten nauraa. »Ahaa, minun entinen veljeni. Korea poika, niin totta kuin Jumala elää, eikö olekin? Katsohan häntä, Rosamund. Katso, kuinka jalosti kantaa onnettomuuttaan tuo miehuuden pylväs, jolta sinun olisi pitänyt saada suojaa, tuo valitsemasi voimallinen aviomies. Katso häntä! Katso tuota rakasta veljeäni.»

Tuon ivan iskusta Lionelin mieli muuttui äkkiä kiukkuiseksi, vaikka hän vielä äsken oli tuntenut ainoastaan pelkoa.

»Sinä et ole veljeni», vastasi hän tuimasti. »Äitisi oli kunnoton nainen, joka petti isääni.»

Sakr-el-Bahr vapisi hetken ikäänkuin häntä olisi lyöty. Kohta hän kuitenkin hillitsi itsensä. »Jos kuulen vielä kerran äitini nimen kirotulta kieleltäsi, leikkaan sen irti juurineen. Äitini muisto on, Jumalan kiitos, sinunlaistesi katalain matelijain solvausten saavuttamattomissa. Varo kumminkin puhumasta ainoasta naisesta, jonka nimeä kunnioitan.»

Sitten Lionel kääntyi päin, niinkuin tekee rottakin, ja syöksyi kohti velipuoltansa yrittäen tarttua kynsillään hänen kurkkuunsa. Mutta Sakr-el-Bahr kävi häneen kiinni niin että hän vaipui ulvahtaen polvilleen.

»Taidat havaita minut väkeväksi, vai kuinka?» ivaili hän. »Mutta eipä ihmekään. Muista, että raadoin kaleerivankina kuusi loputtoman pitkää kuukautta, niin ymmärrät, mikä on muuttanut ruumiini rautaiseksi ja riistänyt minulta sielun.»

Sakr-el-Bahr viskasi hänet ruusupensaaseen ja vasten sen kannatteena olevaa säleristikkoa, joka iskusta rusahti.

»Käsitätkö, mitä merkitsevät soutupenkin kauhut? Mitä merkitsee istua päivästä toiseen, yö yön jälkeen alastonna ja airoon kahlehdittuna, onnettomuustoveriesi lian ja löyhkän keskellä, kampaamattomana ja pesemättömänä, ellei satu sade huuhtelemaan, auringon paahtamana ja korventamana, verille hieroutuneena ja mätää tihkuen ja päällikön piiskan viiltelemänä, jos uuvut lakkaamattomassa, loputtomassa, julmassa ponnistuksessasi.»

»Käsitätkö sen?» Hillityn raivon sävy katosi hänen äänestään, ja hän karjui: »Opit käsittämään. Sitä kauhua, joka tuli osakseni sinun toimestasi, joudut nyt itse kokemaan, kunnes kuolet.»

Hän vaikeni; mutta Lionel ei yrittänytkään käyttää tilaisuutta. Hänen rohkeutensa oli kadonnut yhtä äkkiä kuin oli ilmi leimahtanut, ja hän kyyhötti siinä, mihin oli suistunut.

»Ennenkuin poistut, on vielä eräs asia», virkkoi Sakr-el-Bahr, »asia, jonka vuoksi olen käskenyt tuoda sinut tänne tänä iltana.

Sinä et ole tyytynyt kaikkeen tuohon, et ole tyytynyt leimaamaan minua murhamieheksi, tuhoamaan hyvää nimeäni, riistämään omaisuuttani ja ajamaan minua helvetin tielle, vaan anastit vielä sijani tuon petollisen naisen sydämessä, jota aikoinani rakastin.

»Minä toivon», jatkoi hän mietteissään, »että sinäkin, Lionel, rakastat häntä omalla vaivaisella tavallasi. Ruumistasi odottavaan kidutukseen tulee senvuoksi liitettäväksi kavalan sielusi kidutus — sellainen sielun piina, jota tuntenevat ainoastaan kadotetut. Siinä tarkoituksessa olen tuonut sinut tänne. Jotta voit käsittää, mitä minulla on varalla tuota naista varten ja jotta voit ottaa sen ajatuksen mukaasi piinaamaan mieltäsi pahemmin kuin soutupäällikön ruoska ruhjottua selkääsi.»

»Sinä saatana!» murahti Lionel. »Sinä helvetistä tullut paholainen!»

»Jos tahdot valmistaa perkeleitä, sinä sammakko veljeksi, älä erehdy soimaamaan niitä saatanoiksi, kun ensi kerran ne kohtaat.»

»Älä ollenkaan välitä hänestä, Lionel!» virkkoi Rosamund. »Minä osoitan hänet yhtä suureksi kerskuriksi kuin hän itse on todistanut itsensä konnaksi. Älä pelkää, että hän voi toteuttaa häijyä tahtoansa.»

»Toisin sanoen: sinä itse olet kerskuva», sanoi Sakr-el-Bahr. »Minä olen muuten se, miksi sinä ja hän, te molemmat, olette minut tehneet.»

»Olemmeko tehneet teistä valehtelijan ja pelkurin — sillä se te tosiaankin olette?» vastasi Rosamund.

»Pelkurin?» toisti Sakr-el-Bahr todellakin hämmästyen. »Varmaan jokin valhe, jonka hän on sinulle kertonut muiden ohella. Milloin olenkaan ollut pelkuri ja missä asiassa?»

»Missä asiassa? Siinä, jota nyt toteutatte kiusatessanne ja kiduttaessanne kahta avutonta olentoa, jotka ovat joutuneet käsiinne.»