Part 19

Oliver tarttui häntä niskaan, pyörähdytti häntä ja viskasi hänet Jasperin syliin. »Vie hänet pois!» murahti hän. Jasper tarttui kurjaa hartioihin ja pakotti hänet lähtemään ja jättämään Rosamundin ja Oliverin kahden kesken Berberian tähtien alle.

Kahdestoista luku.

OVELA FENZILEH.

Oliver katseli kauan aikaa naista, joka oli kyyristynyt sohvaan, kädet yhteen puserrettuina, kasvot kivisen jäykkinä ja katse alasluotuna. Sitten hän huoahti ja kääntyi pois. Hän asteli suojakaiteen luo ja katseli kaupunkia, johon noussut kuu loi valkeata hohdettansa. Sieltä kuului äänten huminaa, jonka yli kuitenkin kohosi puutarhassa heläjävän satakielen viserrys ja sammakkojen kurnutus notkelman lammikosta.

Nyt, kun totuus oli vedetty esiin piilostansa ja ikäänkuin singottu Rosamundin syliin, Oliver ei enää ollenkaan tuntenut sitä tuimaa riemua, jonka oli otaksunut sellaisesta tuokiosta itselleen koituvan. Hän oli pikemmin alakuloinen ja masentunut. Siihen epäpyhään ilonmaljaan, jonka hän oli kuvitellut ahnaasti tyhjentävänsä, oli myrkkynä valautunut se uusi havainto, että Rosamundin menettely oli jossakin määrin puolustettavissa, kun otettiin huomioon, että hän oli varmaan uskonut Oliverin paenneen.

Oliveria masensi se tunto, että hän oli käyttäytynyt aivan väärin ja että hänen kostonsa oli liioiteltu, ja niinmuodoin se hedelmä, joka oli näyttänyt hänestä houkuttelevan makealta, muuttui hänen suussaan tuhkaksi.

Hän seisoi siinä kauan, ja kumpikaan ei virkkanut mitään. Sitten hän vihdoin liikahti, kääntyi pois suojakaiteen luota ja asteli hitaasti takaisin, kunnes tuli sohvan viereen ja katseli korkeudestaan Rosamundia.

»Vihdoinkin olet kuullut totuuden», sanoi hän. Ja kun Rosamund ei vastannut mitään, hän jatkoi: »Olen tyytyväinen, että sain asian hänestä kirpoamaan yllätyksen avulla, tarvitsematta käyttää kidutusta, sillä muuten olisit luullut tuskan pusertavan hänestä väärän tunnustuksen.» Hän vaikeni, mutta Rosamund ei virkkanut vieläkään mitään, eipä edes mitenkään osoittanut kuulleensa hänen sanojaan. »Tuo», lisäsi Oliver, »oli se mies, jota pidettiin minua parempana. Lienet havainnut, ettei se tosiaankaan ollut minulle imartelevaa.»

Vihdoin Rosamund alkoi puhua, ja hänen äänensä soi turtana ja kalseana. »Olen huomannut, että on aivan joutavaa valita teistä kumpaakaan», sanoi hän. »Se minun olisi pitänyt arvatakin. Olisi pitänyt tietää, etteivät veljekset voi olla luonteeltaan ihan erilaiset. Minä opin tässä paljon ja nopeasti!»

Nuo sanat suututtivat Oliveria ja karkoittivat kerrassaan sen leppoisamman mielialan, jonka valtaan hän oli alkanut joutua.

»Opit?» toisti hän. »Mitä opit?»

»Tuntemaan miesten tapoja ja olemusta.»

Oliverin hampaat kimaltelivat hänen huultensa vääntyessä hymyyn. »Toivottavasti koituu sinulle siitä tiedosta yhtä paljon katkeruutta kuin minulle naisten — yhden ainoan naisen — tuntemisesta. Sinä uskoit minusta, mitä uskoit — minusta, jota luulottelit rakastavasi!» Oliver kenties tunsi tarvetta kerrata asiaa itselleen siten pitääkseen syytöksensä perusteita selvinä mielessään.

»Jos saisin pyytää teiltä jotakin armoa, pyytäisin teitä olemaan palauttamatta mieleeni —»

»Omaa uskottomuuttasiko?» kysyi hän. »Kunnotonta valmiuttasi uskomaan minusta pahinta pahaa?»

»Että olen milloinkaan luullut teitä rakastavani. Se ajatus herättää minussa ankarampaa häpeäntunnetta kuin mikään muu; orjamarkkinatkaan ja se solvaus, jonka alaiseksi olette minut saattanut, ei minua siinä määrin hävetä. Te syytätte minua siitä, että olen ollut valmis uskomaan teistä pahaa —»

»Minä teen enemmänkin», keskeytti Oliver, jonka viha kuohahti Rosamundin ivan armottomasta iskusta. »Minä syytän sinua tuhlatuista elämäni vuosista, kaikesta siitä johtuneesta pahasta, kaikesta, mitä olen kärsinyt, kaikesta, mitä olen menettänyt, kaikesta, miksi olen itse muuttunut.»

Rosamund katsahti häneen kylmästi, hämmästyttävässä määrässä valliten itseänsä. »Tuosta kaikestako minua syytätte?»

»Niin.» Oliver oli ylen kiivas. »Ellet olisi kohdellut minua niinkuin kohtelit, ellet olisi ollut valmis kuuntelemaan valheita, ei tuo pentu, minun veljeni, olisi milloinkaan mennyt niin pitkälle enkä minä olisi suonut hänelle tilaisuuttakaan.»

Rosamund siirtyi sohvassa kääntyen häneen syrjin. »Kaikki tämä on aivan joutavaa», virkkoi hän kylmästi. Mutta hän lienee kumminkin pitänyt tarpeellisena puolustautua, koska jatkoi: »Jos sittenkin olin herkkä uskomaan teistä pahaa, lienee seikka johtunut siitä, että vaistoni varoitti minua teissä olevasta pahasta. Te olette todistanut minulle tänä iltana, ettette ole surmannut Peteriä; mutta sitä todistaessanne olette suorittanut teon, joka on sitäkin rumempi ja häpeällisempi, teon, joka täysin paljastaa sydämenne mustuuden. Ettekö ole osoittanut olevanne kostonhimoinen ja jumalaton hirviö?» Hän nousi ja seisoi jälleen vastapäätä Oliveria äkkinäisen vihanpuuskan valtaamana. »Ettekö olekin — te, joka olette syntynyt Cornwallissa kristittynä aatelismiehenä — muuttunut pakanaksi ja rosvoksi, uskonluopioksi ja merisissiksi? Ettekö ole uhrannut Jumalaannekin kostonhimollenne?»

Oliver katsoi häntä silmiin, ollenkaan säikähtämättä hänen syytöstään, ja esitti hänen vaiettuaan puolestaan kysymyksiä.

»Vaistosiko ovat sinua varoittaneet kaikesta tuosta? Jumalan nimessä, nainen, etkö kykene keksimään mitään parempaa satua?» Hän kääntyi pois, kun samassa saapui kaksi orjaa, jotka kantoivat savisia ruoka-astioita. »Tässä tulee illallinen. Toivottavasti on ruokahalusi parempi kuin logiikkasi.»

Orjat asettivat astian, josta nousi houkutteleva tuoksu, pienelle maurilaiselle pöydälle sohvan viereen. Permannolle he laskivat ison savilautasen, jolla oli pari leipää ja punainen lyhytkaulainen amfora, jonka yli oli kumottu juomalasi.

Orjat kumarsivat syvään ja astelivat jälleen hiljaa pois:

»Käy aterioimaan», kehoitti Oliver lyhyesti.

»En halua illallista», vastasi toinen nyreästi.

Oliverin kylmä katse hipoi häntä. »Tästä puoleen, tyttöseni, ei tule kysymykseen, mitä haluat, vaan mitä käsken sinun tekemään. Minä käsken sinua syömään; käy siis käsiksi.»

»En tahdo.»

»Et tahdo?» toisti Oliver hitaasti. »Puhuuko orja niin herralleen? Syö, sanon minä.»

»En voi! En voi!»

»Orja, joka ei täytä herransa käskyjä, ei voi jäädä elämään.»

»Surmaa siis minut», vastasi Rosamund tuimasti kavahtaen seisaalleen ja uhmaten häntä. »Surmaa minut. Olethan tottunut surmaamaan, ja siitä olisin sinulle ainakin kiitollinen.»

»Minä surmaan sinut, jos mieleni tekee», vastasi Oliver jäisen kylmästi. »En suinkaan sinun mieliksesi. Et näy vielä ymmärtävän. Sinä olet orjani, omaisuuteni, ja minä en salli sinun tulevan vahinkoon, ellei se tapahdu omasta hyvästä tahdostani. Syö siis, tai nuubialaiseni vitsovat sinua, kunnes ruokahalusi paranee.»

Rosamund seisoi hetkisen uhmaten hänen edessään, kalpeana ja päättäväisenä. Sitten näytti siltä kuin hänen tahtonsa olisi yhtäkkiä taipunut ja murtunut miehen tahdon ankaran painon alla, ja hän vaipui takaisin sohvaan. Oliver silmäili häntä ja nauroi itsekseen.

Rosamund oli vaiti ja näytti etsivän jotakin. Kun ei löytänyt, mitä haki, hän loi jälleen Oliveriin katseen, joka ilmaisi osalta ivaa, osalta anelua.

»Pitääkö minun leikata lihaa sormillani?» kysyi hän.

Oliverin silmissä näkyvä välkähdys osoitti hänen oivaltaneen asian tai ainakin epäilevän jotakin. Hän vastasi kuitenkin aivan tyynesti:

»Profeetan laki kieltää pilaamasta lihaa tai leipää koskettamalla sitä veitsellä. Sinun täytyy käyttää Jumalan sinulle antamia käsiä.»

»Pilkkaatteko minua puhumalla profeetasta ja hänen laeistansa? Mitä merkitsevät minulle profeetan lait? Jos minun täytyy syödä, en ainakaan tahdo syödä pakanakoiran tavoin, vaan niinkuin kristitty ihminen.»

Näytti siltä kuin Oliver olisi tahtonut noudattaa hänen toivomustaan, sillä hän veti hitaasti vyöstään tikarin, jonka kahva oli upeasti kullalla silaeltu. »Käytä tuota», sanoi hän laskien sen huolettomasti Rosamundin ulottuville.

Rosamund syöksyi siihen käsiksi vetäisten nopeasti henkeään. »Vihdoinkin annatte minulle jotakin, josta voin olla teille kiitollinen», sanoi hän laskien tikarinkärjen povelleen.

Oliver taivutti polvensa salamannopeasti, ja hänen kätensä tarttui Rosamundin ranteeseen niin voimakkaasti, että tikaria pitelevä käsi hervahti voimattomaksi. Oliver hymyili, tummanpuhuvat kasvot ihan lähellä Rosamundin kasvoja.

»Luulitko tosiaankin minun uskovan sen vapaasti käytettäväksesi? Otaksuitko tosiaankin äkkinäisen teeskennellyn taipumisesi minut pettäneen? Milloin opitkaan ymmärtämään, etten ole houkkio? Minä vain koettelin mieltäsi.»

»Nyt sen siis tunnet», vastasi Rosamund. »Tiedät tarkoitukseni.»

»Tiedän ja osaan olla varuillani.»

Rosamund silmäili häntä, kasvoissa ilme, joka olisi voinut olla ivallinen, ellei siinä olisi kuvastunut syvä ylenkatse. »Onko niin vaikeata katkaista elämän lanka?» kysyi hän. »Eikö ihminen voi surmata itseään muuten kuin tikarilla? Te kerskaatte olevanne herrani, sanotte minua orjaksenne, sanotte omistavanne minut ruumiineni ja sieluineni, koska olette minut ostanut orjamarkkinoilta. Kuinka joutava onkaan tuo kerskauksenne! Ruumiini te voitte kahlehtia ja vangita; mutta sieluni... Saatte varmasti uskoa, että yrityksenne epäonnistuu. Te kerskaatte olevanne elämän ja kuoleman herra. Valhetta! Te vallitsette ainoastaan kuolemaa.»

Portaista kuului nopeita askelia, ja ennenkuin Oliver ehti vastaamaan, ennenkuin hän oli ehtinyt keksiä sanoja vastaukseensa, seisoi hänen edessään Ali, joka toi sen hämmästyttävän tiedon, että eräs naishenkilö pyrki välttämättä Sakr-el-Bahrin puheille.

»Naishenkilö?» kysyi Oliver kulmiaan kurtistaen. »Kristitty nainen, niinkö?»

»Ei, herra. Muhamettilainen», kuului vieläkin hämmästyttävämpi vastaus.

»Muhamettilainen nainen pyrkimässä tänne? Mahdotonta!»

Mutta hänen vielä puhuessaan nousi kynnyksen yli kattotasanteelle tumma hahmo hiljaa kuin varjo. Hän oli kiireestä kantapäähän mustiin puettu, ja viitan kokoinen musta harso peitti katseelta hänen vartaloansakin.

Ali käännähti häneen päin raivostuneena». Enkö käskenyt sinua odottamaan alhaalla, sinä häpeän tytär?» pauhasi hän. »Hän on seurannut minua tänne tunkeutuakseen väkisinkin luoksenne. Ajanko hänet pois?»

»Anna hänen jäädä», virkkoi Sakr-el-Bahr. Hän viittasi Alille käskien häntä poistumaan.

Tuo tumma, liikkumaton hahmo kiinnitti jollakin tavoin hänen tarkkaavaisuuttansa ja kiihti hänen epäilyksiänsä. Melkein selittämättömällä tavalla se johti hänen mieleensä Ajub-el-Saminin ja orjamarkkinoilla Rosamundista tehdyt tarjoukset.

Hän seisoi odottaen vieraansa puhuvan ja ilmaisevan itsensä. Tulija puolestaan pysytteli yhä liikkumattomana, kunnes Alin askelet olivat häipyneet kuulumattomiin. Sitten hän osoitti täysin luonteenomaista pelottomuutta, häikäilemättömyyttä, joka ilmaisi muhamettilaiseen pakkoon alistumatonta eurooppalaista alkuperää. Hän teki, mitä yksikään oikeauskoinen nainen ei olisi missään tapauksessa tehnyt: siirsi syrjään pitkän mustan harson, ja näkyviin tuli Fenzileh kalpeine kasvoineen ja kaihoisine silmineen.

Vaikka Oliver ei ollut vähempää odottanut, hän kuitenkin peräytyi askelen nähdessään tulijan kasvot paljastettuina edessään.

»Fenzileh?» huudahti hän. »Mitä mielettömyyttä tämä on?»

Esiteltyään itsensä niin dramaattisesti Fenzileh veti jälleen harson soveliaasti kasvojansa peittämään.

»Kuinka voit tulla tänne, minun luokseni ja näin!» moitti Oliver. »Jos asia tulisi herrasi korviin, niin kuinka kävisikään sinun ja minun? Pois täältä, nainen, ja heti!» kehoitti hän.

»Ei ole pelkoa siitä, että hän saa asian tietää, ellet itse sitä hänelle kerro», vastasi Fenzileh. »Sinulta minun ei tarvitse pyytää asiaa anteeksi, kunhan muistat, ettet ole itsekään syntynyt muhamettilaiseksi.»

»Mutta Algier ei ole kotoinen Sisiliasi, ja olitpa syntynyt miksi tahansa, sinun on hyvä muistaa, mikä nyt olet.»

Sakr-el-Bahr alkoi juurta jaksain selittää hänen mielettömyytensä koko laajuutta, mutta Fenzileh keskeytti hänen puhetulvansa.

»Nuo ovat turhia juttuja, jotka vain viivyttävät minua.»

»Kerro siis asiasi heti, Allahin nimessä, jotta poistut sitä pikemmin.»

Fenzileh noudatti tuota vastaansanomatonta kehoitusta. Hän osoitti Rosamundia. »Asia koskee tuota orjatyttöä», sanoi hän. »Minä lähetin vesiirini tänään markkinoille käskien ostaa hänet minulle.»

»Sen arvasin», virkkoi Sakr-el-Bahr.

»Mutta sinä näytät häneen mielistyneen, ja se houkkio suostui häviöön.

»Entä sitten?»

»Luovutathan hänet minulle siitä hinnasta, jonka olet hänestä maksanut?» Äänessä oli hieno pelon sävy.

»Olen kovin pahoillani, että täytyy kieltäytyä, oi Fenzileh. Hän ei ole ostettavissa.»

»Maltahan», huudahti Fenzileh. »Maksettu hinta oli korkea — monin verroin korkeampi kuin mikään kuulemani, olipa orja kuinka kaunis tahansa. Mutta minä mielin kovin saada hänet. Se on oikkuni, ja minä en suvaitse, ettei oikkujani täytetä. Tämän haluni tyydyttämiseksi olen valmis maksamaan sinulle kolmetuhatta filipiä.»

Sakr-el-Bahr silmäili häntä ihmetellen millaisia pirullisia juonia tuo nainen mielessään hautoi ja mitä pahoja aikeita tahtoi toteuttaa.

»Tahdot maksaa kolmetuhatta filipiä?» virkkoi hän hitaasti. »Minkätähden?»

»Oikkuani tyydyttääkseni, noudattaakseni erästä päähänpistoa.»

»Mikä on tuo kallishintainen oikku?» tiedusteli Sakr-el-Bahr edelleen.

»Halu saada hänet omakseni», vastasi Fenzileh vältellen.

»Entä mistä johtuu tuo halu?» kysyi toinen jälleen, yhtä kärsivällisenä kuin vääjäämättömänäkin.

»Sinä kysyt liian paljon», huudahti Fenzileh vihastuen.

Sakr-el-Bahr kohautti olkapäitään ja hymyili. »Sinä vastaat liian vähän.»

Fenzileh laski kätensä kupeelleen ja katsoi häntä suoraan silmiin. Sakr-el-Bahr näki hänen silmäinsä hehkuvan harson läpi ja kirosi etua, jota nautti Fenzileh hänen kasvojensa ilmeiden jäädessä keskustelukumppanilta salatuiksi. »Sanalla sanoen, Oliver-Reis, tahdotko myydä hänet kolmestatuhannesta filipistä?»

»Sanalla sanoen: en tahdo», kuului vastaus.

»Et tahdo? Et huoli kolmestatuhannesta filipistä?» Hänen äänensä ilmaisi hämmästystä, ja Sakr-el-Bahr ihmetteli, oliko se todellista vai teeskenneltyä.

»En kolmestakymmenestäkään tuhannesta», vastasi hän. »Hän on minun, ja minä en aio hänestä luopua. Koska siis olen lausunut ajatukseni ja koska tännejäämisestäsi koituu vaaraa meille molemmille, kehoitan sinua poistumaan.»

Syntyi hetken kestävä vaitiolo, ja kumpikaan heistä ei huomannut Rosamundin kalpeissa kasvoissa näkyvää valpasta mielenkiintoa. Kumpikaan ei arvannut hänen osaavan ranskaa, jonka taito teki hänelle mahdolliseksi ymmärtää enimmän osan siitä, mitä _lingua francaa_ käyttävät keskustelijat sanoivat.

Fenzileh tuli aivan hänen luoksensa. »Et siis tahdo hänestä luopua, vai kuinka?» kysyi hän, ja Sakr-el-Bahr oli varma siitä, että hän ivaili. »Älä huoli olla niin levollinen. Sinä joudut hänet luovuttamaan, ystäväiseni, — ellei minulle, niin Asadille. Hän itse on tänne tulossa.»

»Asad?» huudahti Sakr-el-Bahr nyt säpsähtäen.

»Asad-ed-Din», vastasi Fenzileh alkaen jälleen hieroa kauppaa. »Kuulehan! On varmaan parempi, jos teet hyvät kaupat minun kanssani sen sijaan, että joudut tekemään huonot kaupat paššan kanssa.»

Sakr-el-Bahr pudisti päätänsä seisoen hajasäärin hänen edessään. »En aio ryhtyä kauppoihin teidän kummankaan kanssa. Tämä orja ei ole myytävänä.»

»Uskallatko vastustella Asadia? Saat uskoa, että hän vie tytön, olipa hän kaupan tai ei.»

»Minä ymmärrän», virkkoi Sakr-el-Bahr silmiään siristäen. »Tuo pelko siis on syynä siihen oikkuusi, että tahdot saada hänet omaksesi. Etpä ole ovela, Fenzileh. Se tietoisuus, että oma sulosi on kuihtumassa, saa sinut pelkäämään, että tällainen kaunotar kerrassaan riistäisi sinulta herrasi suosion, niinhän?»

Hän ei tosin voinut tutkia hunnutetun kasvoja nähdäkseen, kuinka tuo hyökkäys oli vaikuttanut, mutta huomasi ainakin hänen vartensa värähtävän ja kuuli hänen äänessään ilmenevän kiukun: »Entäpä jos niin olisikin, mitä se sinua liikuttaa?»

»Se voi liikuttaa minua vähän tai paljon», vastasi Sakr-el-Bahr mietteissään.

»Niin, oikeastaan sen pitäisi sinua paljonkin liikuttaa» vastasi hän nopeasti, yhteen hengenvetoon. »Enkö ole aina ollut ystäväsi? Enkö ole aina huomauttanut ansioistasi herralleni ja toiminut totisena ystävänä etenemisesi hyväksi, Sakr-el-Bahr?»

Sakr-el-Bahr nauroi avoimesti. »Oletko tosiaankin?» kysyi hän.

»Naura miten paljon mielit, mutta se on totta», väitti Fenzileh. »Jos menetät minut, menetät kaikkein arvokkaimman liittolaisesi — henkilön, jota hänen herransa kuulee ja rakastaa. Ajattele, Sakr-el-Bahr, mitä tapahtuisi, jos joku toinen tulisi sijaani, joku toinen, joka voisi valheillaan myrkyttää Asadin mielen sinua vastaan — sillä hän ei varmaankaan voi sinua rakastaa, tuo frankkilainen tyttö, jonka olet riistänyt kodistaan!»

»Älä siitä huolehdi», vastasi Sakr-el-Bahr kevyesti yrittäen samalla parhaansa mukaan sukeltaa syvyyksiin ja saada selkoa naisen todellisista tarkoituksista. »Tämä orjani ei tule milloinkaan anastamaan sinun sijaasi Asadin vieressä.»

»Sinä houkkio, Asad ottaa hänet, olipa hän myytävänä tai ei.»

Sakr-el-Bahr silmäili häntä pää kallellaan ja kädet puuskassa. »Jos hän voi ottaa tytön minulta, niin sitäkin helpommin sinulta. Olet epäilemättä ottanut seikan huomioon ja synkeässä sisilialaisessa mielessäsi jo hautonut keinoa asian auttamiseksi. Mutta oletko ajatellut, mitä asia sinulle maksaa? Mitä sanookaan sinulle Asad saatuaan tietää, että olet tehnyt tyhjäksi hänen aikeensa?»

»Mitäpä siitä huolisin?» huudahti Fenzileh äkkinäisen raivon vallassa, hurjanlaisesti elehtien. »Silloin tyttö on jo sataman pohjassa, kivi kaulassaan. Asad varmaan antaa minua piiskata. Epäilemättä. Mutta siihen se loppuu. Hän tarvitsee minua lohdutuksekseen, ja kaikki on jälleen hyvin.»

Sakr-el-Bahr oli vihdoinkin saanut asian selville, houkutellut ilmi kaikki hänen ajatuksensa, kuten kuvitteli. Hän ajatteli, ettei Fenzileh tosiaankaan ollut käyttäytynyt ovelasti. Hän, Sakr-el-Bahr, oli ollut houkkio salliessaan niin matalan ja ilmeisen tarkoituksen tuottaa itselleen päänvaivaa. Hän kohautti olkapäitään ja kääntyi pois.

»Poistu rauhassa, oi Fenzileh», sanoi hän. »Minä en luovuta häntä kenellekään — olipa nimenä Asad tai Saatana».

Hän puhui ehdottoman päättävästi, ja vastauksesta kuului, että Fenzileh näytti tyytyvän hänen päätökseensä. Mutta hänen vastauksensa tuli erittäin nopeasti, niin nopeasti, että sopi otaksua sen ennakolta suunnitelluksi.

»Siinä tapauksessa varmaan aiot ottaa hänet vaimoksesi.» Kenenkään ihmisen ääni ei voi kaikua viattomampana ja vilpittömämpänä kuin hänen nyt. »Jos on niin laita, teet viisaimmin pitäessäsi kiirettä, sillä naimisiinmeno on ainoa este, jota Asad ei kumoa. Hän on hurskas ja kunnioittaisi varmaan sellaista liittoa, koska kunnioittaa syvästi profeetan lakia. Mutta varmasti saat uskoa, ettei hän välitä mistään muusta.»

Mutta huolimatta hänen viattomuudestaan ja teennäisestä vilpittömyydestään — tai kenties senvuoksi Sakr-el-Bahr luki häntä kuin avointa kirjaa; nyt ei enää haitannut, että kasvot olivat hunnun peitossa.

»Sinun tarkoituksesi toteutuisivat nekin, eikö totta?» kysyi Sakr-el-Bahr vuorostaan ovelasti.

»Samoinkuin sinun», myönsi Fenzileh.

»Sano 'paremmin', Fenzileh», virkkoi Sakr-el-Bahr. »Sanoin taannoin, ettet ole ovela. Mutta silloin sanoin väärin, Koraanin nimessä. Sinä olet ovela kuin käärme. Mutta minäpä huomaan, minne olet luikertamassa. Jos noudattaisin neuvoasi, saavutettaisiin kaksi eri tarkoitusta. Ensinnäkin saisin hänet Asadilta suojaan ja toiseksi joutuisin vaikeuksiin, koska olen niin tehnyt. Mikäpä olisikaan enemmän toiveittesi mukaista?»

»Sinä teet minulle vääryyttä», puolustautui Fenzileh. »Olen aina ollut ystäväsi. Tahtoisin...» Hän vaikeni yhtäkkiä kuunnellakseen. Yön hiljaisuuden rikkoivat Bab-el-Uebista päin kuuluvat huudot. Hän juoksi nopeasti suojakaiteen luo, mistä voi nähdä portin, ja kumartui katsomaan.

»Näetkö, näetkö?» huudahti hän, ja hänen äänensä värähteli. »Siinä hän on — Asad-ed-Din.»

Sakr-el-Bahr siirtyi hänen viereensä ja näki soihtujen valossa joukon miehiä, jotka astuivat sisään pimeästä porttikäytävästä.

»Näyttääpä melkein siltä kuin olisit tavoistasi poiketen puhunut kerran totta, oi Fenzileh.»

Fenzileh kääntyi häneen päin, ja Sakr-el-Bahrista tuntui kuin myrkyllinen katse olisi nuolena iskenyt häneen hunnun läpi. Mutta hänen puhuessaan hänen äänensä oli kylmän rauhallinen.

»Hetkisen kuluttua hälvenee viimeinenkin epäilyksesi. Mutta kuinka käy minun?» Tuon kysymyksen hän lisäsi kiihkeämmin. »Hän ei saa tavata minua täällä. Luulenpa, että hän surmaisi minut.»

»Aivan varmaan», myönsi Sakr-el-Bahr. »Mutta kukapa sinua tuntisi, kun olet hunnutettu? Poistu siis, ennenkuin hän ehtii tänne. Piiloudu pihalle, kunnes ovat ehtineet sisään. Tulitko yksin?»

»Olisinko uskaltanut ilmoittaa kenellekään tulevani luoksesi?» kysyi Fenzileh, ja Sakr-el-Bahr ihaili voimakasta sisilialaista henkeä, jota monet paššan haaremissa vietetyt vuodet eivät olleet kyenneet tukahduttamaan.

Fenzileh lähti nopeasti ovea kohti, mutta pysähtyi vielä kynnyksellä. »Ethän jätä häntä? Ethän...?»

»Ole huoletta», vastasi Sakr-el-Bahr niin painokkaan päättävästi, että Fenzileh poistui tyytyväisenä.

Kolmastoista luku.

ALLAHIN EDESSÄ.

Sakr-el-Bahr seisoi hänen mentyään mietteisiinsä vaipuneena. Hän punnitsi jälleen jokaista kuulemaansa sanaa ja ajatteli tarkoin, kuinka ottaisi vastaan ja kuinka esittäisi kieltonsa, jos pašša tosiaankin saapuisi niissä asioissa.

Niin hän vaiti ollen odotteli Alia tai jotakin toista palvelijaa kutsumaan itseään paššan eteen. Mutta Ali ilmoittikin saapuessaan Asad-ed-Dinin tulevan, ja kohta hänen kintereillään saapui Asad joka oli kärsimättömänä tahtonut heti puhutella Sakr-el-Bahria.

»Profeetan rauha sinulle, poikani», kuului paššan tervehdys.

»Samoin sinulle, herrani.» Sakr-el-Bahr kumarsi. »Talolleni tapahtuu kunnia.» Hän viittasi Alia menemään.

»Minä tulen luoksesi anojana», virkkoi Asad astuen lähemmäksi.

»Sinäkö anojana? Se on tarpeetonta, herrani. Onhan tahtoni vain sinun tahtosi kaiku.»

Paššan etsivä katse liukui hänen ohitseen ja syttyi hehkuun sattuessaan Rosamundiin. »Minä tulen kiireen kaupalla», sanoi hän, »niinkuin nuori rakastaja, jonka vaisto vie etsimänsä läheisyyteen. Minä haen tuota frankkilaista helmeä, tuota taivaankaunista vankia, jonka toit viime retkeltäsi. En ollut Kasbahissa, kun tuo Tsamanni-sika palasi sinne markkinoilta; mutta saatuani vihdoin kuulla, ettei hän ollut ostanut tyttöä, kuten käskin, olisin voinut itkeä, niin paha oli mieleni. Pelkäsin ensin, että joku Susin kauppias oli hänet ostanut ja lähtenyt matkaan; mutta kun sitten kuulin — siunattu olkoon Allah! — sinun hänet ostaneen, rauhoituin jälleen. Tahdothan luovuttaa hänet minulle, poikani?»

Hän puhui niin luottavasti, että Oliverin oli vaikea keksiä sanoja hänen harhaluulonsa hälventämiseksi. Siitä syystä hän seisoi hetkisen epäröiden.

»Minä korvaan tappiosi», jatkoi Asad. »Saat tuhatkuusisataa filipiäsi takaisin ja vielä viisisataa lohdutukseksesi. Tyydythän siihen; minä näet olen kiihkeän kärsimättömyyden vallassa.»

Sakr-el-Bahrin suu oli hymynirveessä. »Minä tunnen hyvin sen kärsimättömyyden, herrani, kun hän on kysymyksessä», vastasi hän hitaasti. »Se vaivasi minuakin viisi loputtoman pitkää vuotta. Siitä vapautuakseni lähdin vaaralliselle retkelleni Englantiin anastamassani frankkilaisessa aluksessa. Et sitä tietänyt, Asad, muuten et —»

»Joutavia!» keskeytti Asad. »Oletpa syntynyt kauppiaaksi. Ei ole vertaistasi, Sakr-el-Bahr, kun on kysymyksessä älyn leikki. Olkoon menneeksi, mainitse oma hintasi, käytä hyödyksesi kärsimättömyyttäni, ja päätetään kaupat.»

»Valtiaani», virkkoi Sakr-el-Bahr tyynesti, »nyt ei ole kysymyksessä hyötyminen. Hän ei ole myytävänä.»

Asad tuijotti häneen sanattomana, ja hänen kellerviin kasvoihinsa nousi heikko puna. »Eikö ole... myytävänä?» toisti hän hämmästyneenä änkyttäen.