Part 7

Kapteeni oli täysin tyytyväinen. Jos tämä herra kieltäytyisi maksamasta, hän voisi tuoda sir Oliverin takaisin rannalle.

Niin he erosivat. Lionel nousi satulaan ja ratsasti pois, master Leigh teki käsistään torven ja huusi laivalle.

Kun seikkailija seisoi siinä odottaen hakemaan lähetettyä venhettä, hänen kasvoihinsa levisi vähitellen hymy. Jos master Lionel olisi sen nähnyt, hän olisi voinut kysyä itseltään, oliko turvallista ryhtyä kauppoihin sellaisen konnan kanssa, joka piti sanansa ainoastaan niin kauan kuin se oli hänelle edullista. Ja tässä tapauksessa master Leigh huomasi mahdollisuuden rikkoa lupauksensa edukseen. Hänessä ei ollut omaatuntoa, mutta hän, samoinkuin konnat yleensäkin, veti mielellään nenästä ylempäänsä konnaa. Hän aikoi pettää master Lionelin kaikkein hienoimmalla ja runollisimmalla tavalla ja nauraa hykersi itsekseen asiaa ajatellessaan.

Seitsemäs luku.

SATIMESSA.

Master Lionel oli melkein koko seuraavan päivän poissa kotoa sanoen syyksi, että suoritti joitakin ostoksia Trurossa. Hänen palatessaan kello lienee ollut yli puoli seitsemän, ja hän kohtasi sisään tullessansa sir Oliverin hallissa.

»Minulla on sinulle viesti Godolphinin kartanosta», virkkoi hän. Veli näytti jäykistyvän ja kalpenevan. »Minut tapasi portilla poika, joka pyysi sanomaan sinulle, että mistress Rosamund haluaa heti keskustella kanssasi.

Sir Oliverin sydän oli lakata sykkimästä ja alkoi sitten kiivaasti tykyttää. Rosamund kutsui häntä! Hän oli nähtävästi katunut eilistä leppymättömyyttänsä. Rosamund suostui viimeinkin ottamaan hänet vastaan!

»Siunattu sinä, hyvien uutisten tuoja!» vastasi hän, äänessä ankaran kiihtymyksen sävy. »Minä lähden heti.» Niin hän tekikin. Hän oli siinä määrin kiihtymyksensä vallassa, että unohti ottaa mukaansa pergamentin, eittämättömän todistajansa. Tämä seikka muodostui kohtalokkaaksi.

Master Lionel ei virkkanut mitään veljen lähtiessä. Hän peräytyi hiukan taaksepäin varjoon. Hänen huulensakin olivat kalvenneet ja hän tunsi tukehtuvansa. Oven sulkeutuessa hän äkkiä liikahti. Hän syöksyi sir Oliverin jälkeen. Omatunto huusi hänelle, ettei hän voinut niin menetellä. Mutta pelko oli kärkäs vastaamaan siihen huutoon. Ellei hän suostunut siihen, mikä oli suunniteltu tapahtuvaksi, hän voi joutua maksamaan sen hengellänsä.

Hän kääntyi ja hoiperteli ruokasaliin vapisevin jaloin.

Pöytä oli katettu samoinkuin sinä iltana, jolloin hän oli hoiperrellut sisään haava kyljessään ja saanut hoitoa ja suojaa sir Oliverilta. Hän ei astunut pöydän luo, vaan meni lieden ääreen ojentaen kätensä kohti lieskaa. Hän oli kovin viluissaan eikä kyennyt hillitsemään vapisemistaan. Hänen hampaansakin kalisivat.

Nicholas tuli kysymään, tahtoiko hän syödä illallista. Lionel vastasi epäröiden tahtovansa myöhäisestä hetkestä huolimatta, odottaa sir Oliverin palaamista.

»Onko sir Oliver poissa kotoa?» kysyi palvelija hämmästyneenä.

»Hän lähti ulos hetki sitten, en tiedä minne», vastasi Lionel. »Mutta hän ei varmaankaan viivy kauan, koska ei ole syönyt illallista.»

Sitten Lionel kehoitti palvelijaa poistumaan ja istui väristen lieden ääressä auttamattomien sielullisten kidutusten uhrina. Hänen ajatuksensa suuntautui alinomaa siihen lujaan, horjumattomaan kiintymykseen, jota sir Oliver oli hänelle aina runsaasti osoittanut. Millaisiin uhrauksiin sir Oliver olikaan suostunut tässä Peter Godolphinin kuolemaan liittyvässä asiassa suojatakseen häntä, Lionelia? Sellaisen menneisyydessä osoitetun rakkauden ja uhrautuvaisuuden nojalla Lionel taipui nyt päättelemään, ettei hänen veljensä olisi pettänyt häntä pahimmassakaan vaarassa. Mutta sitten se paha pelko, joka teki hänestä kunnottoman, johdatti hänen mieleensä, että sellainen päätteleminen oli päättelemistä pelkkien otaksumien nojalla ja että olisi ollut vaarallista luottaa sellaiseen luuloon; että jos sir Oliver sittenkin olisi pettänyt ratkaisevassa tapauksessa, hän, Lionel, olisi joutunut ehdottoman tuhon omaksi.

Arvostellessaan lähimmäisiänsä ihminen lopultakin nojautuu siihen tietoon, mikä hänellä on itsestänsä, ja Lionel joka tiesi olevansa kykenemätön siten uhrautumaan sir Oliverin puolesta, ei voinut uskoa sir Oliverin jatkuvasti kykenevän sellaiseen uhrautumiseen, jonka tulevat tapahtumat saattoivat tehdä välttämättömäksi. Hän ajatteli jälleen niitä sanoja, jotka sir Oliver oli lausunut tässä samassa huoneessa kaksi vuorokautta aikaisemmin, ja päätteli entistä varmemmin, että niihin voi sisältyä yksi ainoa tarkoitus.

Sitten tuli epäilys ja vihdoin toisenlainen varmuus, varma tieto, ettei ollut niin laita ja että hän itse sen tiesi, varmuus siitä, että hän valehteli itselleen yrittäen salata tekemäänsä. Hän painoi päänsä käsiinsä ja valitti ääneen. Hän oli konna, sydämetön, sieluton konna! Hän soimasi itseään jälleen. Tuli hetki, jona hän nousi vapisten ja aikoi vielä tänä yhdentenätoista hetkenä lähteä veljensä jälkeen pelastaakseen hänet ulkona yössä odottavasta tuhosta.

Mutta tuonkin päätöksen häivytti olemattomiin itsekäs pelko. Hän vaipui hervottomana tuoliinsa, ja hänen ajatuksensa suuntautuivat toiselle tolalle. Niitä askarruttivat nyt ne seikat, joita hän oli pohtinut sinä päivänä, jolloin sir Oliver oli ratsastanut Arwenackiin vaatimaan hyvitystä sir John Killigrew'lta. Hän tajusi jälleen, että Oliverin jouduttua pois kaikki se, mitä hän nyt nautti veljen hyvyyden varassa, tulisi kuulumaan hänelle oman eittämättömän oikeuden nojalla. Tuo ajatus tavallaan huojensi hänen mieltänsä. Jos hänen täytyi kärsiä konnuutensa tähden, oli ainakin olemassa korvausta.

Kello kuului lyövän kahdeksan. Äänen kuullessaan master Lionel vaipui takaisin tuoliinsa. Asia oli varmaan parhaillaan tapahtumassa. Hän näki sen mielessään, näki veljensä saapuvan kiireesti Godolphinin kartanon portille, tummien varjojen syöksyvän esiin pimeästä ja mitään virkkaamatta hyökkäävän hänen kimppuunsa. Lionel näki, kuinka hän hetkisen kamppaili maassa ja kuinka sitten hänen kätensä ja jalkansa sidottiin ja hänen suuhunsa pistettiin kapula, näki, kuinka hänet nopeasti kannettiin rinnettä alas rannalle ja odottavaan venheeseen.

Lionel istui vielä puoli tuntia paikoillaan. Asia oli nyt valmis, ja tämä varmuus tuntui Lionelia hiukan tyynnyttävän.

Sitten tuli Nicholas ja jaaritteli jostakin herralle kenties sattuneesta onnettomuudesta.

»Mikä onnettomuus häntä olisi voinut kohdata?» ärähti Lionel ikäänkuin sellaista ajatusta halveksien.

»Toivottavasti ei mikään», vastasi palvelija, »Mutta sir Oliverilta ei nykyjään puutu vihamiehiä, ja tuskin on turvallista viipyä ulkona pimeän tultua.»

Master Lionel sanoi ylenkatseellisesti pitävänsä sellaista pelkoa joutavana. Näön vuoksi hän sanoi, ettei tahtonut odottaa kauemmin, ja Nicholas toi hänelle illallisen, poistui jälleen ja viipyi ulko-ovella katsellen ulos pimeään ja kuulostellen, eikö isäntä saapunut. Hän oli käynyt tallissa ja tiesi sir Oliverin lähteneen jalkaisin.

Sillävälin master Lionelin täytyi olla syövinänsä, vaikka pala oli tarttua hänen kurkkuunsa. Hän tuhri lautasensa, rikkoi ruokia ja joi ahnaasti pikarin punaviiniä. Sitten hänkin oli alkavinaan pelätä ja lähti Nickin seuraan. Niin he viettivät ikävän illan odottaen miestä, jonka master Lionel tiesi menneen menoteilleen.

Päivän koittaessa he hälyyttivät palvelijat ja lähettivät heidät seudulle etsimään ja ilmoittamaan sir Oliverin katoamisesta. Lionel itse ratsasti Arwenackiin kysymään sir Johnilta suoraan, eikö hän tietänyt mitään asiasta.

Sir John näytti säikähtyneeltä, mutta vannoi varsin kerkeästi, ettei ollut nähnytkään sir Oliveria päiväkausiin. Hän suhtautui suopeasti Lioneliin, josta piti samoinkuin kaikki toisetkin. Poika oli käytökseltään laatuisa ja ystävällinen, aivan toisenlainen kuin hänen julkea ja häikäilemätön veljensä, joten hänen hyveensä hohtelivat vastakohdan vuoksi sitäkin kirkkaampina.

»On epäilemättä aivan luonnollista, että tulette luokseni», sanoi sir John. »Mutta annan teille kunniasanani, etten tiedä hänestä mitään. Ei ole tapanani väijyä vihollisiani pimeässä.»

»Eipä suinkaan, sir John, en ollut sydämessäni niin otaksunutkaan», vastasi murheellinen Lionel. »Suokaa anteeksi, että tulin teille esittämään niin joutavaa kysymystä. Selittäkää se levottomuuteni nojalla. Minä en ole ollut entiselläni viimeksi kuluneiden kuukausien aikana, tietääkseni siitä asti, kun Godolphinin puistossa sattui se onneton tapaus. Asia on alinomaa mieltäni rasittanut. Ihmisellä on kamala taakka kannettavana, kun tietää oman veljensä — vaikka hän, Jumalan kiitos, ei olekaan kuin velipuoleni — niin rumaan tekoon vikapääksi.»

»Mitä?» huudahti Killigrew hämmästyneenä. »Tekö niin sanotte? Uskotteko siis asian itse?»

Master Lionel näytti hämmentyneeltä, mutta sir John käsitti hänen ilmeensä ihan väärin selittäen sen vain nuoren miehen eduksi. Ja siten ja siinä kylvettiin sen ystävyyden jalo siemen, joka versoi näiden kahden henkilön välille ja jota erikoisesti kannatti sir Johnin säälivä tunto siitä, että niin ylevämielinen, vilpitön ja kunnollinen nuorukainen oli saanut kirouksekseen niin konnamaisen veljen.

»Ymmärrän, ymmärrän», virkkoi hän huoaten. »Tietäkää, että odotamme joka päivä kuningattarelta käskyä, joka velvoittaa hänen tuomarinsa toimimaan asiassa, johon ovat toistaiseksi kieltäytyneet kajoamasta... sir Oliveria vastaan.» Hän kurtisti mietteissään kulmiaan. »Luuletteko sir Oliverin saaneen vihiä tästä asiasta?»

Samassa master Lionel huomasi, mitä toisen mielessä liikkui. »Minä tiedän sen», vastasi hän. »Toin itse hänelle sen uutisen. Mutta minkätähden sitä kysytte?»

»Eikö se kenties auta meitä ymmärtämään ja selittämään sir Oliverin katoamista? Totisesti! Tuon tietäessään hän olisi epäilemättä ollut houkkio, jos olisi täällä viipynyt, sillä hän olisi aivan varmaan joutunut hirteen, jos olisi jäänyt odottelemaan hänen majesteettinsa lähettiläiden saapumista.»

»Hyvä Jumala!» virkkoi Lionel eteensä tuijottaen. »Luuletteko... luuletteko siis, että hän on paennut?»

Sir John kohautti olkapäitään. »Mitäpä muutakaan tässä ajattelisi?»

Lionel oli allapäin. »Niin, tosiaan, mitäpä muutakaan», virkkoi hän ja sanoi hyvästi järkytetyn näköisenä. Hän olikin järkytetty. Hän ei ollut tullut ensinkään ajatelleeksi, että niin ilmiselvä päätelmä välttämättä seurasi hänen tekoansa, täydellisesti selittäen tapahtuman ja tyynnyttäen kaikki sitä koskevat epäilykset.

Hän palasi kotiin ja kertoi siekailematta vanhalle Nickille, mitä sir John otaksui ja mitä hän itsekin pelkäsi täytyvän pitää sir Oliverin katoamisen todellisena syynä. Palvelijaa ei kumminkaan ollut varsin helppo saada vakuutetuksi.

»Uskotteko siis hänen sen tehneen?» huudahti Nicholas. »Uskotteko, master Lionel?» Palvelijan äänessä oli kauhua hipovan moitteen sävy.

»Jumala minua auttakoon, mitäpä muutakaan voin uskoa nyt, hänen paettuaan.»

Nicholas siirtyi hänen luoksensa, huulet kiinteästi yhteen puserrettuina. Hän laski kaksi nystermäistä sormea nuoren miehen käsivarrelle. »Hän ei ole paennut, master Lionel», vakuutti hän kiukkuisen painokkaasti. »Hän ei ole mikään hätäpoika. Sir Oliver ei pelkää ketään, ei piruakaan, ja jos hän olisi surmannut master Godolphinin, hän ei olisi milloinkaan sitä kieltänyt. Älkää uskoko sir John Killigrew’n puheita. Sir John on aina häntä vihannut.»

Mutta vanha palvelija oli koko paikkakunnalla ainoa tuon mielipiteen kannattaja. Jos sir Oliverin syyllisyyttä oli joillakin tahoilla vielä epäilty, niin kaikki epäilykset olivat hälvenneet nyt, hänen paettuaan ennen kuningattarelta odotettujen määräysten saapumista.

Myöhemmin samana päivänä saapui taloon kapteeni Leigh, joka sanoi haluavansa puhutella sir Oliveria.

Nicholas toi sanan hänen tulostaan ja toivomuksestaan master Lionelille, joka käski päästää hänet puheilleen.

Tanakka pieni merimies paarusti sisään väärien säärtensä varassa ja silmäili syrjäkarein toimeksiantajaansa, kun he olivat jääneet kahden kesken.

»Hän on sievästi ja varmasti tallessa laivalla», ilmoitti hän. »Asia kävi niin helposti kuin omenan kuoriminen, ja yhtä rauhallisesti.»

»Minkätähden pyysitte päästä hänen puheillensa?» kysyi master Lionel.

»Minkätähden?» Jasperin kasvoihin ilmestyi jälleen hymynirvistys. »Meillä on keskinäisiä asioita. Oli ollut vähän puhetta siitä, että hän lähtisi matkaan kanssani. Kuulin siitä juoruttavan Smithickissä. Tämä asia sopii siihen hyvin.» Hän nosti sormensa nenälleen. »Sallikaa minun auttaa soveliasta puhetta kiertelemään miehestä toiseen. Olisi ollut kömpelö teko, jos olisin tullut tänne kohtaamaan teitä, sir. Nyt tiedätte, miten teidän on selitettävä käyntini.»

Lionel maksoi hänelle sopimuksen mukaisen summan ja salli hänen poistua saatuaan vakuutuksen, että _Pääsky_ lähtisi seuraavana nousuveden aikana.

Kun saatiin tietää, että sir Oliver oli keskustellut master Leigh'n kanssa merille lähtemisestä ja että master Leigh oli vain siitä syystä satamassa viipynyt, alkoi Nicholaskin epäillä.

Päivien kuluessa Lionel saavutti entisen levollisuutensa. Tehty oli tehty, ja nyt, kun asia oli auttamattomissa, ei pahoittelemisesta missään tapauksessa ollut mitään hyötyä. Hyvä onni auttoi häntä uskomattomasti, niinkuin se toisinaan pahantekijöitä auttaa. Kuningattaren viestintuojat saapuivat vasta viikkoa myöhemmin, ja master Baine sai lyhyen käskyn lähteä Lontooseen vastaamaan siitä, että oli rikkonut valallisen velvollisuutensa kieltäytymällä suorittamasta hänelle kuuluvaa tehtävää. Jos sir Andrew Flack olisi toipunut siitä vilustumisesta, joka vei hänet hautaan kuukautta aikaisemmin, niin master Baine olisi suoriutunut varsin helposti häneen kohdistetusta syytöksestä. Mutta nyt, kun hän tehosti nimenomaista varmaa tietoansa ja kertoi, kuinka he olivat tarkastaneet sir Oliverin hänen vapaaehtoisesti siihen suostuessaan, hänen todistukselleen ei annettu mitään arvoa. Otaksuttiin vain, että hän veltosti velvollisuuttaan täytettyään ja yrittäessään välttää huolimattomuutensa pahoja seurauksia keksi tuollaisen verukkeen. Se seikka, että hän mainitsi todistajanaan jo manalle menneen henkilön, oli omansa lujittamaan tuota vakaumusta hänen tuomareissaan. Hänet erotettiin virasta ja tuomittiin suuriin sakkoihin, ja siihen asia päättyi, sillä kadonneen sir Oliverin jälkien selville saamista varten toimeenpantu ajojahti jäi kerrassaan tuloksettomaksi.

Master Lionel alkoi siitä päivästä lähtien elää uutta elämää. Koska hän yleisen käsityksen mukaan oli vaarassa joutua kärsimään veljensä rikoksista, kaikki paikkakunnan asukkaat päättivät mahdollisuuden mukaan auttaa häntä taakkansa kantamisessa. Erinomaisesti korostettiin sitä seikkaa, ettei hän todellisuudessa ollutkaan kuin sir Oliverin velipuoli; olipa eräitä vieläkin ystävällisempiä, jotka arvelivat, ettei hän kukaties ollut velipuolikaan, koska sopi pitää luonnollisena, että Ralph Tressilianin toinen puoliso oli kostanut miehensä inhottavan uskottomuuden mitaten samalla mitalla. Tätä myötätuntoista liikettä johti sir John Killigrew, ja se levisi niin nopeasti ja voimallisesti, että master Lionel pian melkein varmasti uskoi sen täysin ansainneensa. Niin hän alkoi nauttia suosiota seudulla, joka aikaisemmin oli osoittanut melkein yksinomaan vihamielisyyttä Tressilianin suvun miehille.

Kahdeksas luku.

ESPANJALAINEN.

Jouduttuaan Biskajan lahdella myrskyyn, jonka vanha tukeva tynnyri kesti hämmästyttävän hyvin, _Pääsky_ kiersi Cap Finisterren ja pääsi siten myrskystä rauhaan, lyijynkarvaisen taivaan alta ja pilvenkorkuisesta aallokosta aurinkoiseen seesteiseen tyveneen. Se oli kuin siirtymistä talvesta kevääseen, ja alus lipui nyt tiukasti tuuleen käännettynä hieman vasempaan kallistuneena.

Master Leigh ei ollut suinkaan aikonut purjehtia niin kauas tekemättä sovintoa vankinsa kanssa. Mutta tuuli oli ollut hänen aikomuksiaan voimakkaampi, ja hänen oli täytynyt kiitää sen edellä ja painua etelään, kunnes sen raivo laantui. Niin tapahtui — ja kuten tulemme näkemään, ihmeellisesti master Lionelin eduksi — että laivurin täytyi odottaa, kunnes he olivat saapuneet Portugalin rannikolle — mutta kauas merelle, sillä Portugalin rannikko ei ollut siihen aikaan ollenkaan terveellinen englantilaisille merimiehille — ennenkuin voi kutsua sir Oliverin puheilleen.

Kapteeni istui pienessä hytissään aluksen perässä likaisen pöydän ääressä, jonka yläpuolella riippuva lamppu heilui laivan hiljaista keinuntaa noudattaen. Hän poltti kehnoa tupakkaa, jonka savu leijui sakeana pienen suojan ilmassa, ja hänellä oli konjakkipullo vieressään.

Hänen siinä istuessaan koko mahdikkuudessaan tuotiin sisään sir Oliver, jonka kädet olivat yhä vielä selän taa sidotut. Hän oli laiha, silmät olivat syvällä kuopissaan, ja leuassa versoi viikkoinen parta. Hänen vaatteensakin olivat vielä siinä epäjärjestyksessä, johon olivat taistelussa joutuneet, ja sitäkin enemmän rypistyneet, kun hän ei ollut voinut niitä riisua koko aikana.

Sir Oliver oli niin kookas, ettei voinut mitenkään seisoa suorana matalakattoisessa hytissä, ja hänelle siirsi tuolin eräs laivan miehistöön kuuluva hirtehinen, joka oli noutanut hänet kannen alta.

Hän istuutui aivan välinpitämättömänä ja tuijotti tyhjin katsein laivuriin. Master Leigh, joka oli odottanut kiukunpurkausta, oli hieman pettynyt kohdatessaan sellaista merkillistä tyyneyttä. Hän lähetti pois ne kaksi merimiestä, jotka olivat sir Oliverin tuoneet, sulki heidän lähdettyään hytin oven ja virkkoi vangilleen, punaista partaansa sivellen:

»Sir Oliver, teitä on kohdeltu ylen kehnosti.»

Auringonvalo virtasi sisään luukusta valaisten sir Oliverin ilmeettömät kasvot.

»Oliko tarpeen tuoda minut tänne kertoaksesi minulle tuon, sinä konna», vastasi hän.

»Eipä niinkään», virkkoi master Leigh. »Mutta minulla on vielä jotakin lisättävää. Te luulette, että olen tehnyt teille huonon palveluksen. Se luulonne tekee minulle vääryyttä. Minun avullani te opitte erottamaan todelliset ystävänne salaisista vihamiehistänne; tästä lähtien tiedätte, kehen luottaa, ketä epäillä.»

Sir Oliver tuntui hiukan kohentuvan välinpitämättömyydestään, tuon konnan hävyttömyyden ärsyttämänä. Hän ojensi säärensä ja hymyili happamesti.

»Voi käydä vielä niin, että väitätte minun olevan teille kiitollisuudenvelassa», sanoi hän.

»Te väitätte vielä itse niin», vakuutti hänelle kapteeni. »Tiedättekö, mitä minun käskettiin teille tehdä?»

»En totisesti tiedä enkä haluakaan tietää», kuului hämmästyttävä, väsyneellä äänellä lausuttu vastaus. »Jos aiotte kertoa asiasta minun huvikseni, pyydän teitä luopumaan vaivannäöstä.»

Tuo vastaus ei kapteenia auttanut. Hän tuprutti hetken piippuaan.

»Minua pyydettiin», sanoi hän sitten, »viemään teidät Berberian rannikolle ja myymään teidät sinne maurilaisten orjaksi. Olin suostuvinani tehtävään voidakseni teitä palvella.»

»Tuhat tulimmaista!» sadatti sir Oliver. »Te menette teeskennellessänne merkillisen pitkälle.»

»Sää on minua vastustanut. Aikomukseni ei ollut tulla näin kauas etelään kanssanne. Mutta myrsky ajoi meidät tänne. Nyt se on ohi, ja jos lupaatte olla esittämättä mitään syytöstä minua vastaan ja hieman hyvittää sitä vahinkoa, jonka joudun kärsimään poiketessani ohjelmastani ja menettäessäni lastin, jonka ajattelin saavani, käännän aluksen ja vien teidät takaisin kotiin viikon kuluessa.»

Sir Oliver silmäili häntä ja hymyili vihaisesti. »Millainen konna olettekaan, kun ette voi pitää kenellekään antamaanne sanaa!» huusi hän. »Ensin otatte vastaan rahoja viedäksenne minut pois, ja sitten pyydätte rahoja minulta luvaten viedä minut takaisin.»

»Te teette minulle vääryyttä, sir, vannon, että teette vääryyttä! Minä voin pitää sanani, kun kunnialliset miehet pitävät minua palveluksessaan, ja teidän pitäisi se tietää, sir Oliver. Mutta se, joka pitää konnalle antamansa sanan, on hölmö — ja se en ole minä, kuten myös tietänette. Minä olen suostunut tähän asiaan, jotta eräs konna tulisi paljastetuksi ja hänen aikeensa estyisivät ja lisäksi saadakseni hieman hyötyä tästä aluksestani. Minä puhun teille avoimesti, sir Oliver. Sain veljeltänne suunnilleen kaksisataa puntaa rahassa ja koruina. Antakaa te saman verta, niin —»

Mutta samassa oli sir Oliverin välinpitämättömyys kuin pois pyyhkäisty. Se valahti hänestä kuin vaate, ja hän istui eteenpäin kumartuneena, valppaana ja hieman kiukkuisenkin näköisenä.

»Mitä sanotkaan?» huusi hän, äänessä viiltävä sävy.

Kapteeni katsoa tuijotti häneen unohtaen piippunsa. »Minä sanon, että jos tahdotte maksaa minulle saman summan, jonka veljenne maksoi minulle, jotta toimittaisin teidät pois —»

»Veljeni?» ärjyi ritari. »Sanotko veljeni?»

»Sanon. Minä sanon: teidän veljenne.»

»Master Lionel?» kysyi toinen vielä.

»Onko teillä joku toinenkin veli?» kysyi master Leigh.

Molemmat olivat hetken vaiti, ja sir Oliver tuijotti eteensä, pää hartioiden väliin painuneena. »Malttakaahan», virkkoi hän vihdoin. »Sanotteko veljeni Lionelin maksaneen teille, jotta kuljettaisitte minut pois — sanalla sanoen, että minun oloni tässä alusrähjässänne johtuu hänestä?»

»Ketä muuta olettekaan epäillyt? Vai luulitteko minun tehneen sen omaksi huvikseni?»

»Vastatkaa minulle», huusi sir Oliver siteissään vääntelehtien.

»Olen jo vastannut teille useat kerrat. Mutta koska teidän näkyy olevan vaikea asiaa tajuta, sanon vielä kerran, että veljenne, master Lionel Tressilian, maksoi minulle kaksisataa puntaa, jotta kuljettaisin teidät Berberiaan ja myisin sinne orjaksi. Onko asia nyt riittävän selvä?»

»Yhtä selvä kuin valheellinen. Sinä valehtelet, koira!»

»Hiljemmin, hiljemmin!» virkkoi master Leigh hyvätuulisesti.

»Minä sanon, että valehtelet!»

Master Leigh silmäili häntä hetken. »Siltäkö taholta tuulee!» sanoi hän vihdoin, nousi sitten sanaakaan virkkaamatta ja meni hytin seinällä olevan kirstun luo. Hän avasi sen ja otti sieltä nahkakukkaron. Siitä hän veti esiin kahmalollisen jalokiviä. »Ehkäpä tunnette joitakin näistä», sanoi hän. Veljenne antoi ne minulle, kun hänellä ei ollut täyttä kahtasataa puntaa rahassa. Katsokaa niitä.»

Sir Oliver tunsi erään sormuksen ja pitkän päärynänmuotoisen helmen, joka oli ollut hänen veljensä korvarenkaassa, tunsi erään medaljongin, jonka oli lahjoittanut Lionelille kaksi vuotta sitten, ja tunsi vähitellen kaikki hänen eteensä levitetyt korut.

Hänen päänsä painui rinnalle, ja hän istui siinä hetken aikaa kuin huumautuneena. »Hyvä Jumala!» huokasi hän vihdoin onnetonna. »Kuka siis onkaan minulle vielä jäänyt! Lionelkin! Lionel!» Nyyhkytys värisytti hänen jykevää varttansa. Pari kyyneltä virtasi vitkalleen hänen laihoille kasvoilleen ja katosi hänen leukansa parransänkeen. »Minä olen kirottu!» sanoi hän.

Ellei tuollaista eittämätöntä todistusta olisi ollut, hän ei olisi missään tapauksessa suostunut asiaa uskomaan. Siitä hetkestä, jona hänen kimppuunsa oli hyökätty Godolphinin kartanon portilla, hän oli otaksunut sen Rosamundin työksi, ja hänen turtumuksensa oli johtunut ajatuksesta, että Rosamund oli sallinut harhaluulonsa ja vihansa johtaa itsensä niin pitkälle. Hän ei ollut hetkeäkään epäillyt sitä, että mistress Rosamund oli kutsunut hänet puheilleen, kuten Lionel oli kertonut. Ja samoinkuin hän uskoi menneensä Godolphinin kartanoon Rosamundin kutsumana, samoin hän päätteli, että se, mitä siellä oli tapahtunut, oli tapahtunut Rosamundin neuvosta vastaukseksi siihen, että hän oli edellisenä päivänä väkisin pyrkinyt hänen puheilleen, ja sen takeeksi, ettei sellaista milloinkaan enää sattuisi.