Part 22

Marzak vaikeni ja oli nyreissään seuraten katseellaan Sakr-el-Bahria, joka oli laskeutunut peräkannelta keskikäytävälle johtavat kolme porrasaskelmaa ja asteli hitaasti soutupenkkien välitse.

Sissipäällikön mieli oli kovin levoton, niinkuin ainakin henkilön, jolla on jotakin salattavaa ja joka alkaa pelätä joutuneensa petetyksi. Mutta kuka olikaan voinut hänet pettää? Aluksessa oli ainoastaan kolme miestä, jotka tiesivät hänen salaisuutensa — hänen upseerinsa Ali, Jasper ja italialainen Vigitello. Ja Sakr-el-Bahr olisi pannut vetoon kaikki mitä omisti väittäessään, ettei Ali eikä Vigitello ollut häntä pettänyt; sitäpaitsi hän luotti varmasti siihen, että Jasperkin oli oman etunsa vuoksi pitänyt sanansa. Mutta Marzakin niinikoria koskeva huomautus oli herättänyt hänessä levottomuutta, ja se sai hänet nyt haeskelemaan italialaista laivamiestä, johon hän luotti ehdottomammin kuin kehenkään muuhun.

»Vigitello», kysyi hän, »onko mahdollista, että joku on ilmaissut asian paššalle?»

Vigitello katsahti kysyjään terävästi ja hymyili sitten huolettomasti. He seisoivat kahden keskikannen laitakaiteen luona.

»Senkö, mitä kuljetamme mukanamme?» virkkoi hän, ja hänen katseensa siirtyi isoonmastoon päin. »Mahdotonta. Jos Asad siitä tietäisi, hän olisi sen ilmaissut, ennenkuin Algierista lähdimme; muussa tapauksessa hän olisi varmaan ottanut mukaansa suuremman henkivartioston.»

»Mitä hän henkivartiostolla?» kysyi Sakr-el-Bahr. »Jos meidän kesken syntyy ottelu — kuten hyvinkin voi syntyä, jos on laita niinkuin epäilen — niin on itsestään selvää, kenen puolelle sissit asettuvat.»

»Tosiaanko?» virkkoi Vigitello, ja hänen mustanpuhuvat kasvonsa vetäytyivät hymyyn. »Se ei ole niin varmaa kuin luulet. Useimmat näistä miehistä ovat seuranneet sinua kymmeniin taisteluihin. Heille olet sinä pašša, heidän luonnollinen johtajansa.»

»Ehkä. Mutta he ovat Asad-ed-Dinin, Allahin ylentämän alamaisia. Jos heidän asiakseen tulisi valita minut tai hän, he varmaan asettuisivat hänen puolelleen huolimatta kaikista niistä siteistä, joita on voinut aikaisemmin olla meidän välillämme.»

»Oli kumminkin eräitä, jotka napisivat, kun sinut syrjäytettiin tämän retken johdosta», kertoi hänelle Vigitello. »Monet varmaan sallisivat uskonsa vaikuttaa päätökseensä, mutta monet seuraisivat sinua, vaikka olisi käytävä itseänsä Suur-Sulttaania vastaan. Älä unohda sitäkään», lisäsi hän, vaistomaisesti ääntään hiljentäen, »että monet meistä ovat uskonluopioita samoinkuin sinä ja minä, ja ettei meidän tarvitsisi hetkeäkään epäröidä, jos valinta tulisi kysymykseen. Toivon kumminkin», virkkoi hän lopuksi toiseen sävyyn, »ettei sellaista vaaraa ole olemassakaan.»

»Samoin minä, mitä hartaimmin», vastasi Sakr-el-Bahr kiihkeästi. »Olen kumminkin levoton, ja minun täytyy tietää, missä seison, jos käy kaikkein pahimmin. Mene sinä, Vigitello, miesten luo ja ota selkoa heidän todellisista tunteistaan, tutki heidän mieltänsä ja koeta saada selville, kuinka moneen voin luottaa, jos julistan sodan Asadille tai jos hän julistaa sodan minulle. Ole varovainen.»

Vigitello sulki merkitsevästi toisen tumman silmänsä. »Siihen voit luottaa», sanoi hän. »Tuon sinulle kohta tiedon.»

Niin he erosivat. Vigitello lähti tutkimusretkelleen kokkaan, ja Sakr-el-Bahr asteli hitaasti takaisin peräkannelle. Ensimmäisen soutupenkin kohdalla keskikäytävän takana hän kumminkin pysähtyi silmäilemään surkeata valkoihoista orjaa, joka istui siihen kahlehdittuna. Hän hymyili julmaa hymyä, koston riemua nauttiessaan unohtaen oman pelkonsa.

»Näyt jo maistaneen piiskaa», sanoi hän englanninkielellä. »Mutta se ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä on tuleva. Oli onneksi sinulle, että sattui tänään tuulemaan. Aina ei kumminkaan ole niin laita. Aivan pian saat kokea, mitä minä sain kestää sinun toimestasi.»

Lionel katseli häntä jäykin, veristävin silmin. Hänen teki mieli kirota veljeänsä, mutta tämän rangaistuksen asianmukaisuus vaikutti häneen itseensäkin kerrassaan yllättävästi.

»Minä puolestani en välitä mistään», vastasi hän.

»Kohta välität, rakas veljeni», kuului vastaus. »Kohta välität itsestäsi mitä kirotuimmin ja surkuttelet itseäsi mitä hartaimmin. Minä puhun kokemuksesta. On mahdollista, ettet jää elämään, ja se on suurimpana huolenani. Toivoisin sinulla olevan omat jäntereeni, jotta säilyisit elävänä tässä uivassa helvetissä.»

»Sanoin sinulle ja sanon vieläkin, etten välitä itsestäni mitään», virkkoi Lionel. »Mitä olet tehnyt Rosamundille?»

»Hämmästyttäneekö sinua, kun kuulet minun esiintyneen gentlemanina ja naineen hänet?» ivaili Oliver. »Naineen hänet?» sai Lionel sanotuksi, kauhistuen pelkkää ajatustakin. »Sinä koira!»

»Minkätähden minua solvaat? Mitä muutakaan olisin voinut tehdä?» Oliver naurahti ja asteli eteenpäin jättäen Lionelin kimmurtelemaan puolittaisen tietonsa tuottamissa tuskissa. Tuntia myöhemmin, kun Balearien hämyinen ääriviiva oli muuttunut selvemmäksi ja värikkäämmäksi, Sakr-el-Bahr ja Vigitello kohtasivat jälleen toisensa keskikannella ja vaihtoivat ohimennen pari sanaa.

»Vaikea sanoa täsmälleen», kuiskasi laivamies, »mutta saamieni tietojen nojalla otaksun mahdollisuuksien jakautuvan varsin tasaisesti, joten olisi harkitsematonta haastaa riitaa.»

»En aiokaan sitä tehdä», vastasi Sakr-el-Bahr. »En tahtoisi sitä tehdä missään tapauksessa. Halusin vain tietää, kuinka on laitani, jos toisten taholta riitaa haastetaan.» Hän kulki eteenpäin.

Hänen mielensä levottomuus ei kumminkaan ollut yhtään tyyntynyt; hänen vaikeutensa eivät olleet suinkaan hälvenneet. Hän oli ottanut kuljettaakseen Rosamundin Ranskaan tai Italiaan, oli kunniasanallaan luvannut laskea hänet maihin jommallekummalle rannikolle, ja jos hän epäonnistuisi, Rosamund voisi johtua päättelemään, ettei hän ollut milloinkaan vakavasti asiaa aikonut. Mutta kuinka olikaan mahdollista se toteuttaa nyt, kun Asad oli mukana aluksessa? Oliko pakko kuljettaa Rosamund salaa takaisin Algieriin ja säilyttää häntä siellä, kunnes tarjoutuisi uusi tilaisuus laskea hänet maihin kristitylle rannikolle? Se oli ilmeisesti mahdotonta ja sisälsi liian paljon ilmitulon vaaraa. Ilmitulon vaara olikin nyt ylen uhkaava. Joka hetki voitiin saada tietää, että Rosamund oli tuossa niinikorissa. Oliver ei keksinyt minkäänlaista keinoa pitääkseen antamansa lupauksen. Hän voi ainoastaan odottaa ja toivoa luottaen siihen, että hänen onnensa soisi hänelle jonkin tilaisuuden, jota oli mahdoton ennakolta arvata.

Niin hän käyskeli enemmän kuin tunnin ajan pahoilla mielin edestakaisin, kädet selän takana, turbaanipeitteinen pää mietteisiin painuneena ja sydän pakahtumaisillaan. Hän oli joutunut kutomansa pahan verkon paulomaksi, ja hänestä näytti nyt varsin selvältä, ettei häneltä vaadittaisi lunnaiksi vähempää kuin hänen henkensä. Sitä hän ei kumminkaan paljoa ajatellut. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat epäonnistuneet, ja hänen elämänsä oli joutunut haaksirikkoon. Jos hän voi siitä hinnasta pelastaa Rosamundin, hän tahtoi mielihyvin hinnan maksaa. Mutta hänen mielipahansa ja levottomuutensa johtuikin yksinomaan siitä, ettei hän kyennyt keksimään mitään pelastuskeinoa, vaikka oli valmis sellaiseen uhraukseen. Niin hän asteli yksinään ja alakuloisena, odottaen ja rukoillen avukseen ihmettä.

Kuudestoista luku.

NIINIKORI.

Hän käveli siinä yhä vielä, kun he suunnilleen tuntia ennen auringonlaskua — viisitoista tuntia lähdön jälkeen — olivat ehtineet Formenteran saaren etelärannalle Aguila-niemen kallioiden varjoon, erään pitkän poukaman luo, jonka suu oli kapea kuin pullonkaula. Hänelle huomautettiin asiasta, ja hänet herätti mietteistään Asad, joka kutsui hänet peräkannelle ja käski häntä ohjaamaan aluksen poukamaan.

Tuuli ei enää sanottavasti heitä kuljettanut, ja niin oli käytävä airoihin, mikä oli joka tapauksessa välttämätöntä sitten, kun oli ahtaasta salmesta päästy sen takana avautuvalle tyynelle lahdelle. Sakr-el-Bahr koroitti siis puolestaan äänensä, ja hänen huutoansa totellen saapuivat Vigitello ja Larocque.

Vigitellon vihellyspillin ääni sai liikkeelle hänen apulaisensa, jotka kulkivat nopeasti soutupenkkien välissä komentaen soutajia varautumaan. Jasper ja puoli tusinaa muhamettilaisia merimiehiä kokosivat sillävälin purjeita, jotka olivat jo alkaneet lepattaa laantuvan tuulen epätasaisissa puuskapäissä. Sakr-el-Bahr komensi soutamaan, ja Vigitello vihelsi toisen kerran pitempään. Airot laskeutuivat, orjat ponnistelivat, ja tahtia löi eräs laivamiehen apulainen rytmikkäästi iskien rumpua keskikannella. Sakr-el-Bahr seisoi peräkannella huutaen komentosanoja komeroissaan seisoville peränpitäjille, ja niin alus lipui taitavasti tyyneen poukamaan, jonka syvä vesi oli kristallinkirkasta. Ennenkuin alus pysähdytettiin, Sakr-el-Bahr käänsi sen, merisissien tapaa noudattaen, voidakseen tarpeen vaatiessa heti päästä jälleen ulapalle.

Vihdoin alus pysähtyi loivan rinteen kallioiselle juurelle. Ei ollut näkyvissä kuin muutamia villivuohia, jotka söivät nurmea lähellä rinteen ylintä kohtaa. Kukkulan alla näkyi värihernepensaita kullankarvaisine kukkineen. Ylempänä kohottivat muutamat kyhmyiset, vanhat öljypuut harmaita latvojansa, jotka länteen painuva aurinko sytytti hopeiseen hohtoon.

Larocque ja pari merimiestä astuivat laidan yli alihangan puolella, astuivat vaakasuoraan ojennettujen airojen varsille, kulkivat niitä pitkin kalliorannalle ja alkoivat kiinnittää alusta köysillä kokasta ja perästä.

Sakr-el-Bahrin seuraavana huolena oli vahdin asettaminen, ja hän määräsi siihen tehtävään Larocquen lähettäen hänet rantakallion laelle, mistä avautui laaja näköala.

Marzakin kanssa peräkannella kävellessään pašša muisteli menneitä aikoja, jolloin hän oli liikkunut merillä tavallisena merisissinä ja oli usein valinnut tämän poukaman sekä väijytystä varten että piilopaikakseen. Koko Välimerellä, sanoi hän, oli vain harvoja paikkoja, jotka soveltuivat merisissien tarkoituksiin niin hyvin kuin tämä; se kelpasi pakopaikaksi vaaran sattuessa, ja oli verraton väijymissija saalista odoteltaessa. Hän muisti olleensa täällä kerran peloittavan Dragut-Reisin keralla, mukanaan kuusi kaleeria, joiden läsnäoloa ei aavistanutkaan genualainen amiraali Doria purjehtiessaan juhlallisesti ohi laivueenaan kolme karavellia ja seitsemän kaleeria.

Marzak käveli isänsä vierellä kuunnellen vain puolittain tarkkaavaisena noita muisteloita. Hänen ajatuksensa olivat kiintyneet yksinomaan Sakr-el-Bahriin, ja niinikoria koskevat epäilykset olivat hänen mielessään voimistuneet, kun hän oli nähnyt merisissin kahden viimeksikuluneen tunnin aikana mietteissään liikkuvan sen läheisyydessä.

Hän keskeytti äkkiä isänsä muistelmat ilmaisemalla, mitä ajatteli. »Kiitetty olkoon Allah», sanoi hän, »että sinä olet tämän retken johtajana, sillä muuten olisi tämän poukaman suoma etu voinut jäädä käyttämättä.»

»Eipä suinkaan», virkkoi Asad. »Sakr-el-Bahr tuntee sen yhtä hyvin kuin minä. Hän on käyttänyt ennenkin tätä edullista paikkaa. Hän itse ehdotti, että väijyisimme espanjalaista alusta juuri tässä.»

»Jos hän olisi ollut yksin matkassa, niin luulenpa ettei espanjalainen alus olisi kovinkaan hänen mieltänsä liikuttanut. Hänellä on muuta ajateltavaa, isä. Katsohan, kuinka hän on mietteisiinsä vaipunut. Kuinka monia tämän matkan tunteja hän onkaan niin viettänyt. Hän näyttää mieheltä, joka on joutunut satimeen ja epätoivoon. Jokin asia kalvaa hänen mieltänsä. Katselehan häntä.»

»Allah sinulle anteeksi antakoon», virkkoi hänen isänsä pudistaen vanhaa päätänsä ja huoaten sellaisen hurjan ajatuksen vuoksi. »Täytyykö mielikuvituksesi alinomaa saada ravintoansa ilkeydestäsi? En kumminkaan soimaa sinua, vaan sisilialaista äitiäsi, joka on tuota vihamielisyyttä sinussa kasvattanut. Eikö hän houkutellut minua lähtemään tälle joutavalle retkelle?»

»Huomaan, että olet unohtanut eilisen illan ja frankkilaisen orjatytön», virkkoi hänen poikansa.

»Enpä suinkaan, siinä erehdyt. En ole sitä unohtanut. Mutta en ole unohtanut sitäkään, että koska Allah on koroittanut minut Algierin paššaksi, hän edellyttää minun toimivan oikeamielisesti. Kuulehan, Marzak, lopeta nämä jutut. Kenties jo huomenna näet hänet taistelussa, ja sellaisen näyn jälkeen et halua etkä uskallakaan puhua hänestä pahaa. Tee sovinto hänen kanssaan, ja pidä huolta siitä, että tästä lähtien näen paremman suhteen vallitsevan välillänne.»

Asad koroitti ääntänsä ja kutsui Sakr-el-Bahria, joka heti lähti hänen luokseen. Marzak seisoi siinä nyreillä mielin, näyttämättä ollenkaan haluavan noudattaa isänsä tahtoa ja ojentaa öljypuun oksaa miehelle, joka luultavasti tulisi riistämään häneltä esikoisuuden, ennenkuin leikki oli lopussa. Siitä huolimatta hän avasi suunsa ensimmäisenä merisissin astuttua peräkannelle.

»Hämmentääkö mieltäsi tulevan taistelun ajatus, sinä taistelun koira?» kysyi hän.

»Olenko minä hämmentynyt, sinä rauhan pentu?» kuului tuima vastakysymys.

»Siltä näyttää. Pysyttelet loitolla toisista, olet hajamielinen —»

»Ja sen sinä luulet osoittavan mielenhämminkiä, niinkö?»

»Mitäpä muutakaan?»

Sakr-el-Bahr naurahti. »Taidatpa kohta sanoa, että pelkään. Neuvon sinua kuitenkin odottamaan, kunnes olet haistanut verta ja ruutia ja oppinut tarkoin tietämään, mitä pelko merkitsee.»

Tuo pieni kiista herätti lähellä olevien Asadin upseerien huomiota. Bisken ja muutamat muut saapuivat luo asettuen paššan taakse ja katsellen hieman huvitettuina samoinkuin Asad itsekin.

»Niin tosiaan», sanoi Asad laskien kätensä Marzakin olkapäälle, »hänen neuvonsa on varsin oikea. Odota, poikani, kunnes olet hyökännyt hänen kanssaan uskottoman alukseen, ennenkuin väität hänen helposti hämmentyvän.»

Marzak karisti kärsimättömästi pois tuon ryhmyisen vanhan käden. »Alatko sinä, oma isäni, hänen kerallaan pilkata minua puuttuvasta kokemuksestani? Nuoruuteni on riittävä vastaus. Ethän ainakaan», lisäsi hän, erään kavalan ajatuksen mieleen johtuessa, »ethän ainakaan voi pilkata minua kehnoksi aseiden käyttäjäksi.»

»Antakaa hänelle tilaisuutta», virkkoi Sakr-el-Bahr ivallisen hyvätuulisesti, »niin hän näyttää meille ihmeitä.»

Marzak katseli häntä kapenevin, kiiltävin silmin. »Anna minulle jousi», vastasi hän, »niin näytän sinulle, kuinka tulee ampua», kuului hänen hämmästyttävä kehuskelunsa.

»Sinäkö näytät hänelle?» ärjyi Asad. »Sinäkö näytät hänelle!» Hänen naurunsa raikui sydämen pohjasta. »Aiotko ryvettää auringon kasvoja, poika!»

»Jätä arvostelusi, oi isäni», kehoitti Marzak jäisen juhlallisesti.

»Poika, olethan mieletön! Sakr-el-Bahrin nuoli pudottaa pääskyn lennostaan.»

»Se taitaa olla hänen kerskaustaan», vastasi Marzak.

»Entä mikä on oma kerskauksesi?» kysyi Sakr-el-Bahr. »Tavoitatko ehkä Formenteran saaren tämän matkan päästä?»

»Uskallatko minua pilkata?» huudahti Marzak synkännäköisenä.

»Mitäpä uskaltamista siinä on?» ihmetteli Sakr-el-Bahr.

»Sen opit tietämään, vannon sen sinulle Allahin nimessä.»

»Minä odotan läksytystä kaikessa nöyryydessä.»

»Ja tulet sen saamaan», kuului ilkeä vastaus. Marzak kumartui kaidepuun luo. »Hoi siellä! Vigitello! Jousi mulle ja toinen Sakr-el-Bahrille.»

Vigitello kiiruhti häntä tottelemaan; Asad pudisti päätänsä ja nauroi jälleen.

»Ellei profeetan laki kieltäisi vetoa lyömästä — aloitti hän, mutta Marzak keskeytti:

»Olisin itse jo vedonlyöntiä ehdottanut.»

»Jotta kukkarosi tulisi yhtä tyhjäksi kuin pääkoppasi», virkkoi Sakr-el-Bahr.

Marzak silmäili häntä hymyillen ivallisesti. Sitten hän sieppasi Vigitellon kädestä toisen jousen ja asetti siihen nuolen. Silloin Sakr-el-Bahr tuli vihdoin tietämään, että kaiken tuon merkillisen pöyhkeilyn pohjalla piili ilkeys.

»Katsohan», sanoi nuorukainen, »tuossa niinikorissa on täplä, tuskin silmäterääni suurempi. Sinun varmaan täytyy jännittää katsettasi, jos mielit sen nähdä. Katso, kuinka nuoleni sen löytää. Kykenetkö sinä ampumaan paremmin?»

Hänen silmänsä tarkkasivat kiinteästi Sakr-el-Bahrin kasvoja ja huomasivat niihin äkkiä leviävän kalpeuden. Mutta melkein samassa merisissi jo hillitsi itsensä. Hän nauroi, näyttäen niin huolettomalta, että Marzak tosiaankin alkoi epäillä, oliko hän todella kalvennut, vai oliko hän vain kuvitellut niin tapahtuneen.

»Kas vain, sinä valitset näkymättömiä pilkkoja, ja sattuipa nuoli sitten mihin tahansa, sinä sanot sen sattuneen keskelle pilkkaa! Vanha temppu, Marzak. Mene naisia sillä narraamaan.»

»Niinpä valitsemme tuon ohuen nuoran, jolla kori on sidottu», sanoi Marzak kohottaen jousensa. Mutta Sakr-el-Bahrin käsi tarttui hänen käsivarteensa kevyesti, mutta samalla niin voimakkaasti, että jousen täytyi painua alas.

»Odota», sanoi hän. »Sinun tulee valita toinen pilkka monestakin syystä. Ensinnäkään en tahdo nuolesi harhautuvan soutajien joukkoon ja kenties surmaavan jonkun heistä. Useat heistä ovat erikoisen voimakkaita valio-orjia, ja minä en mieli kadottaa yhtäkään heistä. Toinen syy on siinä, että tuo pilkka on joutavanaikainen. Onhan välimatka vain kymmenen askelta. Lapsellinen yritys, ja siinä taitaakin olla syy, miksi sen valitsit.»

Marzak laski jousensa, ja Sakr-el-Bahr irroitti kätensä. He silmäilivät toisiaan, merisissi erinomaisesti itseään hilliten ja lauhkeasti hymyillen, ilmaisematta mustanpuhuvissa parrakkaissa kasvoissaan tai teräksisissä vaaleissa silmissään vähintäkään jälkeä siitä kauhusta, joka täytti hänen mielensä.

Hän osoitti lähintä öljypuuta, joka kasvoi rinteellä, sadan askelen päässä. »Tuolla on miehen pilkka. Ammu nuoli tuon ensimmäisen öljypuun pitkään oksaan »

Asad ja hänen upseerinsa äännähtivät hyväksyvästi.

»Miehen pilkka, tosiaankin», virkkoi Asad, »oivallisen jousimiehen veroinen.»

Mutta Marzak kohautti hartioitaan teennäisen ylenkatseellisesti. »Tiesinhän, ettet hyväksyisi ehdottamaani maalia», sanoi hän. »Öljypuun oksa on niin iso, ettei lapsikaan voisi olla siihen osumatta tältä matkalta.»

»Ellei lapsi voi olla osumatta, niin silloinhan ei ole sinullakaan siihen lupaa», virkkoi Sakr-el-Bahr, joka oli nyt asettunut niin, että hänen ruumiinsa oli Marzakin ja niinikorin välillä. »Katsotaanpa, osutko siihen, Marzak.» Niin sanoessaan hän kohotti jousensa ja ampui nuolen ikäänkuin ei olisi ollenkaan huolinut tähdätä. Nuoli lensi, osui oksaan ja jäi siihen värisemään.

Taitavalle ampujalle osoitettiin äänekästä suosiota, ja koko laivaväen huomio suuntautui asiaan.

Marzak puristi huulensa yhteen, hyvin käsittäen viekkautensa kärsineen tappion toisen ovelamman kanssa kilpaillessaan. Sakr-el-Bahr oli riistänyt häneltä valinnan mahdollisuuden. Hän tiesi varmaan joutuvansa naurunalaiseksi, jos yrittäisi, ja tiesi aloittamansa kilpailun päättyvän siihen.

»Koraanin nimessä», virkkoi Bisken, »tarvitset varmaan koko taitosi, jos mielit ampua yhtä hyvin, Marzak.»

»Minä en valinnut tuota maalia», vastasi Marzak nyreissään.

»Sinä haastoit kilpailuun, Marzak», huomautti hänen isänsä. »Siitä syystä oli maalin valitseminen hänen asiansa. Hän valitsi miehen maalin, ja minä vakuutan Mohammedin parran nimessä, että hän näytti meille, kuinka ampuu mies.»

Marzak olisi mielellään viskannut jousensa pois ja luopunut ajatuksestaan saada sen avulla selkoa niinikorin sisällyksestä, mutta käsitti, että sellainen menettely nyt välttämättä saattaisi hänet häpeään. Hän kohotti jousensa hitaasti tähdäten tuohon kaukaiseen maaliin.

»Varo vahtisotilasta kukkulan laella», varoitti Sakr-el-Bahr. Toiset nauroivat partaansa.

Nuorukainen jännitti vihoissaan jousensa. Jänne lauloi, ja nuoli iski kukkulan kupeeseen ainakin kymmenen askelen päässä maalista.

Koska ampuja oli paššan poika, ei kukaan uskaltanut nauraa avoimesti, Asadia ja Sakr-el-Bahria lukuunottamatta. Mutta yleinen hihitys ilmaisi sitä ivaa, jonka alaiseksi kerskailijan täytyy joutua.

Asad silmäili häntä hymyillen melkein alakuloisesti. »Näetkö nyt», sanoi hän, »mihin joudut kerskatessasi kykeneväsi Sakr-el-Bahrin kanssa kilpailemaan.»

»Tahtoani ei täytetty maali-asiassa», kuului katkera vastaus. »Suututitte minut, ja tähtäykseni kävi epävarmaksi.»

Sakr-el-Bahr lähti ylähangan suojakaiteen luo otaksuen asian päättyneen siihen. Marzak piti häntä silmällä.

»Minä haastan hänet jälleen kilpasille tuohon pieneen pilkkaan ammuttaessa», sanoi hän. Niin sanoen hän asetti jouseensa toisen nuolen. »Katsokaa!» huusi hän, tähdäten.

Sakr-el-Bahr, joka nyt ei välittänyt mistään seurauksista, kohotti Marzakia kohti jousen, joka hänellä oli vielä kädessään.

»Seis!» ärjäisi hän. »Jos ammut nuolesi, niin minun nuoleni puhkaisee kurkkusi! Minä en ammu milloinkaan harhaan!» lisäsi hän tuimasti.

Niiden joukossa, jotka seisoivat Marzakin takana, syntyi levotonta liikettä. Äänettöminä ja hämmästyneinä katselivat kaikki Sakr-el-Bahria, joka seisoi kasvot kalpeina, silmät hehkuvina, jousi tiukasti jännitettynä ja valmiina ampumaan kuolettavan nuolensa niinkuin oli uhannut.

Sanomattoman ilkeästi hymyillen Marzak silloin laski jousensa. Hän oli tyytyväinen. Hänen varsinainen tarkoituksensa oli saavutettu. Hän oli pakottanut vihollisensa ilmiantamaan itsensä.

Asadin ääni rikkoi jähmetyksen hiljaisuuden. »Kellamullah!» huusi hän. »Mitä tämä merkitsee? Oletko sinäkin järjiltäsi, Sakr-el-Bahr?»

»Aivan varmaan hän on järjiltään», sanoi Marzak; »järjiltään pelon vuoksi.» Hän astui nopeasti syrjään, jotta Biskenin ruumis suojeli häntä sanojen mahdollisilta seurauksilta. »Kysy häneltä, mitä hän kuljettaa tuossa korissa, isä.»

»Mitä siis, Allahin nimessä?» kysyi Asad astuen kohti kapteenia.

Sakr-el-Bahr laski jousensa, valliten jälleen itseänsä. Hän oli uskomattoman tyyni. »Minä kuljetan siinä jotakin arvokasta, mitä en salli nenäkkään poikasen puhkoa», sanoi hän.

»Jotakin arvokasta?» toisti Asad puuskuttaen. »Se on varmaan jotakin erinomaista, koska pidät sitä poikani henkeä kalliimpana. Näytähän meille kalleutesi.» Sitten hän huusi keskikannella oleville miehille: »Avatkaa se kori.»

Sakr-el-Bahr syöksähti esiin ja tarttui paššan käsivarteen. »Seis, herrani!» pyysi hän melkein kiukkuisesti. »Ota huomioon, että kori kuuluu minulle. Että sen sisällys on omaisuuttani; ettei kenelläkään ole oikeutta —»

»Jaaritteletko oikeuksista minulle, joka olen käskijäsi?» huusi Asad joutuen nyt ankaran vihan valtaan. »Avatkaa kori, sanon minä.»

Käskyä toteltiin nopeasti. Nuorat kiskaistiin pois, ja korin etupuoli aukeni niinisaranainsa varassa. Miesten joukosta kuului puolittain hillitty hämmästyksen huuto. Sakr-el-Bahr seisoi kauhun hyytämänä odottaen mitä tuleman piti.

»Mitä siellä on? Mitä löysitte?» kysyi Asad.

Miehet käänsivät korin mitään virkkamatta ja näyttivät peräkannella oleville Rosamund Godolphinin kasvot ja hahmon. Sitten Sakr-el-Bahr karisti pelon mielestään, välittämättä kenestäkään muusta kuin Rosamundista, riensi auttamaan häntä korista, työnsi syrjään hänen ympärillään olevat miehet ja asettui hänen viereensä.

Seitsemästoista luku.

HOUKKIO.

Asad seisoi vähän aikaa eteensä tuijotellen, mitään virkkamatta ja tuskin silmiänsä uskoen. Elvyttämään vihaa, joka oli ensi hetkenä vaihtunut hämmästykseksi, tuli se ajatus, että häntä oli pitänyt houkkiona Sakr-el-Bahr, se mies, johon hän luotti enemmän kuin kehenkään muuhun. Hän oli ivaillut puolisoansa ja kohdellut ylenkatseellisesti poikaansa, jotka olivat yhdessä varoittaneet häntä, mutta jos hän toisinaan olikin ollut vaarassa ottaa huomioon, mitä he sanoivat, hän oli kuitenkin ennemmin tai myöhemmin päätellyt, että he vain purkivat omaa ilkeyttänsä. Mutta nyt oli tullut todistetuksi, että he olivat arvostelleet oikein tuota petturia ja että hän, Asad, oli ollut sokea houkkio parka, joka tarvitsi Marzakin älyä saadakseen siteen pois silmiltään.

Hän asteli hitaasti pitkin käytävää, jäljessään Marzak, Bisken ja muut. Keskikannelle ehdittyään hän pysähtyi, ja hänen vanhat tummat silmänsä kiiluivat tuuheiden kulmakarvojen alla.

»Vai niin», sähisi hän. »Siinäkö se onkin sinun arvokas kuljetettavasi. Sinä valehteleva koira, mitä tämä tarkoittaa?»

Sakr-el-Bahr vastasi hänelle uhmaten: »Hän on vaimoni. Minulla on oikeus viedä hänet kerallani minne itse menen». Hän kääntyi Rosamundin puoleen pyytäen häntä peittämään kasvonsa. Rosamund totteli, ja hänen sormiansa hieman vapisutti mielenliikutus.