Part 6

Lionel koki vakuuttaa itselleen, että veli oli lujasyinen mies eikä milloinkaan menettänyt kykyään vallita itseään. Mutta tuota vastaan sopi huomauttaa, ettei se, mitä oli menneisyydessä tapahtunut, mitenkään taannut, mitä saattoi tulevaisuudessa tapahtua, että kaikkein lujimmankin ihmisen sietämiskyky oli rajoitettu ja ettei suinkaan ollut mahdotonta, että sir Oliver joutuisi tässä asiassa kärsimiskykynsä rajoille. Mihin tilaan joutuisikaan, hän, Lionel, jos niin kävisi? Tuohon kysymykseen vastaava mielikuva oli sellainen, ettei hän kyennyt sitä katselemaan. Vaara joutua tutkittavaksi ja kärsimään lain määräämää ankarinta rangaistusta oli nyt paljoa suurempi kuin jos hän olisi heti tunnustanut. Hänen siinä tapauksessa lausumansa sanat olisivat ehdottomasti vaatineet jonkinlaista huomiota, sillä hän oli puhdasmaineinen mies ja hänen sanoissaan täytyi olla painavuutta. Nyt sitävastoin ei kukaan häntä uskoisi. Sen nojalla, että hän oli ollut vaiti ja sallinut veljen joutua aiheettoman syytöksen esineeksi, tultaisiin päättelemään, että hän oli arkamielinen ja epärehellinen ja että hän oli menetellyt siten, koska ei voinut kunnollisesti tekoaan puolustaa. Hän joutuisi auttamattomasti tuomituksi, vieläpä häpeälliseen rangaistukseen, kaikki kunnon ihmiset halveksivat häntä, ja hänestä tulisi ylenkatseen esine, jonka tähden ei kyyneltäkään vuodatettaisi.

Niin hän johtui siihen kaameaan päätelmään, että oli suojaan pyrkiessään kietoutunut verkkoon sitäkin auttamattomammin. Jos Oliver puhuisi, niin hän olisi hukassa. Ja niin hän johtui jälleen kysymään itseltään: Mitä takeita oli hänellä siitä, ettei Oliver tulisi puhumaan?

Tuo pelko, joka oli aikaisemmin silloin tällöin johtunut hänen mieleensä, alkoi ahdistaa häntä öin päivin, ja vaikka kuume olikin hänet jättänyt ja haava oli ihan terve, hän oli yhä kalpea, ja silmät olivat syvissä kuopissa. Hänen sielussaan asuva salainen kauhu tuijotteli hänen silmistään joka hetki. Hän muuttui hermostuneeksi, säikähti pienintäkin ääntä ja epäili alinomaa Oliveria, osoittaen tuota tunnettaan aika ajoin purkautuvan omituisen ärtyisyyden muodossa.

Tullessaan erään päivän iltapuolella ruokasaliin, joka oli sir Oliverin mieluisin tyyssija Penarrow'n kartanossa, Lionel havaitsi velipuolensa jälleen istuvan mietteisiin vajonneena, kyynärpää polvea vasten ja leuka kämmenen varassa, tuleen tuijottaen. Tuo oli muuttunut siinä määrin tavanomaiseksi, että se oli alkanut ärsyttää Lionelin jännittyneitä hermoja; hänestä oli alkanut tuntua siltä, että tuossa äänettömyydessä piili hänen itseensä kohdistuva tarkoituksellinen sanaton syytös.

»Minkätähden istut aina siinä lieden ääressä kuin mikäkin vanha akka?» murahti hän, vihdoinkin ilmaisten ärtyisyyden, joka oli kauan hänessä kasvanut.

Sir Oliver kääntyi katsomaan häntä, silmissä lempeä moite. Sitten hänen katseensa siirtyi Lionelin silmistä korkeihin ikkunoihin. »Sataa», virkkoi hän.

»Ei sade sinua ennen lieden ääreen ajanut. Mutta satoi tai paistoi, samantekevä. Et lähde milloinkaan ulos.»

»Miksi lähtisinkään?» kysyi sir Oliver, yhä yhtä leppoisasti, mutta hämmästyksen kurtun ilmaantuessa vähitellen hänen tummien kulmiensa väliin. »Luuletko olevan minulle mieluista nähdä alasluotuja katseita, päitä, jotka lähenevät toisiaan voidakseen tuttavallisesti mutista minua koskevia kirouksia?»

»Vai niin!» huudahti Lionel lyhyeen ja terävästi, syvällepainuneiden silmien äkkiä välkähtäessä. »On siis jouduttu siihen, että omasta tahdostasi meneteltyäsi näin minua suojataksesi nyt soimaat minua siitä.»

»Minä?» huudahti sir Oliver kauhistuneena.

»Pelkät sanasi ovat soimausta. Luuletko, etten osaa lukea niissä piilevää tarkoitusta?»

Sir Oliver nousi hitaasti, silmäillen veljeänsä. Hän pudisti päätään ja hymyili. »Lal, Lal» virkkoi hän. »Haavasi on jättänyt sinuun pahan jäljen, poika. Millä tavoin olen sinua soimannut? Mikä oli sanojeni salaisena tarkoituksena? Jos tahdot niitä oikein lukea, huomaat varmaan tarkoituksen olleen sen, että ulkosalla liikkuessani joudun uusiin selkkauksiin, koska kärsivällisyyteni ei ole suuri ja koska minun on mahdoton sietää nyreitä katseita ja mutisemista. Siinä kaikki.»

Hän astui lähemmäksi ja laski kätensä veljen olalle. Pitäen häntä käsivarren mitan päässä hän silmäili häntä tutkivasti. Lionelin pää painui, ja hänen poskiinsa levisi hitaasti puna.

»Rakas hupsu!» virkkoi hän Lionelia ravistellen. »Mikä sinua vaivaa? Olet kalpea ja kuihtunut etkä ollenkaan oma itsesi. Mieleeni on johtunut jotakin. Minä varustan laivan, ja sinä lähdet kanssani vanhoille pyyntivesilleni. Siellä on elämää, joka tekee sinut jälleen voimakkaaksi ja mehukkaaksi, ja kenties samoin minun. Mitä siitä arvelet?»

Lionel katsahti veljeen, katse kirkkaana. Mutta sitten hänen mieleensä johtui ajatus, niin halpamainen, että veri jälleen virtasi hänen poskipäihinsä, koska hän sitä häpesi. Mutta ajatus piti paikkansa. Jos hän lähtisi Oliverin kanssa, niin sanottaisiin hänen olleen osallisena siinä teossa, josta hänen veljeään syytettiin.

Hän tiesi — erinäisten hänelle siellä täällä lausuttujen huomautusten nojalla, joita vastaan hän ei ollut väittänyt — paikkakunnalla uskottavan, että oli syntymässä eräänlainen vihamielisyys hänen ja sir Oliverin välille Godolphinin puiston tapahtuman johdosta. Hänen kalpeat kasvonsa ja syvään painuneet silmänsä olivat osaltaan luoneet sitä käsitystä, että veljen rikos painoi häntä raskaana. Hänet oli aina tunnettu leppeäksi, ystävälliseksi pojaksi, aivan toisenlaiseksi kuin rajupäinen sir Oliver, ja otaksuttiin, että sir Oliver yhä karummaksi käyden kohteli huonosti veljeänsä, koska poika ei tahtonut antaa hänelle rikosta anteeksi. Niinmuodoin oli syntymässä Lioneliin kohdistuvaa myötätuntoa, jota hänelle ilmaistiin joka taholla. Jos hän nyt suostuisi Oliverin ehdotukseen, hän epäilemättä saattaisi kaiken tuon vaaranalaiseksi.

Hän käsitti täysin ajatuksensa halveksittavan laadun ja vihasi itseään, kun voi niin ajatella. Mutta hän ei kyennyt karistamaan pois sen valtaa. Se oli hänen tahtoansa voimakkaampi.

Hänen veljensä huomasi epäröinnin, käsitti sen väärin, vei hänet lieden luo ja pakotti istuutumaan.

»Kuulehan», virkkoi hän istuutuen vastapäätä olevaan tuoliin. »Smithickin luona on redillä hieno alus. Lienet sen nähnyt. Sen omistaja on hurjapäinen seikkailija nimeltään Jasper Leigh, joka nähdään aina iltapäivällä Penycumwickin olutkapakassa. Minä tunnen hänet vanhastaan, ja hän ja hänen aluksensa ovat saatavissa. Hän on valmis mihin seikkailuun tahansa, espanjalaisten alusten upottamisesta aina orjakauppaan saakka, ja me voimme ostaa hänet ruumiineen ja sieluineen, kunhan maksamme kyllin korkean hinnan. Hän suostuu niihin hyvänsä, kunhan seikkailu lupaa rahaa. Alus ja kapteeni ovat niinmuodoin valmiit; minä pidän huolen kaikesta muusta, miehistöstä, ampumavaroista, asestuksesta, ja maaliskuun lopulla näemme Lizard-niemen jäävän taaksemme. Mitä arvelet, Lal? Niin on varmaan parempi kuin jäädä turtumaan tähän synkkään paikkaan.»

»Minä... minä ajattelen asiaa», virkkoi Lionel, mutta niin välinpitämättömästi, että sir Oliverin herännyt innostus heti hälveni olemattomiin. Aikeesta ei puhuttu sen enempää.

Lionel ei kumminkaan ehdottomasti hylännyt suunnitelmaa. Jos se toisaalta olikin hänelle vastenmielinen, se kuitenkin toisaalta kiehtoi häntä melkein vastoin hänen tahtoansa. Asiat kehittyivät sille kannalle, että hän tottui joka päivä ratsastamaan Penycumwickiin, missä tutustui siihen uskaliaaseen ja arpiseen seikkailijaan, josta sir Oliver oli puhunut, ja kuunteli miehen kertomia ihmeellisiä asioita — monet olivat liian ihmeelliset ollakseen tosia — uhkayrityksistä merellä.

Mutta eräänä päivänä maaliskuun alussa master Jasper Leigh tiesi kertoa hänelle jotakin muuta, uutisen, joka karkoitti Lionelin mielestä kaiken Espanjan aluevesillä tapahtuneisiin seikkailuihin kohdistuneen harrastuksen. Merimies oli seurannut Lionelia pienen kapakan ovelle ja seisoi jalustimen vieressä Lionelin jo noustua satulaan.

»Kuiskaan jotakin korvaanne, kelpo master Tressilian», virkkoi hän. »Tiedättekö, millaisia vehkeitä täällä punotaan veljeänne vastaan?»

»Veljeäni vastaan?»

»Niin, master Peter Godolphinin murhan vuoksi viime jouluna. Havaittuaan, etteivät tuomarit käy itsestään asiaan käsiksi, muutamat henkilöt ovat jättäneet anomuksen Cornwallin kuvernöörille, jotta hän käskisi antaa pidättämismääräyksen murhasyytteen nojalla. Mutta tuomarit eivät ole suostuneet lordin komennettaviksi, vaan ovat vastanneet saaneensa virkansa suoraan kuningattarelta ja ovat huomauttaneet olevansa sellaisessa asiassa vastuuvelvolliset ainoastaan hänen majesteetilleen. Ja nyt olen saanut kuulla, että on lähetetty Lontooseen kuningattarelle itselleen anomuskirja, jossa pyydetään häntä velvoittamaan tuomareita tekemään, mitä heidän virkaansa kuuluu.»

Lionel veti syvään henkeä, mutta ei vastannut mitään.

Jasper nosti sormen nenälleen, ja hänen silmiinsä tuli ovela ilme. »Ajattelin varoittaa teitä, jotta voitte kehoittaa sir Oliveria pitämään huolta itsestään. Hän on hieno merimies, ja sellaisia ei ole kosolta.»

Lionel veti kukkaron taskustaan ja ollenkaan sen sisältöä tarkastamatta pudotti sen merimiehen odottavaan käteen mutisten jonkin sanan kiitokseksi.

Lionel ratsasti kotiin melkein kauhun valtaamana. Oltiin ehditty niin kauas. Isku tulisi kohta iskettäväksi, ja hänen veljensä oli lopultakin pakko puhua. Penarrow'ssa Lionelia odotti uusi järkytys. Vanha Nicholas kertoi hänelle, ettei sir Oliver ollut kotona; hän oli ratsastanut Godolphinin kartanoon.

Lionel johtui kauhuissaan heti päättelemään, että uutinen oli jo tullut sir Oliverin korviin ja että hän oli heti käynyt toimeen; hän ei voinut käsittää veljensä lähteneen sinne missään muissa asioissa.

Hänen pelkonsa olivat kuitenkin aivan joutavat. Sir Oliver, joka ei kyennyt enää sietämään asiain tilaa, oli lähtenyt esittämään Rosamundille todistuskappaletta, jonka oli itselleen hankkinut. Hän voi niin tehdä pelkäämättä vähimmässäkään määrässä tuottavansa vahinkoa Lionelille. Hänen matkansa oli kumminkin aivan tulokseton. Rosamund oli muitta mutkitta kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan, ja sir Oliver oli hänelle aivan vierasta nöyrämielisyyttä osoittaen kehoittanut palvelijaa palaamaan hänen luokseen mitä tärkeintä viestiä vieden, mutta jälleen turhaan. Sir Oliver palasi kuin lyötynä kotiin, missä veli odotti häntä kiihkeän kärsimättömästi.

»Mitä kuuluu?» tervehti Lionel häntä. »Mitä aiot nyt tehdä?»

Sir Oliver katsahti häneen kulmiensa alta, joiden tummat kurtut kuvastelivat hänen ajatuksiaan. »Mitä tehdä? Mistä puhutkaan?» kysyi hän.

»Etkö ole vielä kuullut?» Lionel kertoi hänelle uutisen.

Hänen lopetettuaan kertomuksensa sir Oliver tuijotti häneen pitkän ajan, sitten hänen huulensa vetäytyivät tiukasti yhteen ja hän iski otsaansa. »Vai niin!» huudahti hän. »Siitäkö syystä hän minut torjui? Ajatteliko hän kenties minun tulevan rukoilemaan? Voiko hän niin ajatella? Onko se mahdollista?»

Hän asteli lieden luo ja kohenteli halkoja vihaisesti saappaansa korolla. »Se olisi liian kehnoa. Mutta hän on sittenkin varmaan niin menetellyt.»

»Mitä aiot tehdä?» kysyi Lionel jälleen, kykenemättä estämään mielessään ylinnä olevaa kysymystä. Hänen äänensä vapisi.

»Tehdä?» Sir Oliver silmäili häntä olkapäänsä yli. »Puhkaista tuon kuplan, niin totta kuin elän! Tehdä siitä lopun, tuhota heidät ja peittää heidät häpeällä.»

Hän sanoi tuon karkeasti, kiukkuisesti, ja Lionel väistyi taaksepäin luullen tuon karuuden ja kiukun tarkoittavan itseään. Hän vaipui tuoliin, polvet äkkinäisestä pellosta hervottomiksi valahtaen. Niin ollen näytti siltä, että hänellä oli liiaksikin syytä pelkoonsa. Tuo veli, joka kerskasi kovin häneen kiintyneensä, ei kyennyt viemään tätä asiaa perille. Mutta sittenkin asia oli niin Oliveriin soveltumaton, että Lionelin mielessä viipyi vielä epäilys.

»Aiotko... aiotko kertoa heille totuuden?» kysyi hän heikolla, värisevällä äänellä.

Sir Oliver kääntyi katselemaan häntä tarkkaavammin. »Jumalan nimessä, Lal, mitä onkaan mielessäsi nyt?» kysyi hän melkein jyrkästi. »Kertoa heille totuus? Epäilemättä — mutta ainoastaan, mitä minuun itseeni tulee. Ethän otaksu minun heille sanovan, että sen olet tehnyt sinä? Ethän pidä minua sellaiseen kykenevänä?»

»Mikä muu mahdollisuus siis on vielä olemassa?»

Sir Oliver selitti asian. Selitys kevensi Lionelin mieltä. Mutta se kevennys oli vain hetkellistä. Asiaa enemmän harkitessaan hän huomasi uutta pelonaihetta. Hän johtui päättelemään, että jos sir Oliver asiasta selviytyi, hän itse tulisi välttämättä siihen kietoutumaan. Hänen pelkonsa suurensi vaaran mahdollisuuden, joka sinänsä oli niin vähäpätöinen, että sen olisi voinut jättää kerrassaan huomiotta. Hänen silmissään se ei ollut enää mahdollisuus, vaan varma ja väistämätön vaara. Jos sir Oliver todisti, ettei verijuova ollut hänestä lähtöisin, niin Lionelin mielestä täytyi välttämättä päätellä, että se oli hänen itsensä aiheuttama. Sir Oliver voi yhtä hyvin kertoa heille koko totuuden, jonka he varmaan tulisivat päätelmien nojalla saamaan selville. Niin hän mietti peloissaan ja piti itseään auttamattomasti menneenä miehenä.

Jos hän olisi ilmaissut nuo pelkonsa veljelle tai olisi kyennyt niitä hillitsemään siinä määrin, että järki olisi päässyt vallitsemaan, niin hänen olisi täytynyt käsittää, kuinka kauas kaiken todennäköisyyden ulkopuolelle ne olivat hänet johtaneet. Oliver olisi hänelle sen todistanut, olisi sanonut hänelle, ettei häneen kohdistuvan syytteen rauettua voitu nostaa uutta syytettä ketään vastaan ja ettei milloinkaan oltu vähimmässäkään määrässä epäilty eikä voitu epäillä Lionelia. Mutta Lionel ei uskaltanut käydä puhumaan veljensä kanssa tästä asiasta. Sisimmässään hän häpesi pelkoansa, sisimmässään hän tunsi olevansa pelkuri. Hän käsitti täysin itsekkyytensä inhottavuuden, mutta ei nytkään kyennyt sitä kukistamaan. Sanalla sanoen: hän rakasti itseään enemmän kuin veljeään tai kahtakymmentä veljeä.

Seuraavana aamuna — oli tuulinen maaliskuun päivä — hän oli jälleen Penycumwickin olutkapakassa, Jasper Leigh seuranaan. Lionelin mieleen oli johtunut eräs keino, jota hän nyt piti ainoana mahdollisena. Edellisenä iltana hänen veljensä oli mutissut menevänsä todistuskappaleineen Killigrew’n luo, koska Rosamund kieltäytyi ottamasta häntä vastaan. Killigrew'n avulla hän otaksui pääsevänsä Rosamundin puheille ja toivoi näkevänsä neidon polvillaan edessään pyytämässä anteeksi tekemäänsä vääryyttä ja osoittamaansa säälimättömyyttä.

Lionel tiesi Killigrew'n olevan poissa kotoa; mutta hänen otaksuttiin palaavan pääsiäiseksi, ja pääsiäiseen oli vain viikko. Niinmuodoin Lionelilla oli vain vähän aikaa toimia, vähän aikaa toteuttaa mieleensä johtunutta suunnitelmaa. Hän kirosi itseään siitä, että oli sen keksinyt, mutta säilytti sen heikon luonteen koko kiihkeydellä.

Mutta kun hän sitten istui pienessä kapakkahuoneessa Jasper Leigh'n seurassa, vain honkainen pöytä heidän välillään, hänellä ei ollutkaan rohkeutta esittää suunnitelmaansa. He joivat šerryä, jota oli kovasti tuimennettu paloviinalla, Lionelin ehdotuksesta, eikä lämmitettyä olutta, kuten tavallisesti. Mutta vasta nautittuaan suurimman osan tuoppiaan, Lionel tunsi kykenevänsä puhumaan inhottavasta asiastaan. Hänen päässään surisivat sanat, jotka hänen veljensä oli taannoin lausunut, kun Jasper Leigh'n nimi oli ensimmäisen kerran mainittu — »hurja seikkailija, joka on valmis mihin tahansa, kunhan hinta on kyllin korkea; voit ostaa hänen ruumiinsa ja sielunsa.» Lionelilla oli kyllin rahoja ostaakseen Jasper Leigh'n, mutta rahat olivat sir Oliverin — rahoja, jotka velipuoli anteliaan hyvyytensä vuoksi oli jättänyt hänen käytettäväkseen. Ja nytkö hän käyttäisi näitä rahoja syöstäkseen Oliverin äärimmäisen tuhon omaksi.

Lionel kirosi itseään kehnoksi, halveksittavaksi konnaksi, kirosi sitä ilkeätä pahaahenkeä, joka kuiski hänen korvaansa sellaisia neuvoja, hän tunsi itsensä, ylenkatsoi ja soimasi itseään, kunnes vannoi olevansa luja ja kestävänsä kaikki, mitä tulisi hänen kestettäväkseen, kunhan ei tarvinnut tehdä itseään vikapääksi sellaiseen halpamaisuuteen; mutta seuraavana hetkenä tuo päätös sai hänet jälleen vapisemaan, kun hän ajatteli siitä välttämättä johtuvia seurauksia.

Yhtäkkiä kapteeni esitti hänelle aivan hiljaa kysymyksen, joka vaikutti sytyttävästi ja poisti kaiken jäljelläolevan itsehillinnän kuin tuhkan tuuleen.

»Oletteko kertonut varoitukseni sir Oliverille?» kysyi Jasper Leigh hiljentäen ääntään niin ettei sitä kuullut kapakoitsija, joka puuhaili ohuen väliseinän toisella puolella.

Master Lionel nyökkäsi, hermostuneesti sormiellen korvassaan olevaa jalokiveä ja kääntäen toisaalle katseensa, joka oli tutkinut merimiehen karuja, ahavoituneita ja parrakkaita kasvoja.

»Olen», vastasi hän. »Mutta sir Oliver on itsepintainen. Hän ei aio väistyä.»

»Eikö tahdo?» Kapteeni siveli kädellään tuuheata punaista partaansa ja sadatteli runsaasti ja kaameasti kuten merimies ainakin. »Tuhannen helvettiä! Hän joutuu jokseenkin varmaan killumaan, jos jää tänne.»

»Niin», virkkoi Lionel, »jos jää.» Hän tunsi suunsa kuivuvan puhuessaan; hänen sydämensä tykytti rajusti, mutta tykytyksen vaikutusta vähensi väkijuoman aikaansaama vähäinen turtumus.

Hän oli lausunut sanansa niin omituiseen sävyyn, että merimiehen tummat silmät tuijottivat häneen ihmeissään tuuheiden hiekanväristen kulmakarvojen alta. Katseessa oli valpas kysyvä ilme. Master Lionel nousi äkkiä.

»Lähdetään ulos, kapteeni», virkkoi hän.

Kapteenin silmät kapenivat. Hän vainusi ansiota. Nuoren herran käytöksessä oli jotakin ylen merkillistä. Hän kallisti maljansa tyhjäksi, laski kolahdutti sen pöytään ja nousi.

»Palvelijanne, master Tressilian», sanoi hän.

Ulkosalla herrasmiehemme irroitti ratsunsa ohjakset rautarenkaasta, johon oli ne sitonut, kääntyi hevostaan taluttaen merelle päin ja kulki tietä, joka johtaa rantaa pitkin kohti Smithickiä.

Tuima pohjatuuli piiskasi vettä valkoisiksi kuohupäiksi, taivas oli teräksisen seesteinen, ja aurinko paistoi kirkkaasti. Oli luodevetten aika, ja sataman suulla oleva kari kohotti mustaa harjaansa vedenpinnan yläpuolelle. Kaapelinmitan päässä siitä keinui aallokossa _Pääskyn_, kapteeni Leigh'n aluksen musta ruho alastomine raakapuineen.

Lionel asteli eteenpäin mitään virkkamatta, erittäin synkeänä ja mietteissään, vielä nytkin kahden vaiheella. Ovela merimies, joka huomasi hänen epäröintinsä ja halusi sen voittaa, koska arvasi vainuamastaan suunnitelmasta voivan koitua hyvää ansiota, tasoitti vihdoin hänen tietänsä.

»Teillä on luullakseni jokin asia minulle ehdotettavana», virkkoi hän viekkaasti. »Sanokaa se, sir, sillä ei ole milloinkaan ollut miestä, joka olisi auliimmin halunnut teitä palvella.»

»Seikka on se», virkkoi Lionel syrjäkatsein tarkastaen toisen kasvoja, »että olen pahassa pulassa, master Leigh.»

»Minä olen ollut pahassa pulassa jo monet kerrat», nauroi kapteeni, »mutta en sittenkään koskaan sellaisessa, josta en olisi kyennyt selviytymään. Antakaa kuulua, mikä on asianne; minä kenties voin tehdä hyväksenne yhtä paljon kuin olen tottunut tekemään omaksi hyväkseni.»

»Niin, seikka on seuraava», lausui Lionel. »Kuten sanoitte, joutuu veljeni varmaan hirteen, jos jää tänne. Hän on mennyt mies, jos hänet viedään tutkittavaksi. Ja siinä tapauksessa olen varmaan minäkin hukassa. Suku, jonka jäsen on joutunut hirsipuuhun, tulee siten häväistyksi. Kauheata, jos niin tapahtuu.»

»Epäilemättä, epäilemättä», virkkoi kapteeni rohkaisevasti.

»Minä tahtoisin hänet siitä vapauttaa», jatkoi Lionel samalla kiroten kavalaa paholaista, joka sai hänet lausumaan sellaisia petollisia sanoja konnamaisuutensa peittämiseksi. »Tahtoisin vapauttaa hänet, mutta omatuntoni ei suostu siihen, että hän pääsee rankaisematta; minä näet vannon teille, master Leigh, että inhoan tuota tekoa — pelkurimaista murhaa!»

»Ahaa!» virkkoi kapteeni. Peläten tuon kiukkuisen huudahduksensa estävän herrasmiestä puhumasta edelleen hän kiiruhti sitten lisäämään: »Epäilemättä! Epäilemättä!»

Master Lionel vaikeni ja katseli toista suoraan silmiin, ratsuunsa nojaten. He olivat ihan yksin niin yksinäisessä paikassa kuin kukaan salaliittolainen saattoi toivoa. Heidän takanaan levisi tyhjä rannikko ja edessään punervat kalliot, jotka vähitellen ylenivät Arwenackin metsäisiksi kukkuloiksi.

»Minä puhun teille ihan suoraan ja avonaisesti, master Leigh. Peter Godolphin oli ystäväni. Sir Oliver on vain velipuoleni. Antaisin koko joukon sille miehelle, joka salaa pelastaisi sir Oliverin häntä uhkaavasta turmiosta, mutta menettelisi samalla niin, ettei sir Oliver välttäisi ansaitsemaansa rangaistusta.»

Tuota sanoessaan hän ajatteli, kuinka omituista oli, että hän kykeni lausumaan niin helposti sanoja, joita hänen sydämensä inhosi.

Kapteeni näytti tuimalta. Hän laski sormensa master Lionelin samettinutulle, hänen kavalan sydämensä kohdalle. »Minä olen käytettävänänne», sanoi hän. »Mutta vaaran mahdollisuus on suuri. Te sanoitte kumminkin maksavanne koko joukon —»

»Sanokaa itse, mitä vaaditte», virkkoi Lionel nopeasti, silmissä kuumeinen kiilto ja posket kalpeina.

»Minä siitä kyllä suoriudun, ei pelkoa mitään», sanoi kapteeni. »Tiedän varsin hyvin, mitä tarvitsette. Mitä sanotte, jos kuljetan hänet meren taakse istutuksille, joissa sellaista väkeä tarvitaan?» Hän hiljensi ääntänsä ja puhui hieman epäröiden, peläten mahdollisesti lupaavansa enemmän kuin toinen saattoi haluta.

»Hän voi palata», kuului vastaus, joka hälvensi siinä suhteessa kaikki epäilykset.

»Ahaa!» virkkoi laivuri. »Entä mitä olisivat berberiläiset merisissit? He tarvitsevat orjia ja ovat aina valmiit kauppoihin, vaikka ovatkin huonoja maksajia. En ole kuullut palanneen kenenkään, jonka he kerran ovat saaneet kaleereihinsa. Minä olen ollut hiukan kaupoissa heidän kanssaan, olen vaihtanut ihmislasteja mausteihin, itämaiden mattoihin ja muuhun sellaiseen.

Master Lionel hengitteli kiivaasti. »Se on kamala kohtalo, eikö totta?»

Kapteeni silitti partaansa. »Se on joka tapauksessa ainoa varma keino, kaiken kaikkiaan vähemmän kauhistuttava kuin hirsipuu eikä suinkaan niin häpeällinen miehen sukulaisille. Tekisitte palveluksen sir Oliverille ja itsellenne.»

»Niin on laita, niin on laita», huudahti master Lionel melkein kiukkuisesti. »Entä maksu?»

Kapteeni siirsi lyhyitä, tukevia jalkojansa, ja hänen kasvonsa kävivät mietteliäiksi. »Sata puntaa?» ehdotti hän kokeeksi.

»Olkoon menneeksi, sata puntaa», kuului nopea vastaus — niin nopea, että kapteeni Leigh käsitti tehneensä huonon kaupan, joka oli välttämättä korjattava.

»Tarkoitan sata puntaa itselleni», lisäsi hän hitaasti. »Sitäpaitsi on otettava lukuun miehistö — jotta pitävät asian tietonaan ja suovat apua; siis vähintään toiset sata puntaa.»

Master Lionel mietti hetkisen. »Niin paljon minulla ei ole käytettävänä aivan heti. Mutta saatte sataviisikymmentä puntaa rahassa ja lopun jalokivissä. Ette joudu asiassa häviölle, sen takaan. Ja kun tulette takaisin tuoden sanan, että kaikki on tapahtunut niinkuin nyt suunnittelette, maksan jälleen saman verran.»

Niin tehtiin kaupat. Ja alkaessaan sitten puhua menettelytavoista ja keinoista Lionel havaitsi liittyneensä mieheen, joka täydellisesti vallitsi alaansa. Laivuri pyysi master Lionelia olemaan apuna vain houkuttelemalla miehen johonkin määrättyyn paikkaan lähelle rantaa. Leigh lupasi olla venheineen ja miehineen saapuvilla ja pitää varmasti huolen kaikesta muusta.

Lionelin mieleen johtui heti sopiva paikka. Hän pyörähti ja osoitti lahden toisella puolella olevaa Trefusis-nientä ja Godolphinin kartanoa, joka nyt kylpi päivänpaisteessa.

»Tuolla Trefusis-niemessä Godolphinin kartanon varjossa huomenna kello kahdeksan aikaan illalla, kun ei ole vielä kuutamoa. Minä toimitan hänet sinne. Mutta pitäkää varanne, päänne pantiksi.»

»Luottakaa minuun», sanoi master Leigh. »Entä rahat?»

»Kun olette saanut hänet onnellisesti laivaan, tulkaa luokseni», virkkoi Lionel, siten osoittaen, ettei luottanut kapteeniinsa enempää kuin oli pakko luottaa.