Part 8

Tuo vakaumus oli ollut hänelle katkera kalkki; se oli ikäänkuin tylsentänyt hänen aistinsa saattaen hänet sellaiseen välinpitämättömyyden tilaan, jossa tuntui aivan yhdentekevältä, millainen kohtalo oli häntä odottamassa. Mutta se ei sittenkään ollut niin katkera kalkki kuin tämä uusi tieto. Rosamundilla oli joka tapauksessa jonkinlaista aihetta vihaan, joka oli tullut hänen entisen rakkautensa sijaan. Mutta mitä syytä voikaan olla Lionelilla? Millaisia vaikuttimia saattoikaan olla sellaiseen menettelyyn, lukuunottamatta sitä luonnotonta inhottavaa itsekkyyttä, joka kenties tavoitteli varmuutta siitä, ettei syyllisyys Peter Godolphinin surmaan siirtyisi pois niiltä hartioilta, jotka sitä viattomasti kantoivat, ja katalasti halusi hyötyä poistamalla tieltään miehen, joka oli ollut hänen veljensä, isänsä ja kaikkensa?

Sir Oliver tunsi kauhun ruumistaan värisyttävän. Se oli uskomatonta, mutta sittenkin epäilemättä totta. Lionel oli näin korvannut kaiken sen rakkauden, jota hän oli hänelle osoittanut, kaiken sen uhrautumisen, jonka nojalla hän oli veljeä suojellut. Vaikka koko maailma olisi noussut häntä vastaan, hän olisi yhä uskonut Lionelin pysyneen uskollisena, ja tuo vakaumus olisi epäilemättä luonut häneen hiukan rohkeutta. Mutta nyt...Hänen yksinäisyydentuntonsa, se tunto, että hän oli joutunut kaikkien hylkäämäksi, vaikutti häneen ylen valtavasti. Sitten syntyi hänen murheestaan hitaasti vihankauna, ja kerran synnyttyään se nopeasti kasvoi, kunnes täytti hänen koko mielensä ja sysäsi vuorostaan syrjään kaiken muun. Hän nojasi taaksepäin suurta päätään, ja hänen veristävät, säihkyvät silmänsä suuntautuivat kapteeniin, joka nyt kirstulla istuen tarkasteli häntä tyynesti ja odotti hänen toipumistaan siitä mielenjärkytyksestä, jonka äskeinen tiedonanto oli aiheuttanut.

»Kuulkaa, master Leigh», kysyi hän, »mitä vaaditte, jos viette minut takaisin Englantiin?»

»Niin, mitä arvelette, sir Oliver», virkkoi kapteeni, »minun nähdäkseni olisi paikallaan sama hinta, jonka sain teidän tänne tuomisesta. Toinen tavallaan pyyhkisi pois toisen.»

»Saatte summan kaksinkertaisena, jos viette minut takaisin Trefusis-niemeen», kuului nopea vastaus.

Kapteenin pienet silmät välähtivät, ja hänen tuuheat kulmakarvansa koskettivat toisiaan hänen rypistäessään otsaansa. Suostuminen tapahtui liian kerkeästi. Siinä piili kavaluutta pohjalla, jos hän ollenkaan tunsi ihmisten luontoa,

»Mitä pahaa juonta haudottekaan?» kysyi hän ivallisesti.

»Pahaa juonta? Sinunko varallesi, mies?» Sir Oliver nauroi käheästi. »Tuhat tulimmaista, sinä roisto, luuletko minun ajattelevan itseäsi tässä asiassa tai ajatteletko mielessäni olevan sijaa niin mitättömälle vihalle tuon toisen rinnalla?»

Hän puhui totta. Lioneliin kohdistuva vihanpuuska oli tosiaankin niin ehdoton, ettei hän voinut ollenkaan ajatella tuon konnamaisen merimiehen osuutta asiassa.

»Annatteko minulle sananne?»

»Sanani? Mitä joutavia, mies! Olenhan sen jo antanut. Minä vannon maksavani sinulle mainitsemani summan, kun lasket minut jälleen maihin Englannissa. Riittääkö se? Siinä tapauksessa leikkaa siteeni ja tee loppu nykyisestä olostani.»

»Olen tosiaankin iloinen saadessani olla tekemisissä niin järkevän miehen kanssa! Te suhtaudutte asiaan niinkuin pitääkin. Näettehän, että olen tehnyt, mitä olen tehnyt, vain virkani puolesta, olen toiminut välikappaleena, ja häpeä on sen, joka on minut tähän tekoon pestannut.»

»Niin, sinä olet pelkkä ase, likainen ase, kullalla silaeltu, et mitään muuta. Se myönnettäköön. Leikkaa siteeni, Jumalan nimessä! En halua olla kauemmin sidottuna kuin salvokukko.»

Kapteeni veti puukkonsa, siirtyi sir Oliverin luo ja katkaisi hänen siteensä sen enempää virkkamatta. Sir Oliver nousi niin nopeasti, että löi päänsä matalaan kattoon, ja istuutui sitten jälleen. Samassa kuului ulkoa ja yläpuolelta huuto, joka sai laivurin siirtymään hytin ovelle. Hän tempasi sen auki ja laski siten savun ulos ja päivänpaisteen sisään. Sitten hän astui peräkannelle, ja sir Oliver, joka käsitti olevansa oikeutettu niin tekemään, seurasi häntä.

Alhaalle, keskikannelle, oli kerääntynyt pieni joukko merimiehiä alihangan puolelle katselemaan ulos merelle, keulakannella oli toinen samanlainen joukko, ja kaikki katselivat jännittyneinä eteenpäin ja kohti maata. He olivat Cap da Rocan kohdalla, ja huomatessaan kuinka paljon lähemmäksi rannikkoa alus oli joutunut siitä, kun hän oli viimeksi suuntaa määrännyt, kapteeni Leigh kirosi julmasti ruorissa olevaa perämiestään. Heidän etupuolellaan alihangan puolella ja Tajon suulla, josta oli merelle tullut — se oli epäilemättä ollut siellä väijymässä tällaista saalista — näkyi iso, korkeamastoinen prammipurjeilla varustettu alus, joka kiiti melkein tuulen edellä kaikki purjeet levitettyinä.

Tiukasti tuuleen suunnattu _Pääsky_, jonka mesaani- ja märssypurjeet olivat reivatut, kulki korkeintaan yhden solmuvälin espanjalaisen edetessä viisi — sen lähtösataman nojalla voi näet varmasti päätellä, että se oli espanjalainen alus.

»Alemmas tuuleen!» komensi kapteeni, hyppäsi ruoriin ja sysäsi kyynäspäällään peränpitäjän syrjään niin kiivaasti, että hän oli hoipertua kumoon.

»Itsehän suunnan määräsitte», huomautti mies.

»Sinä taitamaton hölmö», ärjyi laivuri. »Minä käskin sinua pysyttelemään samassa etäisyydessä rannikolta. Jos maa tulee tuijottaa meitä vastaan, onko meidän pidettävä suoraa suuntaa, kunnes siihen törmäämme?» Hän pyörähdytti ruoria ja käänsi aluksen tuuleen. Sitten hän jälleen jätti peräsimen miehen huostaan. »Tuohon suuntaan», käski hän, huusi komentosanoja mennessään ja siirtyi itse katsomaan, että niitä noudatettiin. Miehiä juoksi ruoritaljojen luo hänen käskyjään noudattaen, toiset kapusivat parvina purkamaan prammipurjeiden reivejä, toiset taas kiiruhtivat peräpuolelle tekemään samoin mesaanipurjeille, ja pian viiletti alus viheriässä vedessä, kaikki purjeet ylhäällä, suunnaten kulkunsa suoraan ulapalle.

Sir Oliver silmäili peräkeulasta espanjalaista. Hän huomasi sen kääntävän kompassipiirun verran ylähangan puolelle ja suuntaavan kulkunsa niin, että voisi katkaista heiltä tien. Vaikka se siten joutui tiukemmin tuuleen kuin _Pääsky_, se kuitenkin yhä saavutti kapteeni Leigh'n alusta, koska sen purjepinta oli melkoista suurempi.

Laivuri tuli takaisin perään ja seisoi siinä alakuloisesti katsellen toisen aluksen lähenemistä, kiroten itseään, kun oli purjehtinut sellaiseen satimeen ja vielä tuimemmin kiroten perämiestään.

Sillävälin sir Oliver tarkasteli _Pääskyn_ asestusta, mikäli se oli nähtävissä ja ihmetteli itsekseen, millaiset varustukset mahtoivat olla alhaalla keskikannella. Hän esitti kapteenille asiaa koskevan kysymyksen, huolettomasti, ikäänkuin olisi ollut pelkkä sivustakatselija eikä olisi ollenkaan ajatellut omaa asemaansa aluksessa.

»Kiidättäisinkö minä tässä hankamyötäiseen, jos alukseni olisi asianmukaisesti varustettu?» urahti Leigh. »Olenko minä se mies, joka pakenee espanjalaista? Tahdon vain houkutella sen kyllin kauas rannikolta.»

Sir Oliver ymmärsi eikä virkkanut enää mitään. Hän huomasi keskikannella joukon miehiä, kantamuksinaan entraushakoja ja muita pieniä aseita, jotka he sijoittivat ison maston juurelle. Sitten juoksi tykkimies, tanakka mustanpuhuva veikko, jonka yläruumis oli paljas ja jolla oli haalistunut huivi turbaanin tavoin pään ympärille käärittynä, ylähangan puolella sijaitsevan messinkitykin luo muutamien apulaistensa seuraamana.

Master Leigh lähetti erään toisen miehen peränpitäjän sijaan, jonka käski mennä keulakannelle järjestämään kuntoon toista tykkiä.

Sitten kilpa-ajo jatkui vähän aikaa espanjalaisen yhä lyhentäessä välimatkaa ja rannikon häipyessä taakse, kunnes se oli pelkkä himmeä viiva kimaltelevan meren rajalla. Yhtäkkiä tupsahti espanjalaisen kupeesta pieni valkoinen savupilvi, vähän myöhemmin kuului tykinlaukaus, ja sitten putosi kuula kaapelinmitan päähän _Pääskyn_ keulasta.

Ruskeapintainen tykkimies seisoi perässä sytytin kädessään, valmiina vastaamaan, kunhan kapteeni antaisi määräyksen. Keskikannelta tuli hänen apulaisensa ilmoittamaan kaiken olevan kunnossa ja saamaan käskyjä.

Espanjalainen ampui toisen laukauksen, jälleen lähelle _Pääskyn_ keulalaitaa.

»Selvä kehoitus», virkkoi sir Oliver, »purjeet pakkiin!»

Kapteeni murahti punaiseen partaansa, »Sen luodit kantavat kauemmaksi kuin useimpien espanjalaisten», sanoi hän. »Mutta en tahdo vielä tuhlata ruutia. Meillä ei ole sitä liikaa.»

Hän oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun tuli kolmas laukaus. Päiden päältä kuului ankara rasahdus, ja sitten putosi rymisten kannelle iso märssyraaka iskien pari miestä kuoliaaksi. Taistelu oli ilmeisesti käynnissä. Mutta kapteeni Leigh ei pitänyt turhaa kiirettä.

»Ei vielä!» huusi hän tykkimiehelle, joka heilutti sytytintään valmiina laukaisemaan.

Alus kulki nyt, isonmaston kärsittyä vaurion, entistä hitaammin, ja espanjalainen läheni nopeasti. Vihdoin kapteeni katsoi sen saapuneen kyllin lähelle ja lausui kiroten komentosanan. _Pääsky_ laukaisi ensimmäisen ja viimeisen kerran tässä taistelussa. Huumaavan pamahduksen jälkeen sir Oliver näki tukehduttavan savun läpi, että espanjalaisen korkea keula oli puhjennut.

Master Leigh kirosi tykkimiestään, joka oli tähdännyt liian korkealle. Sitten hän käski perämiestä laukaisemaan tykin, joka oli hänen hoidossaan. Toisen laukauksen piti olla merkkinä keskikannelta tuiskattavaan yhteislaukaukseen. Mutta espanjalainen oli sukkelampi. _Pääskyn_ komentajan parhaillaan antaessa merkkiä espanjalaisen kylki leiskahti koko pituudeltaan tuleen ja savuun.

_Pääsky_ huojahteli saamastaan iskusta, kohosi hetkeksi oikeaan asentoon ja kallistui sitten arveluttavasti alihangan puolelle.

»Tuhannen helvetti!» ulvahti Leigh. »Se on saanut vuodon!» Sir Oliver näki espanjalaisen taas väistyvän, ikäänkuin tyytyväisenä tekoonsa. Perämiehen tykin laukaisemisesta ei tullut mitään, ja lähettämättä jäi yhteislaukauskin. Äkkinäinen kallistuminen oli kääntänyt ampuma-aukot merenpintaa kohti; kolmen minuutin kuluessa ne olivat sen tasossa. _Pääsky_ oli saanut surmaniskunsa ja oli uppoamassa.

Iloiten siitä, ettei alus kyennyt enää tekemään mitään vahinkoa, espanjalainen luovi sen läheisyydessä odottaen varmaa lopputulosta ja aikoen poimia mahdollisimman paljon orjia katolisen majesteetin kaleereihin Välimerelle.

Niin toteutui Lionelin sir Oliverille suunnittelema kohtalo, ja siihen joutui ottamaan osaa myöskin master Leigh, rahalla ostettu veikko, joka ei suinkaan ollut ottanut mitään sellaista laskuihinsa.

TOINEN OSA

SAKR-EL-BAHR

Ensimmäinen luku.

VANKI.

Sakr-el-Bahr, Merihaukka, Välimeren vitsaus ja kristityn Espanjan kauhu, lepäsi pitkällään Spartel-niemen rinteellä.

Hänen yläpuolellaan, kallioiden harjalla, näkyivät tummanviheriänä viivana Araišin oranssilehdot — vanhan ajan kuuluisat Hesperidein tarhat, missä kypsyivät kultaiset omenat. Suunnilleen peninkulman päässä idässä näkyivät pilkkuina beduinileirin majat ja teltat hedelmällisellä smaragdinvihervällä laidunmaalla, joka levisi niin kauas kuin silmä kantoi, kohti Ceutaa. Lähempänä istui harmaalla kallionkielekkeellä hajareisin melkein alaston paimenpoika, notkea, ruskeapintainen nuorukainen, jonka kerittyä päätä kierteli kamelinkarvainen nuora ja joka tavan takaa puhalsi ruokohuilullaan surunvoittoisia ja epäsointuisia säveliä. Taivaan sinisestä korkeudesta kuului kiurun iloinen viserrys, ja alhaalta kaikui korvaan aina yhtä korkealla aaltoavan meren pehmeä kohina.

Sakr-el-Bahr lepäsi pitkällään kamelinkarvoista kudotun viittansa päällä rehoittavien saniaisten ja merikuminoiden keskellä ihan sen kalliokielekkeen kärjessä, jolle oli kiivennyt. Hänen kummallakin puolellansa oli kyyrysillään Susin neekeri, molemmilla verhonaan vain valkoinen lantioliina. Heidän lihaksiset ruumiinsa kiilsivät kuin ebenholtsi toukokuun häikäisevässä auringonpaisteessa. Heillä oli käsissään taatelipalmujen kellervistä lehvistä tehdyt viuhkat, joita heidän piti hiljaa häälytellä herransa pään yläpuolella hänen vilvokkeekseen ja karkoittaakseen pois kärpäsiä.

Sakr-el-Bahr oli parhaassa iässään, erittäin kookas mies, vartalo kuin Herkuleen ja jäsenet jättiläismäistä voimaa ilmaisevat. Hänen haukannenällä varustetut kasvonsa päättyivät mustaan kaksihaaraiseen partaan, ja niiden tummuutta korosti ylenmäärin hänen otsalleen kääritty valkoinen turbaani. Hänen silmänsä sitävastoin olivat omituisen vaaleat väriltään. Valkoisen paidan päällä hänellä oli erittäin hienosta silkistä tehty pitkä viheriä tunikka, jonka päärmeet olivat kultaisin arabeskein kirjaellut; väljät karttuunihousut ulottuivat hänen polviinsa; ruskeat lihaksiset pohkeet olivat paljaat ja jaloissa hänellä oli punaisesta nahasta tehdyt maurilaiset kengät, kärjestään ylöspäin kiertyvät ja erittäin terävät. Hänellä ei ollut mitään muuta asetta kuin leveäteräinen, kultakahvainen tikari, joka oli pistetty punottuun nahkavyöhön.

Parin askelen päässä hänen vasemmalla puolellaan lepäsi maassa pitkänään eräs toinen mies kyynäspäihinsä nojaten, käsillään silmiänsä varjostaen ja katsellen merelle. Hänkin oli pitkä ja voimakas mies, ja hänen liikahtaessaan välkähti sieltä täältä näkyviin hänen rautapaitansa ja teräskypäri, jonka ympärille hän oli kietonut viheriän turbaaninsa. Hänen vieressään lepäsi valtavan suuri käyräsapeli ruskeassa tupessaan, jonka pinta oli teräksisten koristeiden peittämä. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja parrakkaat, mutta paljoa tummapintaisemmat kuin hänen kumppaninsa, ja hänen hienojen pitkien käsiensä rystyset olivat melkein mustat.

Sakr-el-Bahr ei hänestä paljoa välittänyt. Siinä maatessaan hän katseli allansa leviävää rinnettä, jossa kasvoi typistettyjä korkkipuita ja ainaviheriöiviä tammia; siellä täällä näkyi keltaisena hohteleva väriherne, toisaalla, valkoiselle vivahtavan kallion kielekkeellä, rehoitti kaktus viheriänä ja hehkuvan punaisena. Hänen alapuolellaan, Herkuleen luolain tienoilla, oli kappale merta, jonka kirkkaat syvyydet hitaasti liikkuessaan vaihtoivat väriänsä smaragdin syvästä viheriästä kaikkiin opaalin vivahduksiin. Vähän kauempana, suojaavan kallio-ulkoneman takana, joka muodosti pienen sataman, souteli jouteli hiljaisessa aallokossa kaksi valtavan suurta kaleeria, kummassakin viisikymmentä airoa, ja pienempi kolmikymmensoutuinen. Pitkät keltaiset airot ulkonivat alusten kupeista melkein vaakasuorina kuin jonkin jättiläislinnun siivet. Varsin selvää oli, että ne joko piileksivät tai olivat väijymässä. Niiden yläpuolella kiiriskeli joukko meluisia ja nenäkkäitä merilokkeja.

Sakr-el-Bahr katseli ulos merelle, yli salmen kohti Tarifaa ja kaukana häämöttävää Euroopan rannikon viivaa, joka parahiksi näkyi selkeässä kesäisessä ilmassa. Hänen katseensa ei kumminkaan viipynyt näköpiirin hämyisellä rajalla; se pysähtyi hienoon valkopurjeiseen laivaan, joka kiinteästi tuuleen käännettynä pyrki salmeen suunnilleen neljän peninkulman päässä. Idästä puhalsi heikko tuuli, alus oli levittänyt kaikki purjeensa saadakseen siitä apua ja pyrki niin korkealle tuuleen kuin suinkin mahdollista. Niin se tuli lähemmäksi alihangan halsseilla, ja sen kapteeni varmaan tutki Afrikan vihamielistä rannikkoa, näkyisikö siellä niitä huimapäisiä rosvoja, jotka liikkuivat näillä vesillä ottaen tullia jokaiselta kristittyjen alukselta, joka uskalsi saapua liian lähelle. Sakr-el-Bahr hymyili ajatellessaan, kuinka mahdotonta oli arvata hänen kaleeriensa läheisyyttä ja kuinka vaarattomalta Afrikan aurinkoisen rannikon täytyi näyttää laivurin uutterasti etsivään kaukoputkeen. Hän oli siellä korkeudessaan kuin haukka, jonka nimi oli hänelle annettu, koboltinvärisellä taivaalla valmiina syöksymään saaliinsa kimppuun, tähystellen suurta valkoista laivaa ja odottaen sen tulevan iskun ulottuville.

Itäänpäin ulkoneva rantakallio muodosti tyvenen, joka ulottui melkein peninkulman päähän merelle. Korkealla olevat tähystelijät huomasivat rajaviivan selvästi; he näkivät sen kohdan, jossa tuulen nostaman vähäisen aallokon valkoiset harjat hävisivät ja merenpinta muuttui tasaisemmaksi. Jos alus uskaltaisi luoviessaan niin kauas, se liikkuisi käännyttyään hitaasti ja toisille tarjoutuisi hyvä tilaisuus. Ja tosiaankin, alus pysyi väistymättä suunnassaan ollenkaan aavistamatta väijyvää vaaraa, kunnes ei ollut enää puolta peninkulmaa sen ja turmiota ennustavan tyvenen välillä.

Rautapaitaan puettu merisissi tuosta kiihtyi; hän löi kantapäänsä yhteen ilmassa ja kääntyi sitten rauhallisen ja valppaan Sakr-el-Bahrin puoleen.

»Se tulee! Se tulee!» huudahti hän frankkilaisella murteella, joka on Afrikan rannikon yleiskielenä.

»Inš' Allah!» kuului lyhyt vastaus — »jos Jumala suo.»

He painuivat jälleen syvään äänettömyyteen aluksen nyt siirtyessä niin lähelle, että sen aallolle kohotessa joka kerta vilahti näkyviin mustan ruhon valkoinen alaosa. Sakr-el-Bahr varjosti silmiänsä ja keskitti tarkkaavaisuutensa isossamastossa liehuvaan neliskulmaiseen lippuun. Hän erotti vaakunakilven eri osat, vieläpä niihin kuvatun linnan ja jalopeurankin.

»Espanjalainen alus, Bisken», urahti hän toverilleen. »Hyvä niin. Kiitetty olkoon Allah!»

»Uskaltaneeko tulla niin kauas?» ihmetteli toinen.

»Varmaan uskaltaa», kuului luottava vastaus. »Se ei varo mitään vaaraa, ja eiväthän kaleerimme saavu usein näin kauas länteen. Tuossahan se tulee ylpeänä kuin espanjalainen ainakin.»

Hänen vielä puhuessaan alus saapui rajaviivalle. Se kulki kauemmaksi, sillä tyvenen puolella puhalsi vielä melkoinen tuuli, ja alus tahtoi epäilemättä käyttää parhaansa mukaan hyödykseen tätä etelään painumistaan.

»Nyt!» huudahti Bisken — hänellä oli annettu nimi Bisken-el-Borak sen salamanlaisen tuimuuden vuoksi, jota hän osoitti hyökätessään. Hän värisi kärsimättömyyttään kuin kahleissa oleva jahtikoira.

»Ei vielä», kuului tyyni, hillitsevä vastaus. »Jokainen tuuma, jonka se liikkuu lähemmäksi rantaa, tekee sen perikadon varmemmaksi. Ehdimme hyvinkin antaa hyökkäysmerkin sen kääntyessä. Anna minulle juotavaa, Abiad», sanoi hän toiselle neekerilleen, jolle hän oli leikillään antanut nimen »Valkoinen.»

Orja kääntyi, siirsi syrjään saniaisen varsia ja veti esiin huokoisesta savesta tehdyn punaisen ruukun; hän otti sen suulta palmunlehdet ja kaatoi vettä maljaan. Sakr-elBahr joi hitaasti, taukoamatta katsellen alusta, jonka koko köysistö kuvastui nyt selvästi kirkkaassa ilmassa. He voivat nähdä kansilla liikkuvat miehet ja etumaston märssyssä olevan tähystäjän. Alus oli vain puolen peninkulman päässä alkaessaan yhtäkkiä kääntyä.

Sakr-el-Bahr hypähti heti seisaalleen koko pituudessaan ja heilutti pitkää viheriää liinaa. Eräästä rantakallioiden suojassa olevasta kaleerista kajahti kohta torvenääni vastaukseksi tuohon merkkiin; sitten kuului päällysmiesten kimeä vihellys ja vihdoin airojen loiske ja narina kahden suuremman kaleerin lipuessa pois väijytyspaikastaan. Pitkät, varustetut peräkannet olivat täynnä turbaanipäisiä merisissejä, joiden aseet välkkyivät auringonvalossa, ainakin tusinan verta istui hajareisin kummankin isonmaston puomilla, ja kaleerien kummallakin puolen oli köysistö mustanaan miehiä, jotka heinäsirkkaparven tavoin vain odottivat tilaisuutta päästäkseen saalistaan tuhoamaan.

Hyökkäyksen äkillisyys sai espanjalaisen hämmingin valtaan. Sen kannella vallitsi ankara hälinä, kuului torventoitotusta ja huutoja, ja miehet yrittivät hurjassa sekamelskassa kiiruhtaa niihin paikkoihin, joihin heidän liian huoleton kapteeninsa heitä komensi. Tämän sekasorron vallitessa aluksen kääntäminen kerrassaan epäonnistui, ja menetettiin arvokkaita tuokioita, joiden kuluessa alus seisoi paikoillaan, lepattavin purjein. Epätoivoisessa kiireessään kapteeni käänsi sen myötätuuleen luullen siten parhaiten satimesta pääsevänsä. Mutta tässä suojaisessa paikassa oli niin vähän tuulta, että yritys epäonnistui. Kaleeri kiiti edellä sinne, mihin espanjalainen pyrki, sen keltaiset airot pieksivät vihaisesti vettä päällysmiesten käytellessä piiskojansa puristaakseen orjista heidän kaiken jännevoimansa.

Sakr-el-Bahr näki tuon kaiken Biskenin ja neekeriensä keralla nopeasti laskeutuessaan siitä tyyssijasta, joka oli tehnyt hänelle hyvän palveluksen. Hän juoksi punatammen luota korkkipuun luo ja korkkipuun luota punatammen luo, hyppäsi kallionkielekkeeltä toiselle tai kapusi tasanteelta tasanteelle varautuen kanervatukkoon tai ulkonevaan kiveen, mutta aina nopeasti ja sukkelasti kuin apina. Vihdoin hän ehti rannalle, juoksi veden rajaan ja hypähteli pitkin mustaa karikkoa, kunnes oli kaleerivenheen kupeella, jonka toiset merirosvoalukset olivat jättäneet odottamaan. Se oli siinä syvässä vedessä, aironmitan päässä karista, ja hänen tultuaan airot ojentuivat vaakasuoraksi pinnaksi. Hän juoksi sitä pitkin, seuralaiset jäljessään, ja niin he airoja siltanaan käyttäen saapuivat aluksen partaalle. Hän heitti jalkansa laidan yli ja astui katettuun paikkaan kahden airon ja niitä liikuttavien kuusimiehisten orjarivien väliin.

Bisken seurasi häntä, ja viimeisinä tulivat neekerit. He olivat vielä kahdareisin reunalla, kun Sakr-el-Bahr lausui komentosanan. Keskikäytävää pitkin juoksi päällysmies ja kaksi hänen apulaistaan, kaikki paukuttaen häränvuodista leikattuja pitkiä piiskojaan. Airot laskeutuivat, alus liikahti, ja niin he syöksyivät molempien toisten kaleerien jäljessä taisteluun.

Sakr-el-Bahr seisoi keulassa, käyrämiekka kädessä, takanaan ja ympärillään innokkaasti juttelevien merisissien joukko, joka paloi halusta päästä hyökkäämään kristityn vihollisen kimppuun. Hänen yläpuolellaan, raakapuilla ja köysiportaissa, kiikkui parvittain hänen jousimiehiänsä. Mastonnokassa liehui hänen lippunsa, punainen vaate ja siinä viheriä puolikuun kuva.

Alastomat kristityt orjat ähkivät, ponnistelivat ja hikoilivat muhamettilaisen piiskan alla, joka ajoi heitä tuhoamaan veljiään.

Taistelu oli jo alkanut. Espanjalaiset olivat ampuneet yhden ainoan hätäisen laukauksen, joka oli mennyt harhaan, ja nyt oli merisissien rautainen valtaushaka käynyt kiinni alahangan laitaan, ja murhaava nuolisade iski kannelle muhamettilaisten raakapuilta; sen sivuilla parveilivat kiihkeät muhamettilaiset, kaikkein kiihkeimmät aina silloin, kun oli käytävä espanjalaisten koirien kimppuun, jotka olivat karkoittaneet heidät Andalusian kaliifikunnasta. Toinen kaleeri riensi ylähangan puolelle ja jo matkalla sinne levittivät jousimiehet ja linkoojat kuolemaa espanjalaisen aluksen kannelle.

Taistelu oli lyhyt ja tuima. Espanjalaiset, jotka olivat joutuneet kerrassaan yllätetyiksi, olivat alunpitäen hämmingin vallassa, ja heillä ei ollut myöhemminkään aikaa järjestyä ottamaan kunnollisesti vastaan hyökkäystä. He tekivät kuitenkin, mitä tehtävissä oli. He puolustautuivat urhoollisesti säälimätöntä hyökkääjää vastaan. Mutta merisissit vastasivat samalla mitalla, ollenkaan hengestään välittämättä, kiihkeästi pyrkien taistelemaan Allahin ja hänen profeettansa nimessä ja tuskin vähemmän kiihkeästi haluten kuolla, jos Allahin aina-armollisen tahto oli, että heidän kohtalonsa tuli täällä täyttyä. He nousivat alukseen, ja kastilialaisten, jotka olivat lukumäärältään kymmentä vertaa heikommat, täytyi peräytyä.

Sakr-el-Bahrin aluksen saapuessa laivan luo lyhyt taistelu oli suoritettu ja eräs hänen sisseistään oli ylhäällä mastossa irroittamassa Espanjan lippua ja sen alle kiinnitettyä ristiinnaulitun kuvaa. Hetkeä myöhemmin kuului huumaava huuto »Alhamdolillah!» ja viheriä lippu hulmahti ilmoille.

Sakr-el-Bahr työntyi keskikannella olevan tungoksen läpi; hänen sissinsä väistyivät tieltä ja huusivat kuin mielettömät hänen ohikulkiessaan hänen nimeänsä heiluttaen käyrämiekkojaan tervehtiäkseen tätä Merihaukkaa, kuten häntä nimitettiin, tätä Islamin palvelijoista urhoollisinta. Hän tosin ei ollut itse ollut mukana taistelussa. Ottelu oli ollut liian lyhyt, ja hän oli saapunut liian myöhään. Mutta hän oli uskaltanut suunnitella väijytyksen niin kauas länteen, ja hänen aivonsa olivat johtaneet heidät tähän nopeaan ja helppoon voittoon Allahin ainoan nimessä.