Part 18

»En puhu nyt siitä, mikä olen», vastasi Sakr-el-Bahr, »sillä sanoinhan teille jo, että olen se, miksi te olette minut tehneet. Puhun siitä, mikä olin. Puhun menneistä ajoista.»

Rosamund katsahti häneen ja näytti mittaavan häntä värähtämättömällä katseellaan. »Puhutte menneistä ajoista?» kertasi hän hiljaisella äänellä. »Te puhutte minulle menneistä ajoista? Uskallatteko tosiaankin?»

»Minä olen hakenut teidät Englannista asti voidakseni keskustella asiasta kanssanne, saadakseni teille vihdoinkin kertoa seikkoja, jotka typeryydessäni salasin viisi vuotta sitten, saadakseni jatkaa keskustelua, joka katkesi, kun lähetitte minut pois luotanne.»

»Minä tein teille suunnatonta vääryyttä, epäilemättä» vastasi Rosamund katkeran ivallisesti. »Menettelin epäilemättä harkitsemattomasti. Olisi ollut soveliaampaa, jos olisin hymyillyt veljeni murhaajalle ja imarrellut häntä.»

»Minä vannoin sinulle silloin, etten ole hänen murhaajansa», muistutti Sakr-el-Bahr äänellä, joka vapisi.

»Ja minä vastasin teille, että valehtelette.»

»Niin, ja sitten sinä lähetit minut menemään — ja miehen sana, sen miehen, jota sanoit rakastavasi, jolle olit antanut luottamuksesi, ei merkinnyt sinulle mitään.»

»Antaessani teille luottamukseni», vastasi Rosamund »tein niin tuntematta todellista olemustanne, itsepintaisesti, oikukkaasti jättäen huomioonottamatta kaikki, mitä ihmiset sanoivat teistä ja hurjasta luonnostanne. Tuosta sokeasta oikkupäisyydestäni olen saanut rangaistuksen, jonka lienen ansainnut.»

»Valhetta — pelkkää valhetta!» virkkoi toinen kiihkeästi. »Kaikesta hurjapäisyydestäni — ja Jumala tietää, ettei se ollut niin suuri kuin kerrottiin — minä kerrassaan luovuin sinuun rakastuessani. Ketään rakastajaa maailman alusta alkaen ei ole rakkaus milloinkaan puhdistanut ja pyhittänyt siinä määrin kuin minua.»

»Säästäkää minut ainakin tästä!» huudahti Rosamund, inhon sävy äänessä.

»Säästäisinkö sinua?» sanoi toinen. »Minkätähden sinua säästäisin?»

»Häpeän vuoksi; minä tunnen mielessäni alinomaista häpeää ajatellessani, että oli aika, jolloin luulin teitä rakastavani.»

Sakr-el-Bahr hymyili. »Jos kykenette vielä häpeemään, joudutte varmaan kokonaan sen tunteen valtaan, ennenkuin olen puheeni päättänyt. Sinun tulee kuunnella minua loppuun asti. Nyt ei ole ketään, joka voi seurustelumme keskeyttää, ei ketään, joka voi vastustaa määräävää tahtoani. Ajattele siis ja muistele. Muista, kuinka ylpeilit siitä muutoksesta, jonka olit saanut minussa syntymään. Turhamaisuudellesi tuo imartelu, tuo kauneutesi voimalle maksettu vero oli tervetullut. Mutta sitten sinä yhtäkkiä, kaikkein mitättömimpien perusteiden nojalla, uskoit minut veljesi murhaajaksi.»

»Kaikkein mitättömimpien perusteiden nojalla?» huudahti Rosamund, melkein tahtomattaan esittäen vastalauseensa.

»Niin mitättömien, etteivät Truron tuomarit tahtoneet ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin minua vastaan.»

»Syynä oli se», huomautti Rosamund, »että teitä oli heidän mielestään riittävästi ärsytetty. Syynä oli, ettette ollut vannonut heille niinkuin minulle, ettei minkäänlainen ärsytys saisi teitä kohottamaan kättänne veljeäni vastaan. Syynä oli, etteivät he arvanneet, millainen petturi ja valapatto te olitte.»

Sakr-el-Bahr silmäili häntä hetkisen. Sitten hän käveli vähän aikaa tasanteella. Ruusupuun viereen sykertynyt Lionel oli nyt melkein kokonaan unohtunut.

»Jumala suokoon minulle kärsivällisyyttä kanssasi!» virkkoi hän vihdoin. »Minä tarvitsen sitä. Haluan näet ymmärtää monia asioita tänä iltana. Tahdon saada sinut näkemään, kuinka oikeutettu on vihani ja kuinka oikeamielinen se rangaistus, joka tulee osaksenne senvuoksi, että olette tuhonneet elämäni ja kenties tuonpuolisenkin olemassaoloni. Tuomari Baine ja eräs toinen, joka on jo kuollut, tiesi viattomuuteni.»

»Hekö tiesivät viattomuutenne?» Äänessä oli ivallisen hämmästyksen ilme. »Eivätkö he olleet todistajina teidän ja Peterin välisessä riidassa ja kuulleet teidän vannovan, että surmaatte hänet?»

»Niin vannoin vihapäissäni. Jälkeenpäin muistin, että hän oli veljesi.»

»Jälkeenpäin?» virkkoi Rosamund. »Hänet murhattuanne?»

»Sanon vieläkin», virkkoi Oliver tyynesti, »etten ole sitä tehnyt.»

»Ja minä sanon vieläkin, että valehtelette.»

Oliver silmäili häntä kauan aikaa ja naurahti sitten. »Oletko milloinkaan» kysyi hän, »kuullut ihmisen valehtelevan aivan tarkoituksettomasti? Ihmiset valehtelevat saavuttaakseen hyötyä, he valehtelevat pelkuruudesta tai ilkeydestä tai siitä syystä, että ovat turhamaisia ja karkeita kerskureita. Minä en tiedä mitään muuta syytä, joka voi pakottaa ihmisen valhettelemaan, lukuunottamatta — niin! —» (hän katsahti syrjäkarein Lioneliin) — »lukuunottamatta sitä mahdollisuutta että ihminen toisinaan tahtoo valheellaan suojata jotakin toista henkilöä, itse uhrautuen. Siinä teillä on kaikki ne seikat, jotka voivat ihmistä valheeseen kannustaa. Voiko yksikään niistä olla tänä iltana minua kannustamassa? Ajattele! Kysy itseltäsi, mitä ajatusta voisi olla siinä, että nyt sinulle valehtelisin? Ota vielä huomioon, että olen alkanut sinua inhota uskottomuutesi tähden, että nyt himoitsen vain saada rangaista sinua siitä ja minulle koituneista katkerista seurauksista, että olen hakenut teidät tänne vaatiakseni maksua viimeiseen ropoon saakka. Mitä hyötyä minulla siis voisikaan olla valheestani?»

»Koska kaikki on niinkuin on, mitä hyötyä teillä voisikaan olla totuudesta?» vastasi Rosamund.

»Se hyöty, että voin täysin osoittaa sinulle, kuinka väärin olet menetellyt. Että saan sinut ymmärtämään sen vääryyden, josta vaadin korvausta. Että voin estää sinut pitämästä itseäsi marttyyrinä ja että saan sinut kuolettavan katkerasti käsittämään, kuinka kaikki se, mitä nyt seuraa, on vain oman uskottomuutesi välttämätön hedelmä.»

»Pidättekö minua mielettömänä, sir Oliver?» kysyi Rosamund.

»Pidän, rouvani — ja pahempanakin», kuului vastaus.

»Niin, selväähän se», myönsi Rosamund ivallisesti »koska vielä nytkin tuhlaatte sanoja yrittäen saada minua vakuutetuksi vastoin omaa järkeäni. Mutta sanat eivät hivuta olemattomiksi tosiasioita. Ja vaikka puhuisitte tuomiopäivään asti, ei yksikään sananne voisi tehdä olemattomaksi sitä lumessa näkynyttä verijuovaa, joka johti murhatun ruumiin luota omalle ovellenne, yksikään sana ei kykene hälventämään hänen ja teidän välillä vallitsevan vihan muistoa eikä omaa uhkaustanne; yleistä mielipidettä, joka vaati teille rangaistusta, se ei myöskään kykene muistista karkoittamaan. Kuinka uskallattekaan minulle niin puhua? Kuinka uskallatte seisoa tässä korkean taivaan alla ja valehdella minulle saadaksenne nyt suorittamanne katalan teon siten näyttämään kauniimmalta — se näet on valheellisuutenne tarkoituksena, koska kysyitte minulta, mitä tarkoitusta siinä voisi olla. Mitä teillä oli kaikkea tuota vastaan asetettavana saadaksenne minut varmasti uskomaan, että kätenne ovat puhtaat, saadaksenne minut pysymään siinä lupauksessani, jonka — Jumala minulle anteeksi suokoon! — olin teille antanut?»

»Sanani!» kuului raikuva vastaus.

»Te valehtelette», virkkoi toinen.

»Älä luule», sanoi Oliver, »etten voi vaadittaessa todistaa sanojani.»

»Todistaa?» Rosamund tuijotti häneen hetkisen, silmät suurina. Sitten hänen huulensa kiertyi ivalliseen hymyyn. »Ja se oli epäilemättä syynä siihen, että pakenitte kuullessanne kuningattaren lähettiläiden tulevan vaatimaan teitä tilille, kuten yleinen mielipide edellytti.»

Sir Oliver seisoi hetkisen tuijotellen, täydellisen hämmästyksen vallassa. »Pakenin?» kysyi hän. »Mikä satu se on?»

»Aikonette minulle kohta sanoa, ettette paennut. Väitätte kenties, että sekin on teihin kohdistettu väärä syytös?»

»Vai niin», virkkoi Oliver hitaasti. »Vai luultiin minun paenneen!»

Sitten asia yhtäkkiä hänelle kirkastui häikäisten ja hämmentäen hänen mielensä. Sellainen luulo oli ilmeinen välttämättömyys, mutta ei kumminkaan ollut koskaan johtunut hänen mieleensä. Kuinka kirotun yksinkertainen asia olikaan! Jonakin muuna aikana tapahtuessaan hänen katoamisensa olisi kenties aiheuttanut selittelyjä ja tutkimuksia. Mutta tapahtuessaan juuri silloin se sai nopean ja vakuuttavan vastauksen, ja kukaan ei huolinut kysellä enempää. Siten oli Lionelin tehtävä käynyt kaksin verroin helpommaksi ja toisen syyllisyys kaksin verroin varmemmaksi kaikkien silmissä. Oliverin pää painui rintaa vasten. Mitä hän olikaan tehnyt? Voiko hän vielä syyttää Rosamundia, joka oli sallinut niin ilmeisen todistuksen vakuuttaa itseänsä? Voiko hän vielä häntä syyttää siitä, että oli polttanut avaamatta Pittin välityksellä saamansa kirjeen? Oliko kukaan voinut otaksua muuta kuin että hän oli paennut? Ja koska kerran oli niin laita, sellaisen pakenemisen täytyi ilmeisesti iskeä häneen auttamaton poltinleima, koska hänet otaksuttiin murhaajaksi. Kuinka hän olisikaan voinut moittia Rosamundia, joka oli vihdoin uskonut ainoan järjellisen otaksuman todeksi?

Äkkinäinen tietoisuus siitä, että oli tehnyt vääryyttä, kuohahti nyt hänen mieleensä kuin nousuvesi.

»Hyvä Jumala!» valitti hän niinkuin ihminen tuskissaan. »Hyvä Jumala!»

Hän katsahti Rosamundiin, mutta kääntyi kohta jälleen toisaanne, koska ei kyennyt kestämään hänen rohkeiden silmiensä hurjaa, jännitettyä, mutta pelotonta katsetta.

»Mitäpä muuta olisit voinuttaan uskoa?» mutisi hän murtuneesti, siten ilmaisten mielessään liikkuvia ajatuksia.

»En mitään muuta kuin totuuden koko inhottavuudessaan», vastasi Rosamund tuimasti siten jälleen toista loukaten ja saaden hänet siirtymään äkillisesti heltyneestä mielentilasta katkeraan ja kostonhaluiseen asenteeseen.

Nousevan kiukun hetkenä hän ajatteli Rosamundin sittenkin liian kerkeästi uskoneen, mitä hänelle oli pahaa kerrottu.

»Totuuden?» toisti hän silmäillen Rosamundia nyt arastelematta. »Tunnetko totuuden, kun saat sen nähdä? Se kyllä selviää. Jumalan valkeuden nimessä tulee totuus nyt sinulle paljastettavaksi, ja sinä tulet havaitsemaan sen kaikkia inhoittavia kuvitelmiasi inhoittavammaksi.»

Hänen äänessään ja käytöksessään oli nyt jotakin niin pakottavaa, että Rosamundin täytyi välttämättä käsittää jonkin selvityksen olevan tulossa. Hän tunsi hienoa kiihtymystä, joka saattoi olla hänessä vallitsevan hurjan kiihtymyksen heijastumaa.

»Veljesi», aloitti Oliver, »surmasi eräs kavala pelkuri, jota rakastin ja johon minua sitoi pyhä velvollisuus. Teon tehtyään hän pakeni suoraa päätä minun suojaani. Hänen taistelussa saamansa haava jätti verijuovan hänen kulkemaansa tiehen.» Hän vaikeni, ja hänen äänensä muuttui leppoisammaksi, soi tasaisena niinkuin henkilön, joka harkitsee kylmäverisesti. »Eikö ollutkin merkillinen asia, ettei kukaan milloinkaan tahtonut saada varmaa selkoa, mistä tuo veri oli peräisin, ja päästä tietämään, ettei minussa ollut siihen aikaan yhtäkään haavaa? Master Baine tiesi sen, sillä minä annoin hänen tutkia ruumiini, ja asiasta laadittiin todistettu asiakirja, joka olisi saanut kuningattaren lähettiläät palaamaan häpeissään Lontooseen, jos olisin ollut kotona heitä vastaanottamassa.»

Rosamundin mieleen muistui heikosti, että master Baine oli väittänyt jonkin sellaisen asiakirjan olevan olemassa, vieläpä oli mennyt niinkin pitkälle, että oli valallisesti vakuuttanut todeksi sir Oliverin nyt mainitseman asian. Ja samalla hän muisti, että seikka oli jätetty huomioonottamatta, koska oli otaksuttu tuomarin tahtovan sen nojalla puolustella velvollisuutensa laiminlyömistä, varsinkin, kun ainoa hänen mainitsemansa toinen todistaja, sir Andrew Flack, oli jo kuollut.

»Mutta olkoon», sanoi Oliver. »Palatkaamme itse asiaan. Minä suojasin tuota kurjaa pelkuria. Siten kiinnitin epäluulot itseeni, ja koska en voinut puhdistaa itseäni ilmiantamatta häntä, olin vaiti. Epäluulo kehittyi varmuudeksi, kun kihlattuni morsiameni, vähääkään välittämättä minun vakuutuksistani ja valoistani, uskoi minusta kaikkein pahinta ja purki kihlauksemme siten leimaten minut murhaajaksi ja valehtelijaksi kaikkien silmissä. Minuun kohdistuva närkästys kasvoi yhä. Kuningattaren lähettiläät olivat matkalla tekemään, mitä Truron tuomarit olivat kieltäytyneet tekemästä.

Tähän saakka olen kertonut tosiasioita. Nyt mainitsen otaksumia — omia päätelmiäni — mutta otaksumia, joiden kohta huomaatte osuvan ihan oikeaan. Tuo pelkuri, jolle olin suonut tyyssijan ja suojan, mittasi minua oman vaivaisen itsensä mitoilla ja pelkäsi minun sortuvan kannettavakseni tulleen uuden taakan alle. Hän pelkäsi minun ilmaisevan asian, esittävän todistukseni ja siten saattavan hänet tuhon omaksi. Oli olemassa tuo haavoittumisjuttu ja oli jotakin vielä vastaansanomattomampaa, mitä hän pelkäsi minun ilmaisevan. Oli olemassa eräs nainen — eräs Malpasissa asuva kunnoton — joka olisi voitu vaatia puhumaan ja joka olisi voinut ilmaista surmaajan ja veljesi välillä vallinneen mustasukkaisuutta hänen tähtensä. Se asia, jossa Peter Godolphin sai surmansa, oli kurja, pohjaltaan häpeällisen likainen.»

Rosamund keskeytti hänen puheensa tuimasti ensimmäisen kerran. »Solvaatteko vainajaa?»

»Kärsivällisyyttä, rouvani», käski Oliver. »Minä en solvaa ketään. Puhun totta kuolleesta, jotta kaksi elävää ihmistä toden tietäisivät. Kuule siis minua loppuun asti! Olen odottanut kauan ja kokenut sangen paljon toivoessani tilaisuutta saada teille tämän kertoa.

Tuo pelkuri siis otaksui minun voivan käydä itselleen vaaralliseksi ja päätti poistaa minut tieltään. Hän sai aikaan, että minut ryöstettiin eräänä iltana ja vietiin alukseen, jonka oli määrä kuljettaa minut Berberiaan orjaksi myytäväksi. Sellainen on katoamiseni todellinen tarina. Ja murhaaja, jota olin pitänyt ystävänäni ja suojannut omaksi katkeraksi vahingokseni, käytti vielä enemmänkin hyväkseen minun poistumistani. Jumala tietää, oliko sellaisen hyödyn toivo kenties hänen erikoisena houkutuksenaan. Hän sai aikanaan haltuunsa omaisuuteni, voittipa vihdoin puolelleen sen uskottoman naisenkin, joka oli ollut kerran kihlattu morsiameni.»

Vihdoin Rosamundille kävi sietämättömäksi se jäinen kärsivällisyys, jota hän oli tähän saakka kuunnellessaan osoittanut. »Sanotteko... että Lionel...?» aloitti hän äänellä, joka oli tukehtua närkästykseen.

Silloin Lionel vihdoin puhui suoristautuen jäykkään, pystyyn asentoon. »Hän valehtelee!» huusi hän. »Hän valehtelee, Rosamund! Älä hänestä välitä!»

»Enhän välitäkään», virkkoi Rosamund kääntyen toisaalle.

Sakr-el-Bahrin tummiin kasvoihin tulvahti veri. Hetkisen hänen katseensa seurasi parin askelen päähän väistyvää Rosamundia, ja sitten niiden kiivas lieska suuntautui Lioneliin. Hän astui vaieten miehen luo, kasvoissa niin uhkaava ilme, että Lionel peräytyi uuden kauhun vallassa.

Sakr-el-Bahr tarttui veljensä ranteeseen puristaen sen kuin teräksiseen kahleeseen. »Meidän täytyy kuulla tänä iltana totuus, vaikka se olisi puristettava sinusta ilmi hehkuvin pihdein», virkkoi hän hampaittensa lomitse.

Hän veti Lionelin keskelle kattotasannetta ja piti häntä siinä Rosamundin edessä pakottaen hänet ranteesta puristaen kyyristyneeseen asentoon.

»Tiedätkö, kuinka nerokas on maurien kidutusmenetelmä?» kysyi hän. »Kotimaassa lienet kuullut piinapenkistä ja pyörästä ja peukalopihdeistä. Ne ovat hekuman ja ilon välineitä verrattuina niihin, joita Berberia on keksinyt jäykkien kielenkantojen kirvoittamiseksi.»

Rosamund seisoi hänen edessään kalpeana ja jäykkänä, kädet nyrkkiin puserrettuina. »Sinä pelkuri! Sinä konna! Sinä kehno koira ja uskonluopio!» soimasi hän.

Oliver päästi irti veljensä ranteen ja taputti käsiään. Rosamundista välittämättä hän silmäili Lionelia, joka kyyhötti vapisten hänen jalkojensa edessä.

»Mitä sanot, jos pistämme sytytyslangan sormiesi väliin? Vai arveletko, että olisi parempi aloittaa hehkuviksi kuumennetuilla rannerenkailla?»

Tanakka punapartainen turbaanipäinen mies, joka asteli hieman keinuen, noudatti — ennakolta tehdyn sopimuksen mukaisesti — merisissin kutsua.

Sakr-el-Bahr kosketti veljeään jalkineensa kärjellä. »Katso, sinä koira», kehoitti hän. »Katsele tätä miestä ja katso, tunnetko hänet. Katsele häntä, sanon minä!» Lionel katseli, ja koska hän ilmeisesti ei sittenkään tuntenut, hänen veljensä selitti: »Kristittyjen joukossa hänen nimensä oli Jasper Leigh. Hän on se laivuri, jonka lahjoit kuljettamaan minua Berberiaan. Hän joutui omaan satimeensa, kun espanjalaiset upottivat hänen aluksensa. Myöhemmin hän joutui minun käsiini, ja kun en huolinut häntä hirttää, hänestä tuli uskollinen seuralaiseni. Kehoittaisin häntä kertomaan, mitä tietää», jatkoi hän, Rosamundin puoleen kääntyen, »jos otaksuisin sinun uskovan hänen sanojansa. Mutta koska varmaan tiedän, ettet usko, käytän toista keinoa.» Hän kääntyi jälleen Jasperin puoleen. »Käske Alin kuumentaa ahjossa pari teräksistä rannerengasta ja pidä ne varalla, jos satun niitä tarvitsemaan.» Hän viittasi kädellään.

Jasper kumarsi ja lähti.

»Rannerenkaat varmaan pakottavat tunnustuksen huuliltasi, veljeni.»

»Minulla ei ole mitään tunnustettavaa», väitti Lionel. »Sinä voit vain pakottaa minut valehtelemaan raakalaismaisilla kidutuksillasi.»

Oliver hymyili. »Selvää on, että sinusta virtaa valhetta herkemmin kuin totuutta. Mutta varmaan saamme lopulta kuulla totuudenkin, ole siitä varma.» Hän ivaili, ja hänen ivansa pohjalla oli hieno tarkoitus. »Ja sinä joudut kertomaan täyden tarinan», jatkoi hän, »kaikkine yksityiskohtineen, niin että mistress Rosamundin epäilykset vihdoinkin häviävät. Sinä kerrot, kuinka olit väijyksissä Godolphinin puistossa sinä iltana, kuinka arvaamatta hyökkäsit hänen kimppuunsa ja —»

»Se ei ole totta!» huudahti Lionel, joutuen vilpittömyyden puuskan valtaan, joka sai hänet kavahtamaan seisaalleen.

Tuo ei ollutkaan totta, ja Oliver tiesi sen, mutta hän käytti tahallaan valhetta tukikohtana vivutakseen ilmi totuuden. Hän oli viekas kuin paholainen eikä liene milloinkaan osoittanut oveluuttaan paremmin kuin nyt.

»Ei ole totta?» huudahti hän ylenkatseellisesti. »Sinun on nyt paras olla järkevä. Kerro totuus, ennenkuin kidutus kiskoo sen sinusta. Muista, että tiedän kaikki — täsmälleen siinä muodossa kuin sen minulle kerroit. Kuinka asia olikaan? Sinä väijyskelit pensaan takana, syöksyit äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa ja lävistit hänet ennenkuin hän ennätti edes tarttua miekkaansa, ja niin —»

»Tuon osoittavat ilmeiseksi valheeksi tosiasiat», kuului raivoisa vastaväite. Terävä äänenpainojen tuntija olisi huomannut, että tässä tuli ilmi totuus, närkästynyt vihainen totuus, joka vaati ehdottomasti uskomaan. »Hänen miekkansa lepäsi hänen vieressään, kun hänet löydettiin.»

Oliver oli ylevän ylenkatseellinen. »Enkö tuota tietäisi? itsehän sen vedit tupesta hänet surmattuasi.»

Kiusa teki kuolettavaa työtänsä. Lionel hyppäsi äkkiä pystyyn vilpittömän suuttumuksensa vallassa, ja samassa hän oli mennyttä.

»Tuo on valhetta, niin totta kuin Jumala on todistajani!» huusi hän hurjasti. »Ja sinä tiedät sen. Minä olin hänen kanssaan rehellisessä taistelussa...» Hänen pitkä, vapiseva hengenvetonsa keskeytyi äkkiä saaden aikaan kaamean vaikutelman.

Sitten seurasi vaitiolo. Kaikki kolme olivat liikkumattomat kuin kuvapatsaat: Rosamund kalpea ja jännittynyt, Oliver vihaisen ivallinen, Lionel hervoton ja hämmentynyt havaitessaan sallineensa houkutella itsensä satimeen.

Vihdoin puhui Rosamund, jonka ääni värisi ja yleni yhä, vaikka hän yritti pitää sitä tasaisena.

»Mitä... mitä sanotkaan, Lionel?» kysyi hän.

Oliver naurahti pehmeästi. »Hän luullakseni aikoi esittää väitteensä todistuksen», ivaili hän. »Hän aikoi mainita kaksintaistelussa saamansa haavan, josta johtuivat lumessa nähdyt verijäljet, siten todistaakseen minun valehdelleen — kuten teinkin — kun sanoin hänen käyneen äkkiarvaamatta Peterin kimppuun!»

»Lionel!» huudahti Rosamund. Hän astui askelen lähemmäksi ja näytti sitten aikovan ojentaa hänelle kätensä, mutta antoi niiden kohta valahtaa alas. Lionel seisoi kuin ukkosen iskemänä, mitään vastaamatta. »Lionel!» huusi hän jälleen, ja hänen äänensä kävi yhtäkkiä kimakaksi. »Onko tuo totta?»

»Etkö kuullut, mitä hän sanoi?» virkkoi Oliver.

Rosamund seisoi hetken horjuen ja katsellen Lionelia, kalpeat kasvot sanomattoman tuskan naamioksi vääntyneinä. Oliver astui hänen luokseen valmiina häntä tukemaan, koska pelkäsi hänen kaatuvan. Rosamund torjui hänet käskevin kädenliikkein ja hillitsi heikkoutensa äärimmäisin ponnistuksin. Mutta hänen polvensa horjuivat ja kieltäytyivät tekemästä tehtäväänsä. Hän vaipui sohvaan ja peitti kasvonsa käsiinsä.

»Jumala minua armahtakoon!» valitti hän permantoon painuneena ja ankarasti nyyhkyttäen.

Tuo sydäntäsärkevä huuto sai Lionelin säpsähtämään. Hän astui kuuristuneena lähemmäksi, ja säälimättömän ivallinen Oliver seisoi taempana katsellen kohtausta, jonka tuloa oli kiirehtinyt. Hän tiesi, että asian alulleen tultua Lionel kietoutuisi verkkoon yhä vaikeammin. Täytyi tulla selityksiä, jotka syöksisivät hänet lopullisesti perikatoon. Oliver oli varsin tyytyväinen siinä katsellessaan.

»Rosamund!» kuului Lionelin surkea huuto. »Rose! Armahda minua! Kuule minua, ennenkuin tuomitset. Kuule, jottet tuomitse minua väärin!»

»Niin, kuuntele häntä», virkkoi Oliver naurahtaen vihaisesti ja pehmeästi. »Kuuntele häntä. Hänellä on varmaan varsin hupaista kerrottavaa.»

Tuo iva kannusti onnetonta Lionelia. »Kuule, Rosamund, kaikki, mitä hän on sinulle siitä asiasta kertonut, on valhetta. Minä... minä... tein sen itseäni puolustaen. On valhetta, että kävin hänen kimppuunsa äkkiarvaamatta.» Nyt hänen sanansa purkautuivat hurjana ryöppynä. »Me olimme joutuneet riitaan... jostakin asiasta, ja paholaisen tahto oli, että kohtasimme toisemme sinä iltana Godolphinin puistossa, hän ja minä. Hän ärsytti minua, löi minua ja veti vihdoin miekkansa pakottaen minut tekemään samoin puolustaakseni henkeäni. Siinä on totuus. Vannon sen tässä polvillani edessäsi taivaan kuullen! Ja —»

»Riittää, sir, riittää!» virkkoi Rosamund keskeyttäen nuo selitykset, jotka vain lisäsivät hänen inhoansa.

»Ei, kuule minua vielä, minä rukoilen sinua; kaikki kuultuasi voit arvostella minua lempeämmin.»

»Lempeämmin?» huudahti Rosamund, ja näytti melkein kuin hän olisi nauranut.

»Minä tulin vahingossa hänet surmanneeksi», jatkoi Lionel kiihkeästi. »En suinkaan sitä tarkoittanut. En tahtonut muuta kuin puolustaa ja varjella omaa henkeäni. Mutta miekkoja miteltäessä voi sattua enemmänkin kuin on tarkoituksena. Minä kutsun Jumalan todistajakseni, että hänen kuolemansa oli sattuma ja johtui hänen raivokkuudestaan.»

Rosamund oli hillinnyt nyyhkytyksensä ja katseli häntä nyt tuimin ja peloittavin silmin. »Oliko sattuma sekin, että jätitte minut ja kaikki muut ihmiset siihen luuloon, että tekoon oli syypää veljenne?» kysyi hän.

Lionel peitti kasvonsa, ikäänkuin ei olisi kyennyt kestämään hänen katsettaan. »Kunhan vain tietäisit, kuinka sinua rakastin — jo silloin, salaa — niin varmaan minua hiukan säälisit», vikisi Lionel.

»Säälisin?» Hän kumartui eteenpäin ja näytti sylkevän tuon sanan Lionelin kasvoihin. »Kuolema ja helvetti, mies! Sinäkö anelet sääliä — sinä?»

»Teidän täytyy sääliä minua, jos tiedätte, kuinka suuri oli se kiusaus, johon lankesin.»

»Minä tiedän kataluutenne, valheellisuutenne, pelkuruutenne ja halpamaisuutenne suuruuden. »Oh!»

Lionel ojensi rukoillen kätensä; hänen silmissään oli nyt kyyneliä. »Lempeytenne tähden, Rosamund —» aloitti hän, mutta samassa puuttui vihdoin puheeseen Oliver.

»Luulenpa, että ikävystytätte rouvaa», virkkoi hän koskettaen Lionelia jalallaan. »Kertokaa meille mieluummin lisää hämmästyttävistä kohtaloistanne. Ne huvittavat meitä enemmän. Kertokaa, millä keinoin toimititte minut ryöstetyksi ja orjuuteen myydyksi. Kertokaa, kuinka saitte haltuunne omaisuuteni. Selostakaa juurta jaksain ne satunnaisuudet, joiden onnettomana uhrina olette kaiken aikaa ollut. Käytä älyäsi, mies. Siitä koituu sievä kertomus.»

Sitten saapui Jasper ilmoittamaan, että Ali odotti hehkutettuine rannerenkaineen.

»Niitä ei enää tarvita», sanoi Oliver. »Ota tämä orja mukaasi. Käske Alin vartioida häntä ja pitää huolta siitä, että hän aamulla kahlehditaan kaleerini airoon. Vie hänet pois.»

Lionel nousi seisaalleen, kasvot tuhkanharmaina. »Odota! Ah, odota, Rosamund!» huusi hän.