Part 20
»Ei, vaikka tarjoisit valtasi ja asemasi hänen hinnakseen», kuului juhlallinen vastaus. Sitten hän jatkoi lämpimämmin, äänellä, jossa oli pyynnön sävyä: »Pyydä minulta mitä tahansa muuta, ja minä lasken sen mielihyvin eteesi osoittaakseni sinulle uskollisuuttani ja kiintymystäni.»
»Minä en tahdo mitään muuta.» Asad puhui kärsimättömästi, melkein kiukkuisesti. »Haluan saada tuon orjan.»
»Siinä tapauksessa», vastasi Oliver, »vetoan armoosi ja rukoilen sinua kääntämään katseesi jonnekin toisaalle.»
Asad silmäili häntä synkästi. »Kieltäydytkö?» kysyi hän niskaansa ojentaen.
»Valitan kovin!» virkkoi Sakr-el-Bahr.
Syntyi vaitiolo. Asadin hahmo muuttui yhä synkeämmäksi, ja hänen sissipäällikköön suuntaamansa silmät välkkyivät yhä tuimemmin.
»Ymmärrän», sanoi hän vihdoin, äänessä tyyneys, joka oli sellaisessa ristiriidassa hänen ilmeensä kanssa, että kuulosti melkein kaamealta. »Ymmärrän. Näyttää siltä, että Fenzileh on enemmän oikeassa kuin arvasinkaan. Vai niin!» Hän katseli merisissiä hetkisen alta kulmain kiiluvilla silmillään.
Sitten hän lausui äänellä, jossa värisi pidätetty kiukku: »Muista, Sakr-el-Bahr, mikä olet, mitä olen sinusta tehnyt. Muista kaikkea sitä hyvyyttä, jota nämä kädet ovat tuhlaten sinulle jakaneet. Sinä olet sissieni päällikkö ja voisit kerran olla enemmänkin. Algierissa ei ole ketään sinua korkeampaa, itseäni lukuunottamatta. Oletko siis niin kiittämätön, että kiellät minulta ensimmäisen pyytämäni? Totta on se, mitä on kirjoitettu: 'Ihminen on kiittämätön'».
»Kunpa tietäisit, mitä kaikkea tämä minulle merkitsee —» aloitti Sakr-el-Bahr.
»En tiedä enkä välitäkään», keskeytti Asad. »Olipa mitä tahansa, sen täytyisi näyttää olemattomalta minun tahtoni rinnalla.» Sitten hänen kiukkunsa väistyi imartelun tieltä. Hän laski kätensä Sakr-el-Bahrin jykevälle olkapäälle. »Kuulehan, poikani. Minä kohtelen sinua jalomielisesti rakkauteni tähden ja tahdon unohtaa kieltosi.»
»Ole niin jalomielinen, herrani, että unohdat häntä ollenkaan pyytäneesi.»
»Kieltäydytkö vieläkin?» Ääni, joka oli ollut äsken mesimakea, kaikui jälleen karulta. »Älä huoli jännittää liiaksi kärsivällisyyttäni. Minä olen nostanut sinut loasta, ja yksi ainoa sanani voi sinut jälleen sinne viskata. Minä katkaisin ne kahleet, jotka sitoivat sinut soutupenkkiin, mutta voin ne iskeä jälleen kiinni.»
»Sinä voit tehdä kaiken tuon», myönsi Sakr-el-Bahr. »Ja kun sen tietäen sittenkin kieltäydyn luopumasta siitä, mikä kuuluu minulle kaksin kerroin — ryöstön ja oston nojalla — voit käsittää, kuinka voimalliset ovat vaikuttimeni. Ole armollinen, Asad...»
»Täytyykö minun riistää hänet sinulta väkivalloin?» ärjyi Asad.
Sakr-el-Bahr jäykistyi. Hän suoristi niskansa ja katsoi pelkäämättä paššaa silmiin. »Et voi tehdä sitäkään niin kauan kuin elän», vastasi hän.
»Tottelematon, kapinoiva koira! Aiotko vastustella minua — _minua_!»
»Minä rukoilen sinua: älä ole niin epäjalo ja väärämielinen, että pakotat palvelijasi sellaiseen inhoittavaan menettelyyn.»
Asadin huulet kiertyivät ivalliseen hymyyn. »Onko tuo viimeinen sanasi?» kysyi hän.
»Sitä lukuunottamatta, että olen muuten ehdoton orjasi, oi Asad.»
Pašša seisoi hetkisen silmäillen häntä tuhoaennustavin katsein. Sitten hän lähti varmoin askelin, niinkuin päätöksensä tehnyt henkilö, kohti ovea. Kynnyksellä hän pysähtyi ja kääntyi.
»Odotahan!» virkkoi hän ja poistui lausuttuaan tuon uhkauksen.
Sakr-el-Bahr jäi hetkeksi siihen, missä oli seisonut keskustelun aikana, ja kääntyi sitten toisaalle olkapäitään kohauttaen. Rosamundin katse oli suunnattu häneen, ja siinä oli ilme, josta hän ei kyennyt saamaan selkoa. Hän ei kyennyt sitä kestämään, vaan kääntyi toisaalle. Aikaisemmat omantunnonsoimaukset kohosivat auttamattomasti hänen mieleensä. Hän oli tosiaankin tehnyt tekemättömät. Nyt hänet valtasi epätoivo, täysi tietoisuus suoritetusta kamalasta teosta, joka tuntui auttamattomalta.
Äänettömässä tuskassaan hänelle kävi jokseenkin selväksi, että hän oli arvioinut väärin Rosamundiin kohdistuvia tunteitansa, ettei hänessä suinkaan ollut vallitsevana viha ja ettei rakkaus ollut vielä tuhoutunut, koska se ajatus, että Rosamund voisi nyt joutua Asadin saaliiksi, ei olisi muuten voinut häntä siinä määrin kiduttaa. Jos hän olisi otaksumansa mukaisesti Rosamundia vihannut, hän olisi vahingoniloisena hänet luovuttanut.
Oliver ei varmaan tietänyt, johtuiko hänen nykyinen mielentilansa yksinomaan siitä, että hän oli havainnut näennäiset syyllisyysperusteensa vakuuttavammiksi kuin oli osannut kuvitellakaan, niin vakuuttaviksi, että Rosamund oli hyvinkin voinut pitää häntä veljensä surmaajana.
Nämä kiduttavat mietteet keskeytti Rosamundin terävä ja vakava ääni: »Minkätähden kieltäydyitte?»
Oliver kääntyi jälleen häneen päin hämmästyneenä, kauhun valtaamana. »Ymmärsitkö, mitä puhuimme?» sai hän sanotuksi.
»Ymmärsin riittävästi», vastasi Rosamund. »Tämä _lingua franca_ muistuttaa melkoisesti ranskankieltä.» Sitten hän jälleen kysyi: »Minkätähden kieltäydyitte?»
Oliver siirtyi hänen viereensä ja silmäili häntä. »Kysytkö minkätähden?»
»Eipä oikeastaan liene siihen syytä», virkkoi Rosamund katkerasti. »Mutta voihan kostonhimonne olla niin leppymätön, että mieluummin menetätte henkenne kuin luovutatte siitä hitustakaan.»
Oliverin kasvot jäykistyivät jälleen. »Aivan luonnollista», ivaili hän, »että selität tekoni siten.»
»Niin ei ole laita. Minä kysyin, koska epäilen.»
»Ymmärrätkö, mitä voi merkitä Asad-ed-Dinin saaliiksi joutuminen?»
Rosamund vavahti, ja hänen katseensa painui alas, mutta ääni oli tyyni hänen vastatessaan: »Onko se paljoakin pahempaa kuin jos joudun Oliver-Reisin tai Sakr-el-Bahrin — tai miten teitä nimitettäneenkin — saaliiksi?»
»Jos sanot asian olevan yhdentekevän, en tietenkään enää vastusta», vastasi Oliver kylmästi. »Voit mennä hänelle. Vastustaessani häntä — kenties mielettömästi — en ajatellut kostavani sinulle. Tein sen siitä syystä, että tuo ajatus saa mieleni kauhun valtaan.»
»Niin ollen teidän täytyisi kauhistua yhtä hyvin itseänne», virkkoi Rosamund.
Oliverin vastaus hämmästytti häntä. »Kenties kauhistunkin», sanoi hän tuskin kuuluvasti. »Kenties kauhistunkin.»
Rosamund katsahti häneen ikäänkuin olisi tahtonut jotakin sanoa. Mutta toinen jatkoi, äkkiä kiihtyen, sallimatta hänen keskeyttää.
»Hyvä Jumala! Tätäkö tarvittiin, jotta käsittäisin tekoni halpamaisuuden. Asadin vaikuttimet eivät ole sellaiset kuin minun. Minä tahdoin saada sinut käsiini rangaistakseni sinua. Mutta hän... Hyvä Jumala!» valitti hän peittäen kasvonsa hetkeksi käsiinsä.
Rosamund nousi hitaasti; hänen mielessään eli omituinen levottomuus, hänen sydämensä tykytti rajusti. Mutta liikutuksensa vallassa oleva Oliver ei sitä huomannut. Sitten lankesi hänen epätoivoonsa valonsäteenä se neuvo, jonka Fenzileh oli hänelle antanut puhuessaan siitä esteestä, jota Asad hurskaana muhamettilaisena ei uskaltaisi raivata tieltään.
»On olemassa keino», huudahti hän. »On olemassa keino, jota Fenzileh ilkeyksissään ehdotti.» Hän oli hetkisen kahden vaiheilla, katse pois käännettynä. Sitten hän kävi suoraan asiaan. »Sinun täytyy mennä kanssani naimisiin.»
Näytti melkein siltä kuin Rosamund olisi saanut iskun. Hän astui taaksepäin. Hänessä heräsi kohta epäluulo, joka nopeasti kasvoi varmaksi uskoksi, että Oliver oli vain yrittänyt pettää häntä teeskentelemällä katumusta.
»Naimisiin kanssanne!» huudahti hän.
»Niin», vastasi Oliver. Hän alkoi selittää, kuinka Rosamund hänen vaimonaan olisi pyhä ja loukkaamaton kaikkien muhamettilaisten joukossa. Kukaan ei uskaltaisi häneen sormellaan koskea, koska siten solvaisi profeetan pyhää lakia, ja jos olisikin sellaisia, ei niihin kuulunut Asad, joka oli harras jumalinen. »Ainoastaan siten», päätti Oliver puheensa, »voin sinut pelastaa hänen käsistään.»
Rosamund oli kuitenkin yhä ylenkatseellinen ja vastahakoinen. »Se on liian epätoivoinen keino epätoivoisessakin tapauksessa», sanoi hän siten saattaen Oliverin ankaran kärsimättömyyden valtaan.
»Sinun täytyy, sanon», väitti hän melkein kiukkuisesti. »Sinun täytyy — muuten sinut kannetaan jo tänä iltana Asadin haaremiin — eikä edes hänen puolisokseen, vaan orjakseen. Sinun täytyy oman itsesi tähden luottaa minuun! Sinun täytyy!»
»Luottaa teihin?» huudahti Rosamund, kiihkeän ylenkatseen pyrkiessä nauruna purkautumaan. »Luottaa teihin! Kuinka voisin luottaa henkilöön, joka on uskonluopio ja pahempikin?»
Oliver hillitsi itseään voidakseen keskustella hänen kanssaan ja saavuttaakseen kylmän logiikan avulla hänen suostumuksensa. »Sinä olet kovin leppymätön», sanoi hän. »Arvostellessasi minua jätät kerrassaan huomioonottamatta ne kärsimykset, jotka olen kokenut ja joita olet osaltasi aiheuttanut. Tietäessäsi nyt, kuinka väärämielisesti minua syytettiin ja kuinka paljon muita katkeria vääryyksiä jouduin kokemaan, muista samalla, että olin ihminen, jonka olivat pettäneet rakkain mies ja rakkain nainen. Minä olin kadottanut uskoni ihmisiin ja Jumalaan, ja muhamettilaiseksi, uskonluopioksi, merirosvoksi minä muutuin, koska ei ollut mitään muuta mahdollisuutta pelastua kaleeriorjan sanomattomasta kurjuudesta.» Hän silmäili surullisesti Rosamundia. »Eikö tämä mielestäsi ollenkaan minua puolusta?»
Se liikutti Rosamundia hiukan, sillä hän luopui ylenkatseesta, vaikka säilyttikin vihamielisen asenteensa.
»Mitkään vääryydet», sanoi hän, melkein murheellisesti, »eivät voi oikeuttaa ritarillisuuden solvaamista, miehen-arvonne häpäisemistä, voimanne väärinkäyttämistä naisen vainoamiseen. Millaiset vaikuttimet teitä lienevätkin johtaneet, te olette joka tapauksessa vajonnut niin syvään, sir, etten voi teihin luottaa.»
Oliver taivutti päänsä kuullessaan moitteen, jonka oli jo lausunut omassa mielessään. Se oli oikea ja ansaittu, ja hänen oli mahdoton siitä katkeroitua, koska tiesi sen oikeaksi.
»Tiedän sen», sanoi hän. »Mutta enhän pyydä sinua luottamaan itseeni omaksi hyödykseni, vaan sinua auttaakseni. Minä rukoilen sinua niin menettelemään vain oman itsesi vuoksi.» Äkkinäistä mieleenjohtumaa noudattaen hän veti vyöstään painavan tikarinsa ja ojensi sen Rosamundille, kahva edellä. »Jos haluat saada luotettavuuteni takeen», sanoi hän, »ota tämä veitsi, jolla tänä iltana aioit itsesi surmata. Jos huomaat minussa vähimmänkin petollisuuden merkin, käytä sitä miten mielit — minun tai itsesi tuhoksi.»
Rosamund silmäili häntä hieman hämmästyneenä. Sitten hän ojensi hitaasti kätensä ja tarttui hänen tarjoamaansa aseeseen. »Ettekö pelkää», kysyi hän, »että käytän sitä nyt, siten tehden lopun asiasta?»
»Minä luotan sinuun», sanoi Oliver, »siinä toivossa, että sinä alat luottaa minuun. Sitäpaitsi varustan sinut pahimman varalta. Jos näet tulee valittavaksesi kuolema tai Asad, otaksun sinun valitsevan kuoleman. Mutta salli minun lisätä, että olisi typerää valita kuolema, kun on vielä olemassa elämisen mahdollisuus.»
»Mikä mahdollisuus?» kysyi Rosamund, äänessä taannoisen ylenkatseen heikko vivahdus. »Sekö mahdollisuus, että joudun elämään kanssanne?»
»Ei», vastasi Oliver vakavasti. »Jos luotat minuun, tahdon koettaa korvata kaiken tekemäni pahan. Kuule minua. Päivän sarastaessa kaleerini lähtevät kaappausretkelle. Minä toimitan sinut salaa alukseen ja keksin keinon laskea sinut maihin jollekin kristitylle rannikolle — Italiaan tai Ranskaan — mistä voit päästä takaisin kotiin.»
»Mutta sillävälin», huomautti Rosamund, »minun on tultava vaimoksenne.»
Oliver hymyili mietteissään. »Pelkäätkö vieläkin jotakin sadinta? Eikö mikään saa sinua luottamaan vilpittömyyteni? Muhamettilainen avioliitto ei ole kristittyä sitova, ja minä en aio sitä avioliittona pitää. Se on pelkkä veruke, jolla sinua suojelen, kunnes pääsemme täältä pois.»
»Kuinka voin luottaa sanoihinne?»
»Kuinka?» Oliver vaikeni joutuen hämilleen, mutta vain hetkeksi. »Onhan sinulla tikari», vastasi hän painokkaasti.
Rosamund seisoi mietteissään, silmäillen aseen himmeänä kiiltelevää terää. »Entä vihkiminen?» kysyi hän. »Miten se tapahtuu?»
Oliver selitti hänelle, että muhamettilaisen lain mukaan vaadittiin ainoastaan tuomarille tai häntä ylemmälle viranomaiselle todistajien läsnäollessa annettu ilmoitus. Hän oli parhaillaan tätä selittämässä, kun alhaalta kuului äänten hälinää, askelten töminää ja näkyi soihtujen loimuja.
»Asad palaa miehineen», huudahti hän, ja hänen äänensä vapisi. »Suostutko?»
»Entä tuomari?» kysyi Rosamund, ja tuosta kysymyksestä Oliver huomasi hänen suostuvan pelastettavaksi niinkuin hän oli ehdottanut.
»Minä sanoin tuomari tai joku korkeampi. Asad itse on oleva meidän vihkijämme ja hänen seuralaisensa todistajinamme.»
»Mutta jos hän kieltäytyy? Hän varmaan kieltäytyy!» huudahti Rosamund kiihtyneenä ristien kätensä rinnalleen.
»Minä en aio häntä pyytää. Yllätän hänet.»
»Hän... hän varmaan suuttuu. Hän voi kostaa sen, mikä hänestä tuntuu juonelta.»
»Niin», vastasi Oliver hurjasti katsahtaen. »Olen ajatellut sitäkin. Mutta jotakin meidän täytyy uskaltaa. Ellemme onnistu, niin —»
»Minulla on tikari», huusi Rosamund pelkäämättä.
»Ja minun varalleni on olemassa nuora tai miekka», vastasi Oliver. »Hiljaa! He tulevat!»
Portaista kaikuvat askelet olivat Alin. Hän syöksyi säikähtyneenä kattotasanteelle.
»Herra! Herra! Asad-ed-Din on täällä sotilaineen. Hänellä on asestettu saattue mukanaan!»
»Ei mitään pelon syytä», virkkoi Sakr-el-Bahr näköjänsä aivan tyynenä. »Kaikki käy hyvin.»
Asad riensi portaita ylös tasanteelle kapinallisen sissipäällikkönsä luo. Hänen jäljessään tuli kaksitoista mustapukuista janitšaaria käyrämiekkoineen, joihin soihtujen valo loi kapeita verenkarvaisia juovia.
Pašša pysähtyi Sakr-el-Bahrin eteen, kädet majesteetillisesti ristissä rinnalla ja pää takakenossa, niin että hänen pitkä valkoinen partansa sojotti eteenpäin.
»Minä olen palannut», sanoi hän, »käyttämään voimaa siinä, missä lempeys ei auta. Toivon kumminkin hartaasti, että Allah on tällä välin auttanut sinut parempiin ajatuksiin.»
»Niinpä onkin, herrani!» vastasi Sakr-el-Bahr.
»Ylistetty olkoon hän!» huudahti Asad, ja hänen äänessään raikui riemu. »Anna siis tyttö tänne!» Hän ojensi kätensä.
Sakr-el-Bahr astui taaksepäin Rosamundin luo ja tarttui hänen käteensä ikäänkuin taluttaakseen hänet eteenpäin. Sitten hän lausui kohtalokkaat sanat.
»Allahin pyhässä nimessä ja Hänen kaikkinäkevien silmiensä alla, sinun edessäsi, Asad-ed-Din ja näiden todistajien läsnäollessa, otan tämän naisen vaimokseni kaikkiviisaan, kaikki-armahtavan Allahin profeetan armollisen lain nojalla.»
Sanat oli lausuttu ja asia oli suoritettu, ennenkuin Asad arvasi merisissin tarkoituksen. Hän äännähti harmistuneesti; sitten hänen kasvonsa sävähtivät punaisiksi ja hänen silmänsä säihkyivät.
Sakr-el-Bahr seisoi tyynenä, ollenkaan säikähtämättä valtiaan vihaa, otti Rosamundin hartioilla olevan liinan ja sitaisi sen hänen päähänsä niin että kasvot peittyivät näkyvistä.
»Allah antakoon kuivua sen käden, joka Herramme Mohammedin pyhää lakia solvaten riistää hunnun näiltä kasvoilta, ja Allah siunatkoon tätä liittoa ja heittäköön Gehennan kuiluun sen, joka yrittää purkaa hänen Kaikkinäkevän silmien edessä solmittua liittoa.»
Se oli kamalaa. Liian kamalaa Asad-ed-Dinille. Janitšaarit seisoivat hänen takanaan kuin sidotut koirat kiihkeästi odottaen hänen käskyänsä. Mutta mitään käskyä ei kuulunut. Asad seisoi siinä huohottaen, hiukan huojuen ja vuoroin vaaleten, vuoroin punastuen. Hänen mielessään taistelivat tuima kiukku ja syvä hurskaus. Ja hänen vielä epäröidessään Sakr-el-Bahr lienee auttanut hänen hurskauttaan voitolle.
»Nyt ymmärrät, minkätähden en tahtonut häntä luovuttaa sinulle, oi mahtava Asad», sanoi hän. »Olet itse moittinut monet kerrat naimattomuuttani huomauttaen, ettei se ole Allahille mieluinen näky eikä hyvän muhamettilaisen arvoinen asia. Vihdoinkin on profeetta armossaan lähettänyt minulle neidon, jonka voin ottaa vaimokseni.»
Asad taivutti päänsä. »Mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu», sanoi hän ikäänkuin itseään muistuttaen. Sitten hän kohotti kätensä. »Allah on kaikkitietävä», tunnusti hän. »Hänen tahtonsa tapahtukoon!»
»Amen», lausui Sakr-el-Bahr erittäin juhlallisesti ja samalla syvimmästä sydämestään kiittäen omaa kauan unohduksissa ollutta Jumalaansa.
Pašša seisoi paikoillaan vielä hetkisen, ikäänkuin aikoen vielä jotain sanoa. Sitten hän äkkiä käännähti ja heilutti kättään janitšaareilleen. »Pois!» Muuta hän ei virkkanut, asteli vain ulos heidän jäljessään.
Neljästoista luku.
MERKKI.
Säleristikon takana, nopeasta liikkumisesta hengästyneenä ja Marzak vierellään, Fenzileh oli nähnyt paššan vihaisena palaavan ensimmäiseltä käynniltään Sakr-el-Bahrin luota.
Hän kuuli Asadin huutavan Abdul Mokhtaria, janitšaarien päällikköä, ja oli nähnyt parikymmentä sotilasta nopeasti järjestyneenä riviin pihamaalle, missä soihtujen punerva valo yhtyi kalpeaan kuutamoon. Hän oli nähnyt heidän kiiruhtavan pois, Asad itse etunenässä, eikä ollut tietänyt, pitikö itkeä vai nauraa, pelätä vai iloita.
»Se on tehty», oli Marzak riemuissaan huudahtanut. »Se koira on vastustellut häntä ja tuhonnut siten itsensä. Sakr-el-Bahr on hukassa tänä iltana.» Sitten hän oli vielä virkkanut: »Ylistetty olkoon Allah!»
Fenzileh ei kumminkaan vastannut mitään tuohon kiitosrukoukseen. Sakr-el-Bahrin tosin täytyi tuhoutua, vieläpä siihen miekkaan, jonka hän, Fenzileh, oli itse takonut. Mutta eikö iskun, joka tuhosi tuon miehen, täytynyt samalla kimmahtaa takaisin iskijään ja haavoittaa häntäkin? Tuohon kysymykseen Fenzileh nyt etsi vastausta. Vaikka hän ylen innokkaasti pyrki syöksemään merisissiä tuhoon ja turmaan, hän oli kuitenkin punninnut asiasta itselleenkin koituvia seurauksia. Häneltä ei ollut jäänyt havaitsematta, että Asad niinmuodoin välttämättä tulisi ottamaan omakseen frankkilaisen orjatytön. Mutta hänestä oli hetkellisesti näyttänyt siltä kuin kannattaisi maksaa tuokin hinta siitä, että Sakr-el-Bahr tuli lopullisesti suistetuksi pois hänen poikansa tieltä — mikä seikka todistaa, että Fenzileh äitinä sittenkin kykeni jossakin määrin uhrautumaan.
Hän lohdutti nyt itseään ajattelemalla, ettei se vaikutusvalta, jonka oli pelännyt vähenevän, jos Asadin haaremiin tulisi hänelle kilpailija, olisikaan enää ylen tärkeä hänelle ja Marzakille, kunhan Sakr-el-Bahr olisi poissa tieltä. Kaikki muu oli hänelle verrattain vähäarvoista. Jotakin se sentään merkitsi, ja nykyinen asiaintila sai hänen mielensä levottomaksi, erilaisten kiihkeiden tunteiden temmellyskentäksi. Näytti siltä kuin hän ei olisi kyennyt kerrallaan käsittämään kaikkia halujansa: toisen täyttymisestä iloitessaan hänen täytyi valittaa toisen täyttymättä jäämistä. Suurin piirtein katsoen hän kumminkin tunsi olevansa voiton puolella.
Siinä mielentilassa ollen hän oli odottanut, tuskin ollenkaan kuunnellen poikansa iloista ja itsekästä pakinaa. Poika tuntui vähän välittävän siitä, miten hänen äitinsä tulisi käymään tuon vihatun kilpailijan tultua syrjäytetyksi. Marzakille asia oli yksinomaan hyödyllinen; hänellä oli syytä olla vain tyytyväinen, ja hän ilmaisi tyytyväisyytensä ylevästi ylenkatsoen äitinsä tunteita.
Asad näkyi jälleen palaavan. He näkivät janitšaarien saapuvan pihaan ja järjestyvän paššan tullessa hitain, hiukan laahustavin askelin, pää rinnalle painuneena, kädet selän takana. Katselijat odottivat näkevänsä orjien tulevan hänen jäljessään taluttaen tai kantaen tyttöä, jota hän oli lähtenyt hakemaan. Mutta he odottivat turhaan, kiusaantuen ja ärtyen.
Sitten kuului Asadin äreä ääni hänen käskiessään seuralaisiaan poistumaan, ja portti rasahti kiinni. Asad asteli yksinään kuutamossa, yhä vielä masentuneen näköisenä.
Mitä oli tapahtunut? Oliko hän surmannut heidät molemmat? Oliko tyttö vastustellut häntä siinä määrin, että Asad oli menettänyt kaiken kärsivällisyytensä ja sellaisen vastustelun aiheuttaman raivonpuuskan vallassa surmannut hänet?
Sellaisia kysymyksiä Fenzileh esitti itselleen, ja koska hänen oli mahdoton ajatella muuta kuin että Sakr-el-Bahr oli joutunut häviölle, hän päätteli, että kaikki muukin oli käynyt hänen otaksumainsa mukaan. Odotus kumminkin kidutti häntä, ja hän lähetti Ajubin urkkimaan Abdul Mokhtarilta, mitä oli tapahtunut. Ajub, joka itsekin vihasi Sakr-el-Bahria, lähti varsin mielellään ja pahinta toivoen. Hän palasi pettyneenä, tuoden tietoa, joka kylvi pelkoa Marzakin ja hänen äitinsä mieleen.
Fenzileh kumminkin toipui nopeasti. Lopultakin tuo oli parasta, mitä oli voinut tapahtua. Ei olisi vaikeata muuttaa Asadin ilmeistä mielenmasennusta katkeruudeksi, jonka täytyi raivoksi kiihdyttynä välttämättä vihdoin tuhota Sakr-el-Bahr. Niin oli asia toteutettavissa panematta vaaralle alttiiksi omaa asemaa Asadin luona. Uskomatonta näet oli, että Asad nyt ottaisi Rosamundin haaremiinsa. Jo sen seikan, että tyttö oli esiintynyt paljastetuin kasvoin oikeauskoisten seassa, täytyi olla paha este hänen ylpeydelleen. Mutta aivan mahdotonta oli, että Asad alistaisi omanarvontuntonsa himojensa alle siinä määrin, että ottaisi luokseen naisen, joka oli ollut hänen palvelijansa vaimona.
Fenzileh oivalsi varsin hyvin, mitä oli tehtävä. Kuten hän itse oli arvellut, joskaan uskaltamatta odottaa näin runsaita tuloksia, Sakr-el-Bahr oli tehnyt tyhjäksi Asadin suunnitelman hänen hurskauttaan apunaan käyttäen. Samaa hurskautta oli nyt käytettävä asioiden lopulliseen järjestämiseen.
Fenzileh otti ohuen hunnun ja lähti tapaamaan Asadia, joka nyt istui sohvalla baldakiinin alla, yksinään leudossa ja tuoksuvassa kesäyössä. Hän hiipi miehensä viereen pehmein, sulavin, kissamaisen pyytelevin liikkein ja istui siinä hetkisen melkein huomaamattomana — siinä määrin oli Asad mietteisiinsä vaipunut — pää kevyesti miehen käsivarteen nojaten.
»Minun sieluni valtias», kuiskasi hän sitten, »sinä olet murheellinen.» Hänen pelkkä äänensä oli kuin pehmeä hyväily.
Asad säpsähti, ja Fenzileh tunsi hänen silmiensä välkkeen äkkiä sattuvan itseensä. »Kuka sinulle niin sanoi?» kysyi Asad epäluuloisena.
»Sydämeni», vastasi Fenzileh, ääni sointuisana kuin viola. »Voiko suru rasittaa sinun mieltäsi ja jättää minun mieleni kevyeksi?» kysyi hän. »Voisinko olla onnellinen, kun sinä olet masentunut? Minä tunsin tuolla sisällä ollen sinun alakuloisuutesi ja tulin tänne jakamaan taakkaasi tai kantamaan sitä kokonaan sinun puolestasi.» Hän kohotti kätensä, ja hänen sormensa kiertyivät toisiinsa miehen olkapäällä.
Asad katsahti häneen, ja hänen ilmeensä lauhtui. Hän kaipasi lohdutusta, ja Fenzileh ei ollut milloinkaan ollut hänelle tervetulleempi.
Vähitellen ja sanomattoman taitavasti Fenzileh houkutteli hänet kertomaan kaikki, mitä oli tapahtunut. Kaikki kuultuaan hän laski närkästyksensä valloilleen.
»Se koira!» huudahti hän. »Se uskoton, kiittämätön koira! Olenhan varoittanut sinua hänestä, sinä silmäraukkaini valkeus, mutta olen saanut rakkauteni lausumista varoituksista pilkan palkakseni. Nyt sinä vihdoinkin hänet tunnet, ja hän ei saa tuottaa sinulle enempää häiriötä. Sinä heität hänet pois luotasi, sinkoat hänet takaisin maan tomuun, josta hyvyytesi on hänet nostanut.»
Asad ei vastannut. Hän istui synkkiin mietteisiin vaipuneena tuijottaen suoraan eteensä. Vihdoin hän huokasi väsyneesti. Hän oli oikeamielinen, ja hänessä oli omatunto, yhtä merkillinen kuin hankalakin ominaisuus merirosvo-paššassa.
»Siihen, mitä on tapahtunut», vastasi hän alakuloisesti, »ei sisälly mitään sellaista, mikä oikeuttaisi minut sysäämään pois luotani islamin uljaimman soturin. Velvollisuuteni Allahia kohtaan kieltää minua niin menettelemästä.»
»Mutta hänen velvollisuutensa sinua kohtaan ei kieltänyt häntä tekemästä tyhjäksi sinun aiettasi, valtiaani», huomautti Fenzileh erittäin lempeästi.