Part 21

»Niin — halujani!» vastasi Asad, ja hänen äänessään kuului intohimon värähdys. Sitten hän sen hillitsi ja jatkoi rauhallisemmin: »Tuleeko itsekkäiden halujeni kumota hurskauteni? Tuleeko jotakin orjatyttöä koskevan asian saada minut uhraamaan islamin parhaimman soturin, profeetan lain uljaimman puolustajan? Tuleeko minun kutsua päälaelleni Allahin ainoan kosto tuhoamalla mies, joka on uskottomille skorpioonivitsaus — ja kaikki tuo vain siinä tarkoituksessa, että saisin tyydyttää henkilökohtaista vihaani, kostaa mitättömän haluni ehkäisemistä?»

»Sanotko vieläkin, oi elämäni, että Sakr-el-Bahr on profeetan lain uljain puolustaja?» kysyi Fenzileh lempeästi, äänessä tosin hämmästynyt sävy.

»Sitä en sano minä; sen sanovat hänen tekonsa», vastasi Asad synkästi.

»Minä tiedän erään teon, johon ei olisi ryhtynyt yksikään oikeauskoinen. Jos kaivattiin hänen uskottomuutensa todistusta, niin hän on itse sen nyt antanut ottamalla itselleen kristityn vaimon. Eikö ole kirjoitettu Luettavaan Kirjaan: 'Älä nai kuvien kumartajattaria'? Eikö se ole profeetan laki, ja eikö hän ole sitä rikkonut solvaten samalla kertaa Allahia ja sinua, sieluni lähdettä?»

Asad kurtisti kulmiansa. Tuossa piili varmaan totuutta, jotakin sellaista, mikä oli jäänyt häneltä itseltään kerrassaan huomaamatta. Oikeamielisyys kuitenkin pakotti häntä puolustamaan Sakr-el-Bahria, tai hän kenties järkeili vain todistaakseen itselleen, että hänen ja merisissin välinen asia oli tullut lopulliseen päätökseen.

»Hän on voinut tehdä syntiä ajattelemattomuudesta», ehdotti hän.

Tuon kuultuaan Fenzileh huudahti ihastusta teeskennellen: »Millainen laupeuden ja kärsivällisyyden lähde oletkaan, oi Marzakin isä! Sinä olet aina oikeassa. Hän teki varmaan syntiä ajattelemattomuudesta, mutta olisiko sellainen ajattelemattomuus mahdollinen oikeauskoisessa — sellaisessa henkilössä, jota sinun kannattaa nimittää profeetan pyhän lain puolustajaksi?»

Tuo viekas hyökkäys lävisti sen omantunnon-panssarin, johon Asad oli yrittänyt pukeutua. Asad istui kovin mietteliäänä, synkästi tuijottaen kuutamon seinään luomaa syvää varjoa. Äkkiä hän sitten nousi.

»Allah minua auttakoon; sinä olet oikeassa!» huudahti hän. »Tuhotessaan aikomukseni ja pidättäessään tuon frankkilaisen tytön omanansa hän ei välittänyt siitä, että teki syntiä lakia vastaan.»

Fenzileh lipui polvilleen, kiersi käsivartensa Asadin vyötäisille ja katseli häntä silmiin. »Sinä olet kumminkin yhä armelias, yhä lempeä tuomioissasi. Eikö hänessä ole muuta syytä, oi Asad?»

»Muuta?» kysyi Asad häneen katsahtaen. »Mitä muuta vielä onkaan?»

»Olisin iloinen, ellei olisi. Mutta on sittenkin seikkoja, joita et enkelimäisessä lempeydessäsi ollenkaan havaitse. Hän on tehnyt pahempaakin. Hän ei ainoastaan ollut häikäilemätön rikkoessaan lakia, vaan käytti lakia omiin alhaisiin tarkoituksiinsa siten sen saastuttaen.»

»Kuinka niin?» kysyi Asad nopeasti, melkein ahnaasti.

»Hän käytti lakia varustuksena, jonka suojaan vetäytyi tytön keralla. Tietäen, että sinä, joka olet uskon Jalopeura ja puolustaja, suostuisit nöyrästi tottelemaan, mitä Kirjaan on kirjoitettu, hän nai tytön saadakseen hänet sinulta varjelluksi.»

»Ylistys olkoon Hänelle, joka on kaikkiviisas ja antoi minulle voimaa olla tekemättä mitään arvotonta!» huusi Asad kuuluvalla äänellä, itseään ylistäen. »Olisin voinut surmata hänet purkaakseni epähurskaan siteen, mutta tottelin mieluummin, sitä, mikä on kirjoitettu.»

»Kärsivällisyytesi on ollut enkelien iloksi», vastasi Fenzileh, »mutta siitä huolimatta löytyi mies, joka oli kyllin halpamainen polkeakseen jalkoihinsa sen ja hurskautesi, oi Asad!»

Asad irroitti hänen kätensä ja lähti hänen luotaan ankaran mielenliikutuksen valtaamana. Hän asteli edestakaisin kuutamossa, ja Fenzileh nojasi tyytyväisenä sohvan tyynyihin, sanomattoman suloisena, kiiluvat silmät hienon hunnun peitossa — odottaen vuodattamansa myrkyn vaikutusta.

Hän näki Asadin pysähtyvän ja kohottavan kätensä ikäänkuin kääntyen taivaan puoleen ja kysyen jotakin tähdiltä, jotka vilkkuivat kuutamohohteisella taivaankannella.

Vihdoin Asad asteli takaisin hänen luokseen. Hän ei ollut vieläkään tehnyt päätöstä. Siinä, mitä Fenzileh oli sanonut, piili totuutta; mutta Asad tiesi hänen vihaavan Sakr-el-Bahria ja otti sen seikan huomioon, tiesi, kuinka kerkeästi hän selitti kaikki merisissin teot kaikkein pahimmalla tavalla, tiesi hänen mustasukkaisuutensa Marzakin vuoksi. Niin ollen hän epäili puolisonsa esittämiä perusteita ja epäili itseänsäkin. Sitäpaitsi hän oli Sakr-el-Bahriin kiintynyt, ja tämä kiintymys vaati sijaa hänen päätöksensä vaa'assa. Asadin mieli oli ankaran kuohunnan tilassa.

»Riittää», virkkoi hän melkein äreästi. »Minä rukoilen Allahia lähettämään itselleni neuvon tänä yönä.» Niin sanottuaan hän asteli puolisonsa ohi, ylös portaita ja sisään.

Fenzileh lähti hänen jäljessään. Hän makasi koko yön Asadin läheisyydessä voidakseen heti aamun koittaessa tukea aietta, jonka pelkäsi olevan vielä heikon. Asad nukkui ajoittain, mutta Fenzileh ei nukkunut ollenkaan, makasi vain avoimin silmin ja varuillaan ollen.

Muezzinin äänen kajahtaessa Asad hypähti heti vuoteesta sen kutsumusta noudattaen, ja tuskin oli viimeinen sävel häipynyt aamun tuuliin, kun Asad jo oli jalkeilla, taputti käsiään kutsuen orjiaan ja jakaen käskyjään, joista Fenzileh ymmärsi hänen aikovan lähteä satamaan määrättyyn aikaan.

»Kunpa Allah olisi johdattanut mieleesi hyvän ajatuksen, oi herrani!» huudahti Fenzileh. Sitten hän kysyi: »Mitä olet päättänyt?»

»Lähden etsimään merkkiä», vastasi Asad lähtien ja jättäen hänet sellaisen mielialan valtaan, jota ei suinkaan sopinut nimittää keveäksi.

Fenzileh kutsui Marzakin ja käski hänen lähteä isänsä jälkeen kuiskaten nopeasti käyttäytymisohjeita.

»Kohtalosi on laskettu omaan käteesi», huomautti Fenzileh. »Tartu nyt siihen lujasti kiinni.»

Pihalla Marzak näki isänsä parhaillaan astuvan valkoisen muulin selkään. Hänen seurassaan olivat vesiiri Tsamanni, Bisken ja muutamia muita päälliköitä. Marzak pyysi lupaa lähteä mukaan. Isä suostui siihen välinpitämättömästi, ja niin he lähtivät, Marzak paššan jalustimen vieressä, hiukan muita etempänä. Hetkisen vallitsi hiljaisuus, mutta sitten poika alkoi puhua.

»Isä, harras toivoni on, että olet päättänyt erottaa tuon uskottoman Sakr-el-Bahrin tämän retken johtajan toimesta.»

Asad silmäili synkästi poikaansa. »Kaleerin tulee lähteä juuri nyt, jos mielimme katkaista espanjalaisen aluksen tien», virkkoi hän. »Ellei Sakr-el-Bahr komenna, niin kuka sitten, Taivaan nimessä?»

»Salli minun koettaa, isä», huudahti Marzak.

Asad hymyili vihaisen viekasta hymyään. »Oletko niin elämääsi väsynyt, poikani, että tahdot lähteä kuolemaan ja tuhota kaleerin kerallasi?»

»Et ole täysin oikeamielinen, oi isä», virkkoi Marzak.

»Mutta erittäin hyväntahtoinen, oi poikani», vastasi Asad, ja niin he kävelivät äänettöminä, kunnes saapuivat satamaan.

Upea kaleeri lepäsi laiturissa, ja sen luona valmisteltiin lähtöä erittäin uutterasti. Kantajat liikkuivat edestakaisin pitkin siltaa, joka liitti alusta laituriin, kuljettaen muonavarakääröjä, vesiruukkuja, ruutinelikoita ja muita retkellä tarvittavia tavaroita, ja Asadin ja hänen seuralaistensa saapuessa laskusillan luo neljä neekeriä asteli alukseen kantaen raskasta niinikääröä.

Aluksen perässä seisoi Sakr-el-Bahr, seuranaan Othmani, Ali, Jasper-Reis ja muutamia muita upseereita. Pitkin laskusiltaa astelivat Larocque ja Vigitello, kaksi uskonluopiota laivuria, jotka olivat olleet hänen mukanaan kaikilla retkillä viimeksikuluneiden kahden vuoden aikana. Larocque valvoi aluksen lastausta komentaen sijoittamaan ruokavaroja sinne, vesiruukkuja tänne ja ruutivarastoja isonmaston juurelle. Vigitello tarkasti lopullisesti airoihin kiinnitettyjä orjia.

Kun niinikäärö oli tuotu alukseen, Larocque huusi neekereille käskien laskea sen isonmaston luo. Mutta samassa puuttui asiaan Sakr-el-Bahr käskien heitä tuomaan sen peräkannelle.

Asad oli astunut maahan ja seisoi Marzakin kanssa laskusillan luona, kun poika pyysi vielä viimeisen kerran isäänsä käymään tämän retken johtajaksi ja ottamaan hänet mukaan upseerikseen, jotta hänkin perehtyisi meritoimiin.

Asad katsahti häneen ihmeissään, mutta ei vastannut mitään. Hän lähti laivaan, ja Marzak toisten keralla seurasi häntä. Vasta silloin Sakr-el-Bahr havaitsi paššan ja astui heti esiin lausumaan hänet tervetulleeksi kaleeriinsa. Vaikka hänen sydämensä kävi äkkiä levottomaksi, säilyivät hänen kasvonsa kuitenkin tyyninä ja katseensa yhtä häikäilemättömänä ja vakaana kuin aina ennenkin.

»Allahin rauha varjostakoon sinua ja huonettasi, oi voimallinen Asad», tervehti hän. »Me olemme matkaan lähtemässä, ja minä tunnen oloni turvallisemmaksi, kun saan sinun siunauksesi.»

Asad silmäili häntä ihmetellen. Sellainen julkeus, sellainen huolettomuus heidän viime kohtauksensa jälkeen tuntui paššasta kerrassaan uskomattomalta, ellei sitä voinut pitää täysin puhtaasta omastatunnosta johtuvana.

»Minulle on ehdotettu, etten tyytyisi vain siunaamaan tätä retkeä — että kävisin sitä johtamaan», vastasi Asad kiinteästi Sakr-el-Bahria silmäillen. Hän havaitsi merisissin silmissä äkillisen välkkeen, joka oli hänen säikähdyksensä ainoa ulkonainen merkki.

»Sitä johtamaan?» toisti Sakr-el-Bahr. »Sellaistako on sinulle ehdotettu?» Hän naurahti, ikäänkuin syrjäyttääkseen koko asian.

Tuo naurahdus oli taktillinen virhe. Se ärsytti Asadia. Hän asteli keskikannelta isonmaston luo — aluksessa näet oli iso- ja etumasto.

»Minkätähden nauroit?» kysyi hän lyhyesti.

»Minkätähden? Koska sellainen ehdotus on mieletön», virkkoi Sakr-el-Bahr, joka piti liiallista kiirettä eikä niinmuodoin voinut etsiä diplomaattista vastausta.

Asadin kulmat kurtistuivat entistä enemmän. »Mieletön?» virkkoi hän. »Missä on sen mielettömyys?»

Sakr-el-Bahr kiiruhti korjaamaan erehdystänsä. »Siinä ajatuksessa, että meitä odottava vaivainen saalis on sinun ponnistustesi arvoinen, että se saa Uskon Jalopeuran paljastamaan voimalliset kyntensä. Sinä», jatkoi hän, äänessä raikuva ylenkatse, »sinä, satojen loistavien taistelujen innostaja, taisteluiden, joihin ottivat osaa kokonaiset laivastot, sinäkö lähtisit merelle niin mitättömän asian tähden — yhdellä ainoalla kaleerilla kaappaamaan erästä espanjalaista alusta! Se ei olisi suuren nimesi arvoista, ei soveltuisi sinun jalouteesi ja arvokkuuteesi!» Halveksivin elein hän jätti sikseen koko asian.

Mutta Asad silmäili häntä yhä kylmästi, kasvoissa tutkimaton ilme. »Onpa asia muuttunut eilisestä!» sanoi hän.

»Muuttunut, herrani?»

»Vielä eilen sinä itse torilla ollessamme yllytit minua lähtemään retkelle ja johtamaan sitä», huomautti Asad puhuen tahallisen painokkaasti. »Sinä itse palautit mieleen menneitä päiviä, jolloin me miekka kädessä vieretysten hyökkäsimme uskottomien kimppuun, ja kehoitit minua lähtemään jälleen kerallasi. Ja nyt...» Hän levitti kätensä, silmissä kiukkuinen ilme. »Mistä tämä muutos?» kysyi hän ankarasti.

Sakr-el-Bahr, joka oli joutunut omaan satimeensa, epäröi. Hänen katseensa suuntautui hetkeksi Asadin ohi: hän näki vilahdukselta Marzakin punastuneet, kauniit kasvot isän vieressä, Biskenin, Tsamannin ja kaikki muut hämmästyneinä häneen tuijottelevat, vieläpä vasemmalla muutamia ahavoituneita soutajakasvojakin, jotka katselivat häntä tylsän uteliaasti.

Sakr-el-Bahr hymyili näyttäen ulkonaisesti jäävän aivan järkkymättömäksi. »Mikä syynä... tietenkin se, että olen käsittänyt kieltäytymisesi syyt. Asia on muuten niinkuin sanon: tämä saalis ei ole sellaisen metsästäjän arvoinen.»

Marzak naurahti ivallisesti, ikäänkuin olisi sissipäällikön käytöksen varsinainen syy ollut hänelle aivan selvä. Hän kuvitteli myös, ja aivan oikein, että Sakr-el-Bahrin kummallinen menettely oli lopullisesti toteuttanut sen, mitä Asad-ed-Dinille lausutut kehoitukset eivät olisi kyenneet aikaansaamaan — oli tarjonnut hänelle sen merkin, jota hän oli tullut etsimään. Asad näet päätti vasta nyt käydä itse retkeä johtamaan.

»Näyttääpä melkein siltä», virkkoi hän hitaasti, hymyillen, »kuin et minua tarvitsisi. Ikävä asia, jos tosiaankin on niin laita, sillä olen jo kauan laiminlyönyt velvollisuuttani poikaani kohtaan ja olen nyt vihdoin päättänyt korjata erehdykseni. Me seuraamme sinua tälle retkelle, Sakr-el-Bahr. Minä itse johdan sitä, ja Marzak on oppilaani merellisissä asioissa.»

Sakr-el-Bahr ei enää sanallakaan vastustanut tuota lausuttua päätöstä. Hän kumarsi, ja hänen puhuessaan oli hänen äänessään melkein hilpeä sävy.

»Ylistys Allahin, koska olet niin päättänyt. Minun asiani ei ole enää tehostaa saaliin mitättömyyttä, koska päätöksesi on minulle edullinen.»

Viidestoista luku.

MATKA.

Tehtyään päätöksensä Asad vei Tsamannin syrjään ja keskusteli hänen kanssaan vähän aikaa antaen eräitä määräyksiä, miten asioita oli hoidettava hänen poissaollessaan. Lähetettyään vesiirinsä pois pašša itse antoi lähtökäskyn, jota noudatettaessa ei ollut syytä vitkastella, koska kaikki oli nyt valmista.

Laskusilta oli vedetty laiturille, merkkipillit vihelsivät, ja ruorimiehet kiiruhtivat komeroihinsa aluksen perään tarttuen suurten viheröiden perämelojen kädensijoihin. Toinen soitto kaikui, ja keskikäytävää kulki Vigitello kahden apulaisensa keralla, kaikki kolme varustettuina pitkillä häränvuodasta leikatuilla piiskoilla ja huutaen orjia valmistumaan lähtöön. Larocquen sitten viheltäessä kolmannen kerran neljäkuudetta vaakasuorana levännyttä airoa painui veteen, kaksisataa viisikymmentä ruumista taipui kuin yhtenä miehenä, ja niiden jälleen suoristuessa iso kaleeri syöksähti eteenpäin lähtien seikkailuretkellensä. Tuuli levitti isoonmastoon kiinnitetyn punaisen lipun, johon oli kuvattu viheriä puolikuu, ja laiturilta ja rannalta, jonne oli kerääntynyt suuri joukko katselijoita, raikui voimakas onnea toivottava huuto.

Erämaasta puhaltava navakka tuuli oli sinä päivänä Lionelin ystävä.

Ellei sitä olisi ollut, hänen soutaja-aikansa olisi voinut muodostua hyvinkin lyhyeksi. Hänellä ei ollut verhonaan mitään muuta kuin lanneliina, hänet oli kiinnitetty kahleella ensimmäiseen ylähangan puolelle olevaan soutupenkkiin kapealta keskikannelta perään päin lukien, ja ennenkuin kaleeri oli ehtinyt kulkea lyhyttä matkaa satamasta sen suulla olevan saaren luo, soutupäällikön piiskan siima oli jo kiertynyt hänen valkoisten hartioittensa ympärille vaatien häntä ponnistamaan paremmin voimiansa. Hän oli kiljaissut julman iskun sattuessa, mutta kukaan ei ollut hänestä välittänyt. Välttääkseen uutta iskua hän oli alkanut vetää koko voimallaan, ja Peñonin luo saavuttaessa valui hiki virtanaan pitkin hänen ruumistaan ja sydän jyskytti kylkiluita vasten. Sitä menoa ei voinut jatkua, ja hänen pahin piinansa oli siinä, että hän sen tajusi ja näki edessään kuvaamattomia kauhuja, jotka voimien uuvuttua häntä odottivat. Hän ei ollut luonnostaan lujarakenteinen, ja hänen viettämänsä hempeä ja hemmotteleva elämä ei ollut suinkaan varustanut häntä tällaiseen kokeeseen.

Mutta kun he sitten saapuivat Peñonin luo ja tunsivat lämpimän tuulen koko voiman, Sakr-el-Bahr, joka Asadin käskystä johti aluksen kulkua, käski avata isonmaston ja etumastojen valtavat latinalaispurjeet. Ne paisuivat tuulessa, ja kaleeri syöksyi eteenpäin ainakin kahta vertaa kiivaampaa vauhtia. Käskettiin lakata soutamasta, ja orjat saivat kiittää Taivasta levostaan ja jäädä kahleissaan odottamaan sitä aikaa, jolloin heidän jänteittensä voimaa jälleen kysyttäisiin.

Aluksen laaja kokka, joka päättyi teräksiseen kärkeen ja jossa oli kummallakin puolen tykki, oli täynnä joutilaita merisissejä, jotka lepäilivät, kunnes olisi aika käydä taisteluun. He joko nojasivat korkeihin suojakaiteisiin tai kyyhöttivät ryhmissä jutellen ja nauraen. Toiset neuloivat ja parsivat vaatteitaan, toiset kiillottivat aseitaan tai varuksiaan, ja eräs tummapintainen nuorukainen rummutti gimriänsä laulaen surunvoittoista šilhalaista lemmenlaulua parinkymmenen verenhimoisen sissin iloksi, heidän istua kyyhöttäessään hänen ympärillään kirjavana kehänä.

Kaleerin upeassa peräpuolessa oli avara hytti, johon päästiin kahden raskailla silkkiverhoilla varustetun oviaukon kautta. Verhojen tummanpunaiseen pohjaan oli kirjaeltu heleänviheriä puolikuu. Hytin yläpuolella oli kolme isoa kullattua rautalyhtyä, jokaisen päällä puolikuu. Hytin jatkona ja laajennuksena oli viheriä katos, joka varjosti melkein puolta peräkantta. Siihen oli sijoitettu pieluksia, ja niillä istuivat nyt Asad-ed-Din ja Marzak. Bisken ja kolme neljä muuta upseeria, jotka olivat tulleet paššan mukana alukseen ja jotka hän oli pidättänyt seuranansa, seisoivat joutilaina kullatun kaidepuun luona soutajain penkkien yläpuolella.

Sakr-el-Bahr, puettuna hopeakankaasta tehtyyn hohtelevaan viittaan ja turbaaniin, nojasi yksinään laivankaiteeseen peräkannen alahangan puolella alakuloisesti silmäillen näkyvistä väistyvää Algierin kaupunkia, joka esiintyi nyt vain valkoisten kuutioiden rykelmänä kukkulan rinteellä aamuauringon valossa.

Asad katseli häntä äänetönnä tuuheiden kulmakarvojensa alitse ja kutsui hänet sitten luoksensa. Sakr-el-Bahr saapui heti ja seisoi kunnioittavassa asennossa käskijänsä edessä.

Asad silmäili häntä hetkisen juhlallisesti, salaisen, ilkeän hymyn vilkkuessa sillävälin hänen poikansa kasvoissa.

»Älä otaksu, Sakr-el-Bahr», virkkoi hän vihdoin, »että kannan sinulle kaunaa siitä, mitä eilen illalla tapahtui, tai että se seikka on äskeisen päätökseni ainoa syy. Minulla oli velvollisuus — pitkät ajat laiminlyöty velvollisuus — Marzakia kohtaan, ja nyt olen vihdoin ryhtynyt sitä suorittamaan.» Asad näytti melkein pyytävän anteeksi, ja Marzakia eivät miellyttäneet sanat enempää kuin niiden sävykään. Minkätähden, kyseli hän itseltään, täytyi tuon tuiman vanhan miehen, joka oli tehnyt nimensä pelätyksi koko kristikunnassa, aina esiintyä lempeänä ja taipuisana, kun oli kysymyksessä tuo jykevä ja julkea uskoton?

Sakr-el-Bahr kumarsi juhlallisesti. »Käskijäni», sanoi hän, »minun asiani ei ole asettaa kysymyksenalaisiksi päätöksiäsi tai niihin johtaneita ajatuksiasi. Riittää, kun tunnen toivomuksesi; ne ovat lakini.»

»Ovatko?» kysyi Asad purevasti. »Tekosi tuskin todistavat vakuutuksiasi.» Hän huokasi. »Minua loukkasi eilen kovin se, että avioliittosi teki tyhjäksi aikeeni vieden sen frankkilaistytön minulta saavuttamattomiin. Kaikesta huolimatta kunnioitan liittoasi niinkuin kaikkien muslimien täytyy sitä kunnioittaa — vaikka se sinänsä onkin laiton. Mutta olkoon!» päätti hän puheensa hartioitaan kohauttaen. »Me purjehdimme nyt yhdessä tuhoamaan espanjalaista. Älköön pahansuopuus himmentäkö kummaltakaan taholta tätä loistavaa yritystämme.»

»Amen siihen, herrani», virkkoi Sakr-el-Bahr hartaasti. »Melkein jo pelkäsin —»

»Ei sanaakaan!» keskeytti Asad. »Sinä et ole koskaan mitään pelännyt, ja siitä syystä minä rakastan sinua kuin omaa poikaani.»

Marzakille ei kumminkaan ollut mieluista, että asiasta siten suoriuduttiin, että keskustelu päättyi hänen isänsä heltymykseen, joka oikeastaan merkitsi samaa kuin sovinnontekeminen. Ennenkuin Sakr-el-Bahr ehti vastata, Marzak esitti hänelle kysymyksen, joka oli täynnä vilpillistä tarkoitusta.

»Kuinka kuluttaa morsiamesi aikansa sinun poissaollessasi, oi Sakr-el-Bahr?»

»Minä olen elänyt naisten kanssa niin vähän, etten osaa kysymykseesi vastata», virkkoi merisissi.

Marzak säpsähti vastausta, joka tuntui tähtäävän häneen itseensä. Mutta kohta hän jälleen hyökkäsi. »Valitan, että sinun, velvollisuuksiesi orjan, täytyi niin pian jättää hänen pehmeiden käsivarsiensa hekuma. Mihin olet hänet sijoittanut, oi kapteeni?»

»Mihin muualle sijoittaisikaan muslim vaimonsa kuin profeetan käskyä noudattaen — luoksensa.».

Marzak hymyili ivallisesti. »Tosiaankin ihmettelen lujuuttasi, kun voit hänet niin pian jättää!»

Asad huomasi ivan ja tuijotti poikaansa. »Mitä ihmeteltävää on siinä, että aito muslim uhraa kiintymyksensä oikean uskon palveluksessa?» Hänen puheensa sävy oli moittiva, mutta Marzak ei siitä välittänyt. Poika lojui notkeana pieluksilla, jalka toisen alle työnnettynä.

»Älä salli näennäisten seikkojen uskotella itsellesi ylen suurta hurskasta intoa, isä!» sanoi hän.

»Riittää jo!» murahti Asad. »Hillitse kieltäsi, Marzak, ja hymytköön Allah kaikkitietävä suopeasti yrityksellemme luoden käsivarsiimme voimaa, jotta tuhoamme uskottoman, joka ei pääse maistamaan Paratiisin tuoksuja.»

Siihen Sakr-el-Bahr jälleen lausui »amenensa», mutta hänen sydämessään asui levottomuus, jonka olivat aiheuttaneet Marzakin kysymykset. Olivatko ne joutavia sanoja, joiden tarkoituksena oli vain kiusata häntä ja pitää Asadin mielessä elävänä Rosamundin muistoa, vai perustuivatko ne johonkin todelliseen tietoon?

Hänen asiaa koskeva pelkonsa sai pian uutta virikettä. Hän nojasi samana iltapäivänä suojakaiteeseen joutilaana katsellen, kuinka orjille jaettiin ruoka-annoksia, kun Marzak tuli hänen luoksensa.

Hän seisoi vähän aikaa mitään sanomatta Sakr-el-Bahrin vieressä katsellen kuinka Vigitello apulaisineen kulki penkistä toiseen jakaen soutajille korppuja ja kuivattuja taateleita — tosin vain säästäen, koska airot liikkuvat laiskasti, jos vatsat saavat liian paljon ravintoa — ja ojentaen juotavaksi kupin etikansekaista vettä, jossa uiskenteli muutamia rasvapisaroita.

Sitten hän osoitti isoa niinikoria, joka oli keskikannella lähellä isoamastoa, jonka ympärille ruutinelikot oli kerätty.

»Tuo kori», sanoi hän, »näyttää minusta olevan pahoin tiellä. Eikö olisi parempi sijoittaa se ruumaan, missä se ei ole vastuksina, jos sattuu syntymään taistelu?»

Sakr-el-Bahr tunsi sydäntänsä hieman ahdistavan. Hän tiesi Marzakin kuulleen, että oli käskenyt viedä korin perähyttiin ja että oli jälleen määrännyt sen sinne siirrettäväksi, kun Asad oli ilmoittanut aikovansa lähteä mukaan. Hän arvasi, että seikka sinänsä voi olla epäilyttävä, tai paremmin sanoen: hän oli kärkäs pelkäämään epäluuloja, koska tiesi, mitä tuossa korissa piili. Kaikesta huolimatta hän kääntyi Marzakin puoleen hymyillen hieman ylenkatseellisesti.

»Minä ymmärsin asian niin, Marzak, että sinä purjehdit kerallamme jotakin oppiaksesi.»

»Kuinkas muuten?» virkkoi Marzak.

»Ei muuta kuin että sinun on paras olla tyytyväinen saadessasi oppia ja tehdä havaintoja. Aivan pian osaat minulle kertoa, kuinka valtaushaka on heitettävä ja kuinka taistelu on taisteltava.» Sitten hän osoitti jotakin aluksen etupuolella häämöttävää, taivaanrannalla lepäävältä pilvenlongalta näyttävää, mitä kohti heitä nopeasti kiidätti suopea tuuli. »Tuolla ovat Balearit», sanoi hän. »Me liikumme eteenpäin hyvää vauhtia.»

Vaikka hän sanoikin tuon vain keskusteluaihetta vaihtaakseen, itse tosiasia oli kuitenkin siinä määrin huomattava, että sitä kannatti lähemmin käsitellä. Sakr-el-Bahrin kaleeri oli koko Välimeren nopein alus kahdensadanviidenkymmenen orjan sitä soutaessa tai sen valtavan suurten purjeitten ollessa levitettyinä. Se kiiti nyt eteenpäin pullistunein purjein liukkaan kölin halkoessa tuulenpieksemää vettä vauhdilla, jota kenties ei olisi kyennyt parantamaan mikään purjehtiva alus.

»Jos tuuli säilyy voimassaan, ehdimme Aguila-niemen kohdalle ennen auringonlaskua, ja siitä menosta kannattaa jälkeenpäin ylpeillä», sanoi hän.

Marzak ei kumminkaan osoittanut erikoista mielenkiintoa; hänen katseensa harhautui alinomaa isonmaston juurella olevaan niinikoriin. Vihdoin hän lähti, Sakr-el-Bahrille mitään enempää virkkaamatta, peräkannen katoksen alle ja heittäytyi isänsä viereen. Asad istui siellä alakuloisissa mietteissään, jo katuen, että oli puolisoansa kuunnellen lähtenyt tälle retkelle ja joka tapauksessa varmasti uskoen, ettei ollut mitään syytä epäillä Sakr-el-Bahria. Marzak tuli elvyttämään hänen herpoutuvia epäluulojansa. Mutta hetki oli huonosti valittu: hänen lausuessaan ensimmäisiä sanoja ukko ärjäisi hänelle käskien vaikenemaan.

»Omaa ilkeyttäsi vain ilmoittelet», nuhteli häntä Asad. »Ja minä olen osoittautunut houkkioksi, kun olen sallinut toisten ihmisten ilkeyden pakottaa itseäni tässä asiassa. Riittää jo, sanon minä.»